Kaktusystävän joululahja

Esikoinen tykkää kaktuksista, joita on varta vasten käyty usein kuikuilemassa kukkakauppojen ikkunoissa. Tiedän, mistä innostus on peräisin: Autot-elokuvan päähenkilö ajautuu eräässä kohdassa elokuvaa tieltä ja päätyy kaktuspuskaan. Antto olisi varmasti onnessaan omasta kaktuksesta, mutta piikkien, mullan, ruukun, hoidon ja lukuisien muiden syiden takia emme sellaista kotiimme osta (on meillä kuitenkin yksi kituva viherkasvi taloudessamme!), joten tein hänelle joululahjaksi huopaisen vastineen. Huovutin ensin tuon vihreän rungon, sitten ompelin siihen kaksinkertaista kalalankaa piikeiksi ja lopuksi vielä kuivahuovutin ja ompelin kiinni pyöreän jalustan, poika kun kantoi huolta siitä, ettei kaktus pysynyt pystyssä. Tänään ovat jo pienet Autot-elokuvan autot käyneet törmäilemässä piikikkääseen ystäväämme. Kaktuksen korkeus on arviolta 15-17 cm.

Joulun piirrokset

Kiireessä olen velvollisuudentuntoisesti piirtänyt viime päivien "pakolliseni", tänään tosin mitään hoppua ei ollut ja se näkyykin mielestäni jonkinlaisena rentoutena kädenjäljessä. Toisaalta kiire ei aina huonoksikaan: joskus se auttaa unohtamaan puunailun ja saa keskittymään olennaiseen, kuten ehkä jouluaaton piirroksessa.

23.12. juuri vuorokauden vaihtuessa piirsin noin minuutissa pöydällä olleen asetelman Anton harmaalla tussilla. Käytän mielelläni nimenomaan harmaata tussia, kun piirrän huopakynillä. Se jättää hiukan varaa korjailla. Korjailut kyllä näkyvät epäröivinä viivakimppuina, mutta niistä on usein mahdollista selvittää, mikä niistä viivoista on se, jota lähdin lopulta seuraamaan. Mustalla tussilla piirrettäessä kaikki viivat ovat aika tasa-arvoisia, joten väline on melko armoton. Lumiukko ja lippu lähtivät hiukan myöhemmin asetelmasta, ja niiden tilalle piparitalon ympärille tuli havuja, varpuja, Kivi-tuikkulyhty, punainen omena ja kaksi granaattiomenaa. Aika kiva joulusettinki mielestäni.


24.12. eli jouluaattona piirsin myös erittäin nopeasti ja jälleen harmaalla tussilla. Aaron makailee tässä vatsallaan sohvalla. Turhaa suhrua toki tuli, mutta pääpiirteittäin pidän tästä piirroksesta. Etenkin tuo näkyvä käsi on mielestäni aika jämpti ja pään muodosta tuli kutakuinkin ok.


25.12., joulupäivänä, mahdolliset ihmismallini olivat nukkumassa, ja täytyy se tunnustaa, että ihmisten piirtäminen on se, mihin minun on ehdottomasti helpointa motivoitua. Muistelin, kuinka eräälläkin luennolla valokuvataiteilija Liisa Söderlund kehotti lähestymään esimerkiksi kukkien valokuvaamista muotokuvauksen kannalta, ja ajattelin piirtäväni syöttötuolin muotokuvaa. Laiskana en kuitenkaan jaksanut asetella huonekaluja mitenkään vaan piirsin vain mitä näin. Muotokuvaaminen edellyttäisi hiukan enemmän katselukulman hakemista, ja lisäksi tuolista kiinnostuminen vain todellakin on vaikeaa minulle, ellei kysymyksessä ole jokin ohje- tai rakennepiirros, jollaista en nyt tässä tavoitellut. Motivoitumattomuus alkaa helposti näkyä varjostuksissa, joiden kanssa jää kierteeseen. Varjostuksilla yrittää hakea piirrokseen potkua, jota ei aiheesta muuten löydä. Paras olisi yleensä pitää sellaiset minimissään, ainakin nopeissa luonnoksissa, koska kohta koko piirros on varjostettu. Välineenä pehmeä lyijykynä. Kuva on vähän tärähtänyt.


Tänään 26.12. palasin suosikkiaiheeseeni eli ihmiseen. Malli on jälleen sylissä ja ruokailemassa. En siis pitänyt kummempaa kiirettä, vaikka sommitelma oli jälleen hyvin spontaani - aika harvoin muutenkaan jään kovasti miettimään sommitteluja. Piirsin tavallista hitaammin ja harkitsevammin, sillä malli nukahti ja oli siksi helposti tarkasteltavissa. Asento tosin vaihtui jossain välissä, ja meni hiukan arvailuksi. Mielestäni jälki on ihan mukavan keveää, vaikka käytin piirtämiseen reilusti aikaa (kymmenen-viisitoista minuuttia luullakseni). Jälleen pehmeällä lyijärillä piirretty.

Nyt toivotus hyvän joulun...

... kaikille blogin lukijoille!
Ps. Katsotaan, saanko päivitettyä blogiani nyt joulunaikaan. Jos en, palailen asiaan sitten humun hälvettyä eli mummolavierailujen jälkeen.

Kun ei keksi...

Joskus on vaikea keksiä, mitä piirtäisi, etenkin jos on koko päivän tuskaillut jouluvalmistelujen kanssa (olin niin kovasti ottamassa rennosti tänä vuonna ja näinpä taas kävi), ja silloin muistelen valokuvaajaa, jonka nimen olen jo unohtanut - hän esitti, ettei tarvitse jalansijoiltaan liikahtaa ja silti voi löytää kuvaamisen arvoista. Tekikö hän sitten jonkin teossarjan, jota ottaessaan ei liikahtanut paikaltaan, vai ajeliko jossain autolla pysähtyäkseen kuvaamaan aina satunnaisella, summamutikassa karttaan merkityllä paikalla, en muista. Joka tapauksessa minäkin olen sitä mieltä, että katolle kiipeämällä saa kuvaan lintuperspektiiviä ja mahdollisesti jalkaan kipsiä mutta tuskin sen kiinnostavampia kuvia kuin kuvatessaan niillä tasoilla, joilla liikkuminen on luontevinta. Motivaatio ratkaisee, ja joku löytää sen roikkumalla tikapuissa ja toinen - ehkä sitten laiska kuten minä usein - innoittuu siitä, mitä näkee (tai sitten ei innoitu).

Tänään lykkäsin piirtämistä eteenpäin ja eteenpäin, koska mieleen ei tullut mitään mainittavaa aihetta. Sitten lopulta kello löi kymmentä illalla ja ajattelin koittaneen ajan tarttua kynään joka tapauksessa. Kuva on vähän vaikea hahmottaa: siinä on vauva poikittain sylissäni ja koipeni näkyy hänen takaansa. Itse asiassa Aaron on taas kerran syömäpuuhissa, mutta sitä ei tässä ole tehty nähtäväksi. Lyijykynällä piirtelin, ja olen ihan tyytyväinen piirroksen kepeyteen.

Leipä (pienen) miehen syöttötuolissa pitää ja sesonkiin sopivaa

Kuten Junglehouse Mom tiesi kertoa, edellisen postauksen piirros esitti lasten neulekonetta. On minulla oikeakin sellainen, mutta se on iso, äänekäs ja monimutkainen ja sijaitsee autotallissa. Niinpä tuolla on ollut oikein oivallista vääntää neulosputkea muutamia lahjoja varten.

Eilen oli digipokkarin akku loppu, joten lähetän kahden päivän piirrokset nyt samalla kertaa. Ei oikein luista nyt tuo piirtäminen taaskaan, vähän kankeaa on. Kyllä tämä kuitenkin tästä, kunhan pitää rutiinin yllä.

Minulla oli eilen ja tänä aamuna poikkeukselliset oltavat, kun kokeilin yhden lapsen yh-arkea. Janne ja Antto olivat mummolassa ja päättivätkin jäädä sinne yöksi. Tuntui rennolta, kun ei tarvinnut karjuen selvitellä poikien välejä tai katsoa, ettei isompi herätä pienempää tms. Ei tarvinnut olla viihdyttäjänä tai potea huonoa omaatuntoa lapsen jatkuvasta telkkarin töllötyksestä. Aaron tuntui kehittyvän silmissä, kun sai rauhassa möngertää. Silti oli kiva nähdä isompia poikia, kun he tänään kotiutuivat. Eilen piirsin Aaronin, joka söi innokkaasti leivän sisusta.

Tänään Janne ja Antto palasivat sesonkiin kuuluvan sisustuselementin kanssa. Se koristeltiin heti, ja piirsin siitä äsken pikaisen yksityiskohtakuvan. Hmm, kuusi ei todellisuudessa kallistu noin uhkaavasti, vaan luonnoskirja näyttää olleen vinossa kuvaa otettaessa.

Kuva-arvoitus, kummajainen

Tämän päivän piirros ei ole kuvana kummoinen, epäloogisesti varjostettu lyijykynätuherrus, mutta esittää kuva-arvoituksen, johon toivon lukijoideni esittävän veikkauksiaan. Paljastan esineen todellisen laadun seuraavassa postauksessani, jos olen saanut riittävästi arvauksia tai joku on osunut oikeaan.


