Joulu. Otantoja keskeltä suurten hankien

Joulunajan hiljaiselo tarjoaa oivan syyn raportoida vuoden päätösjakson antikliimaksit paketoituna yhteen, tiiviihköön blogipostaukseen.

Aloitan katsaukseni jouluun valmistautumisesta. Perinteinen muumitalo oli välttämättömyys. Äitini sanoo valmispiparitaikinasta syntyneitä tuotoksia pahviksi, mutta tähän makua vähättelevään luonnehdintaan eivät yhdy veljeksemme, jotka kilpaa kurottelevat kohti pöydällä komeilevaa pipariviritelmää. Loppiaisena se korkataan, tai näin on aikomus. Vielä on tässä muisteltava vuoden takaista muumitaloa, josta tosin tuli suhteellisen näyttävä mutta joka ei ollut oikeastaan ainakaan sen säntillisemmin koottu kuin tämänvuotinenkaan. Olin silloin väärässä, ei tarvita mitään kultaista koti-insinööriä talon pystytykseen. (Parempi melkein ilman.) Mittaa vain pohjalevylle talon pohjan koon ja liimaa sille ensin kaksi vastakkaista seinää, sitten ne puuttuvat seinät paikoilleen. Kaikki alareunastaan. Katto menee melkein omalla painollaan tai ehkä ei ihan mutta kyllä se kuitenkin siitä. Kuvaa ottaessani olen ilmeisesti nukkunut vielä edellisyön pakkausepisodeja, sommittelusta sen näkee.


Vietimme juhlaviikot poikien kanssa yhdessä ottamatta lukuun muutamaa viikoittaista isituntia ja tapaninpäivää, jolloin pojat kävivät isänsä kanssa mummolassa.

Oleskelimme muutamana päivänä vanhempieni luona. Aatto esimerkiksi sujui siellä (poikien) lahjavuorten uumenissa. Joulupukki kävi nimittäin tervehtimässä sillä aikaa, kun vaari pistäytyi roskiksella. Kävin muuten itsekin viemässä hyljättyjä käärepapereita uusiokäyttöön ja tapasin matkalla joulupukin. Askeleet kävivät tosiaan aika reippahasti, ei ikä kovasti harteita tainnut painaa. Silloin vaarikin oli jo sisällä, joten valitettavasti hän ei nähnyt pukkia lainkaan, paitsi ilmeisesti ennen joulua jossain Prisman edustalla. Kaikenlaiset pukki- ja tonttukiemurtelut keskusteluissa esikoisen kanssa saivat minut suhtautumaan arvellen koko myytin ylläpitämisen tarpeellisuuteen.

Aatoksi ja siitä itse asiassa useammaksi päiväksi eteenpäin tein perinteisen glögikakun, jonka koristelin vihreillä kuulilla jo kotona. Marmeladit luistelivat kiilteen päällä läjäksi kakun toiseen laitaan kuljetuksen aikana, mutta pieni korjailu ja lisää tomusokeria pelastivat tilanteen.


En raportoi nyt kaikkia niitä mukavia asioita, joita jouluna tapahtui, esimerkiksi siskoni ja hänen poikaystävänsä palasivat maailman toiselta puolelta ja oli mahtavaa nähdä tapaninpäivän iltana, mutta samalla toisaalta harmittelen, etten nähnyt tänä jouluna veljeäni ja hänen tyttöystäväänsä. Joulusta aina tuntuu puuttuvan jotain, jos tärkeät ihmiset ovat kaukana.

Mukavaa oli toki viettää aikaa keskenämmekin. Joulupäivänä olimme kotona omissa oloissamme, minä ja pojat. Sain aamulla päähäni tarkistaa, olisiko jossain lapsille passeli joulukirkko, ja sellainen löytyi usean kilometrin ja vajaan parin tunnin päästä. Sain vastauksen pohdintoihin, joita kävimme äitini kanssa aattoiltana. Me nimittäin päivittelimme suomalaisen jouluruoan rasvaisuutta verrattuna monen maan vastaaviin. Jos matka joulukirkoille on aikanaan raskaudessaan ollut rinnastettavissa yhden lapsen työntämiseen kärryissä ja toisen vetämiseen samanaikaisesti pulkassa liian tiukkaan ahdetun aikataulun ja pakkasen kiristäessä hermoja (ja toisaalta tuskanhien tai ihan vain rehkimisen aiheuttaman hien pukatessa päälle) pitkin hyvin hiekoitettuja jalkakäytäviä, joulukilot ovat ennenvanhaan menneet samaa tahtia kuin ovat tulleetkin. Teemaan sopiva kuva aatonaatonaatolta:


