Kyselin taannoin blogini lukijoiden mielipidettä siitä, mikä arkiaskare risoo eniten. Yhdeksästä vastanneesta kolme antoi äänensä astiahuollolle. En osaa sanoa, minkä itse olisin valinnut, mutta tulos motivoi minut kirjoittamaan astiain kiertokulusta, sopeutettu meidän kotimme oloihin.
Kerrottakoon, että kerrostalokeittiömme on kuulemma uusittu vaivaiset pari vuotta sitten, jolloin on luultavasti tapahtunut sellainen vääryys, että alkuperäiset 60-luvun kaapit on poistettu. Toki on mahdollista, että ne ovat saaneet väistyä jo aiemmin joidenkin 80-lukulaisten lastulevykalusteiden tilalta, mutta joka tapauksessa nyt keittiössämme on aidon puun sijaan mdf:ää (korjatkaa, jos erehdyn materiaalista, valkoiset muka-peiliovet ovat kyseessä kuitenkin). Ihan siistiä, ei siinä mitään. Ja ehkä nykyaikaan sopeutetut muutokset eivät olisi olleet mahdollisia vanhojen kaappien kanssa. Huomatkaa lievästi defensiivinen sävy.
Keittiössämme on näin pientä perhettä ajatellen kaappitilaa ruhtinaallisesti, mikä ei tarkoita, etten silti olisi sullonut mutta mikä mahdollistaisi järjellisenkin järjestämisen. Jos sitä olisi hieman vähemmän, ehkä tilaa olisi isolle lattiamalliselle astianpesukoneelle, mutta näin ei valitettavasti ole. Eikä tilaa ole pienellekään kaappiin upotettavalle koneelle, ehei! No, onneksi työtasoa oli, siis oli, jonkin verran. Enää ei ole, sillä siitä ison osan täyttää pöydän kulmaukseen lykätty valkoinen, pöytämallinen astianpesukone. Tiskaamaan en ryhdy, en ainakaan joka päivä. Siihen puolestaan on syykin, muu kuin laiskuus, tai laiskuuttahan toki tämäkin mutta melko perusteltua mielestäni: tiskialtaita on yksi. Yksi! Olkoonkin hieno, syvä, pyöreä designallas, mutta on jotenkin nihkeää sekä jynssätä että huuhdella astiat yhdessä ja samassa altaassa, kun ne mieluusti myös säilöisi siinä eikä pitkin pöytiä aina tiskaamishetkeen saakka.
Ei siinä mitään, meillä on siis astianpesukone. Juhuu, ei tarvitse käsiä liata. Vai tarvitseeko sittenkin? Mietitäänpä vähän tavanomaista ruokailutilannetta. Aaron syö jogurttia ja muroja samasta kiposta. Sotkee pöydän, itsensä ja kaukalon, niin ja tuolin, mutta se ei kuulu tähän. No, nousee seisomaan syöttötuolissaan ja alkaa huitoa vaarallisesti, jolloin arvelen, että on parasta nostaa poika pois ja lopettaa ateriointi siihen. Kippoon jää jogurttia ja muroja, jotka joko syön tai sitten en, jolloin joko kaadan ne biojätteeseen tai sitten en, jolloin ne kuivuvat kiinni kippoon ja joutuvat biojätteeseen myöhemmin. Minulla on siis jogurttinen kippo. Asettelen sen astianpesukoneeseen. Pesen kädet.
Näin, kone on täynnä. Pöydälle jäi paljon kamaa, koska astiahuolto on hoidettu huolimattomasti viime aikoina eikä kaikki mahtunut minimaaliseen masiinaan. Puolitan pesutabletin - noin pieneen koneeseen ei kyllä kokonaista haaskata. Pesen kädet. Kone päälle. Sujuu kuin tanssi! Nyt ei muuta kuin odotellaan. Odotellaan muuten aika kauan... aika yllättävän kauan? Mitäs kummaa. Ei mutta ei, kyllä siinä vain menee - kaksi tuntia! No, käsin olisin toki jo tiskannut astiat kauan sitten, mutta mitäs ideaa siinä olisi, olisin joutunut kastelemaan käteni. Mitäs tuo melu on? Ai niin, nyt taisivat olla viimeiset hurinat, valmista tuli.
Koneen luukku auki. Lusikkakorin sisältö näyttää puuroiselta. Meidän kone myös kuivattaa - siis näköjään kuivattaa kaiken röpön kiinni lautasiin. Pieni tutkailu osoittaa, että paistinlasta on sujahtanut alakorin (no, sen ainoan korin) alle, missä pesupropellin pitäisi pyöriä. Ei ole pyörinyt on yhtäsuuri kuin ei ole pessyt. Nyt se on pyörinyt juuri sen verran, että on kyllä lennättänyt jogurttikipon nurinpäin, jolloin se on kerännyt jogurtin lisäksi vettä, puuroa ja koneastianpesuainetta. Pesuaineluukku on näköjään pysynyt kiinni, koska se on painunut liian lujasti eikä siis ole auennut ohjelman sopivassa vaiheessa. Luukun alta tursuaa turkoosia, minkä tulkitsen tabletin toivottomaksi yritykseksi hoitaa tehtäväänsä.
Astioiden asemointi on välillä vaivalloista ja onnistunee parhaiten kokeneelta koneen käyttäjältä. Tosin sellainen (joksi tässä vaatimattomasti tunnustaudun) on välillä liian kokeilunhaluinen eli laiska ja yrittää sulloa yhteissuihkuun mukaan astioita, jotka vain eivät joukon jatkoksi mahdu tai estävät tehokkaasti pesutehon yltämisen muihin kippoloihin.
Uudelleenasemoin muutaman astian, poistan muutaman ja tiskaan, sillä tarvitsen kippoja uutta jogurttikattausta varten, lataan koneeseen sen toisen puolen konetiskitabletista, huokaisen syvään ja käynnistän koneen uudelleen. Toivottavasti muistan kääntää veden päälle. Nöyrryn tiskaamaan koneeseen mahtumattomat, tiskialtaaseen lojumaan jääneet astiat. Odotan pari tuntia, jolloin pääsen siirtämään puhtaat kipot ja lautaset koneesta omille paikoilleen niihin täyteen sullottuihin kaappeihin. Tarkistan lusikkakorin, jonka puhtaussuhde on tällä kertaa aika hyvä eli 10:1. Kaksi muumiaiheista pikkulusikkaa jää odottamaan seuraavaa kyytiä, muuten astiahuolto on bueno.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Koti kuntoon. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Koti kuntoon. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Pikkupostaus: pyykkivuorihehkutus
Aikaisemmin uhkasin tehdä selvää jälkeä ylikuormittuneen pyykkikorimme sisällöstä sekä siitä sohvalla lojehtivasta kasasta, joka muuttuu nopeasti puhtaasta pyykistä likaiseksi tai ainakin ryppyiseksi. Tänään tuli kuluneeksi viikko aikarajastani. En ihan yltänyt siihen, vaan hommaa viimeisteltiin vielä tämän viikon alkupäivinä. Joka tapauksessa olen siitä alkaen ollut tasaisen onnellinen lopputuloksesta, joka on enintään yhden koneellisen päässä tyhjästä oleva pyykkikori. On suunnattoman helppoa, naurettavan helppoa oikeastaan, nostella kaappeihin ne muutamat vaatteet, jotka kone on kuivattanut hetkessä, kun ei ole ollut välttämätöntä latoa pesukoneen rumpua tuppotäyteen! Pyykkihuolto toimii taas jouhevasti.
Vaan niinpä käy, että vietämme viikonlopun muualla, koko perhe. Minä taideterapiakurssilla ja pojat isällään. Itse palaan mukanani noin kolme paitaa, yhdet housut ja jonkin verran alusvaatteita pyykättäväksi. Pojat palaavat kera kahden muovikassin, joista löytyy loputtomasti likaisia vaippoja sekä vaatteita, jotka varmaankin menevät kaikki pyykkiin, sillä en tajunnut kysyä, mitkä ovat puhtaita ja mitkä likaisia. Huokaus! No, elämä on tasapainon hakemista, horjahtelemista ja taas tasapainon hakemista. Huomenna kone pyörimään heti aamusta, eikä pyykkikorin kansi ehkä tällä kertaa ehdi irrota liitoksistaan.
Vaan niinpä käy, että vietämme viikonlopun muualla, koko perhe. Minä taideterapiakurssilla ja pojat isällään. Itse palaan mukanani noin kolme paitaa, yhdet housut ja jonkin verran alusvaatteita pyykättäväksi. Pojat palaavat kera kahden muovikassin, joista löytyy loputtomasti likaisia vaippoja sekä vaatteita, jotka varmaankin menevät kaikki pyykkiin, sillä en tajunnut kysyä, mitkä ovat puhtaita ja mitkä likaisia. Huokaus! No, elämä on tasapainon hakemista, horjahtelemista ja taas tasapainon hakemista. Huomenna kone pyörimään heti aamusta, eikä pyykkikorin kansi ehkä tällä kertaa ehdi irrota liitoksistaan.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Hätäleivontaa pakkotarpeista
Eilisaamu tuotti yllätyksen. On niitä iloisempiakin nähty. Pakastimen ovi oli raollaan, enkä ole varma, osoittaisinko syyttävällä sormella puolitoistavuotiasta vintiötäni, joka on juuri oivaltanut tietystä kaapista löytyvän ainakin jäätelöä ja marjoja, vai itseäni, joka hiipi toissa iltana lasten nukkuessa hakemaan sitä jäätelöä ilman marjoja. Koska ovi tuntui olleen vähemmän kuin tiukasti kiinni koko yön, vapauttanen syyllisyydestä pienokaisen, joka saattaa välillä tehdä varhaisaamuisen kunniakierroksen mm. keittiössä.
Pikainen tarkastelu osoitti, että suurin osa marjoista ja muutama mehujää oli säästynyt kivikovina, ei siis akuuttia tarvetta sulattaa ja käyttää. Lähes kaikki muu odottikin sitten pikaista käyttöä tai valmistusta. Pussillinen mansikoita päätyi saman tien aamiaistarpeiksi jogurtin joukkoon. Loput aineksista upotin päivän mittaan erilaisiin enemmän tai vähemmän kummallisiin kokkauksiin ja sain kuin sainkin kaiken vielä käyttökelpoisen (mitä ei voi sanoa kaikesta: joukkoon mahtui kyllä runsaasti vanhentunutta, mutta tulipahan samalla heitettyä pois) jollain tavalla hallintaan. Ylpeänä jaan siis eteenpäin esimerkkejä siitä, mitä pakastimen antimista voi melko vähällä vaivalla valmistaa.
Pakastimesta löytyi muutamia yksittäispakattuja halpakaupan pitsapaloja, jotka eivät ole varsinaisesti raakapakasteita mutta ovat silti uunissa valmistettavia. Uuniin siis ja toivomuksena, että tämä saa ne säilymään jääkaapissa muutaman päivän.
Pakastevihanneksia oli todella vähän, enemmän niitä pitäisi suosia. Grillatut kasvikset löysin ja valmistin siitä säkistä itselleni gratiinin lounaaksi. Joukkoon sinihome- ja jotain muuta jääkaapista löytynyttä juustoa ja vähän mausteita, niin ja olisinko maitoa laittanut. Harkitsin pakastimesta kaivettua kookosmaitoa sujauttavani, mutta lähempi tarkastelu osoitti maidon äidinmaidoksi, joten juotinkin sen mukista Aaronille.