Vinkkinä kerrottakoon seuraavaa:
* Ostin vekottimen tänään itselleni Anttilan leluosaston alesta harkittuani jonkin aikaa sen tarpeellisuutta.
* Ostopäätökseen vaikutti suuresti mahdollisuus käyttää härveliä joululahjojen valmistukseen. Niin myös hinta, joka oli aiemman noin 28 euron sijaan enää kahdeksan euroa.
* Koneeseen syötetään jotain, ja kuvassa oikealla esitettyä kampea kääntämällä se suoltaa jotain jatkojalostetta.

Palkitsen ensimmäisenä oikeaan osuneen jollain pienellä aparaatin tuotoksella, jonka laadusta en tosin mene takuuseen.

Joulusiivousta odotellessa

Ajatus oli piirtää rinki olohuoneemme huonekaluista, joiden väliin jää tyhjä lattiatila, mutta koska kyseinen tila ei tosimaailmassakaan ole tyhjä vaan tällä hetkellä vaateröykkiöiden valtaama, roinaa alkaa kertyä piirrokseenkin. Seinällä Anton tonttujoulukalenteri katselee kiinnostuneesti, mitä tämän vuoden joulusiivouksesta tulee. Kaikenlaisesta hopusta huolimatta nyt illalla mieli on rauhallinen, kun istun sohvalla piirtämässä ja viihdyn siinä hyvin, omassa kodissani, omalla paikallani.

Vauvan rauhallinen uni

Tänään meillä oli vieraita, sitten neuvolaan influenssarokotukseen ja lopuksi viettämään pikkujouluja ystävien luokse. Olihan siinä ohjelmaa, mutta kuitenkin tavallaan aika kiireetön päivä. Monenlaista tunnetta siihen kuitenkin mahtui ja sattumusta.

Minulta oli tänään sinnikkäästi hukassa resepti, jolla olisin voinut ostaa Antollekin rokotteen. Ystävän lasten kärryt kaatoi koira. Kotikaupungissani oli tuhoisa tulipalo, jossa tuhoutui erään neuvolan työntekijän koti. Sain pari ihanaa lahjaa, käsin tehtyjä koruja molemmat. Toisen sain ystävältä, jonka lapsi oli nimenomaan halunnut antaa sen minulle juuri tänään. Toisen taas sain toiselta ystävältä, joka oli löytänyt lahjan Naisten joulumessuilta ja pitänyt sitä aivan näköisenäni. Ja sitten illalla pikkujouluissa mietin, mikä oikein on joulun ydin, mikä puolestaan joutaa pois. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kysymys on vaivannut minua paljon, ei siksi, että olisin pelkästään kyllästynyt lahjarumbaan, vaan jostain syystä minua hämmentää nyt ensi kertaa joulun ja jouluevankeliumin visualisointien runsaus, puhumattakaan tonttu-ukoista ja muista. Joulu on kai sitten aika mutkikas juttu niin teologisesti kuin kulttuurisestikin.

Ja nyt kotiin palattuani mietin myös sitä perhettä, joka menetti ihan kaiken omaisuutensa siinä tulipalossa, miten he kokevat kodittomuutensa, miltä heistä mahtaa tuntua ja vielä joulun alla. Kodin pehmeällä sohvalla piirtelin nukkuvaa Aaronia, joka on niin täydellisen tietämätön näistä elämän moninaisista kiemuroista, tyytyväinen hetkeen, jolloin vatsa on täynnä ruokaa ja ympärillä lämmin syli. Välineenä on ohutkärkinen musta tussi.

Pikkujoulukakkua

Aikaisemmin perutut pikkujoulut ovat huomenna, ja kakkua meinaan viedä edelleen. Peruttuihin juhliin ehdin jo tehdä edellä esitetyn enkelikakun, mutta samanlaista en jaksanut tehdä, vaikka koristeluidea on hyvin pitkälti sama tässä kuin edellisessä. Tämän kakku esittää (joulu)lahjaa, jonka sisälle on paketoitu rakkautta - päälle satoi tosin vähän liikaa "lunta" (tomusokeria siis), joka vähän vaikeuttaa sisuksen hahmottamista. No, ehkäpä kakku vettyy kivasti huomisiltaan mennessä ja "lumikin" sulaa. Tein kakun jo tänään, koska huomenna en ehdi.

Kakun pinnalla on siis marsipaania, tällä kertaa varmasti gluteenitonta. Pohjana on kaakaolla maustettu gluteeniton sokerikakku, kostukkeena jotain niinkin eksoottista kuin Jaffaa, täytteenä ja marsipaanin alla yksinkertaisesti Blå Bandin jauheesta valmistettua suklaamoussea.

Keltainen huopahattu

Lopultakin saan päivitettyä tänne kuvan huopahatusta, jonka tein itselleni tässä viikko tai pari sitten. Neuloin hatun Huopanen-langasta ja huovutin käsin. Sen jälkeen käytin hattua pari kertaa ja totesin sen liian isoksi. Kun vielä kulmatkin kurottuivat liian pitkiksi sarviksi, kastelin myssykän uudelleen ja jatkoin vanutusta. Nyt on sopiva. Tosin toivoisin sarvien olevan vieläkin pienemmät, mutta olkoot nyt tuollaiset, kun ei taito parempaan riitä. Lämpimältä ja istuvalta vaikuttaa. Jos joku ei tiedä, monet huovuttavat Huopanen-lankaisen neuleen pesukoneessa, mutta silloin se kutistuu todella paljon ja uskoakseni vähän hallitsemattomasti, joten ajattelin nyt olla ottamatta sitä riskiä. Sekin vaikutti, etten raaskinut ostaa kahta kerää kyseistä lankaa enkä siten tehnyt piposta alun alkaen kovin isoa.


Oho, takin nappi jäi auki! Kuvan otti Janne, kuten on ottanut monet muutkin blogini kuvat, unohtuu vain usein mainita.

Päivän piirroksessa lukeva poika ja uusi kuontalo

Piirsin Anton, joka lukee Richard Scarryn kirjaa Meidän koulu. Tuossa klassikossa on ainakin lohikäärmeitä ja krokotiileja, jotka Antto olisi halunnut minun piirtävän myös kirjaani, mutta tähän tuotokseen en saanut sellaista mahtumaan. Toisen kerran sitten.

Taas on välineenä lyijykynä, ja piti oikein nähdä vaivaa, etten alkaisi taas liikaa puunata. Se kun johtaa minulla auttamatta suttuisuuteen. Varovaisuudestani huolimatta en täysin välttynyt tarpeettomaltakin puunaukselta, ja tietysti toiset kohdat ovat siitä huolimatta vailla viime silausta. Näin se menee ja taas mielessä käy, että voisin huomenna kokeilla muuta kuin lyijykynää. (Raapustelin tänään vähän kahvilassakin, silloin ilman kummempaa tulosta ja kuulakärkikynällä. Taitaa hiljalleen piirustusvaihde kytkeytyä päälle!)


Anton tukka on muuten leikattu tänään, vaikka piirroksesta ei ehkä muutosta aikaisempaan huomaa. Junglehouse Mom lyhensi hiuksia hieman, mutta malli säilyi pitkänä ja luonnollisen näköisenä. Siistiltä näyttää ja tuntuisi paremmin poikakin näkevän, kiitoksia!

Tankkaaja päivän piirroksessa

Meni vähän viime tinkaan, mutta sainpas päivän piirroksen aikaiseksi tuossa hetki sitten.

Eilisestä viisastuneena valitsin itselleni luontevan aiheen, vaikka väline olikin taas lyijykynä (8B). Liike on jännä asia: kun sitä ei ole, esimerkiksi eilisessä lampussa, sitä kaipaa, jotta piirustukseen saisi eloa, ja toisaalta kun sitä on, tuskittelee, kun ukkeli ei voi hetkeä vain olla ja syödä vaan vaihtaa pään asentoa tavan takaa. Aaron huomasi, että katselin häntä usein, ja otti sen leikkinä. Sain kyllä ihania hymyjä mutta myös ylimääräisiä viivoja niskaan. Ne tosin eivät haittaa vaan elävöittävät kuvaa pojasta, joka on mielipuuhassaan eli iltapalalla. Käsiin olisin voinut käyttää aikaa enemmänkin, mutta malli olikin sitten äkkiä niin eri asennossa, ettei onnistunut. Lapsen ote on niin liikuttava, kun häntä imettää, että se olisi kyllä satsaamisen arvoinen seikka piirrettäessä.

Pienelle pojalle lahjaksi joulukortin oheen

Ystäväni, jonka kanssa on oltu hyvin vähän tekemisissä viime vuosina, sai esikoisensa marraskuun alussa. Huovutin Junglehouse Momin opastuksella pojalle tossut lähetettäväksi nyt joulukortin ohessa, kun en aiemmin ole saanut aikaiseksi, onnitellakseni tuoretta vauvaperhettä.


Korttejakin tehtiin tänään yhdessä esikoisen kanssa, mutta ei niistä tuota vilahdusta enempää, sillä vaikka olen aika huono joulukortteja lähettelemään, jotkut lukijani tulevat näitä näkemään vielä livenäkin...