Joulumieli konkretisoitui välillä kummallisilla tavoilla. Matkalla lasten joulukirkosta takaisin nyhdin pulkkaa jossain selkäni takana ja tuupin kärryjä edessäni tien vasenta laitaa kävellen. Hiekoitukset tekivät sen, että vasen laita oli se ainoa oikea sikäli kuin eteenpäin halusi päästä. Vastaan tuli nainen, jotenkin tutun näköinen, mutta en tiedä miksi, ja pysähtyi vasta aivan kärryjen eteen. Huolimatta siitä, että oikeanpuoleista kaistaa oli vapaana vaikka kuinka, olimme objekti, joka kuului kiertää liikennesääntöjä noudattaen juuri sieltä oikealta. "Oikeanpuolimmainen liikenne", vastaantulija sanoi tuikeasti. Tukahdutin halun vastata: "Miten niin -mmainen? Siis kaikkein eniten oikealla oleva vai mitä." Sen sijaan nöyristelin: "Meillä on pulkka. Olen pahoillani, mutta se ei oikein liiku tuolla." Naisen "o-ho!" sai päättelemään, että periaatteessa olisi asianmukaista kantaa pulkka ja pistää lapsi liikkumaan itse, ellei pysty noudattamaan liikennesääntöjä. Joulu lienee pahimmillaan vuoden stressaavinta aikaa.

Hyppään uuteen vuoteen, jota vietimme ystäväperheen kanssa meillä. Ystävä toi juustokakun, joka oli sekä päältä kaunis että sisältä herkullinen. Minä tein täytekakun, joka oli lähinnä päältä kaunis. Joka tapauksessa tuli mielestäni poikkeuksellisen siisti minun tekemäkseni. Sisus ei ollut edes niin siisti kuin herkullinen, mutta sepä ei ulospäin näykään.


Päätän rapottini poukkoamalla uudenvuodenlupaukseeni. Jos tämä taas on sellaisia asioita, joita ei saisi muille paljastaa, olkoon. Oikeastaan lupaukseni on kaksiosainen. Ensinnäkin aion ihan pian kartoittaa unelmani uudestaan ja miettiä erityisesti erään tietyn projektin edistämistä. Toisekseen kirjaan ylös yhden luovan teon joka päivältä. Tämän pitäisi lohduttaa niinä hetkinä, kun tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. En mitenkään välttämättä kirjaa niitä ylös tänne blogiin vaan johonkin vihkoon. Ensimmäinen tulee kuitenkin tässä. Keksin (tuskin ensimmäisenä ihmisenä maailmassa) halkaista kakkupohjan jo ennen paistamista: leikkasin kaksi pohjan kokoista pyörylää leivinpaperista, kaadoin ja tasoittelin kolmanneksen taikinasta vuokaan, sitten levitin paperin taikinan päälle, lisäsin taas kolmanneksen taikinaa ja sitten samalla tavoin paperia päälle ennen loppuja taikinoita. Toimii!

Joulua

Shoppingit kurissa tai siihen suuntaan tai sitten ei

Päätin ostoksettoman viikkoni tasan viikko sitten lauantaina. Olin siis tehnyt kaikki ruoka- ja muut kauppakäyntiä vaativat shoppailuni jo edellisenä lauantaina enkä näiden päivien välillä ostanut mitään, vaikka silloin tällöin mielessä erilaisia tarpeita kävikin. Voin röyhistellä: linja piti hienosti enkä tullut käyneeksi marketeissa kertaakaan. Muutenkin rahanmeno rajoittui pakollisten laskujen maksuun ja pakolliseen junamatkaan.

Kuin avukseni ravittuna pysymiseen sattui aikaisemmin tässä blogissa kuvattu tapaus, kun pakastimen ovi unohtui heti viikon alkajaisiksi raolleen, mikä varmisti sen, että kaikki säilössä oleva vielä syömäkuntoinen tuli tosiaan laitettua ruoaksi asti saman tien eli pitkälti käytettyä hyödyksi. Minulla oli muutenkin tarkat syömissuunnitelmat, mutta poikkesimme niistä jonkin verran paitsi pakastinepisodin vuoksi, myös siksi, että ruoka riitti pidemmäksi aikaa kuin arvelin. (Viikon aikana minulla oli nimittäin toinenkin projekti. Kirjasin kaiken syömäni ja yritin pitää huolta riittävästä kuidun- ja proteiininsaannista samalla kun pyrin välttämään tarpeetonta mässäämistä. Viikko opetti minulle mm. sen, että juon aivan liian vähän. Eräänä iltana tajusin seitsemältä, etten ollut juonut kupillista, lasillista, mukillista, en yhtikäs mitään koko päivänä.) Loppuviikon helpotukseni oli taideterapeuttinen ateljee, johon osallistuminen tarkoitti täysihoidosta eli aivan ihanista pöydän antimista nauttimista. Matkaeväänäni oli vain purkkaa ja hyvin jaksoin.