Kaksi piparkakkutaikinaa odotti pakastimessa syömistään - öö, siis paistamistaan ja syömistään tietenkin. Otimme esikoisen kanssa aamupäivän askareeksi leipomisen. Teimme karhuja, pupuja ja sydämiä ja söimme vähän reunoja. Ylijäämistä kaulin levyn, jonka painelin vuokaan. Ai miksi? Koska käytettäväkseni koitui myös kaksi purkillista omenasosetta. Toisesta suurimman osan käytin tehdäkseni piirakan (päälle kanelia ja inkivääriä, jospa se mausteiden itämaisuus tukisi kummallista ratkaisua käyttää pohjana piparkakkutaikinaa?) ja lopuista keitin omenakeiton pojille jälkiruoaksi ja välipalaksi. Aika hyvin on muuten uponnut Aaroniin, joka yleensä mieluiten söisi lasipurkeissa olevia mömmöjä.
Kääk, litra vaniljajäätelöä oli pehmennyt totaalisesti. Se taas vaihteeksi niistä terveellisyyspyrkimyksistä, omista ja lasten: pirtelöä lounaan jälkiruoaksi. Onneksi olin joskus aikanaan tajunnut sössätä pakastimeen purkillisen banaania, joka oli ollut menossa vanhaksi, siitä siis maustetta juomaan. Omenapiirakka meni pakastimeen (kuulemma saa jäädyttää uudestaan, jos on kypsennetty sulatuksen jälkeen, luotetaan nyt siihen), joten en tullut kokeilleeksi jäätelökastiketta sen kanssa.
Lapset söivät mielellään välipalaksi sulamishaaverin kokeneita pikkurieskoja, joista tein minipitsoja uunissa. Päälle jääkaapista kinkkua, jonka viimeistä käyttöpäivää vietiin. Ellei tauti olisi tullut tämän päivän vieraitamme riesaamaan, olisimme saaneet kakkua, sillä pakastimessa odotti hieman sulanut täytetty kakkupohja, jonka laitoin nyt sitten joka tapauksessa tänään lihoiksi (mutta kyseiset vieraat eivät ole minttusuklaan ystäviä, minkä vasta tänään muistin, joten sitä suuremmalla syyllä laitan jotain muuta seuraavaa tapaamista varten).
Kuva pikaisesta hätäkakusta, jonka koristelin Anton kanssa yhdessä ideoiden.
Leipää pakkasesta löytyi muuten melko otollinen määrä. Jälkiuuniviipaleita oli sellaiset kymmenen siivua, kahta itse leivottua leipää ehkä saman verran yhteensä. Käyttö on aloitettu niistä itse leivotuista, ne kun eivät säily ihan siinä missä kaupan ruisleipä.
En rupea luettelemaan, mitä kaikkea kiikutin täyttämään jäteastioita. Kuorma oli kuitenkin sen verran mittava, että se pakotti roskiksille heti tilaisuuden koittaessa. Pitäisiköhän pakastimen kolme laatikkoa pakata säilymisajan mukaan siten, että kussakin laatikossa olisi aina suunnilleen samoihin aikoihin huonoksi menevää ruokaa? Paljon tuli nyt pakastimen anteja hyödynnettyä, mutta aina yhtä harmillista on löytää jokin vanha suosikkiruokansa käyttökelvottomana. Vaikka aionkin (taas) vastedes varmistaa, lapsilukolla tai millä vain, että pakastimen ovi pysyy yöt kiinni, voisin ottaa nyt tavaksi raottaa sitä välillä sen verran, että pysyisin sisällöstä paremmin perillä.
Pikainen tarkastelu osoitti, että suurin osa marjoista ja muutama mehujää oli säästynyt kivikovina, ei siis akuuttia tarvetta sulattaa ja käyttää. Lähes kaikki muu odottikin sitten pikaista käyttöä tai valmistusta. Pussillinen mansikoita päätyi saman tien aamiaistarpeiksi jogurtin joukkoon. Loput aineksista upotin päivän mittaan erilaisiin enemmän tai vähemmän kummallisiin kokkauksiin ja sain kuin sainkin kaiken vielä käyttökelpoisen (mitä ei voi sanoa kaikesta: joukkoon mahtui kyllä runsaasti vanhentunutta, mutta tulipahan samalla heitettyä pois) jollain tavalla hallintaan. Ylpeänä jaan siis eteenpäin esimerkkejä siitä, mitä pakastimen antimista voi melko vähällä vaivalla valmistaa.
Pakastimesta löytyi muutamia yksittäispakattuja halpakaupan pitsapaloja, jotka eivät ole varsinaisesti raakapakasteita mutta ovat silti uunissa valmistettavia. Uuniin siis ja toivomuksena, että tämä saa ne säilymään jääkaapissa muutaman päivän.
Pakastevihanneksia oli todella vähän, enemmän niitä pitäisi suosia. Grillatut kasvikset löysin ja valmistin siitä säkistä itselleni gratiinin lounaaksi. Joukkoon sinihome- ja jotain muuta jääkaapista löytynyttä juustoa ja vähän mausteita, niin ja olisinko maitoa laittanut. Harkitsin pakastimesta kaivettua kookosmaitoa sujauttavani, mutta lähempi tarkastelu osoitti maidon äidinmaidoksi, joten juotinkin sen mukista Aaronille.
Kaksi piparkakkutaikinaa odotti pakastimessa syömistään - öö, siis paistamistaan ja syömistään tietenkin. Otimme esikoisen kanssa aamupäivän askareeksi leipomisen. Teimme karhuja, pupuja ja sydämiä ja söimme vähän reunoja. Ylijäämistä kaulin levyn, jonka painelin vuokaan. Ai miksi? Koska käytettäväkseni koitui myös kaksi purkillista omenasosetta. Toisesta suurimman osan käytin tehdäkseni piirakan (päälle kanelia ja inkivääriä, jospa se mausteiden itämaisuus tukisi kummallista ratkaisua käyttää pohjana piparkakkutaikinaa?) ja lopuista keitin omenakeiton pojille jälkiruoaksi ja välipalaksi. Aika hyvin on muuten uponnut Aaroniin, joka yleensä mieluiten söisi lasipurkeissa olevia mömmöjä.
Kääk, litra vaniljajäätelöä oli pehmennyt totaalisesti. Se taas vaihteeksi niistä terveellisyyspyrkimyksistä, omista ja lasten: pirtelöä lounaan jälkiruoaksi. Onneksi olin joskus aikanaan tajunnut sössätä pakastimeen purkillisen banaania, joka oli ollut menossa vanhaksi, siitä siis maustetta juomaan. Omenapiirakka meni pakastimeen (kuulemma saa jäädyttää uudestaan, jos on kypsennetty sulatuksen jälkeen, luotetaan nyt siihen), joten en tullut kokeilleeksi jäätelökastiketta sen kanssa.
Lapset söivät mielellään välipalaksi sulamishaaverin kokeneita pikkurieskoja, joista tein minipitsoja uunissa. Päälle jääkaapista kinkkua, jonka viimeistä käyttöpäivää vietiin. Ellei tauti olisi tullut tämän päivän vieraitamme riesaamaan, olisimme saaneet kakkua, sillä pakastimessa odotti hieman sulanut täytetty kakkupohja, jonka laitoin nyt sitten joka tapauksessa tänään lihoiksi (mutta kyseiset vieraat eivät ole minttusuklaan ystäviä, minkä vasta tänään muistin, joten sitä suuremmalla syyllä laitan jotain muuta seuraavaa tapaamista varten).
Kuva pikaisesta hätäkakusta, jonka koristelin Anton kanssa yhdessä ideoiden.Leipää pakkasesta löytyi muuten melko otollinen määrä. Jälkiuuniviipaleita oli sellaiset kymmenen siivua, kahta itse leivottua leipää ehkä saman verran yhteensä. Käyttö on aloitettu niistä itse leivotuista, ne kun eivät säily ihan siinä missä kaupan ruisleipä.
En rupea luettelemaan, mitä kaikkea kiikutin täyttämään jäteastioita. Kuorma oli kuitenkin sen verran mittava, että se pakotti roskiksille heti tilaisuuden koittaessa. Pitäisiköhän pakastimen kolme laatikkoa pakata säilymisajan mukaan siten, että kussakin laatikossa olisi aina suunnilleen samoihin aikoihin huonoksi menevää ruokaa? Paljon tuli nyt pakastimen anteja hyödynnettyä, mutta aina yhtä harmillista on löytää jokin vanha suosikkiruokansa käyttökelvottomana. Vaikka aionkin (taas) vastedes varmistaa, lapsilukolla tai millä vain, että pakastimen ovi pysyy yöt kiinni, voisin ottaa nyt tavaksi raottaa sitä välillä sen verran, että pysyisin sisällöstä paremmin perillä.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Pyykkivuoren purku
Tämän viikon tavoitteeni on ollut nähdä viimeistään sunnuntaina pyykkikorini pohja. Se olisikin ensimmäinen kerta noin puoleen vuoteen. Ei niin, että pyykkihuolto olisi mielestäni erityisen vastenmielistä, ei suinkaan. Konehan pesee puolestani. Ja kuivaa, kuten jotkut vanhat lukijani tietävätkin (ja muille lisätietoa täältä). Mitä kone ei tee, on 1) täyty itsekseen, 2) kuivaa vaatteita sekä nopeasti että perusteellisesti ja 3) lajittele ja viikkaa kuivattuja vaatteita ja sullo niitä paikoilleen ahdistavan täysille hyllyille. Likaisesta ja puhtaasta pyykistä onkin meillä tullut enemmän kuin satunnainen smurffauksen kohde.
Liian tiuhaan ja liian pitkän aikaa sohvilla lojuvat pestyt pyykit saavat suhtautumaan arastellen vaatteiden pesemiseen. Uskaltaako aloittaa, jos vaikka homma jää jälleen kesken? Sitäpaitsi meillä pestään vaippoja noin joka toinen päivä, ja niistä syntyy jo kokonainen koneellinen. Kun vielä (laiskuuttani) poikkeuksetta kuivatan vaipat samassa koneessa, se pysyy varattuna useita tunteja. Pese siinä nyt sitten vielä vaatteita päälle! En mielelläni jätä konetta yksin pesemään, kuivaamaan kyllä. Kun vaippapyykki on pyörinyt, on usein todellakin aika siirtyä ulkoilmoihin tai rientää kohti jotain kalenterinvaltaajaa. Kun olen palannut kotiin, olen unohtanut kotona odottavan pyykkivuoren tai päättänyt kiillottaneeni kotiäidin sädekehääni riittävästi jo sillä, että olen saanut katraan ulos ja takaisin. Sitäpaitsi voisinko juuri palattuani olla varmakaan aikovani olla kotona niin kauan (no, puoli tuntia), että pikapesuohjelma on päättynyt?
Pyykinpesun kanssa käyty taistelu väistöliikkeineen on aiheuttanut sen, että vaikka homma pysyy oikeasti hallinnassa (pysyy pysyy, kyllä meillä vaatteita riittää!), en ole muistanut ajatellakaan korin pohjaa aikoihin; sen sijaan olen haaveillut kannen kiinnisaamisesta. Vuori on kasvanut korkeutta niin kuin Malminkartanon Jätemäki joskus muinoin, eikä asioita ollenkaan helpota se, että kori täytyy suihkuun mennessään siirtää pois siitä, missä se on pysyvästi hätäsiivottuna, siis suihkun alla. Siirto-operaatio ei yleensä onnistu sellaisella tarkkuudella, ettei lattialta joutuisi vielä jälkikäteen noukkimaan jotain, mikä yleensä vielä ehtii epähuomiossa kastua.
Tänään pyykkikorin kansi menee kiinni. Ei tee tiukkaakaan! Ei silti, monta koneellista on vielä pestävänä, eikä taloyhtiössämme noin periaatteessa saa käyttää pesukonetta sunnuntaisin. Niinpä huomiselle on hommaa. Siitä huolimatta tunnen ansaitsevani mitalin. Olen nimittäin purkanut vuorta myös karaisemalla itseäni sillä askarella, joka minusta on vaatehuollon vastenmielisimpiä ja josta tuli silloin pesukonetta hankkiessani kynnyskysymys: ripustamalla vaatteita kuivumaan, siis ihan telineelle.