Miksi lyijykynä ei maistu eli vähän hankala piirustuspäivä

Etsin jostain Anton kynien joukosta lyijykyniä ja kokeilin onneani. Ensimmäinen, sorttiaan 4B, oli ilmeisesti lentänyt riittävän monta kertaa seinästä seinään: terä katkeili teroitettaessa, kun ensin ylipäänsä sain sitä kuorittua näkyviin. Toinen oli HB, joka on jotakuinkin passeli mielestäni, jos se on terävä. H-alkuisilla lyijykynillä jää mielestäni liikaa nyhräämään, ja ne ovat aivan liian haljuja. HB:n terän kanssa oli kuitenkin ongelmia, ja lopulta löysin kelvollisen 2B:n. Piirtäessäni havaitsin teroittimen olevan vähän rikki enkä tullut sitten juuri teroittaneeksi. Se kostautui kuten aina: pikkuhiljaa alkaa huomaamattaan tuottaa karvaista jälkeä, mikä tekee tietä korjailuille ja korjailujen korjailuille, jolloin piirroksen raikkaus kärsii.

Olen niitä piirtäjiä, jotka nauttivat kaikkein eniten puolen minuutin tai minuutin elävän mallin piirtämisestä. Joskus toki on hauska jäädä tutkiskelemaan jotain kohdetta pidemmäksi aikaa, mutta minun täytyy olla tarkkana, etten jää nyhräämään ja koristelemaan. Siksi välineenäkin paras on sellainen, jonka kanssa ei liikoja korjailla. Pidän tussista, kuulakärkikynästä ja sellaisista, mutta lyijykynä tuottaa vähän hankaluuksia. Vielä kun nyt valitsin liikkumattoman kohteen, joka on melko vaikea kuvattava sellaisenaankin, oli vaikea olla kovin tyytyväinen tulokseen:


Olohuoneen kattolamppu on tehty luultavasti samanlaisesta materiaalista kuin Kiasman kahvilan syöttötuolien kummalliset siivet, onko sitten lasikuitua vai muovia, mitä lienee, tai ainakin lampun materiaali näyttää samalta. Varjostin koostuu lehtevistä, ilmavista suomuista. Lamppu oli paikallisen valaisinliikkeen ikkunassa, ja sellainen oli pakko mennä ensimmäisen tilaisuuden tullen ostamaan, vaikka jouduinkin odottamaan viikkoja (se ikkunassa ollut yksilö oli ensimmäiseen tilaisuuteen mennessä ehtinyt mennä). Oli vaikea piirtää suomuja, jotka ovat läpikuultavia mutta kuitenkin täynnä vivahteikkaita varjoja. Rakenne on aika mutkikas, enkä alkuun osannut valita, keskitynkö lampun hahmoon vai niihin rakenteisiin vai valoihin ja varjoihin vai mihin. Lopputulos on siis sekasikiö, jota on moneen kertaan kumitettu ja josta on kerran suorastaan kaikki poistettu.

Seuraavaksi valitsen omemman välineen tai aiheen, mutta tulipahan nyt tutustuttua niihin piirtämisen puoliin, jotka eivät ole ihan sitä ydinosaamisaluettani.

Piirustuskalenterin ensimmäinen päivä

Tästä se alkaa. Piirsin Aaronin, kun hän testasi isoveikan peruja olevaa syöttötuoliaan ensimmäisen kerran. Tuolista huolimatta liikettä oli siinä määrin, että perässä oli vaikea pysyä. Vähän tuntui ruoste pitelevän kättä, mutta ei se kynä kädestä pudonnut.

Piirustus päivässä...

Ei jaksa, ei viitsi, ei saa aikaiseksi. Mitä kaikkia laimeita tekosyitä onkaan ollut siihen, että piirtäminen on jäänyt kovin vähiin viime vuosina. Minulla ei ole nyt joulun alla suklaakalenteria kuten meidän perheen isillä ja esikoisella, mutta näin jälkijättöisesti aloitan - tosin vasta heti huomenna - oman piirustuskalenterini. En lupaa päivittää tänne tuotoksiani joka päivä mutta lupaan yrittää saada yhden sellaisen aikaiseksi päivittäin. Tämän kalenterin viimeinen luukku ei myöskään aukea 24. tätä kuuta, sillä yritän ylläpitää tapaa myös koko seuraavan vuoden.

Ei uskalla. Niinpä niin, ruosteessa ollaan, ja se kyllä vielä nähdään, kun pian yhdessä naureskelemme tuotoksilleni, hyvä lukijani. Piirustus päivässä kuitenkin pitää, jos nyt ei leivissä, kuten Heljä Liukko-Sundström jossain haastattelussa ynnäsi kadehdittavan tilanteensa, ainakin ruostetta vähän loitompana. Eipä siis auta kuin rohkeasti katsoa, mitä tulee. Uskoisin, että se taito muutaman viikon kuluessa alkaa hissukseen palailla.

Hyvä kiertämään!

Parissa seuraamassani blogissa on viime aikoina kiertänyt hyvä. Ideana on se, että blogisti tarttuu haasteeseen, saa itse lahjan tms. ja lupaa vastaavasti tehdä kolmelle muulle blogistille (valitettavasti siis vain blogilliset voivat osallistua) jonkin palveluksen, joka häneltä luonnistuu, olkoon nyt vaikka käsityötä tai leivontaa.

Virpi teki ihanan synttärikakun Junglehouse Momille, joka puolestaan tekee huovutustyön minulle (tai siis Aaronille). Ne kolme, joille lähetän oman lahjani, tekevät puolestaan kukin jonkin palveluksen kolmelle muulle jne. Aikaa hyvän kierrättämiseen on vuosi, joten minun hyväni siis pitäisi saavuttaa vastaanottajansa viimeistään joulukuussa 2009. Aion kuitenkin pistää toimeksi mahdollisimman pian, joskaan ennen joulua en lupaa saada aikaiseksi mitään...

Ne joiden lähipiirissä on pieniä lapsia (ja kyllähän useimmat jonkun lapsen tuntevat), nyt kuulolle! Minun hyväni on valitsemasi näistä kolmesta, eli valmistan toivomuksesi mukaan jonkin näistä:
1) lapsen paita (koot 60-110)
2) collegeasu (koot 60-110) tai
3) vaippakuori fleecestä (koot XS-L)
Koot suuntaa-antavia, kyllä noista joustetaan. Paitaan tai collegeasuun halutessasi yhdessä mietitty painatus. Mietitään yhdessä myös kangasvaihtoehdot. Maksan postikulut.

Nähtävissä on, että näihin haasteisiin on tartuttu melko arasti, ehkä siksi, että ei rohkene ottaa vastaan tai ei keksi, miten itse kierrättäisi hyvää. Homma ei kuitenkaan ole ollenkaan vakava, jotain pientä piristystä keksii muille varmasti ja itse ainakin odotan jo innolla "tilauksia"! Otan osallistujiin yhteyttä blogitse, ellen henkilökohtaisesti tunne.

Piparinen muumitalo

Päivänä muutamana viime viikolla otimme ystäväni Petran kanssa asiaksemme paistaa osat muumipiparitaloon, johon meillä on muotit. Minun aikani meni enemmänkin lasten kanssa touhottamiseen ja säätämiseen, joten Petra oli se varsinainen paistaja. Sain kuitenkin koristeltua osat, ja tänä iltana kultainen Janneni liimasi ne yhteen. Muumihahmoja en tehnyt minä vaan LU, idean nappasin netistä jostain. Ehkä jossain vaiheessa saan aikaiseksi marsipaanihahmot tilalle. Meillä on muumipiparimuotteja, mutta mielestäni ne ovat aika isoja. Toki on ihan hauskaa, että hahmot eivät ole mittakaavassa, mutta nyt halusin sittenkin mieluummin pieniä muumeja.

Enkeleitä pikkujouluihin

Tein kakkua erään kaveriporukan pikkujouluihin, mutta emäntä olikin sairastunut. Eipä hätää, Janne lupasi kyllä, että työkaverit nauttisivat mieluusti kakkua kahvipöydässä. Kivaa toisaalta tarjota vähän piristystä insinöörien päivään (olettaen että tuli kelvollista).

Olen ihaillut Virpin leipomusblogista löytyvää kakkua, jossa on samantyyppinen aukeama tai miksi sitä nyt kutsuisi kuin enkelikakussani. Halusin tässä kokeilla samaa ideaa sekä testata saamiani enkelipiparimuotteja. Olin visuaalisesti aika tyytyväinen lopputulokseen, joka on mielestäni jouluinen: sekä keveä että harras (sopiva siihen piiriin, jonka kanssa olimme tapaamassa, mutta en nyt sitten tiedä, kuinka harrasta meininkiä miehen työpaikalla on).

Kakkupohja on gluteeniton sokerikakku, joka on kostutettu Ekströmsin mansikkaisella sekamehulla. Täytteenä on Flora Vispiä, lasten mustikkasosetta, tomusokeria ja Viola-tuorejuustoa, liivatetta hyydyttämässä (on se muuten kumma, mutta Prisman valikoimissa ei tosiaan ole liivatejauhetta, kysyin erikseen). Pursotukset, joita en taida oppia ikinä tekemään kunnolla, on tehty samasta seoksesta, tosin ennen soseen ja liivatteen lisäämistä. Päällä on tietenkin marsipaania.