Paluu tavallisuuteen alkoi kotiutuessani sunnuntaina. Lasten kotiinpaluun ajoitus tuotti sen verran päänvaivaa, että vanhempani kävivät kaupassa puolestani. Sain heiltä kyydin kotiin ja kirjoitin ajomatkalla lyhyen, pikaisen ostoslistan. Se että ihanat äiti ja isä ostivat kaiken luettelemani lisäksi vielä kaikenlaista listan ohi ja omaan piikkiinsä, oli hieno bonus. Arvelin jo pärjääväni näillä antimilla koko viikon, mutta niinpä vain tiistaina tuli melko äkkiseltään tilaisuus paikata pari kaappien puutetta, ja siinä ilman listaa ostellessani ostelin sitten kaikenlaista muutakin hyödyllistä mutta suunnittelematonta.

Torstaina kävi toinen haksahdus: menin kauppaan ihan vain mukaan, mutta niinpä vain kävin apinoimaan ystävää, joka löysi kirjolohta halvalla. Lapsille kalakeittoa ja muuta! No, itselleni tofua vastapainoksi. Jospa siitä oppisi laittamaan jotain. Ei tullut edes kovin kummoista. Perjantaina menin suunnitellusti kauppaan ja pysyin kutakuinkin listallani, ja tänään taas lista kasvoi vähän turhan pitkäksi ja tuli oltua impulsiivinenkin. Lohduttauduimme Prismalla, koska Tarjoustalo oli jo mennyt kiinni viiden jälkeen (yllätys), eikä sieltä tietenkään löytynyt kaikkea ei-syötävää, mitä olin ollut ostamassa (toinen yllätys), joten mukaan lähti mm. enemmän mausteita kuin oikeastaan juuri nyt olisin tarvinnut (ei enää edes mikään yllätys).

Kaiken kaikkiaan kuitenkin olen sitä mieltä, että olen kehittynyt ostelussa, tai ehkä pikemminkin ostamatta olemisessa. Jälleen siltä varalta, että joku on tässä asiassa jos mahdollista vielä itseäni tumpelompi, kirjaan oppimaani sääntöjen muotoon. Päällekkäisyyttä aikaisemman kanssa esiintynee runsaasti. Olkaa armeliaita, tämä on prosessi...

* Tee kunnon lista ennen kauppaan menoa. Yritä miettiä osasto kerrallaan, mitä tarvitset. Mieti myös, tarvitsetko. (Listasta oli jotain aikaisemmassa postauksessa.) Kaupassa vertaillaan vain tuotemerkkien välisiä hintaeroja, ehkä joitain muitakin tekijöitä kuten kotimaisuutta tms. Kotona mietitään, tarvitaanko graham- vai täysjyvävehnäjauhoja ja mitä ravitsemuksellisia eroja näillä on.

* Pitäydy listassa. Tee etukäteen itsellesi selväksi, kuinka paljon ja minkätyyppisiä heräteostoksia ehkä sallit. Esimerkiksi hyviin leipä- tai lihatarjouksiin voi olla perusteltua tarttua. Jos sellaisia tulee vastaan, voit ehkä siinä hyllyjen välissäkin miettiä, voisiko jonkin listalla olevan korvata tarjoustuotteella.

* Kestä jonkin verran puutetta. Jos ketsuppi puuttuu, yritä olla lähtemättä kauppaan vain sitä hakemaan. Tai jos lähdetkin, kieltäydy katsomasta yhtään mitään muuta.