Kun muutimme vanhasta kodista tähän uuteen, en ottanut mukaan pyykinkuivaustelinettä. Minähän ostaisin kuivaavan pesukoneen. Asiasta ei ollut epäilystäkään: ripustelu ei todellakaan tulisi kysymykseen. Käytäntö osoitti, että joskus ylpeydestä on nieltävä edes palanen, ja täten välittyköön kiitollisuuteni sitä tuntematonta naapuriani kohtaan, joka oli jättänyt jotakuinkin koossa pysyvän kuivaustelineen jätekatoksen metallinkeräysastian lähettyville. Sille mahtuu kuivumaan noin kaksi koneellista, paitsi jos olen sullonut koneen täydemmäksi kuin pikapesu sallisi (tapahtuu aina). Kuivausteline on toiminut tällä pyykkiviikolla makuuhuoneen uutena sisustuselementtinä ja kuivat pyykit vastaavasti sohvanpäällisten.
Hommahan toimii meillä niin, että kun kone on saanut tekstiilit kutakuinkin kuiviksi, sujautan luukun alle lasten muovisen kylpypaljun ja kauhon pyykit paljuun. Siinä! Sohvanpäällinen on toki nätimpi lastattuna siistillä paljulla, olkoonkin sen sisällä monenkirjavaa ja taatusti päivä päivältä ryppyisempää pyykkiä, kuin vaatteiden ryöpytessä vuolaana yli käsinojien. Hidas ja likapyykkivuorta kasvattava pesukulttuuri on sallinut puhtaan pyykin vuoren luonnollisen eroosion: aamuisin on ensimmäiseksi tutkittu, löytyisikö sille päivälle päällepantavaa tuosta kasasta vai ihanko olisi kaapille mentävä. Kun kasa on päivien mittaan hiutunut riittävän pieneksi, viimeisten vaatteiden siirtäminen kaappiin on ollut peräti kivutonta. Harmi, että tällä konstilla se korin kansi on pysynyt auki tai itse asiassa revähtänyt liitoksistaan ja kertaalleen ehtinyt pudota ja jäädä pesukoneen taakse.
Nyt siis olen joutunut petraamaan myös kuivan pyykin kaapittamisen kanssa. Täysin se ei ole onnistunut: sohvalla on edelleen jotain riepuja, jotka kaadoin siihen tänään paljusta tarvitessamme sitä lapsille saunaan. Kaiken kaikkiaan tulokset ovat kuitenkin olleet hyviä: viikon mittaan aika suuri osa vaatteista on osunut kaappiin asti (myönnän toki, että aamuisin edelleen tarkistetaan sohva ensin). Yllättävää kyllä selitys parempaan kaapitusasteeseen on pyykinkuivausteline. Siinä missä sen käyttö tekee märästä pyykistä hirvittävän paljon rasittavampaa käsiteltävää verrattuna siihen ylellisyyteen, että kone jyystäisi sen hitaasti mutta suhteellisen varmasti sekä kuivaksi että kutistuneeksi, vaatteet on helpompi nähdä ja poimia narulta kuin korista - ja ne ovat usein jonkinlaisessa järjestyksessä jo valmiiksi. Minun tapauksessani mukavaa on sekin, että pyykkiteline on väliaikaismajoituksessa makuuhuoneessani, jossa sijaitsevat myös omat vaatekaappini. Ahkeruus yhdessä asiassa helpottaa laiskottelua toisessa!
Jos narukuivatus sujuisi alle vuorokaudessa silloinkin kun tilanpuutteen vuoksi olen joutunut ahtamaan liikaa liian paksuja vaatteita liian lähekkäin, voisin alkaa narukuivattaa enemmänkin. Tähän ei liene kuitenkaan tarvetta. Uhoan nimittäin nyt tässä, että huomenna näkyy se kuuluisa pyykkikorin pohja. Sitten kun näkyy, en anna kertyä kuin päivän-parin vaatteet kerrallaan. Ja ne ehtii hidas koneeni kuivattaakin. Täytynee alkaa valita, mitkä kaksi vaatekertaamme alkavat pian pyöriä rinkiä päälle, pyykkikoriin, koneeseen, sohvalle, päälle...
Liian tiuhaan ja liian pitkän aikaa sohvilla lojuvat pestyt pyykit saavat suhtautumaan arastellen vaatteiden pesemiseen. Uskaltaako aloittaa, jos vaikka homma jää jälleen kesken? Sitäpaitsi meillä pestään vaippoja noin joka toinen päivä, ja niistä syntyy jo kokonainen koneellinen. Kun vielä (laiskuuttani) poikkeuksetta kuivatan vaipat samassa koneessa, se pysyy varattuna useita tunteja. Pese siinä nyt sitten vielä vaatteita päälle! En mielelläni jätä konetta yksin pesemään, kuivaamaan kyllä. Kun vaippapyykki on pyörinyt, on usein todellakin aika siirtyä ulkoilmoihin tai rientää kohti jotain kalenterinvaltaajaa. Kun olen palannut kotiin, olen unohtanut kotona odottavan pyykkivuoren tai päättänyt kiillottaneeni kotiäidin sädekehääni riittävästi jo sillä, että olen saanut katraan ulos ja takaisin. Sitäpaitsi voisinko juuri palattuani olla varmakaan aikovani olla kotona niin kauan (no, puoli tuntia), että pikapesuohjelma on päättynyt?
Pyykinpesun kanssa käyty taistelu väistöliikkeineen on aiheuttanut sen, että vaikka homma pysyy oikeasti hallinnassa (pysyy pysyy, kyllä meillä vaatteita riittää!), en ole muistanut ajatellakaan korin pohjaa aikoihin; sen sijaan olen haaveillut kannen kiinnisaamisesta. Vuori on kasvanut korkeutta niin kuin Malminkartanon Jätemäki joskus muinoin, eikä asioita ollenkaan helpota se, että kori täytyy suihkuun mennessään siirtää pois siitä, missä se on pysyvästi hätäsiivottuna, siis suihkun alla. Siirto-operaatio ei yleensä onnistu sellaisella tarkkuudella, ettei lattialta joutuisi vielä jälkikäteen noukkimaan jotain, mikä yleensä vielä ehtii epähuomiossa kastua.
Tänään pyykkikorin kansi menee kiinni. Ei tee tiukkaakaan! Ei silti, monta koneellista on vielä pestävänä, eikä taloyhtiössämme noin periaatteessa saa käyttää pesukonetta sunnuntaisin. Niinpä huomiselle on hommaa. Siitä huolimatta tunnen ansaitsevani mitalin. Olen nimittäin purkanut vuorta myös karaisemalla itseäni sillä askarella, joka minusta on vaatehuollon vastenmielisimpiä ja josta tuli silloin pesukonetta hankkiessani kynnyskysymys: ripustamalla vaatteita kuivumaan, siis ihan telineelle.
Kun muutimme vanhasta kodista tähän uuteen, en ottanut mukaan pyykinkuivaustelinettä. Minähän ostaisin kuivaavan pesukoneen. Asiasta ei ollut epäilystäkään: ripustelu ei todellakaan tulisi kysymykseen. Käytäntö osoitti, että joskus ylpeydestä on nieltävä edes palanen, ja täten välittyköön kiitollisuuteni sitä tuntematonta naapuriani kohtaan, joka oli jättänyt jotakuinkin koossa pysyvän kuivaustelineen jätekatoksen metallinkeräysastian lähettyville. Sille mahtuu kuivumaan noin kaksi koneellista, paitsi jos olen sullonut koneen täydemmäksi kuin pikapesu sallisi (tapahtuu aina). Kuivausteline on toiminut tällä pyykkiviikolla makuuhuoneen uutena sisustuselementtinä ja kuivat pyykit vastaavasti sohvanpäällisten.
Hommahan toimii meillä niin, että kun kone on saanut tekstiilit kutakuinkin kuiviksi, sujautan luukun alle lasten muovisen kylpypaljun ja kauhon pyykit paljuun. Siinä! Sohvanpäällinen on toki nätimpi lastattuna siistillä paljulla, olkoonkin sen sisällä monenkirjavaa ja taatusti päivä päivältä ryppyisempää pyykkiä, kuin vaatteiden ryöpytessä vuolaana yli käsinojien. Hidas ja likapyykkivuorta kasvattava pesukulttuuri on sallinut puhtaan pyykin vuoren luonnollisen eroosion: aamuisin on ensimmäiseksi tutkittu, löytyisikö sille päivälle päällepantavaa tuosta kasasta vai ihanko olisi kaapille mentävä. Kun kasa on päivien mittaan hiutunut riittävän pieneksi, viimeisten vaatteiden siirtäminen kaappiin on ollut peräti kivutonta. Harmi, että tällä konstilla se korin kansi on pysynyt auki tai itse asiassa revähtänyt liitoksistaan ja kertaalleen ehtinyt pudota ja jäädä pesukoneen taakse.
Nyt siis olen joutunut petraamaan myös kuivan pyykin kaapittamisen kanssa. Täysin se ei ole onnistunut: sohvalla on edelleen jotain riepuja, jotka kaadoin siihen tänään paljusta tarvitessamme sitä lapsille saunaan. Kaiken kaikkiaan tulokset ovat kuitenkin olleet hyviä: viikon mittaan aika suuri osa vaatteista on osunut kaappiin asti (myönnän toki, että aamuisin edelleen tarkistetaan sohva ensin). Yllättävää kyllä selitys parempaan kaapitusasteeseen on pyykinkuivausteline. Siinä missä sen käyttö tekee märästä pyykistä hirvittävän paljon rasittavampaa käsiteltävää verrattuna siihen ylellisyyteen, että kone jyystäisi sen hitaasti mutta suhteellisen varmasti sekä kuivaksi että kutistuneeksi, vaatteet on helpompi nähdä ja poimia narulta kuin korista - ja ne ovat usein jonkinlaisessa järjestyksessä jo valmiiksi. Minun tapauksessani mukavaa on sekin, että pyykkiteline on väliaikaismajoituksessa makuuhuoneessani, jossa sijaitsevat myös omat vaatekaappini. Ahkeruus yhdessä asiassa helpottaa laiskottelua toisessa!
Jos narukuivatus sujuisi alle vuorokaudessa silloinkin kun tilanpuutteen vuoksi olen joutunut ahtamaan liikaa liian paksuja vaatteita liian lähekkäin, voisin alkaa narukuivattaa enemmänkin. Tähän ei liene kuitenkaan tarvetta. Uhoan nimittäin nyt tässä, että huomenna näkyy se kuuluisa pyykkikorin pohja. Sitten kun näkyy, en anna kertyä kuin päivän-parin vaatteet kerrallaan. Ja ne ehtii hidas koneeni kuivattaakin. Täytynee alkaa valita, mitkä kaksi vaatekertaamme alkavat pian pyöriä rinkiä päälle, pyykkikoriin, koneeseen, sohvalle, päälle...
lauantai 14. marraskuuta 2009
Viime hetken smurffaus
Sain eilen ihan livenä kiitosta tämän sivun laidassa (kelaa tarvittaessa alaspäin) olevista siivousohjeista. Mielessäni on Anton synttärijuhlallisuuksista oppineena ollutkin, että pitäisi tässä lisää pureutua aiheeseen pikasiivoaminen vähällä ajalla eli juuri ennen vieraiden saapumista, kun kaikki näyttää edelleen epätoivoisesti vaiheessa olevalta. Aiheesta on kirjoitettu silloin tällöin kodinlehdissä, mutta vinkit à la meidän residenssi ovat vielä ylöskirjaamatta.
No niin, pikasiivouksen ohjeet on siis jo annettu. Ei aika riitä siihenkään? Liikaa rojua? Näin oli meillä, vaan nytpä se roju on smurffattu (ystäväni käyttämä termi, joka tarkoittaa taianomaista toimittamista katseluetäisyyden ulkopuolelle mutta tavalla joka saa oikeat järjestyksen ystävät kiemurtelemaan epämukavuuden tunteesta). Kaikki mukaan smurffaamaan!