Operaatio tuolinkorotus

Aaron alkaa olla siinä iässä ja kehitysvaiheessa, että syöttötuoli tulisi tarpeeseen. Sinänsä ongelmaa ei ole: Anton tuoli muuntuu helposti takaisin pikkuveikan käyttöön sopivaksi. Kuitenkin pitäisi saada isompi luopumaan tuolista ensin, mieluiten kivuttomasti. Luopumisen tuskaa lievittääkseni ompelin Jannen valitsemasta ja Antolle takuuvarmasti kelpaavasta kankaasta hupun, joka korottaa tavallista ruokapöytämme tuolia ehkä kahdeksan senttiä. Jo yltää pöydälle, ja ainakin hupun ollessa kokeiluvaiheessaan tuo tavallinen tuoli passasi pojalle mukinoitta. Nyt on siis homma viimeistelty ja paikallaan. Vielä emme kuitenkaan ole uskaltaneet luovuttaa syöttistä veikalle, mutta katsotaan parin päivän kuluttua.


Kuvassa hupullisen tuolin vieressä samanlainen huputon.

Talvitervehdys äidiltä ja pojalta

Nyt on se ihana vuodenaika, jolloin käsityöterapia on sallittua, jopa välttämätöntä. Lunta ei ulkona ole nimeksikään, mutta teimme Anton kanssa tämän lumiukon, johon kimmokkeen antoi Janne-puolisoni. Minulla oli styrox-palloja huovutusta varten, ja Janne ehdotti, että askartelisin sellaisista lumiukon esikoisen kanssa. Ajattelin, että lumiukon voisi saman tien huovuttaa, kestäisipä vähän paremmin niin katseita kuin leikkejäkin.

Tuumasta toimeen: koottiin pojan kanssa styrox-runko käyttäen tikkuja ja liimaa, minkä jälkeen huovutin hänen avustuksellaan valkoisen pinnan ukkelille. Käytin huovutusneulaa ja sen jälkeen märkähuovutin. Illalla tikuttelin ukolle vielä hatun, kaulaliinan ja nenän. Seuraavana päivänä eli eilen Antto kysyi, missä ovat kaksi palloa. En ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta ymmärsin niin, että kädet puuttuivat. Lisäsin kädet eilisiltana, ja tänään olivat vuorossa silmät ja suu. Antto olisi halunnut tehdä silmät isoista tekotimanteista, mutta minusta ne olivat liian isot ja lisäksi niitä oli vain yksi. Sovimme, että lumiukko saa kuitenkin kantaa timanttia kainalossaan. Silmät ja suun ompelin mustakromin värisistä pikkuhelmistä.

Myöhäistä juhlintaa, kalaista kakkua

Ei ole vielä joulukuussakaan liian myöhäistä juhlia Anton lokakuisia synttäreitä, etenkään näin kun meidän kotonamme riehuneet taudit tärväsivät aikaisemmin monta mahdollisuutta tavata Aaronin kummien ja heidän tyttöjensä kanssa. Nyt saatiin onneksi kuitenkin kaverit paikalle, ja tilaisuuden kunniaksi tein tällaisen kakun. Kalan näköistä kakkua on jo kauan tehnyt mieli askarrella, joten ideoita oli, mutta kiireessä tuli pikakala. Toisenlaisia fisuja sitten myöhemmin joskus. Harmitti, kun pursotusta helpottavia välineitä löytyi vasta hetkeä liian myöhään, nyt truuttasin metallihirviöllä, joka ilmeisesti on hyvinkin toimiva pursotin, jos sitä osaa käyttää. Se, että minä en osaa, näkyy valitettavasti lopputuloksesta. Aika tyrskyinen tursoke siinä kalan ympärillä mutta ehkä (ja vain ehkä) parempi näin kuin ilman.

Pohjana oli alunperin pyöreä muistaakseni kolmen kananmunan sokerikakku, välissä Flora Vispiä, maitorahkaa, liivatetta, raastettua pakastemansikkaa (syöntihetkellä jo sulanut), vanilliinisokeria ja hedelmäsokeria. Päällä ja pursotuksessa Flora Vispiä, rahkaa, hedelmäsokeria ja sinistä elintarvikeväriä. Kuorrutuksena tietysti marsipaania, valmiiksi keväänvihreää. Olen painellut suomukuvion pintaan lusikalla kuorrutuksen ollessa jo kakun päällä ja pyyhkinyt sen jälkeen pintaa hiukan siniseen nesteväriin kostutetulla talouspaperilla.

P.S. Kiitokset vielä vieraillemme visiitistä ja ihanista lahjoista! Sain mitä suloisimmassa rasiassa jouluaskartelutarvikkeita, Antto puolestaan tussit, jotka varmasti päätyvät käyttöön heti huomenna (toivottavasti paperille, mutta tähän asti piirustelut ovat voittopuoleisesti pysyneet luvallisilla alueilla), ja Aaronkin hienon, vihreän helistimen. Lisäksi saimme kotiin kuljetettuna vieraidemme liikkeestä Pienestä Patinasta upean naulakon ja puutuolin hyvin edullisesti.

Avajaisissa säätäminen - sanoin ei jatkoille

Janne saa sitten työpaikallaan hommat valmiiksi aikaisemmin kuin arvelikaan, joten tulee kotiin ajoissa ja siivoaa, kunnes kotiudumme ystävän ja poikien kaverien luota. Pikaiseen jotain päälle, jotain mitä ei joka päivä. Vaan niinpä kaikki mikä tavallisesta poikkeaa alkaa tuntua vieraalta, ja päädyn vain astetta perusvaatetustani juhlavampaan asuun.

Pakataan perhe mukaan ja mennään. Kilipukit toisessa näyttelysalissa houkuttavat esikoista, joka haluaisi kivuta niiden selkään. Tauluja ihaillaan sen verran läheltä, että keskittymiseni on lapsessa. Vaihdamme siis: minä otan Aaron-vauvan kantaakseni (ja kannankin sitten koko illan kädet maitohapoilla), ja Janne huolehtii Aaronista. Puheet, joita seuraa lukuisia, ovat juuri alkaneet, kun puoliso saa tarpeekseen ja toteamme olevan parasta viedä Antto kotiin.

Avajaisjuhlallisuudet jatkuvat siis minun ja syliapinan edustaessa perhettämme sillä välin kun isi ja isoveikka viettävät videoiltaa Shrekin parissa. Puheet jatkuvat ja Aaron haluaa jutella. Siirrymme käytävään, jossa toinen pienen lapsen kanssa oleva äiti yrittää huonolla menestyksellä kuulla, mitä salissa puhutaan. Rupeamme puhumaan keskenämme, koska juhlallisuuksista ei ota tolkkua. Puheet jatkuvat aika tovin, ja Aaronin päätettyä senkertaisen rupattelunsa kokeilemme onneamme salissa. Onnistummekin kuulemaan loput, ja minulle selviää yhden entuudestaan vain nimeltä tutun taiteilijaseuralaisen ulkomuoto, kun Jarmo Kukkonen saa (mielestäni ansaitusti) Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton tunnustuspalkinnon. Kävisin esittäytymässä toiselle saman seuran jäsenelle ja onnittelemassa häntä, mutta hän on suosittu, sillä kaikki haluavat hypistellä mitalia ja onnitella.

Hälinää ja hulinaa, tuttuja ja vieraita naamoja ja keskustelua näyttelystä ja sen järjestelyistä ja aivan ennen kaikkea sylissäni olevasta vauvasta, joka kommenteista päätellen on hymyileväisellä tuulella, ja jossain vaiheessa saa vapaalla kädellä kulautettua lasillisen Pommacia alas ja myöhemmin otettua kermalla ja viinirypäleellä koristellun palan kääretorttua (ei jää ainoakseni). Joku seuralainen kysyy, lähdenkö jatkoille, mihin vastaan, etten ollut tajunnut koko jatkoja ajatellakaan enkä perhetilanteen takia voi, ja sen jälkeen puheenaiheeni kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa on se, etten voi lähteä jatkoille ja vähän tietysti harmittaa. Oikeastaan enemmänkin tulee syyllinen olo, tuntuu että pitäisi hiljalleen sulautua porukkaan paremmin ja käyttää hyväkseen kaikenlaiset jatkot tutustuakseen paremmin, mutta höh kun en ole ikäpäivänä todella edes ymmärtänyt koko jatkojen todellista funktiota. Mennään johonkin paikkaan, jossa takamus istuu olalle paremmin, jos olen oikein oivaltanut.