* Jos päädyt kauppaan ilman että sinun piti oikeastaan ostaa mitään, lupaa itsellesi tulla illemmalla uudestaan. Leiki vaikka, että juuri nyt ei sattunut lompakkoa mukaan. Mieti etukäteen, miten suhtaudut aivan mahtaviin tarjouksiin. Onko edes sellaisiin pakko tarttua? Jos olet päättänyt laittaa lapsillesi viikon ruoat makaronista ja soijarouheesta, onko sittenkään välttämätöntä ostaa halpaa kirjolohifilettä? Minun tapauksessani se oli perusteltua, koska en ollut tehnyt mitään järkeviä viikkoruokalistoja ajoissa. Muutenkin lapseni voisivat syödä enemmänkin kalaa.

* Ehkä tärkein oppamani asia: Pidä viikkoruokalistaa. Sellaista ei ole mitenkään vaikea suunnitella. Aloita viikko ruoalla, josta pidät ja jota on helppo muuttaa monenlaiseen muotoon sitten, kun alkumuoto rupeaa kyllästyttämään. Aloitin ostoksettoman viikkoni tomaatti-papukeitolla. Oli muuten hyvää, ainakin omasta mielestäni! Siinä oli tomaattimurskan ja valkoisten papujen lisäksi ainakin mausteita, porkkanaraastetta ja silputtua sipulia. Vasta loppuviikosta sekoitin keiton jämää pakastinhaaverin kokeneista kasviksista tehdyn gratiinin joukkoon. Jos keittoa, ruokailutilanteita ja mielikuvitusta olisi riittänyt, olisin voinut jatkaa keitostani pastakastiketta, muhennosta, pitsanpäällistä, mitä vain.

Ostosten tarkkailu on näköjään harrastus, johon jää koukkuun melkein siinä missä itse ostosten tekemiseenkin. Seuraavaa viikkoa tulee tervehtimään viikkoruokalista, jolla mahdollisimman pitkälti jo kaapista löytyvää, edullista ja terveellistä ruokaa.

Pikkupostaus: pyykkivuorihehkutus

Aikaisemmin uhkasin tehdä selvää jälkeä ylikuormittuneen pyykkikorimme sisällöstä sekä siitä sohvalla lojehtivasta kasasta, joka muuttuu nopeasti puhtaasta pyykistä likaiseksi tai ainakin ryppyiseksi. Tänään tuli kuluneeksi viikko aikarajastani. En ihan yltänyt siihen, vaan hommaa viimeisteltiin vielä tämän viikon alkupäivinä. Joka tapauksessa olen siitä alkaen ollut tasaisen onnellinen lopputuloksesta, joka on enintään yhden koneellisen päässä tyhjästä oleva pyykkikori. On suunnattoman helppoa, naurettavan helppoa oikeastaan, nostella kaappeihin ne muutamat vaatteet, jotka kone on kuivattanut hetkessä, kun ei ole ollut välttämätöntä latoa pesukoneen rumpua tuppotäyteen! Pyykkihuolto toimii taas jouhevasti.

Vaan niinpä käy, että vietämme viikonlopun muualla, koko perhe. Minä taideterapiakurssilla ja pojat isällään. Itse palaan mukanani noin kolme paitaa, yhdet housut ja jonkin verran alusvaatteita pyykättäväksi. Pojat palaavat kera kahden muovikassin, joista löytyy loputtomasti likaisia vaippoja sekä vaatteita, jotka varmaankin menevät kaikki pyykkiin, sillä en tajunnut kysyä, mitkä ovat puhtaita ja mitkä likaisia. Huokaus! No, elämä on tasapainon hakemista, horjahtelemista ja taas tasapainon hakemista. Huomenna kone pyörimään heti aamusta, eikä pyykkikorin kansi ehkä tällä kertaa ehdi irrota liitoksistaan.

Hätäleivontaa pakkotarpeista

Eilisaamu tuotti yllätyksen. On niitä iloisempiakin nähty. Pakastimen ovi oli raollaan, enkä ole varma, osoittaisinko syyttävällä sormella puolitoistavuotiasta vintiötäni, joka on juuri oivaltanut tietystä kaapista löytyvän ainakin jäätelöä ja marjoja, vai itseäni, joka hiipi toissa iltana lasten nukkuessa hakemaan sitä jäätelöä ilman marjoja. Koska ovi tuntui olleen vähemmän kuin tiukasti kiinni koko yön, vapauttanen syyllisyydestä pienokaisen, joka saattaa välillä tehdä varhaisaamuisen kunniakierroksen mm. keittiössä.