Aloitetaan siitä osuudesta, jonka kaikkein vähiten haluaisin joutuvan katseiden alaiseksi. Se on likaiset pyykit ja astiat. Likapyykkiä varten on tietenkin pyykkikori. Itse pyykkikorin voi ainakin meillä siirtää suihkun alle verhon taakse. Hoidettu! Kun kaikki ei kuitenkaan mahdu koriin, osan pyykistä voi sulloa pesukoneeseen. Kuinka luontevaa! Jos aika ei riitä koneellisen pesemiseen eikä mekkalan takia halua pesukoneen käyvän happeninkien aikaan, ei toki kannata käynnistää konetta.
Likaiset astiat eivät ilahduta silmää. Ne kannattaa kerätä yhteen pisteeseen. Oletetaan, että aika ei riitä tiskaamiseen eikä astioita ihan välttämättä tarvita kekkereillä. Astianpesukone tulee apuun: sinne mahdutettakoon kaikki mahdollinen ja mahdoton. Tuskin kukaan tietää, onko kone tyhjä vai täysi ja täynnä likaisia vai puhtaita, joten melua välttääksemme jättäkäämme ohjelma käynnistämättä. Jos astianpesukonetta ei ole, astiat voi pakata tiskialtaaseen mahdollisimman tiiviisti ja kuorruttaa komeuden viehättävällä liinalla tai nurin käännetyllä pesuvadilla. Kukapa tietää, vaikka siellä kohoaisikin pullataikina?
Sohvanpäällinen täynnä puhdasta pyykkiä, joka ei ole löytänyt tietään vaatekaappeihin? Minulla on tarkoitukseen ihan kankainen kassikin, mutta h-hetkellä se on hukassa. Mustia jätesäkkejä onneksi löytyy. No, vaatteet voivat odottaa kaapittamistaan vielä muutaman tunnin lisää. Säkkiin ja vaatehuoneeseen. Noin!
Entäs pahvilaatikot, joissa purkamatonta tavaraa puoli vuotta aikaisemmin koetun muuton jäljiltä? Löytyykö kellaria, vaatehuonetta tai kaappia, josta voi heittää jotain roskiin? Itse ratkaisin monilaatikko-ongelman yllättävän helposti: pari yläkaappia olivat melkein tyhjiä, vain muutama pois toimitettava lampunvarjostin siellä haittasi operaatiota. Ne oli helppo mahduttaa vaatehuoneeseen, jonka lattialla muuten on minua korkeampi kasa pahvilaatikoita, muovikasseja, imureita, höyrymoppeja, turvaistuimia...
Lelut ovat siitä käteviä, että niille on noin karkeasti ottaen yksi ja sama osoite: lastenhuone. Niinpä siivoaminenkin on näppärää. Lisäksi jo lelujen luonne tulee tässä apuun: monella lapsella on yksi tai useampi ostoskärry tai taaperokärry tai peräti auto, jonka takakonttiin voi mahduttaa tavaraa. Myös nukenrattaat tai -vaunut käyvät. Lelut hoituvat kätevästi perille parilla kärräyksellä. Nyppimishimoa ei kannata liikaa toteuttaa lastenhuoneen puolella, etenkään jos tulossa on lapsia. Lelut pariin isoon koriin niin että imuri voi skannata huoneen ilman ainakaan suurempaa hävikkiä; kukaan ei tule tietämään, mikä oli lajittelun aste ennen kuin vieraat omien lasten johdatuksella huiskivat kamat jälleen levälleen.
Aina on aikaa nostaa kirjat hyllyyn. Jos ei ole hyllytilaa, toteutetaan kirjanvaihto-operaatio: pöydille lojumaan kirjoja, joita vierailijat saattaisivat mielellään selata, ja sen sijaan hyllyyn rakennustekniset ja kaunokirjalliset tuotokset ja ennen muuta kansiot, jotka sisältävät työ- tai opiskelumateriaalia.
Ajelehtivan roinan (toivotaan nyt, että sitä olisi mahdollisimman vähän) voi tietenkin sulloa laatikkoon tai vaikkapa muovikassiin, jonne se unohtuu kemujen jälkeen. Sitten käsiksi imuriin, jolla käydään läpi ainakin tärkeimmät paikat, ja lattiasta rätillä isoimmat tahrat. Ei niin paljon, että sitä varten kannattaisi kaivaa esiin höyrymoppia tai muutakaan TV:stä tuttua. Naulakkoon sopivasti lisätilaa sullomalla joitakin takkeja kaappiin. Vessanpönttö ja lavuaari siistiksi. Vessaan ja eteiseen kannattaa satsata erityisesti, mutta pinttyneen pöytäpinnan voi peittää kauniilla liinalla. Tunkkaisimpiin tiloihin pieni suihkaus sitruunantuoksuista puhdistusainetta.
Meillä selvittiin suunnilleen edellä kuvatulla smurffauksella. Tässä kuitenkin jatkovinkkejä tavaran hätäpiilotukseen:
* Sängylle päiväpeiton alle saa mahtumaan pyyhkeitä, päiväpeittoja, vaatteita, takkeja... Mitä vain, mikä ei kahise tai rapise päälle istuttaessa - ja niin, mene rikki, ellei se ole toivottavaa.
* Jos laatikoita kerta kaikkiaan jää vapaasti lojehtimaan, niistä voi tehdä pikkupöydän: tarvittaessa jokin levy päälle ja upea liina kääntämään häpeäpilkun kodin ylpeydeksi.
* Voipa miettiä sitäkin, voisiko jokin rojulta tuntuva esine toimia koriste-esineenä tai peräti keskustelunherättäjänä. Minä esimerkiksi en pääse eroon valtavasta muovisesta lampunkuvusta, joka on seurannut minua viitisen vuotta. Tuolla se makailee hyllyn päällä lakanneena hakemasta omaa paikkaansa. Lampunkupuun kuitenkin liittyy oma mahdollisesti mielenkiinnoton tarinansa, jonka voi tuoda esiin aina tilaisuuden kutsuessa.
No niin, pikasiivouksen ohjeet on siis jo annettu. Ei aika riitä siihenkään? Liikaa rojua? Näin oli meillä, vaan nytpä se roju on smurffattu (ystäväni käyttämä termi, joka tarkoittaa taianomaista toimittamista katseluetäisyyden ulkopuolelle mutta tavalla joka saa oikeat järjestyksen ystävät kiemurtelemaan epämukavuuden tunteesta). Kaikki mukaan smurffaamaan!
Aloitetaan siitä osuudesta, jonka kaikkein vähiten haluaisin joutuvan katseiden alaiseksi. Se on likaiset pyykit ja astiat. Likapyykkiä varten on tietenkin pyykkikori. Itse pyykkikorin voi ainakin meillä siirtää suihkun alle verhon taakse. Hoidettu! Kun kaikki ei kuitenkaan mahdu koriin, osan pyykistä voi sulloa pesukoneeseen. Kuinka luontevaa! Jos aika ei riitä koneellisen pesemiseen eikä mekkalan takia halua pesukoneen käyvän happeninkien aikaan, ei toki kannata käynnistää konetta.
Likaiset astiat eivät ilahduta silmää. Ne kannattaa kerätä yhteen pisteeseen. Oletetaan, että aika ei riitä tiskaamiseen eikä astioita ihan välttämättä tarvita kekkereillä. Astianpesukone tulee apuun: sinne mahdutettakoon kaikki mahdollinen ja mahdoton. Tuskin kukaan tietää, onko kone tyhjä vai täysi ja täynnä likaisia vai puhtaita, joten melua välttääksemme jättäkäämme ohjelma käynnistämättä. Jos astianpesukonetta ei ole, astiat voi pakata tiskialtaaseen mahdollisimman tiiviisti ja kuorruttaa komeuden viehättävällä liinalla tai nurin käännetyllä pesuvadilla. Kukapa tietää, vaikka siellä kohoaisikin pullataikina?
Sohvanpäällinen täynnä puhdasta pyykkiä, joka ei ole löytänyt tietään vaatekaappeihin? Minulla on tarkoitukseen ihan kankainen kassikin, mutta h-hetkellä se on hukassa. Mustia jätesäkkejä onneksi löytyy. No, vaatteet voivat odottaa kaapittamistaan vielä muutaman tunnin lisää. Säkkiin ja vaatehuoneeseen. Noin!
Entäs pahvilaatikot, joissa purkamatonta tavaraa puoli vuotta aikaisemmin koetun muuton jäljiltä? Löytyykö kellaria, vaatehuonetta tai kaappia, josta voi heittää jotain roskiin? Itse ratkaisin monilaatikko-ongelman yllättävän helposti: pari yläkaappia olivat melkein tyhjiä, vain muutama pois toimitettava lampunvarjostin siellä haittasi operaatiota. Ne oli helppo mahduttaa vaatehuoneeseen, jonka lattialla muuten on minua korkeampi kasa pahvilaatikoita, muovikasseja, imureita, höyrymoppeja, turvaistuimia...
Lelut ovat siitä käteviä, että niille on noin karkeasti ottaen yksi ja sama osoite: lastenhuone. Niinpä siivoaminenkin on näppärää. Lisäksi jo lelujen luonne tulee tässä apuun: monella lapsella on yksi tai useampi ostoskärry tai taaperokärry tai peräti auto, jonka takakonttiin voi mahduttaa tavaraa. Myös nukenrattaat tai -vaunut käyvät. Lelut hoituvat kätevästi perille parilla kärräyksellä. Nyppimishimoa ei kannata liikaa toteuttaa lastenhuoneen puolella, etenkään jos tulossa on lapsia. Lelut pariin isoon koriin niin että imuri voi skannata huoneen ilman ainakaan suurempaa hävikkiä; kukaan ei tule tietämään, mikä oli lajittelun aste ennen kuin vieraat omien lasten johdatuksella huiskivat kamat jälleen levälleen.
Aina on aikaa nostaa kirjat hyllyyn. Jos ei ole hyllytilaa, toteutetaan kirjanvaihto-operaatio: pöydille lojumaan kirjoja, joita vierailijat saattaisivat mielellään selata, ja sen sijaan hyllyyn rakennustekniset ja kaunokirjalliset tuotokset ja ennen muuta kansiot, jotka sisältävät työ- tai opiskelumateriaalia.
Ajelehtivan roinan (toivotaan nyt, että sitä olisi mahdollisimman vähän) voi tietenkin sulloa laatikkoon tai vaikkapa muovikassiin, jonne se unohtuu kemujen jälkeen. Sitten käsiksi imuriin, jolla käydään läpi ainakin tärkeimmät paikat, ja lattiasta rätillä isoimmat tahrat. Ei niin paljon, että sitä varten kannattaisi kaivaa esiin höyrymoppia tai muutakaan TV:stä tuttua. Naulakkoon sopivasti lisätilaa sullomalla joitakin takkeja kaappiin. Vessanpönttö ja lavuaari siistiksi. Vessaan ja eteiseen kannattaa satsata erityisesti, mutta pinttyneen pöytäpinnan voi peittää kauniilla liinalla. Tunkkaisimpiin tiloihin pieni suihkaus sitruunantuoksuista puhdistusainetta.
Meillä selvittiin suunnilleen edellä kuvatulla smurffauksella. Tässä kuitenkin jatkovinkkejä tavaran hätäpiilotukseen:
* Sängylle päiväpeiton alle saa mahtumaan pyyhkeitä, päiväpeittoja, vaatteita, takkeja... Mitä vain, mikä ei kahise tai rapise päälle istuttaessa - ja niin, mene rikki, ellei se ole toivottavaa.
* Jos laatikoita kerta kaikkiaan jää vapaasti lojehtimaan, niistä voi tehdä pikkupöydän: tarvittaessa jokin levy päälle ja upea liina kääntämään häpeäpilkun kodin ylpeydeksi.