Avajaiset saavat miellyttävän käänteen, kun odottamatta eräs ystäväni, jolle ohimennen vinkkasin tapahtumasta mutta joka oli myös saanut kutsun toiseltakin näyttelyyn osallistuneelta, saapuu paikalle ja alamme yhdessä ruotia teoksia ja tehdä hurjia suunnitelmia siitä, miten käytämme hänen kotonaan olevan tyhjän huoneen taiteentekemistarkoitukseen. Väleissä tapaan edelleen lukuisia tuttuja seuralaisia ja valittelen sitä, että jatkot jäävät väliin (ketä oikeasti kiinnostaa?), ja tutustun muutamaan nimeltä tuttuun mutta naamalta aiemmin tuntemattomaan. Ystäväni tapaa myös tuttujaan ja puhelemme tahoillamme tovin ja minä tapaan kilipukit veistäneen taiteilijan, joka ihmettelee, että olen sitten viime näkemän saanut toisenkin lapsen, sitten juttelemme taas ystävän kanssa ja hamstraamme vielä jotain pöydästä ennen kuin alamme tehdä suuntaa kohti naulakkoja.

Toinenkin ystäväni saapuu paikalle ja tuo kukkia, jotka kotona paljastuvat hyvin kauniiksi - öö - amarylliksiksi? Tämä siitä huolimatta, että museolla ei ole sitten mitään minun tekemääni, enintään ehkä nimeni jossain pienellä painettuna, sillä työni ovat näytillä ihan muualla. Kukat auttavat minua tuntemaan itseni näyttelyn taiteilijaksi (kiitos J. Mom!). En odottanut kenenkään etenkään lapsellisen tutun tulevan paikalle, sillä oma kokemuskin jo kertoo, että leikki-ikäisen kanssa avajaisissa liikkuessa taulujen hinnat saattavat hirvittää huomattavasti enemmän kuin turvallisesti yksin käydessään. Kun puen, ystävä ehtii tehdä pikakierroksen museossa, ja sitten poistumme molempien ystävien kanssa ja Aaron kärryissä tilasta, joka on tyhjentynyt, sillä kaikki ovat lähteneet sinne jatkoillensa, ja erkanemme omille tahoillemme.

Avajaiset ovat hengästyttävä tilaisuus, ja melkein aina osallistun niihin lapsi kärryissä tai käsivarsilla, vähintäänkin mahassa. On lievä paine siitä, että ehtii jutella kaikkien kanssa, keksii tarvittaessa edes jotain sanottavaa jokaisen teoksesta tai edes huomaa jokaisen teokset samalla kun katsoo, ettei vastuullani oleva potentiaalinen tihulainen särje niitä. Ja apua jos keskustelu etenee kirjallisuuden haaraan, josta minulla ei ole mitään käsitystä (ja niitä haaroja riittää, olen hyvin vähän saanut luetuksi viime vuosina). Onneksi usein ei ole edes mikään pakko keskustella henkevästi mistään vaan voi vaihtaa sanan siellä, toisen täällä. Usein on kiire kotiin tai johonkin toiseen paikkaan tai kiire ihan vain sen takia, että puoliso on ehtinyt nähdä näyttelyn, ja tämä useimmiten juuri silloin, kun itse viihtyisin. Toisaalta joskus kiireet ovat helpotus. Jos hälinä alkaa hermostuttaa, kiire on hyvinkin tervetullutta. Se lapsi, jonka ehdoilla menen avajaisissakin, saattaa yhtäkkiä haluta välittömästi kotiin, jolloin voin hiljalleen alkaa tehdä lähtöä. Siinä mielessä avajaiset ovat myös rento tilaisuus: oikeastaan siellä voi olettaa ihmisten olevan jo hilpeissä tunnelmissa tervetuliaismaljojen ja jatkoillesiirtymisaikeidensa kanssa. Yleisesti ottaen ainoa, joka kokee velvollisuudekseen selitellä poistumistaan tai ei-jatkamistaan, taidan olla minä.

(Naisen) avaruudellinen hahmottaminen ja aivan turha rahanmeno

Jotta välttyisin kuvailemasta tapahtunutta suullisesti enää yhtään kertaa tai ainakaan alusta asti, selostanpa, miksi vähän harmittaa. Onnistuin sitten tänään tekemään sen eli parkkeeraamaan autoa merkaten, vieläpä sekä peiliin että lokasuojaan.

Homma meni näin: Huomasin Citymarketin parkkihallissa kaksi peräkkäistä paikkaa vapaana, olkoonkin siinä pylväs välittömässä läheisyydessä. Siihen kaarsin ja aloin taiteilla autoa ruutuun, josta ajaisin sitten etummaiseen ruutuun lähteäkseni myöhemmin helposti liikenteeseen. Aikani siinä väänsin ja käänsin ja lopulta osui peili pilariin. No pieni tälli, ajattelin, ja luulin peilin olevan jotain naarmuuntumatonta materiaalia. Siitä sitten lisää kääntelemään autoa ja lopulta luulin, ilmeisesti vielä vähän hämmentyneenä osumasta, että nyt olisi hyvä sauma ajaa kunnolla edessä olevaan ruutuun. Voi mikä virhelaskelmointi, kuului vaimea raapaisu, ja ulos astuttuani teki mieli huutaa ääneen. Lasku on aikamoinen, rahaapa rahaa vain tietenkin, mutta oma huolimattomuuteni harmittaa vietävästi. Ei ollut kiirettä, ei ollut ketään häiritsemässä, mutta niinpä vain sitten arvioin pieleen tai olin kärsimätön tai jotain, ja olisinpa edes tiennyt korjaamojen taksat ja vakuutusten bonusjärjestelmät jne. paremmin siinä vaiheessa kun en malttanut edetä sentti kerrallaan.

Niinpä, maailmanrauhan rinnalla pientä... Mutta muutamat asiat, jotka viime aikoina ovat menneet pieleen, palautuvat mieleen nyt kun taas onnistun sählimään, ja syyllinen on olo myös siitä, että olen sählimisineni sellainen rahakaivo, tai siltä tuntuu. Janne onneksi ymmärsi pahan mieleni ja toi minulle punaisen ruusun lohdutukseksi - mahtui päivään siis ilonkyyneleitäkin.

Sidos ja Kasvu

Osallistun Hyvinkään Taiteilijaseuran 50-vuotisjuhlanäyttelyyn, jonka Hyvinkään-pään avajaiset ovat torstaina. (Tässä olkaa hyvät: kutsu avajaisiin.) Minulta on esillä kaksi teosta: Sidos (2006) ja Kasvu (2008 eli juuri valmistunut). Teokset eivät ole taidemuseossa vaan juna-aseman sisätiloissa pienessä, suljetussa, lasiseinäisessä huoneessa. Niitä katsellaan tässä ripustuksessa siis ulkoapäin.


Molemmat teokset koostuvat sisäkkäin ommelluista valkoisista naisten paitapuseroista (no, joku lastenkin on mukana). Sidoksessa on kaksi paitaa, pieni ja iso, jotka yhdistyvät toisiinsa punaisin pistoin. Kasvu koostuu kolmesta päällekkäisestä paidasta, jotka pienenevät sisäänpäin. Ne on ommeltu yhteen etuosistaan, ja selkäkappaleisiin on kirjottu jälleen punaisella langalla puun kuva. Paidat ovat siis toisissaan kiinni myös takaa.

Sidos (vas.) ja Kasvu.

Punainen tuntuu olevan minulle yleisestikin jonkinlainen elämän väri. Puu on sen sijaan aiheena kiehtonut minua erityisesti reilun vuoden verran: se miten se rakentuu, kasvaa, haarautuu, kätkee sisäänsä ytimen. Siis yhtä aikaa mitä sisäänpäinkääntynein ja mitä ulospäinsuuntautunein, vähän niin kuin itse koen olevani. Se on ihmisen kuva ja samalla elämisen, hengittämisen ja muuttumisen kuva. Puusta aiheena voi tehdä mitä vain. Tässä olen ajatellut ehkä eniten kasvua ja sukupolvia, tulevia ja menneitä. Tarinoita puuhun kätkeytyy loputtomia.

Sammakko!

Uhhuh, niin sitä aina välillä käy, ja kuten ystäväni tietävät, minulle useammin kuin ehkä tarvitsisikaan. Että ajattelen asiat pidemmälle vasta sitten kun olen ehtinyt pälättää tunteeni julki.

En oikein voi tässä tarkalleen kertoa, minkävärinen ja -muotoinen sammakko pääsi tällä kertaa, mutta juttukaverina oli vähemmänkin kuin puolituttu mutta kuitenkin sen verran, että olisin voinut oikeasti tajuta olla hiljempaa. Asia liittyi erääseen taloudelliseen huoleen, joka meitä molempia tällä hetkellä koskettaa. Häpesin jälkeenpäin sitä, miten keskustellessamme annoin tosi tyhmän vaikutelman, kun niin kevyesti suhtauduin ja niin eespäin. Jos minua mietityttäisi jokin asia ja joku siihen sanoisi, ettei ole sitä jaksanut ajatellakaan ja että tilanne ei onneksi ainakaan ole varsinaisesti epäreilu, olisin varmaankin kiukkuinen ja pitäisin toista ääliönä. Harmitti, että tein pahan mielen. Suututti, että olen niin typerä, mitä raha-asioihin tulee - kuten Janne-kultaseni kauniisti sanoo: ajattelen asioista omalla tavallani - eivätkä sosiaaliset taidotkaan näköjään aina anna syytä huutaa hurraata.