Pikainen tarkastelu osoitti, että suurin osa marjoista ja muutama mehujää oli säästynyt kivikovina, ei siis akuuttia tarvetta sulattaa ja käyttää. Lähes kaikki muu odottikin sitten pikaista käyttöä tai valmistusta. Pussillinen mansikoita päätyi saman tien aamiaistarpeiksi jogurtin joukkoon. Loput aineksista upotin päivän mittaan erilaisiin enemmän tai vähemmän kummallisiin kokkauksiin ja sain kuin sainkin kaiken vielä käyttökelpoisen (mitä ei voi sanoa kaikesta: joukkoon mahtui kyllä runsaasti vanhentunutta, mutta tulipahan samalla heitettyä pois) jollain tavalla hallintaan. Ylpeänä jaan siis eteenpäin esimerkkejä siitä, mitä pakastimen antimista voi melko vähällä vaivalla valmistaa.

Pakastimesta löytyi muutamia yksittäispakattuja halpakaupan pitsapaloja, jotka eivät ole varsinaisesti raakapakasteita mutta ovat silti uunissa valmistettavia. Uuniin siis ja toivomuksena, että tämä saa ne säilymään jääkaapissa muutaman päivän.

Pakastevihanneksia oli todella vähän, enemmän niitä pitäisi suosia. Grillatut kasvikset löysin ja valmistin siitä säkistä itselleni gratiinin lounaaksi. Joukkoon sinihome- ja jotain muuta jääkaapista löytynyttä juustoa ja vähän mausteita, niin ja olisinko maitoa laittanut. Harkitsin pakastimesta kaivettua kookosmaitoa sujauttavani, mutta lähempi tarkastelu osoitti maidon äidinmaidoksi, joten juotinkin sen mukista Aaronille.

Kaksi piparkakkutaikinaa odotti pakastimessa syömistään - öö, siis paistamistaan ja syömistään tietenkin. Otimme esikoisen kanssa aamupäivän askareeksi leipomisen. Teimme karhuja, pupuja ja sydämiä ja söimme vähän reunoja. Ylijäämistä kaulin levyn, jonka painelin vuokaan. Ai miksi? Koska käytettäväkseni koitui myös kaksi purkillista omenasosetta. Toisesta suurimman osan käytin tehdäkseni piirakan (päälle kanelia ja inkivääriä, jospa se mausteiden itämaisuus tukisi kummallista ratkaisua käyttää pohjana piparkakkutaikinaa?) ja lopuista keitin omenakeiton pojille jälkiruoaksi ja välipalaksi. Aika hyvin on muuten uponnut Aaroniin, joka yleensä mieluiten söisi lasipurkeissa olevia mömmöjä.

Kääk, litra vaniljajäätelöä oli pehmennyt totaalisesti. Se taas vaihteeksi niistä terveellisyyspyrkimyksistä, omista ja lasten: pirtelöä lounaan jälkiruoaksi. Onneksi olin joskus aikanaan tajunnut sössätä pakastimeen purkillisen banaania, joka oli ollut menossa vanhaksi, siitä siis maustetta juomaan. Omenapiirakka meni pakastimeen (kuulemma saa jäädyttää uudestaan, jos on kypsennetty sulatuksen jälkeen, luotetaan nyt siihen), joten en tullut kokeilleeksi jäätelökastiketta sen kanssa.

Lapset söivät mielellään välipalaksi sulamishaaverin kokeneita pikkurieskoja, joista tein minipitsoja uunissa. Päälle jääkaapista kinkkua, jonka viimeistä käyttöpäivää vietiin. Ellei tauti olisi tullut tämän päivän vieraitamme riesaamaan, olisimme saaneet kakkua, sillä pakastimessa odotti hieman sulanut täytetty kakkupohja, jonka laitoin nyt sitten joka tapauksessa tänään lihoiksi (mutta kyseiset vieraat eivät ole minttusuklaan ystäviä, minkä vasta tänään muistin, joten sitä suuremmalla syyllä laitan jotain muuta seuraavaa tapaamista varten).

Kuva pikaisesta hätäkakusta, jonka koristelin Anton kanssa yhdessä ideoiden.

Leipää pakkasesta löytyi muuten melko otollinen määrä. Jälkiuuniviipaleita oli sellaiset kymmenen siivua, kahta itse leivottua leipää ehkä saman verran yhteensä. Käyttö on aloitettu niistä itse leivotuista, ne kun eivät säily ihan siinä missä kaupan ruisleipä.