* Voipa miettiä sitäkin, voisiko jokin rojulta tuntuva esine toimia koriste-esineenä tai peräti keskustelunherättäjänä. Minä esimerkiksi en pääse eroon valtavasta muovisesta lampunkuvusta, joka on seurannut minua viitisen vuotta. Tuolla se makailee hyllyn päällä lakanneena hakemasta omaa paikkaansa. Lampunkupuun kuitenkin liittyy oma mahdollisesti mielenkiinnoton tarinansa, jonka voi tuoda esiin aina tilaisuuden kutsuessa.
torstai 25. kesäkuuta 2009
Rojunraivaustehtävän jälki/välipuintia
Meni huominen ja pari muutakin päivää. Saatiin nostetuksi valaisimen retkahtanut osa, puretuksi rottinkikori, punotuksi kattolamppua hiukan, siirretyksi puolivalmiita ja valmiita tekeleitä puoli metriä, tyhjennetyksi lankalaatikko muihin laatikoihin ja ihmetellyksi, miten valokuvat saisi seinälle, keksimättä ratkaisua. Hälyttimet ovat yhä huoneessa ja seinää vasten nojaavia kovalevyjä naamioiva kangas vaihtamatta. Huone näyttää suunnilleen samalta kuin ennen raivausta, mutta voin olla tyytyväinen siihen, että lamppu kuitenkin on kunnossa jälleen ja olohuoneenkin valaisinprojekti lähtenyt uudelleen käyntiin. Muutosta se on hidaskin muutos! Jos punon uuteen valaisimeen yhden kierroksen joka päivä, se on valmis jo tämän kesän aikana, ainakin melkein.
sunnuntai 21. kesäkuuta 2009
Rojunraivaustehtävä
Kamaa, sitä kertyy sisään ovista ja ikkunoista. Ei siinä mitään, hyvä kun on asuttua, mutta - tiedätte. Kama ei ikäpäivänä päädy järkevälle paikalle vaan jää vellomaan mihin sattuu, jolloin siitä on todellakin kaikkea muuta kuin silmäniloa eikä sen puoleen muutakaan iloa.
Rojunraivaushaasteita on ollut asialle omistautuneilla nettisivustoillakin, mutta laadin tähän omani. Tehtävän tulee olla riittävän yksinkertainen ja nopea toteuttaa, jotta se ei jää roikkumaan tai puolitiehen. Koko huonetta, saati kämppää ei ole tarkoituskaan saada siistiksi, mutta toteuttamalla rivakan pikaraivauksen vaikkapa aina silloin tällöin tulee ehkä kuopaisseeksi niitä pohjamutia, joihin ei normaalin viikko- tai satunnaissiivouksen yhteydessä ulotu. Tässä säännöt:
1. Valitse huone. Ihan huvin vuoksi ja myös saadaksesi enemmän näkyvää aikaan toteuta tehtävä yhdessä huoneessa kerrallaan. Minä valitsen makuuhuoneen.
2. Siirrä omille paikoilleen neljä esinettä. Minä siirrän paikoilleen nämä: gesso- ja sisustusmaalipurkit, pohjustetut valokuvat, nettikauppaa varten väkerretyt prototyypit ja neulekoneen lankoja sisältävän laatikon.
3. Valitse kolme pois heitettevää, annettavaa tai jonnekin kauas varastoitavaa esinettä ja hankkiudu niistä eroon. Minä valitsen lainassa olleen Angel Care -hälyttimen (palautetaan), itkuhälyttimen (säilötään) ja parhaat päivänsä nähneen, lue: loppuun käytetyn rottinkikorin (kierrätetään).
4. Korjaa kaksi asiaa, jotka ovat vinksallaan. Minä aion siirtää kattovalaisimesta alas liukuneen yläkotelon tai minkä lienee takaisin katonrajaan sekä etsiä nätimmän kankaan peittämään seinää vasten nojaavia isoja kovalevyjä.
5. Toteuta loppuun yksi keskeneräinen projekti. Minä teen loppuun, lopultakin, se olohuoneeseen tulevan kattovalaisimen, joka on lojunut makuuhuoneessa iät ja ajat.
6. Ihaile huonetta, jossa on ainakin muutama silmää häirinnyt seikka vähemmän. Tulee tapahtumaan meillä mutta huomenna vasta.
Rojunraivaushaasteita on ollut asialle omistautuneilla nettisivustoillakin, mutta laadin tähän omani. Tehtävän tulee olla riittävän yksinkertainen ja nopea toteuttaa, jotta se ei jää roikkumaan tai puolitiehen. Koko huonetta, saati kämppää ei ole tarkoituskaan saada siistiksi, mutta toteuttamalla rivakan pikaraivauksen vaikkapa aina silloin tällöin tulee ehkä kuopaisseeksi niitä pohjamutia, joihin ei normaalin viikko- tai satunnaissiivouksen yhteydessä ulotu. Tässä säännöt:
1. Valitse huone. Ihan huvin vuoksi ja myös saadaksesi enemmän näkyvää aikaan toteuta tehtävä yhdessä huoneessa kerrallaan. Minä valitsen makuuhuoneen.
2. Siirrä omille paikoilleen neljä esinettä. Minä siirrän paikoilleen nämä: gesso- ja sisustusmaalipurkit, pohjustetut valokuvat, nettikauppaa varten väkerretyt prototyypit ja neulekoneen lankoja sisältävän laatikon.
3. Valitse kolme pois heitettevää, annettavaa tai jonnekin kauas varastoitavaa esinettä ja hankkiudu niistä eroon. Minä valitsen lainassa olleen Angel Care -hälyttimen (palautetaan), itkuhälyttimen (säilötään) ja parhaat päivänsä nähneen, lue: loppuun käytetyn rottinkikorin (kierrätetään).
4. Korjaa kaksi asiaa, jotka ovat vinksallaan. Minä aion siirtää kattovalaisimesta alas liukuneen yläkotelon tai minkä lienee takaisin katonrajaan sekä etsiä nätimmän kankaan peittämään seinää vasten nojaavia isoja kovalevyjä.
5. Toteuta loppuun yksi keskeneräinen projekti. Minä teen loppuun, lopultakin, se olohuoneeseen tulevan kattovalaisimen, joka on lojunut makuuhuoneessa iät ja ajat.
6. Ihaile huonetta, jossa on ainakin muutama silmää häirinnyt seikka vähemmän. Tulee tapahtumaan meillä mutta huomenna vasta.
lauantai 6. syyskuuta 2008
Ison luudan aikaansaannoksia
Jutussa Iso luuta lakaisee kerroin Anton huoneen siivouksesta, mutta kuvat sain koneelle vasta nyt. Huoneen uudesta kuosista, jossa yritämme sitä vaihtelevalla menestyksellä myös pitää, on nyt kuvia tuon aikaisemman kirjoituksen yhteydessä. Samassa hätäkässä Anton huoneen raivauksen kanssa siivosimme mm. keittiömme melko perusteellisesti. Seuraavassa kuvia puhtauttaan hohtavasta kyökistä, jossa on kuvanoton jälkeen nähty monta sotkua, tänään mm. rikkinäisiä astioita, kun rakas esikoinen jostain syystä nykäisi tarjottimen lattialle.
perjantai 22. elokuuta 2008
Iso luuta lakaisee
Janne on saanut vintin valmiiksi, mikä yhdessä huomisen kekkerien kanssa on seikka omiaan motivoimaan meitä kodin järjestelyyn tai pikemminkin raivaamiseen. Anton huoneen siivouksesta kerroin jo aiemmin, ja siihen palailen nyt, kun kerrankin ei tee tiukkaakaan kertoa.
Toissapäivänä oli vuorossa Anton huoneen tyhjentäminen liian pienistä vaatteista ja jäljelle jääneiden järjesteleminen kaappiin ja laatikoihin. Ne eivät siis enää ole siinä puoli huonetta täyttävässä tuolissa ja lattialla vaan järjestettynä omille paikoilleen kaappiin ja laatikostoon. Jahka saan kaapista loput omat rojuni pois, vaatteiden säilytys helpottuu entisestään eikä tarvitse niin tiiviisti pakata enää. Valtava korituoli on nyt siirretty pois Anton huoneesta, jolloin paljon tilaa jää kaikelle muulle - mutta niistä vaatteista piti ensin kertomani!
En ollut avannut Anton vaatekaapin ovea kovinkaan monta kertaa kuluneen puolen aikana, sillä sen edessä oli aikamoinen määrä roinaa. Muutenkin vaatetus oli jo kauan toiminut sillä systeemillä, että puhtaat ja kuivat vetimet kipattiin korituoliin, ja siitä sitten pengottiin joka aamu tuskaisesti jotain tilanteeseen sopivaa päälle. Sukkaparin löytäminen oli todellakin kunnon urakan takana. Sen sijaan varsinaisessa vaatekaapissa osa vaatteista jatkoi pienenemistään, ei tullut samalla tavalla kuin käytössä kiertäviä tarkasteltua, olisiko noissa jokin pieneksi jäänyt. No nyt se selvisi: niitä oli vaatimattomat viisi muovikassillista!
Korituolin eli pyykkikorin saaminen pois huoneesta avarsi sitä huomattavasti jo sinällään. Eteisen kaapin päältä sinne siirtyi lisäksi valtava pärekori, johon mahtuu iso osa jopa Anton lukuisista leluista. Ikeasta löytyi kankaisia lelukoreja, jotta mikään auto tai nalle ei vahingossakaan ainakaan säilytystilan puutteen vuoksi joutuisi ottamaan paikkaansa lattialta. Kun kaikki oli poissa imurin tieltä, saatiin vuosikertapölyt karkotettua. Liikennematosta irtosi tomua ja roskaa sankka pilvi. Janne järjesteli huonetta tänään tovin, eikä sitä sen jälkeen ollut tuntea entisekseen. Hurjasti tilaa!
Jotta totuus ei unohtuisi, tulipa nyt illalla todettua pärekorin huono puoli: vanhempien päre palaa, jos lapsi päättää kipata kaikki lelut kerralla lattialle.
Kuvia Anton raivatusta huoneesta.
Toissapäivänä oli vuorossa Anton huoneen tyhjentäminen liian pienistä vaatteista ja jäljelle jääneiden järjesteleminen kaappiin ja laatikoihin. Ne eivät siis enää ole siinä puoli huonetta täyttävässä tuolissa ja lattialla vaan järjestettynä omille paikoilleen kaappiin ja laatikostoon. Jahka saan kaapista loput omat rojuni pois, vaatteiden säilytys helpottuu entisestään eikä tarvitse niin tiiviisti pakata enää. Valtava korituoli on nyt siirretty pois Anton huoneesta, jolloin paljon tilaa jää kaikelle muulle - mutta niistä vaatteista piti ensin kertomani!
En ollut avannut Anton vaatekaapin ovea kovinkaan monta kertaa kuluneen puolen aikana, sillä sen edessä oli aikamoinen määrä roinaa. Muutenkin vaatetus oli jo kauan toiminut sillä systeemillä, että puhtaat ja kuivat vetimet kipattiin korituoliin, ja siitä sitten pengottiin joka aamu tuskaisesti jotain tilanteeseen sopivaa päälle. Sukkaparin löytäminen oli todellakin kunnon urakan takana. Sen sijaan varsinaisessa vaatekaapissa osa vaatteista jatkoi pienenemistään, ei tullut samalla tavalla kuin käytössä kiertäviä tarkasteltua, olisiko noissa jokin pieneksi jäänyt. No nyt se selvisi: niitä oli vaatimattomat viisi muovikassillista!
Korituolin eli pyykkikorin saaminen pois huoneesta avarsi sitä huomattavasti jo sinällään. Eteisen kaapin päältä sinne siirtyi lisäksi valtava pärekori, johon mahtuu iso osa jopa Anton lukuisista leluista. Ikeasta löytyi kankaisia lelukoreja, jotta mikään auto tai nalle ei vahingossakaan ainakaan säilytystilan puutteen vuoksi joutuisi ottamaan paikkaansa lattialta. Kun kaikki oli poissa imurin tieltä, saatiin vuosikertapölyt karkotettua. Liikennematosta irtosi tomua ja roskaa sankka pilvi. Janne järjesteli huonetta tänään tovin, eikä sitä sen jälkeen ollut tuntea entisekseen. Hurjasti tilaa!