Mietin välillä, ovatko sammakot paljon puhumisen hinta. Veikkaan, että eivät: välttelemällä tiettyjä aiheita ja puhumalla vaikka hiukan hitaammin voisi ehkä ainakin yrittää kiertää konflikteja. Toisaalta kun etukäteen en oikein halua kiertää konflikteja vaan käydä juuri ristiriidan ytimeen. Ei todellakaan niin, että haluaisin haastaa riitaa, mutta asioiden selviksi ja suoriksi puhuminen vain miellyttää kovasti. Tekee asioista selkeämpiä. Me kun vain olemme tässä suhteessa erilaisia, ja olen ollut havaitsevinani, että minun kommunikaatiotapani ei itse asiassa ole yleisimmästä päästä edes täällä Suomessa, suoruuden ja vilpittömyyden tyyssijassa. Kaikki eivät jää keskustelemaan asiasta, josta ovat eri mieltä, vaan pyrkivät sivuuttamaan sen, ja sitten minä, ikuinen suorasuu, jään miettimään, haluttiinko tässä vain pysyä turvallisilla vesillä vai loukkaannuttiinko jopa.

Sammakot jäävät vaivaamaan pitkiksi ajoiksi, kunnes jokin vielä isompi sammakko tai jopa mörkö vie mielestä sen tilan tai ihannetapauksessa asian saa jotenkin selvitettyä tai järkeiltyä oikeisiin mittasuhteisiinsa. Helpottaa myöntää, että välittömyys taitaa olla osa minua - kuka ikinä sanoi, että pitäisi antaakaan älykästä kuvaa itsestään? Toisaalta kukaan ei myöskään ole pakottanut tuomaan puutteitaan tyrkylle väen väkisin...

Lököttävä rahansäästäjämyyrä

Sairaana ollessani harmitti pitkä päivitystauko niin paljon, että jo tuossa muutama päivä sitten nappasin kuvan ompelemastani korvikemyyrästä (aitoa merkkimyyrää kun en pojalle suostunut ostamaan), jotta saisin tänne päivitetyksi edes jotain. Kynnyskysymykseksi tuli kuitenkin käden ojentaminen USB-kaapelin suuntaan eli silkka viitseliäisyys - ei sitten vissiin niin paljon harmittanutkaan. Tässä vielä näytille, minkälaisen version myyrästä sain aikaiseksi. Kuvakulma imartelee hiukan, myyrän maha on tavallaan liian ylhäällä ja jalat näyttävät oudon lököttäviltä. Kädet ovat tosi pitkät ja lähtevät liian ylhäältä ja koko olemus tönkkösuolattu, eikä myyräparka silti kovin helposti pysy itsellään pystyssä. No näistäpä oppii, ja seuraava (?) myyrä lienee onnistuneempi.

Huopaheijastimia

Sitä villaa en siis löytänyt, jota edellä kerroin etsineeni. Ehkä se tulee vastaan tai ehkä ei - mutta jos ei niin pompin tasajalkaa kiukusta, sillä ajatuksia huovan käyttämiseksi olisi. En vain ymmärrä, mistä vielä etsisin.

No miten päin vain, halusin kokeilla jotain pientä huovasta ja testata samalla muutamia vinkkejä, joita Junglehouse Mom ystävällisesti antoi tuossa jokin aika sitten. Riittävän pieniä levyjä sain tehdyksikin niin, että homma pysyi kutakuinkin kasassa. Olin ostanut Prismasta vaaleanturkoosia villaa ihan muuhun käyttöön, mutta kun sitä nyt sitten oli toisin kuin sitä hukkaamaani, tein siitä.

Käytin yhteen pieneen levyyn neljä ohutta kerrosta villaa ja pienen palan heijastinnauhaa. Asettelin kerrokset siten, että kuidut menivät aina eri suuntaan kuin viereisessä kerroksessa: pitkittäin, poikittain, heijastinnauha, pitkittäin, poikittain. Sitten vain huovuttamaan: kastelu, vanutus saippuaisin käsin, huuhtelu, pyöritys ja vatkaaminen. Viimeistely oli hauskaa: leikkasin sopivan aukon heijastimelle ja trimmasin sopivan kokoiseksi, sitten vain koristelua ja hakaneula taakse.
Harmillisen suttuinen kuva ja tunkkaiset värit. PhotoShop-riippuvainen kärsii nyt kovasti, kun ko. ohjelma on jotenkin epäkunnossa enkä osaa sille tehdä mitään.

Huivi ja unessa tulkittu laulu ystävyydestä

Etsin autotallista villoja, mihin lienenkin tunkenut, mutta en löytänyt, vaan kiikutin mantereelle eli kotiin turvaan pussillisen mohairlankaa ja parit housut, toiset puolitekoiset ja toiset rikkinäiset, sekä vielä kirjotun paidan, josta voisin ommella jotain muuta. Mohairit otin käyttöön pian, kun väriyhdistelmä toi mieleen ystävän, jolle voisin tehdä jouluksi huivin. Kokeilin ensin neulakinnastekniikkaa ja vuolin jo jäätelötikusta tarkoitukseen neulankin, mutta pörröinen lanka ei mielestäni oikein toiminut tuolla tekniikalla, joka sujuu minulta muutenkin haparoiden. Niinpä otin seiskakoon puikot ja loin 120 silmukkaa (laskin vasta työn valmistuttua) ja neuloin aina oikein värikkään kaitaleen, jonka päättelin koukkuamalla saadakseni melko joustavan reunan.

Väriyhdistelmä on mielestäni hauska mutta ei lainkaan sellainen, jota itse käyttäisin. Sen sijaan ystäväni aivan varmasti pitää siitä, tai ainakin olisi pitänyt viimeksi tavatessamme, mutta siitä on jo aivan älyttömän kauan. (Koska tästä blogista ei hänen kanssaan ole ollut puhetta, en oleta hänen täten päässeen perille joululahjastaan, mutta jos kuitenkin niin - kukkuu! Ikävä on ollut sinua ja ihan oma vikani, että olen ollut niin kiinni kotoisissa ympyröissäni ja touhuissani... jatketaanhan taas jossain vaiheessa siitä mihin jäätiin?)


---

Olen montakin kertaa nähnyt unta, jossa tulkitsen itse näkemääni unta tai jotain muuta. Vuosia sitten tulkitsin Neil Youngin laulua Days That Used To Be (jaa, puuttuukohan tuosta nyt määräinen artikkeli?), jonka sanat tosin unessa olivat jotain aivan muuta kuin oikeasti. Joka tapauksessa unilauluni niin kuin esikuvansakin kertovat erilleen ajautuneista ystävistä. Unessa tulkkasin laulua suomeksi näin (siis päin mäntyä): Siinä vanhat ystävykset tapaavat pitkästä aikaa ja päättävät joku päivä vielä kohdata sillalla. Hetken sitä mietittyään tarttuvat toimeen saman tien, koska muuten suunnitelma jäisi varmaankin toteuttamatta. Ajatus jäi mieleeni - siinä on jotain haikean kaunista, vaikka ennen kaikkea se on haikea.

Hivuttautumassa tautivuoteelta

Risoo päivittämättömyyteni. Vaan eiköhän meille iskenyt tauti, oikea tautien äiti, joka kaatoi ensin petiin Anton (jo viikkoja sitten, kuten edellä kerrottu), sitten Jannen ja samanaikaisesti vei Anton lääkäriin hakemaan troppia jälkitautiin, jollaiseksi valikoitui tällä kertaa korvatulehdus, sitten Jannen jo lähes tervehdyttyä sairastuttiin me vanhemmat vielä molemmat. Jannella oli sitten poskiontelontulehdus ja minä vain muuten aivan kanttuvei ja juminen joka paikasta. Aaron sai maanantaina diagnoosiksi silmä-, korva- ja keuhkoputkentulehduksen, ja kun aloimme kaikki olla paremmassa kunnossa, Antto rupesi valittamaan vatsaansa, mikä kulminoitui perjantain vastaisena yönä sänkyoksennuksen ja -ripulin muodossa. Jannellakin on ollut huonovointisuutta, mutta yritetään nyt kuitenkin toivoa, että putki tässä vihdoin katkeaisi tai jos vaikka siksi hetkeksi, että saisin päivitetyksi kohtapuoliin jotain tänne.

Päivitysvalmisteluja siis täällä puuhataan, näin varovasti vihjaan...

Tylsä äiti leluhyllyllä

Tapahtui Tarjoustalossa: juoksin siellä kärryjä työntäen, isompi kannoillani vapaana kävellen, kun äkkiä lapsi nappasi isosta laatikosta käärmeen. Se oli "pelottava käärme", kuten määritelmä myöhemmin kuului, jostain leopardikuvioisesta teddystä spiraalimaisesti ommeltu ja iso kuin mikä. Sanoin, että katso vaan, mutta nyt ei osteta, vaikka vaivihkaa vilkaisin nähdäkseni, olisiko hinta jossain esillä. Jos olisi tosi tosi halpa, ehkä sitten. Ei ollut hintaa ja hyllyyn jäi, mutta lupasin ommella Antolle käärmeen vanhoista sukista. Se riitti, kunhan käärme olisi pelottava ja sillä olisi myös silmät. Enpä ymmärtänyt, että Antto olettaisi minun ryhtyvän hommiin saman päivän aikana, mutta se selvisi pian kotiuduttuamme, joten ei auttanut muu kuin istuutua ompelukoneen ääreen.

Nappasin siivouskaapista muovikassin, jossa vanhat sukat ovat odottaneet joutumistaan lattiarievuiksi, pieniksi sellaisiksi. Leikkasin sukista risat varvasosat pois ja surautin ne yhdeksi pitkäksi putkiloksi. Sen värjäsin oranssiksi (Dylonin kuumavärinappi nimeltä Tangerine) ja täytin kuivumisen jälkeen ohrasuurimoilla (pää) ja vanhan tyynyn sisusvanulla. Ompelin loppupään kiinni. Olin joskus aiemmin ommellut mustat pienet napit kahteen valkoiseen isoon, joten silmät olivat valmiina ommeltavaksi päähän. Leikkasin punaisesta nahasta haaraisen kielen ja ompelin sen vielä kiinni samalla kun lyhensin vähän päätä ja tein käärmeelle suun. Ompelin pahiten hiutuneihin kantapäiden kohtiin kukikkaat paikkalaput.

Antto on ollut hyvin tyytyväinen uuteen leluunsa. Urakkani ei ole kuitenkaan vielä ohi: koska olen ollut tylsä ja lupailuun taipuvainen äiti leluhyllyllä enemmän kuin yhden kerran, minulla on rästissä vielä Muumien Mörkö. Myyrä-hahmon sain juuri pari päivää sitten ommelluksi.

Ei niin autenttiset autot uunipellillä

Kiire saatiin taas aikaiseksi, kun Anton siirtosynttäreitä järjesteltiin. Niin paljon kuin olen mielessäni hymähdellytkin siihen suuntaan toteutetuille Autot-aiheisille kakuille, nyt on pakko myöntää, etten itse kyllä päässyt tällä kertaa viitteellistä eksaktimmalle näköisyystasolle. Kiireessä koristelu jäi aika viime tinkaan ja siksi oli lopulta hyvin yksinkertainen. Ihan hyvää kyllä oli, olkoonkin että kakku maistui paremmalta seuraavana päivänä, kun se oli uudelleen jämäköitynyt. Huoneenlämmössä kerman kanssa pelleily ei siis ollut taaskaan kaikkein kannattavin ratkaisu.

Kakkuun yritin ikuistaa Autot-elokuvasta kolme hahmoa: Luigin, Sallyn ja Salaman. Aika littania tuli, olisi varmaan vain pitänyt olla enemmän ja tuhdimpaa moussea tai vielä useampia pohjalevyjä. Nyt niitä oli kolme, Heidin leipomia ja erinomaisia (kiitos!). Sallyn pohja oli ns. tumma sokerikakkupohja eli kaakaolla maustettu, muut tavallisia. Täytteenä Sallyssa oli taloussuklaasta, Pätkis-rouheesta ja Flora Vispi -vaahdosta sekoitettu mousse, Luigissa taas liivatteella hyydytetty (= hyytyi seuraavaksi päiväksi) banaanivaahto jossa vähän Philadelphia-tuorejuustoa ja Salamassa mansikkavaahto. Kaikessa siis mukana sitä klassikkoa, Flora Vispiä, jota myös marsipaanin alla.


Kuva vielä koko kattauksesta. Antto ainakin taisi olla ihan tyytyväinen kakkuun, vaikkakin lahjat ja etenkin kaverit veivät aika ison osan huomiosta niin kuin kuuluukin.

Talvihaaveiset (?) loppusyksyn värit blogissa

Olen viime aikoina kyttäillyt puskia, kuinka ne saavuttavat täyden väriloistonsa ja alkavat sen jälkeen hiipua harvemmiksi ja harmaammiksi. Jossain vaiheessa pensaat näyttävät korostuneen kolmiulotteisilta, kun kirkkaat värit ponnahtavat silmiin pisteinä sieltä täältä ja karut tummanharmaat oksat lymyävät siellä alla. Sitten ovat viimeisetkin väripisteet kadonneet tai muuttuneet käpertyneiksi, ruskeiksi, mutta vaihe mikä hyvänsä, aina saa puskasta poimituksi 3-5 väriä, joista yhdistelisi ihanan neulepaidan. Olisipa hauska tehdä joka kuukaudelle oma paitansa! Tai kun edes saisi neulotuksi yhden, puskan värisen tai ihan minkä vain.

Blogini uusi väritys on nyt sitten ilmeisesti talvinen, ellei peräti jouluinen: jotain jäänteitä ruskasta mutta karun valkoinen tausta. Haaveilen saavani tänne enemmän käsitöitä esille lähiaikoina, ja se haljunvihreä oli mielestäni jotenkin tunkkainen kuvien kanssa. Mennään siis toistaiseksi asialinjalla.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, pitäisikö perustaa oma bloginsa kakuille ja käsitöille, sillä tästä saattaa tällaisenaan olla vaikea löytää juuri etsimäänsä aihetta. Mitäs lukijani ovat mieltä?

Viitteellinen herra Hakkarainen lähes terveyskakussa

Anton kummit kävivät tänään poikansa kanssa juhlistamassa kolmevuotiastamme, ja tein tilaisuutta silmällä pitäen eli kiireessä tuntia ennen vieraiden tuloa kakun niistä aineksista, jotka käsiini osuivat. Ihan kelpo silti tuli.

Ensinnäkin iso kiitos Heidille, joka jo ehti ihmetellä vastentahtoisuuttani sokerikakkupohjan tekemistä kohtaan. Lähempi keskustelu aiheesta paljasti, että sen pitkäpiimäisen vaiheen eli kananmuna-sokerivaahdon vatkauksen saa sujumaan peräti ripeästi, kun käyttää huoneenlämpöisiä kananmunia. Siis ikinä en ollut moista kuullut, mutta näköjään homma toimii.

Sokerikakkupohjan täytteenä tässä oli jääkaapista löytynyttä mansikkarahkaa sekä puoli purkillista lasten sosetta, mansikka-omena-vadelmasose taisi olla kyseessä. Kostukkeena oli mansikkainen sekamehu ja marsipaanin ja banaanisiivujen alla lisää mansikkarahkaa. Marsipaanin kaulitsin vain ripeästi peilikuvalevyksi tuorekelmulla vuoratulla muovialustalla ja yritin suunnata varastoista löytyneet värit suunnilleen oikeisiin kohtiin. Sitten kippasin levyn kakun päälle ja täydensin sinnepäin-Hakkaraista muutamilla violetista marsipaanista rullatuilla nauhoilla. Vielä banaanit sivuihin kerman sijaan, siis terveysruokaa, ja valmista oli.

Kymmenen S:ää

Saksi-Sadie, (blogi)ystäväni ja tätini, haastoi minut keksimään kymmenen S:llä alkavaa tärkeää asiaa. Tästä voisi tulla aikamoiset paineet! Yritän kuitenkin ottaa homman leppoisasti ja ryhtyä nyt heti toimeen sen kummemmin valikoimatta tai miettimättä. Jotain ehdottoman tärkeää saattaa siis unohtua, mutta olkoon tämä nyt hetken tunnelmista koottu S-lista lyhyine Sallan sanakirjamääritelmineen.

* Sunnuntai. Sehän tässä vielä on muutaman tunnin ajan. Sunnuntai on rauhoittumisen ja hiljentymisen päivä, jolloin kerätään voimia alkavaa viikkoa varten. Saatan käydä kaupassa, siivota ja jopa tehdä ikäviä rästihommia, mutta hyvänä pyrkimyksenäni on silloin olla ottamatta suurempia stressejä mistään.

* Suklaa. Kyllähän sitä ilmankin voisi olla, mutta elämä voisi käydä vähän mauttomaksi.

* Sormet. Pidän käsitöistä ja kaikenlaisesta näpräämisestä. Yliopistoaikana kirjoitin muistiinpanoja usein vain siitä syystä, että muistini pelaa, jos kädet liikkuvat, tai piirsin tai jopa neuloin, jos kehtasin. Päähän ei olisi jäänyt mitään, jos olisin ollut vaikka käsi paketissa. Kuvataiteilijana ei onneksi tarvitse miettiä kehtaamista: on jopa pakko näprätä.

* Salaisuudet. Niitä pitää olla, niin omia kuin muiden minulle uskomiakin. Asioita, jotka ovat yksityisomaisuuttani.

* Seikkailut. Sellaiseksi riittää joskus hyvä uni tai eksyminen matkalla tuttuun paikkaan. Olennaista on, että joskus antaa itsensä nähdä asiat toisesta näkökulmasta, kuin uusina.

* Syntymä/synnytys. Hassua, niin kuin sitä on molemmilla kerroilla malttamattomasti odottanut, sen on itse tilanteessa toivonut päättyvän mahdollisimman nopeasti, ja silti minulle on jäänyt molemmista jokin älytön synnytyskaipuu. Ei ole mitään niin ihanaa kuin oman lapsen näkeminen ensimmäistä kertaa. Olen vetäjänä mukana aktiivisen synnytyksen vertaistukiryhmässä ja siellä(kin) tulee keskusteltua paljon synnytyskokemuksista. Se on aina yhtä innostavaa.