Jotta totuus ei unohtuisi, tulipa nyt illalla todettua pärekorin huono puoli: vanhempien päre palaa, jos lapsi päättää kipata kaikki lelut kerralla lattialle.
Kuvia Anton raivatusta huoneesta.
lauantai 9. elokuuta 2008
Pienet kiinalaiset sormet
Pidimme joskus vuosia sitten siskoni kanssa käsityökerhoa. Ideana oli se, että kokoonnuimme kahdestaan kunnianhimoiset käsityösuunnitelmat muassamme ja päädyimme yleensä laittamaan ruokaa ja sen päälle räpeltämään jotain. Toisessa tapauksessa, joka oli myös hyvin tyypillinen, Soila laittoi ruokaa (jotain tulista intialaistyyppistä) ja minä korjasin jotakin hänen vaatettaan niin radikaalein ottein, että oikeastaan vaatteesta tuli melkein kokonaan uusi. Muistan ainakin yhden villakankaisen talvitakin, jota kursittiin pienemmäksi tuntikausia, kunnes lopputulos miellytti.
Varsinaisten käsityökerhovuosien jälkeenkin on ollut tavallista, että Soila tulee meille jonkin muutettavan vaatteen kanssa. Meillä tätä tilannetta kutsutaan nimellä pienet kiinalaiset sormet, millä Soila on viitannut muka käyttämäänsä orjatyövoimaan. Toisaalta hänen omat pienet kiinalaiset sormensa ovat samaan aikaa meillä olleet tehokäytössä ja tehneet itsekin käsitöitä, laittaneet ruokaa tai hoitaneet kämppää siistimpään kuntoon (huhhuh, muistuu kuitenkin mieleeni se kerta kun oikeasti itkin: siivottiin silloista työhuonettani, ja lopulta Soila oli kantanut puolet tavarasta olohuoneeseen eikä enää auttanut muu kuin hoitaa loputon urakka loppuun tai kohdata Jannen viha). Siskon kanssa on ihana vain olla, tehdä mitä tahansa ja samalla parantaa maailmaa eli ylistää tai parjata milloin mitäkin ja usein molempia samaan aikaan.
Eilen Soila-kummitus, tai "pummitus" niin kuin kummipoika Antto sanoo, oli meillä taas katsomassa lapsia ja leikkimässä heidän kanssaan. Samalla hän sai jotenkin aikaiseksi pienen ihmeen: hän siivosi keittiön tasot. Jospa nyt osaisimme vähän aikaa täyttää likaiset astiat heti astianpesukoneeseen, josta olisi siis puhtaat siirretty heti kaappiin... Muutenkin motivaatio keittiön kunnon ylläpitämiseen on taas kova.
Kun Soila siivosi, kanniskeli Aaronia ja viihdytti Anttoa, ompelin Soilalle takkia erittäin edullisesti ostamastani kankaasta, joka taitaa olla oikeasti huonekalukangasta mutta joka sopii mielestäni erinomaisesti myös vaatteisiin. Kaavoitimme sen yhteistuumin: takin piti olla ylhäältä istuva mutta levetä reilusti, etukappaleiden piti aueta keskeltä ja muodostaa helmaan sivuille kolmiot. Hihoissa sai olla pientä pussitusta, samoin kauluksen alla olevassa etukappaleessa. Rinnan päälle tulee poikkisauma. Hihansuut ovat aivan aavistuksen pussittavat. Vaatteesta puuttuu vielä vuori, ja siihen saattaa tulla selkämykseen kiristystä säätelevä nauhasysteemi. Muutama nappi ainakin tulee. Kuvaa oli vaikea ottaa, koska kankaan materiaali on niin vaihtelevaa väritykseltään; saumoja ja laskoksia ei näy kunnolla, ainakaan nyt salamalla lätkäistynä. Kuitenkin olen tyytyväinen takkiin tähän asti: kuka tietää, vaikka olisi tulevaisuuden klassikko?
Lopuksi vielä kuva, johon on piirretty vaatteen saumat, kun kerran niistä ei oikein ota tolkkua noita muita kuvia katselemalla.
Varsinaisten käsityökerhovuosien jälkeenkin on ollut tavallista, että Soila tulee meille jonkin muutettavan vaatteen kanssa. Meillä tätä tilannetta kutsutaan nimellä pienet kiinalaiset sormet, millä Soila on viitannut muka käyttämäänsä orjatyövoimaan. Toisaalta hänen omat pienet kiinalaiset sormensa ovat samaan aikaa meillä olleet tehokäytössä ja tehneet itsekin käsitöitä, laittaneet ruokaa tai hoitaneet kämppää siistimpään kuntoon (huhhuh, muistuu kuitenkin mieleeni se kerta kun oikeasti itkin: siivottiin silloista työhuonettani, ja lopulta Soila oli kantanut puolet tavarasta olohuoneeseen eikä enää auttanut muu kuin hoitaa loputon urakka loppuun tai kohdata Jannen viha). Siskon kanssa on ihana vain olla, tehdä mitä tahansa ja samalla parantaa maailmaa eli ylistää tai parjata milloin mitäkin ja usein molempia samaan aikaan.
Eilen Soila-kummitus, tai "pummitus" niin kuin kummipoika Antto sanoo, oli meillä taas katsomassa lapsia ja leikkimässä heidän kanssaan. Samalla hän sai jotenkin aikaiseksi pienen ihmeen: hän siivosi keittiön tasot. Jospa nyt osaisimme vähän aikaa täyttää likaiset astiat heti astianpesukoneeseen, josta olisi siis puhtaat siirretty heti kaappiin... Muutenkin motivaatio keittiön kunnon ylläpitämiseen on taas kova.
Kun Soila siivosi, kanniskeli Aaronia ja viihdytti Anttoa, ompelin Soilalle takkia erittäin edullisesti ostamastani kankaasta, joka taitaa olla oikeasti huonekalukangasta mutta joka sopii mielestäni erinomaisesti myös vaatteisiin. Kaavoitimme sen yhteistuumin: takin piti olla ylhäältä istuva mutta levetä reilusti, etukappaleiden piti aueta keskeltä ja muodostaa helmaan sivuille kolmiot. Hihoissa sai olla pientä pussitusta, samoin kauluksen alla olevassa etukappaleessa. Rinnan päälle tulee poikkisauma. Hihansuut ovat aivan aavistuksen pussittavat. Vaatteesta puuttuu vielä vuori, ja siihen saattaa tulla selkämykseen kiristystä säätelevä nauhasysteemi. Muutama nappi ainakin tulee. Kuvaa oli vaikea ottaa, koska kankaan materiaali on niin vaihtelevaa väritykseltään; saumoja ja laskoksia ei näy kunnolla, ainakaan nyt salamalla lätkäistynä. Kuitenkin olen tyytyväinen takkiin tähän asti: kuka tietää, vaikka olisi tulevaisuuden klassikko?
Lopuksi vielä kuva, johon on piirretty vaatteen saumat, kun kerran niistä ei oikein ota tolkkua noita muita kuvia katselemalla.
tiistai 5. elokuuta 2008
Mutta mistä koostuukaan se 20 prosenttia?
Olemme Saksi-Sadien kanssa ahkerasti blogitelleet viime aikoina mm. aiheesta järjestäminen, ja hän osasi kertoa 80 + 20 -säännöstä, joka lohduttaa toivotonta järjestyksenpitäjää. Tavaroihin, kuten kaikkeen muuhunkin, pätee siis sääntö, jonka mukaan siitä 80 prosenttia, se on neljä viidestä, löytää helposti paikkansa, ja näiden tavaroiden järjestämiseen menee 20 prosenttia ajasta ja energiasta. Loput 20 prosenttia, siis yksi viidesosa, vaatiikin 80 prosenttia kaikesta vaivannäöstä eli on ajelehtivaa rojua, jolle ei ole paikkaa.
Innostuin kovasti tästä minulle entuudestaan tuntemattomasta kaavasta ja aloin miettiä, mihin kaikkeen sitä voisi soveltaa. Tuohan todella pätee melkein kaikkeen! Juhlaan tehtävistä tarjoomuksista 80 prosenttia on helppoja, sen sijaan loput 20 aiheuttavat valtavasti päänvaivaa ja vievät niin paljon aikaa, että lopulta ei tahdo tulla valmiiksi edes se muu, helppo 80 prosenttia. 80 prosenttia tai ainakin melkein niin paljon astioista on aktiivikäytössä, loput makaavat kaapissa tyhjän panttina. Se kiusallinen 20 prosenttia on ja pysyy taakkana, vaikka yrittäisi alentaa rimaa tarjoomusten suhteen tai heivata kirpputorille 10-vuotiskaverisynttäreillä saadut tiimarikristallilasit. Miten se ylipäänsä on mahdollista? Miksi ongelmaa on vaikea ratkaista yksinkertaisesti sillä, että hankkiutuu roinasta eroon? Turhan tavaran viidennes saattaa tilapäisesti huveta kymmenykseksi, mutta prosentuaalinen osuus kasvaa vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin ja saattaa hyvin ylittääkin sen 20.
Yritän seuraavassa analysoida omasta kodistani löytyvää kaksikymppistä ja miettiä, mistä se on peräisin ja miksi se on tullut jäädäkseen.
Astiat. Aina silloin tällöin suursiivouksen yhteydessä kannamme joitakin astioita kirpputorille, sellaiselle jonne huolitaan kaikki eikä mitään tarvitse viedä takaisin kotiin. Jälkikäteen tulee joskus huomanneeksi, että juuri kyseiset astiat olisivat sittenkin olleet aika kivat, sentään aitoa tavaraa tai muuten vain muistoarvoltaan suuret. Ja oli miten oli, lahjaksi saamme usein uusia, ihania mukeja (jostain syystä tosiaan lähinnä mukeja, joten niitä on paljon) ja jollakin perheen tai suvun jäsenellä olleita sarjoja, joista ei voi kieltäytyä, joten vanhaa astiavarantoa pitäisi vähentää tiuhemminkin. Kuitenkin pesussa kiertävät samat lasit, mukit ja lautaset, koska hyllyllä taaimpina oleviin tai pinojen alimpiin ei oikein ulotu. Vanhimpia astioita ei käytetä pesukoneessa, mikä vähentää intoamme syödä niistä.
Lelut ja niiden osat. Olen kuullut vanhemmista - ehkä jopa tunnenkin heitä - jotka vievät vanhoja leluja kirppikselle tai heittävät ne roskiin heti kun lasta mummolaan vievän auton perävalot katoavat näkymästä. Aijai, en voisi itse tehdä sellaista. Jos lapselle rakennetaan ilmalämpöpumpun talon kokoisesta pahvilaatikosta talo leikkaamalla siihen ovi ja ikkuna, se toimii talona niin kauan kuin lapsi itse on kiikuttanut sen mummolan saunan uuniin. Olkoonkin, että se on tällä hetkellä nurin päin arkkupakastimen päällä eikä näytä kovin tehokkaasti käytettävältä. Olen harkinnut eräiden rikkoutuneiden lelujen heittämistä roskiin mutta usein päätynyt kuitenkin siihen, että ne kuuluvat "lelujen 20 prosenttia" -Ikea-laatikkoon, siis siihen paikkaan, johon kuuluvat muuten sijattomat ja luokattomat lelut. Näihin puolestaan lukeutuu perässä vedettävä ämpärimuovinen elefantti, johon kuuluvia palikoita tulee aina välillä vastaan, samoin kuin siitä irronneita muovijalkoja, linnanmäkilippalakki, monta tonttulakkia, pieni rikkinäinen talon muotoinen puutekele, hammaslankarasioita, poronkello ja vaikka mitä.
Erilaiset paperit. On toki helppoa heittää ilmaisjakelut keräyspaperilootaan ja tiliotteet laatikkoon, mutta ongelmana ovat paperit, joita ehkä tarvitsee, ehkä ei. Olenko varma, etten mene katsomaan jotain näyttelyä, jonka kutsu lojuu sadan muun kanssa vitriinin päällä? Tarvitsenko ehkä Hesburgerin alennuskuponkia, jolla saa aterian puoli euroa tavallista halvemmalla, jos sinne ehtii ajoissa ja jos välttämättä haluaa kerrosaterian kana-aterian sijaan. Nämä päätökset ovat usein tehtävissä, mutta jos päädyn säästämään alennuskupongin tai näyttelykutsun, mihin sen sijoittaisin?
Hmm, tuntuu siltä, etten ole aivan rehellinen itselleni, kun puhun 20 prosentista. Tämä pätee kyllä luultavasti muuhun asuntoon, mutta harrastetavaraa on kyllä tullut hamstrattua pikemminkin niin päin, että työhuoneeni kaaoksessa ulotun 20 prosenttiin kaikesta omistamastani. 80 prosenttia on ulottumattomissa, ja siitä 80 prosenttia jäänyt aktiivisen muistini ulkopuolelle niin, että se yllättää minut siinä vaiheessa, kun vihdoin pääsen siivoamaan oikein urakalla. On vaikea sanoa, onko yllätys iloinen vai ei, sillä ihanat löydökset vähentävät mahdollisuuksiani karsia tavaran määrää, ja toisaalta ehkä 80 prosenttia löytämästäni yleensä miellyttää minua tai ainakin saa minut keksimään, mitä tästäkin voisi tehdä, jos vain olisi aikaa ja jos ja jos ja jos. Onneksi Janne sai rakennetuksi meille vinttikomeron, ehkä piankin alkaa armoton rojunraivaus - vaikkakin neljä viidesosaa raivatusta tavarasta muuttanee vain kerrosta ylemmäs.
Innostuin kovasti tästä minulle entuudestaan tuntemattomasta kaavasta ja aloin miettiä, mihin kaikkeen sitä voisi soveltaa. Tuohan todella pätee melkein kaikkeen! Juhlaan tehtävistä tarjoomuksista 80 prosenttia on helppoja, sen sijaan loput 20 aiheuttavat valtavasti päänvaivaa ja vievät niin paljon aikaa, että lopulta ei tahdo tulla valmiiksi edes se muu, helppo 80 prosenttia. 80 prosenttia tai ainakin melkein niin paljon astioista on aktiivikäytössä, loput makaavat kaapissa tyhjän panttina. Se kiusallinen 20 prosenttia on ja pysyy taakkana, vaikka yrittäisi alentaa rimaa tarjoomusten suhteen tai heivata kirpputorille 10-vuotiskaverisynttäreillä saadut tiimarikristallilasit. Miten se ylipäänsä on mahdollista? Miksi ongelmaa on vaikea ratkaista yksinkertaisesti sillä, että hankkiutuu roinasta eroon? Turhan tavaran viidennes saattaa tilapäisesti huveta kymmenykseksi, mutta prosentuaalinen osuus kasvaa vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin ja saattaa hyvin ylittääkin sen 20.
Yritän seuraavassa analysoida omasta kodistani löytyvää kaksikymppistä ja miettiä, mistä se on peräisin ja miksi se on tullut jäädäkseen.
Astiat. Aina silloin tällöin suursiivouksen yhteydessä kannamme joitakin astioita kirpputorille, sellaiselle jonne huolitaan kaikki eikä mitään tarvitse viedä takaisin kotiin. Jälkikäteen tulee joskus huomanneeksi, että juuri kyseiset astiat olisivat sittenkin olleet aika kivat, sentään aitoa tavaraa tai muuten vain muistoarvoltaan suuret. Ja oli miten oli, lahjaksi saamme usein uusia, ihania mukeja (jostain syystä tosiaan lähinnä mukeja, joten niitä on paljon) ja jollakin perheen tai suvun jäsenellä olleita sarjoja, joista ei voi kieltäytyä, joten vanhaa astiavarantoa pitäisi vähentää tiuhemminkin. Kuitenkin pesussa kiertävät samat lasit, mukit ja lautaset, koska hyllyllä taaimpina oleviin tai pinojen alimpiin ei oikein ulotu. Vanhimpia astioita ei käytetä pesukoneessa, mikä vähentää intoamme syödä niistä.
Lelut ja niiden osat. Olen kuullut vanhemmista - ehkä jopa tunnenkin heitä - jotka vievät vanhoja leluja kirppikselle tai heittävät ne roskiin heti kun lasta mummolaan vievän auton perävalot katoavat näkymästä. Aijai, en voisi itse tehdä sellaista. Jos lapselle rakennetaan ilmalämpöpumpun talon kokoisesta pahvilaatikosta talo leikkaamalla siihen ovi ja ikkuna, se toimii talona niin kauan kuin lapsi itse on kiikuttanut sen mummolan saunan uuniin. Olkoonkin, että se on tällä hetkellä nurin päin arkkupakastimen päällä eikä näytä kovin tehokkaasti käytettävältä. Olen harkinnut eräiden rikkoutuneiden lelujen heittämistä roskiin mutta usein päätynyt kuitenkin siihen, että ne kuuluvat "lelujen 20 prosenttia" -Ikea-laatikkoon, siis siihen paikkaan, johon kuuluvat muuten sijattomat ja luokattomat lelut. Näihin puolestaan lukeutuu perässä vedettävä ämpärimuovinen elefantti, johon kuuluvia palikoita tulee aina välillä vastaan, samoin kuin siitä irronneita muovijalkoja, linnanmäkilippalakki, monta tonttulakkia, pieni rikkinäinen talon muotoinen puutekele, hammaslankarasioita, poronkello ja vaikka mitä.
Erilaiset paperit. On toki helppoa heittää ilmaisjakelut keräyspaperilootaan ja tiliotteet laatikkoon, mutta ongelmana ovat paperit, joita ehkä tarvitsee, ehkä ei. Olenko varma, etten mene katsomaan jotain näyttelyä, jonka kutsu lojuu sadan muun kanssa vitriinin päällä? Tarvitsenko ehkä Hesburgerin alennuskuponkia, jolla saa aterian puoli euroa tavallista halvemmalla, jos sinne ehtii ajoissa ja jos välttämättä haluaa kerrosaterian kana-aterian sijaan. Nämä päätökset ovat usein tehtävissä, mutta jos päädyn säästämään alennuskupongin tai näyttelykutsun, mihin sen sijoittaisin?
Hmm, tuntuu siltä, etten ole aivan rehellinen itselleni, kun puhun 20 prosentista. Tämä pätee kyllä luultavasti muuhun asuntoon, mutta harrastetavaraa on kyllä tullut hamstrattua pikemminkin niin päin, että työhuoneeni kaaoksessa ulotun 20 prosenttiin kaikesta omistamastani. 80 prosenttia on ulottumattomissa, ja siitä 80 prosenttia jäänyt aktiivisen muistini ulkopuolelle niin, että se yllättää minut siinä vaiheessa, kun vihdoin pääsen siivoamaan oikein urakalla. On vaikea sanoa, onko yllätys iloinen vai ei, sillä ihanat löydökset vähentävät mahdollisuuksiani karsia tavaran määrää, ja toisaalta ehkä 80 prosenttia löytämästäni yleensä miellyttää minua tai ainakin saa minut keksimään, mitä tästäkin voisi tehdä, jos vain olisi aikaa ja jos ja jos ja jos. Onneksi Janne sai rakennetuksi meille vinttikomeron, ehkä piankin alkaa armoton rojunraivaus - vaikkakin neljä viidesosaa raivatusta tavarasta muuttanee vain kerrosta ylemmäs.
maanantai 4. elokuuta 2008
Olen anonyymi sottaaja
Eräs englanninkielinen messie- eli sottaajavertaistukiryhmä tunsi minut taannoin, ehkä silloin kun minulla oli vielä toivoa tai ainakin kun kehtasin vielä väittää yrittäväni muuttua, nimimerkillä Kahjoke, nimimerkki jonka syntymiseen oli oma hätäinen tarinansa. Sitten se kirjoittaminen jäi siinä missä suurempi yrittäminenkin laimeni. Ryhmän nimi oli Messies Anonymous.
Nyt kun on kaksi lasta, ongelmani ei ole niinkään tavaran kerryttäminen pöytien täydeltä jonkin harrastuksen tai askareen varjolla. Ongelma on se, että kun sitä tavaraa kuitenkin hiljakseen kertyy, ei riitä aika eikä energia sen poissiirtämiseen. Sen sijaan leikki-ikäisellämme on halua tutkia mitä vain, ja tutkimusmetodina on useimmiten tavaran heitteleminen ja kaataminen. Roskat eivät päädy roskikseen minunkaan jäljiltäni, mutta verrattuna perheen miesväkeen olen tässä kuitenkin kunnostautunein ja valveutunein, toki ottamatta lukuun sitä tavaraa, jonka mieheni heittäisi roskikseen mutta joka ei minun mielestäni sinne kuulu.
Messies Anonymous -ryhmässä kerroin aikanaan tavoitteekseni työhuoneeni raivaamisen ja kunnostamisen Anton huoneeksi. Tämä onnistui, tosin melkein vuoden hitaan uurastuksen tuloksena, mutta kyseinen huone ei sijaitsisi minun kotonani, ellei tiettyjä harmaita saarekkeita olisi jäänyt. Ensinnäkin itse huoneesta puuttuu vielä joitakin listoja ja muuta pientä, sitä ei siis ole vielä viimeistelty. Toisekseen vaatekaapin oli tarkoitus olla kokonaan Anton kaappi, mutta siellä on vieläkin roinaa, joka aiheuttaa minulle harmaita hiuksia, sillä se kuuluu kokonaan minulle ja on kokonaan minun pois toimitettava. Olisikin niin, että roskaa, mutta ei, vaan siellä on ompelutarvikkeita, lasityötarvikkeita ja miniatyyreihin liittyvää tavaraa. Kaksi hyllyistä on omistettu Anton vaatteille, mutta niistä tuskin mikään mahtuu enää päälle, sillä en ole aikoihin päässyt kunnolla kurkistamaan kaappiin - leluja kun kertyy Anton huoneeseen ja tuonkin oven edustalle samaa tahtia kuin kankaita minun roinakoppiini. Mutta kummallekaan ei voi sanoa ei, sillä Antto tykkää leluista siinä missä minä kankaista. Niinpä Anton vaatesäilö sijaitsee isossa korituolissa, kyllä mahtuu.
Eilen palasimme karavaanarikokeilultamme, ja sain väsymyksestä huolimatta hurjan energiapuuskan. Aloin siivota Anton huonetta. Homma jatkui tänään, ja äsken nappasin huoneesta kuvia, jotka näyttävät tältä:
Otettakoon huomioon, että huomattavasti vaivaa olen nähnyt jo saattaakseni huoneen tähän tilaan. Nyt aion kerrankin järjestellä kaiken pohjamutia myöten kuntoon. Ei pikkuautoja palapelin palojen joukossa, ei legoja kirjahyllyssä tai kirjoja kaappien takana. Siksi tämä on niin hidasta. Anton leikit takaavat sen, ettei homma kovin nopeasti valmistukaan, mutta onhan motivaattoria: ihana auttaa pientä miestä viihtymään paremmin huoneessaan ja löytämään aarteensa. Vaatteetkin päätyvät tällä kertaa kaappiin omille hyllyilleen ja liian pienet kiertoon. Tämän luvattuani tulen kurkkimaan välillä painostavia kommentteja, eli lootaani saa jättää rohkaisua homman edistämiseksi.