* Suku. Minulla on mielestäni läheiset välit moniin sukulaisiini, suku on kuin tukiranka. Myös taiteellisissa teoksissani käsittelen usein sukulaisuutta.

* Suvaitsevaisuus. Siinä on yksi ihanne, johon pyrkiä ja jota opiskella. Olen kyllä niin kärsimätön ja kiukkuinen ryppyotsa, että olen kyllä vasta matkani alussa. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat ottaa toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat ja kuitenkin pitää pintansa asioissa, joita haluavat muuttaa.

* Siivoaminen. Se on osa arkipäivää eikä aina kaikkein mukavin sellainen. Itse asiassa toisinaan tekisi mitä tahansa muuta mieluummin. Harva asia kuitenkin palkitsee enemmän kuin tavaroiden saaminen paikalleen.

* Sisarukset vielä erikseen. He ymmärtävät joskus puolesta sanasta, mitä ajan takaa, silloinkin kun en itsekään tiedä. Luulenpa jopa, että he olisivat osanneet koota nämä kymmenen S:ää puolestani nopeammin ja osuvammin kuin minä itse!

Porkkanan näköistä porkkanaa ja punaista paloautoa

Vietimme tänään perhepiirissä Anton kolmevuotissynttäreitä. Juhlat vietettiin siitä huolimatta, että Antolle nousi viime yönä kunnon kuume ja poika oli väsynyt ja kipeän oloinen. Hän nukkuikin aika ison osan kemuista ja ihmetteli monen tunnin päästä herättyään, mihin vieraat menivät. Vielä myöhemmin hän oksensi sohvalle, jolloin siirsimme mukisematta huomisen lastenkekkerit odottamaan seuraavaa, toivottavasti terveempää sunnuntaita.

Anton toivomukset kakun suhteen olivat muuttuneet tavantakaa viime aikoina, mutta toteutin niistä tiuhimmin toistuneen sekä viimeisimmän. Toinen kakuista oli siis porkkanan näköinen porkkanakakku ja toinen Puna-niminen paloauto Autot-elokuvasta. Porkkanakakun tein jo vähän aiemmin ja kuorrutin juuri vieraiden saapuessa. Kostutinkin sitä, mutta kyllä se silti vähän kuivaa oli. Samoin Puna-kakkua vaivasi lievä kuivuus kostutuksesta huolimatta. Tuhti suklaamoussetäyte oli kyllä mielestäni onnistunutta ja pysyi hyvin ryhdissä.

Porkkanan näköinen porkkanakakku. Ohje on kotoa löytyvästä Joka kokin keittokirjasta ja sisälsi porkkanaraasteen lisäksi ainakin sokeria, fariinisokeria, ruokaöljyä, kananmunaa, leivinjauhetta ja soodaa, saksanpähkinää ja vehnäjauhoa. Kuorrutuksessa on runsaasti karamelliväriä ja joukossa vähän Philadelphia-tuorejuustoa, tomusokeria ja sitruunamehua. Tein vielä vähän vihneitä marsipaanista.

Kuumetta sammuttamaan. Yksinkertaistin hiukan, mutta kyllä sen silti tunnistaa: Puna-paloautohan se siinä. (Vasemmalla siis malli, Anton lelu.) Kuorrutus on marsipaania, renkaissa kappaleet Domino-kekseistä.

Tässä vähän kakun sisustaa. Sokerikakkupohja on täytetty suklaamoussella, joka on valmistettu taloussuklaasta ja Flora Vispistä. Taisin laittaa joukkoon vähän vaniljasokeriakin, ja niin, Maltesers-karkkeja murskattuna. Aika tuhtia siis oli. Marsipaanin alla on vielä silaus vatkattua Flora Vispiä. Päädyssä, joka oli muodoltaan liian vaikea mallin mukaiseen toteutukseen, luki yksinkertaisesti Antto 3.

Pipit veljekset. Nuhanokka Aaron ja kuumeinen (myöhemmin myös vatsatautinen) päivänsankari Antto pääsivät yhteiskuvaan aamupäivällä loikoillessaan pipipesässään.

Tässä välissä

Tuli ja meni päivä, jolloin Antto täytti kolme vuotta, meidän ihanainen esikoisemme. Olen muistellut sitä hetkeä, jolloin hänet annettiin vastasyntyneenä vatsalleni, ja sitä, millainen sää silloin oli ja mitä ajattelin, kun katsoin ikkunasta ulos ja parkkipaikalle tai mitä sieltä näkyikään. Minkälainen tuoksu oli. Kylmä ilma, muistan, ja desinfiointiaineen haju. Onnellinen olo.

Järjestelemme nyt pieniä kekkereitä lähisuvulle ja lähikavereille, molemmille erikseen. Aloin jo olla stressissä kaiken muistettavan kanssa, kun yhtäkkiä minulle selvisi, että yhtä taidenäyttelyyn liittyvää asiaa ei tarvitsekaan tehdä sunnuntaiksi, ja ystäväni ilmoittautui vapaaehtoiseksi auttamaan kakkupohjien kanssa ja katsomaan synttärisankaria jonkin aikaa, kun huomenna touhuan täällä kemuja varten.

Ennen jotain valmistelua vaativaa, jos tarjoutuu pieni tilaisuus hengähtää, tulee kummallinen välitilassa oleva tunne. Isoihin projekteihin ei voi tarttua ja pienet, jos niihin ryhtyy, pitää hoitaa kerralla alta pois. Sellaiset pikkuhommat sopivat minulle.

Esittelen tässä pikkuprojektini viime viikonlopulta: Aaronin uuden puseron. Sain äitini kautta sukulaismiehen liikkeestä peräisin olevan ison tukun ihania kangaspaloja, joiden joukosta tämän takin materiaali löytyi. Lintu on silityskuva, jonka Janne toi joskus minulle tuliaisena eräästä kangaskaupasta, johon olin hänet lähettänyt. Resorin ostin eräästä Hyvinkään-päivänsä päättäneestä liikkeestä poistohintaan euron metriltä.

Pulju ja pieni ongelma

Olen perustamassa pientä käsityökauppaa, lähinnä omaksi ilokseni mutta myös katsoakseni, mitä siitä tulee. Ideanani on, että putiikki toimii rinnakkain Jannen nettikaupan rinnakkaiskauppana. Kun Janne myy puodissaan kuvavedoksia, minä myyn yksilöityjä käsitöitä: lastenvaatteita, lahjatavaroita, muita maskotteja, käyttötekstiilejä yms., joihin on painettu tilaajan haluama kuva tai teksti. Ideana on käyttää pitkälti kierrätys- ja jäännösmateriaaleja.

Homma on ihan hyvässä vaiheessa: olen tehnyt jo useita mallikappaleita erilaisista tuotteista ja liittänytkin ne jo kauppapohjaan (ei vielä julkaistu). Kuvia pitäisi tuotteista vielä ottaa. Nyt varsinainen ongelma on se, etten meinaa keksiä puljulleni järkevää nimeä millään. Olen kutsunut sitä nyt hyvin yksinkertaisesti Kuvalahjaksi ja tehnyt alustavan logonkin saadakseni hommaa vähän eteenpäin. Lopullista nimeä en kuitenkaan keksi. Pitäisi olla jotain persoonallisempaa mutta kuitenkin jotain, mistä tulee sellainen fiilis, että tuolta saa lahjaksi(kin) passaavaa yksilöllistä pientä kivaa (käyttö)tavaraa. Iloa siinä saisi olla.

Tuossa se tämänhetkinen logo. Haastan lukijat esittämään ajatuksia nimestä ja kiitän kovasti jo etukäteen vinkeistä, jospa ne auttaisivat minut johonkin tulokseen! Lisäporkkana: arvon kommentoineiden kesken ensi sunnuntaina nahasta tehdyn heijastimen tai yksilöidyn "Muksut mukana" -maskotin. Alla kuva heijastimesta, maskotti on samanlainen paitsi kera lasten (tms.) kuvien.

---

Muokkaus tiistai-iltana 22.10. Pyöriteltyäni saamiani kommentteja ja ideoita mietin tänä iltana tällaista:
Pahako? Mielestäni voisi olla jopa hyvä vaikka vähän lapsenomainen onkin...

Syötävä nukkekoti tai jotain sellaista

Tapasimme Hyvinkään ja Riihimäen nukkekotiharrastajaporukan kanssa viime perjantaina, jolloin teimme minikokoisia pahvilaatikoita Terhin opastuksella. Laatikoista otan kuvan, kunhan saan pokkarin muistikortin tyhjennettyä, ja sitten kerron lisää siitä projektista ja tapaamisestamme. Janne sen sijaan räppäsi kuvan tilaisuutta varten väsätystä kakusta, jossa sokerikakkupohja, täytteenä sitruunatahna ja Flora Vispillä jatkettu mango-passionmousse sekä päällä marsipaania. Muottina toimi näppärästi muumitalomuotti. Risoi, kun en osannut käyttää valmista sokerikuorrutetta tuon paremmin, mutta tuossapa opin ja seuraavan kerran ikkunat nätimmin sitten.