Nyt kun on kaksi lasta, ongelmani ei ole niinkään tavaran kerryttäminen pöytien täydeltä jonkin harrastuksen tai askareen varjolla. Ongelma on se, että kun sitä tavaraa kuitenkin hiljakseen kertyy, ei riitä aika eikä energia sen poissiirtämiseen. Sen sijaan leikki-ikäisellämme on halua tutkia mitä vain, ja tutkimusmetodina on useimmiten tavaran heitteleminen ja kaataminen. Roskat eivät päädy roskikseen minunkaan jäljiltäni, mutta verrattuna perheen miesväkeen olen tässä kuitenkin kunnostautunein ja valveutunein, toki ottamatta lukuun sitä tavaraa, jonka mieheni heittäisi roskikseen mutta joka ei minun mielestäni sinne kuulu.
Messies Anonymous -ryhmässä kerroin aikanaan tavoitteekseni työhuoneeni raivaamisen ja kunnostamisen Anton huoneeksi. Tämä onnistui, tosin melkein vuoden hitaan uurastuksen tuloksena, mutta kyseinen huone ei sijaitsisi minun kotonani, ellei tiettyjä harmaita saarekkeita olisi jäänyt. Ensinnäkin itse huoneesta puuttuu vielä joitakin listoja ja muuta pientä, sitä ei siis ole vielä viimeistelty. Toisekseen vaatekaapin oli tarkoitus olla kokonaan Anton kaappi, mutta siellä on vieläkin roinaa, joka aiheuttaa minulle harmaita hiuksia, sillä se kuuluu kokonaan minulle ja on kokonaan minun pois toimitettava. Olisikin niin, että roskaa, mutta ei, vaan siellä on ompelutarvikkeita, lasityötarvikkeita ja miniatyyreihin liittyvää tavaraa. Kaksi hyllyistä on omistettu Anton vaatteille, mutta niistä tuskin mikään mahtuu enää päälle, sillä en ole aikoihin päässyt kunnolla kurkistamaan kaappiin - leluja kun kertyy Anton huoneeseen ja tuonkin oven edustalle samaa tahtia kuin kankaita minun roinakoppiini. Mutta kummallekaan ei voi sanoa ei, sillä Antto tykkää leluista siinä missä minä kankaista. Niinpä Anton vaatesäilö sijaitsee isossa korituolissa, kyllä mahtuu.
Eilen palasimme karavaanarikokeilultamme, ja sain väsymyksestä huolimatta hurjan energiapuuskan. Aloin siivota Anton huonetta. Homma jatkui tänään, ja äsken nappasin huoneesta kuvia, jotka näyttävät tältä:
Otettakoon huomioon, että huomattavasti vaivaa olen nähnyt jo saattaakseni huoneen tähän tilaan. Nyt aion kerrankin järjestellä kaiken pohjamutia myöten kuntoon. Ei pikkuautoja palapelin palojen joukossa, ei legoja kirjahyllyssä tai kirjoja kaappien takana. Siksi tämä on niin hidasta. Anton leikit takaavat sen, ettei homma kovin nopeasti valmistukaan, mutta onhan motivaattoria: ihana auttaa pientä miestä viihtymään paremmin huoneessaan ja löytämään aarteensa. Vaatteetkin päätyvät tällä kertaa kaappiin omille hyllyilleen ja liian pienet kiertoon. Tämän luvattuani tulen kurkkimaan välillä painostavia kommentteja, eli lootaani saa jättää rohkaisua homman edistämiseksi.
torstai 8. toukokuuta 2008
Kärpäspaperi eli miten selviytyä kotoisasta ongelmasta
Toivottavasti mieheni Janne ei pahastu, kun tässä ilmaiseksi jakelen hänen brutaaleja ratkaisujaan monelle niin kovin tutuksi tulleeseen vitsaukseen! Ei hän varmaan ainakaan pistä pahitteeksi sitä, että kutsun niitä brutaaleiksi, varmaan naurahtaisi enintään, jos tämän lukisi. Ehkä syyttäisi minua liioittelusta sen suhteen, mitä kärpäsongelmastamme seuraavassa sanon, tai paheksuisi hiukan sitä, että teen siitä puolijulkisen.
Eihän meillä mitään jatkuvaa ongelmaa olekaan, satunnaisesti vain pääsee muutama paikka kodissamme kehittämään banaanikärpäsille suotuisaa elinympäristöä, jossa kohta asuukin jo aikamoinen makrokosmos eri elämänvaiheissaan olevia minielukoita.
Ystäväni sanoi tässä taannoin meidän keittiössämme tunnistavansa hajun, joka pikkukärpäsistä lähtee. Ja se haju leijaili - toki! - siellä meidän biojäteastiamme seutuvilla. Minä väitin vastaan, että eivät kai kärpäset, viattomat pikku olennot, lemua, vaan ne ovat hajun seuraus eivätkä syy. Sellainen kuvottava sontainen lemu se joka tapauksessa on. Hyi olkoon!
Janne halusi vähän aikaa sitten vaihtaa imurimme parempaan. Oletin syyn olevan olohuoneen maton puhtaanapito, mutta johan tajusin piiloagendan, kun bongasin puolisoni päivänä muutamana imuroimasta banaanikärpäsiä jostakin niiden kansoittamasta keittiön kolkasta.
Tänään Janne toi kotiin kärpäspaperia. Hän oli ehtinyt etsiäkin sitä jo parista paikasta. Olikohan eilen, kun hän sanoi minulle, ettei kaupassa ollut sitä. Mitä niin? Siis tietysti kärpäspaperia, hän muistutti minulle, joka olin jo tämän ostoslistan kohdan unohtanut. No tänään sitä oli kuitenkin jo viriteltynä biojäteastian välittömään läheisyyteen, ja olin kuulemma onnistunut sitä huomaamattomuuksissani jotenkin torpedoimaan. Janne esitteli mustenevaa paperia minulle: toimii, jee!
Veljeni asui jokin vuosi sitten useamman vuoden Pariisissa. Siellähän torakat ovat arkipäivää. Kyllä minäkin, vaikka en mitenkään ötökkäkammoinen olekaan, niitä kavahdin, kun ensimmäisen kerran näin vuonna 1999 ollessani interraililla siellä. Ystäväni, vanha Pariisin-kävijä, oli sitä mieltä, että torakat voivat nukkuessamme tehdä vaikka mitä, esimerkiksi mennä korviin. Siellä ö-luokan hotellissa oli jokin torakankarkoitin, josta tuli järkyttävä ja luultavasti astmaa aiheuttava haju, ja päätimme seuraavan kerran sietää torakat sellaisenaan, jos vielä niitä eteen tulisi.
Niin mutta siis veljeni esitteli erään Pariisin-asuntonsa (erään pariskunnan viehättävä kerrostaloasunto, jossa hän asui kukkienhoitoa vastaan näiden lomamatkan ajan - kukat tosin näyttivät surkeilta jo loman siinä vaiheessa) keittiötä ja kaivoi jostain nurkasta esiin omituisen pahvilaatikon. Sitä pariisilaiset kutsuivat nimellä kortteli (quartier, ellen väärin muista). Laatikko oli kuin torakoille tehty parkkihalli, ja parkkeeraaminen oli pysyvää, sillä materiaali muistutti kärpäspaperia. Pysäköityjä torakoita olikin korttelissa jo useita.
Joskus mietityttää, tekeekö ötököiden karkottaminen mitään muuta kuin tilaa uusille ötököille. Muurahaiset tuntuvat keväisin hoituvan Baygonilla, mutta lentävät elukat ovatkin jotenkin paljon hankalampaa hävitettävää. Minusta ei edes ole omin käsin tekemään niiden vastaisia toimia, sellainen lässy olen. Lienee tunnustettava, että paras tapa pitää ötökät kurissa olisi luoda niille mahdollisimman surkea elinympäristö ja itselleen mahdollisimman viihtyisä: kiikutettava kiltisti roskat ulos ajoissa ja pidettävä tiskiallas siistinä. Silloin vain jäisivät luonnon ihmeet esittelemättä lapsille, mitä uhrausta emme toki voisi sallia.
Eihän meillä mitään jatkuvaa ongelmaa olekaan, satunnaisesti vain pääsee muutama paikka kodissamme kehittämään banaanikärpäsille suotuisaa elinympäristöä, jossa kohta asuukin jo aikamoinen makrokosmos eri elämänvaiheissaan olevia minielukoita.
Ystäväni sanoi tässä taannoin meidän keittiössämme tunnistavansa hajun, joka pikkukärpäsistä lähtee. Ja se haju leijaili - toki! - siellä meidän biojäteastiamme seutuvilla. Minä väitin vastaan, että eivät kai kärpäset, viattomat pikku olennot, lemua, vaan ne ovat hajun seuraus eivätkä syy. Sellainen kuvottava sontainen lemu se joka tapauksessa on. Hyi olkoon!
Janne halusi vähän aikaa sitten vaihtaa imurimme parempaan. Oletin syyn olevan olohuoneen maton puhtaanapito, mutta johan tajusin piiloagendan, kun bongasin puolisoni päivänä muutamana imuroimasta banaanikärpäsiä jostakin niiden kansoittamasta keittiön kolkasta.
Tänään Janne toi kotiin kärpäspaperia. Hän oli ehtinyt etsiäkin sitä jo parista paikasta. Olikohan eilen, kun hän sanoi minulle, ettei kaupassa ollut sitä. Mitä niin? Siis tietysti kärpäspaperia, hän muistutti minulle, joka olin jo tämän ostoslistan kohdan unohtanut. No tänään sitä oli kuitenkin jo viriteltynä biojäteastian välittömään läheisyyteen, ja olin kuulemma onnistunut sitä huomaamattomuuksissani jotenkin torpedoimaan. Janne esitteli mustenevaa paperia minulle: toimii, jee!
Veljeni asui jokin vuosi sitten useamman vuoden Pariisissa. Siellähän torakat ovat arkipäivää. Kyllä minäkin, vaikka en mitenkään ötökkäkammoinen olekaan, niitä kavahdin, kun ensimmäisen kerran näin vuonna 1999 ollessani interraililla siellä. Ystäväni, vanha Pariisin-kävijä, oli sitä mieltä, että torakat voivat nukkuessamme tehdä vaikka mitä, esimerkiksi mennä korviin. Siellä ö-luokan hotellissa oli jokin torakankarkoitin, josta tuli järkyttävä ja luultavasti astmaa aiheuttava haju, ja päätimme seuraavan kerran sietää torakat sellaisenaan, jos vielä niitä eteen tulisi.
Niin mutta siis veljeni esitteli erään Pariisin-asuntonsa (erään pariskunnan viehättävä kerrostaloasunto, jossa hän asui kukkienhoitoa vastaan näiden lomamatkan ajan - kukat tosin näyttivät surkeilta jo loman siinä vaiheessa) keittiötä ja kaivoi jostain nurkasta esiin omituisen pahvilaatikon. Sitä pariisilaiset kutsuivat nimellä kortteli (quartier, ellen väärin muista). Laatikko oli kuin torakoille tehty parkkihalli, ja parkkeeraaminen oli pysyvää, sillä materiaali muistutti kärpäspaperia. Pysäköityjä torakoita olikin korttelissa jo useita.
Joskus mietityttää, tekeekö ötököiden karkottaminen mitään muuta kuin tilaa uusille ötököille. Muurahaiset tuntuvat keväisin hoituvan Baygonilla, mutta lentävät elukat ovatkin jotenkin paljon hankalampaa hävitettävää. Minusta ei edes ole omin käsin tekemään niiden vastaisia toimia, sellainen lässy olen. Lienee tunnustettava, että paras tapa pitää ötökät kurissa olisi luoda niille mahdollisimman surkea elinympäristö ja itselleen mahdollisimman viihtyisä: kiikutettava kiltisti roskat ulos ajoissa ja pidettävä tiskiallas siistinä. Silloin vain jäisivät luonnon ihmeet esittelemättä lapsille, mitä uhrausta emme toki voisi sallia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