En rupea luettelemaan, mitä kaikkea kiikutin täyttämään jäteastioita. Kuorma oli kuitenkin sen verran mittava, että se pakotti roskiksille heti tilaisuuden koittaessa. Pitäisiköhän pakastimen kolme laatikkoa pakata säilymisajan mukaan siten, että kussakin laatikossa olisi aina suunnilleen samoihin aikoihin huonoksi menevää ruokaa? Paljon tuli nyt pakastimen anteja hyödynnettyä, mutta aina yhtä harmillista on löytää jokin vanha suosikkiruokansa käyttökelvottomana. Vaikka aionkin (taas) vastedes varmistaa, lapsilukolla tai millä vain, että pakastimen ovi pysyy yöt kiinni, voisin ottaa nyt tavaksi raottaa sitä välillä sen verran, että pysyisin sisällöstä paremmin perillä.

Kuinka käydään supermarketissa ostamassa viikon elintarvikkeet

Ylihuomenna alkaa shoppailuton viikkoni. Tänään oli siis paikallaan käydä täydentämässä ruokavarantoja, jotta en saa niveltulehdusta naapurien ovikellojen pimpottamisesta, kun milloin mitäkin puuttuu ensi viikon aikana. Yritän seuraavassa kertoilla, mitä opin suurostosten tekemisestä. Useimmat tai ehkä kaikkikin kohdat ovat luultavasti monelle itsestäänselvyyksiä, mutta uskokaa tai älkää, jotain opin jälleen kantapään kautta.

1. Suurostoksille lähdetään hyvin valmistautuneena. Kirjoitetaan kattava lista, jossa elintarvikkeet on jaoteltu paperille osastojen mukaan. Silloin voi kultakin osastolta poistuessaan nopeasti tarkistaa, onko kaikki varmasti mukana. Tuotteen nimen perässä on hyvä olla lukumäärä, etenkin jos ostokset täytyy tehdä juuri ennen sulkemisaikaa eikä luota prosessorinsa nopeuteen. (Kannattaa muuten katsoa, olisiko siinä avatussa kananmunapaketissa kuitenkin jäljellä yhdeksän munaa yhden sijaan. Tällä kertaa ammuin vähän yli: en oikeasti olisi tarvinnut kahta uutta paketillista. Nyt meillä on lähes 30 kananmunaa kotona, pärjäisinköhän niillä viikon?) Kynä mukaan!

2. Jätä jälkikasvu kotiin, jos suinkin voit. Itselläni kävi hyvä tuuri: vanhempani pääsivät valvomaan vesirokkopotilasta ja hänen veljeään - ja tarjosivat minulle tilaisuuden päästä hiukan huilimaan ennen viikkoa, jonka vietän luultavasti neljän seinän sisällä karanteenissa.

3. Olemme siis lähdössä suurostoksille. Kuvittelitko, että jalat ja kädet, reppu ja yksi muovikassi riittävät? Ota toki auto, jos sinulla on, tai jos ei, niin kuin minulla, pyörä, mielellään peräkärryineen. Kaljakärry, lastenrattaat, kottikärryt, mitä vain, kunhan et joudu jakamaan ostoksiasi kahdelle keikalle vain sen takia, ettei kama kulkeudukaan itsestään kotiin. Samasta syystä varaa mukaan ostoskärrypoletti tai sopiva kolikko, jos muistat, millaisia markettisi kärryt nielevät. Kasseja kannattaa olla ainakin neljä ja mielellään hiukan erilaisia, jos pakkaamisesta halutaan tehdä taiteenlaji: itse esimerkiksi pakkaan painavahkot ja kulmikkaat ostokset, kuten maitotölkit, mieluummin ryhdikkääseen paperi- tai kangaskassiin kuin venyvään muovikassiin. On helpompi kantaa useampaa kevyehköä kuin yhtä tai kahta tolkuttoman painavaa kassia, jotka räsähtävät rikki jossain liukuovien lähitienovilla.

4. Kierrä kauppa järjestyksessä, tutkaile listaasi tarkkaan otollisimman reitin löytääksesi ja rasti heti yli keräämäsi ostokset. Sitten näet nopeasti, mitä vielä puuttuu. Rahavarojesi mukaan voit tietenkin joko sallia tai olla sallimatta itsellesi heräteostokset, mutta muista, että olet suunnitellut kauppakeikkasi huolellisesti jo etukäteen etkä oikeasti tarvitse yhtään mitään listan ohi. Siksi ehkä sittenkin jätät hyllylle sen parsakaalin, josta anoppisi mahdollisesti saattaisi laittaa pateeta tms. tullessaan puolentoista kuukauden päästä kylään jostain Iisalmesta.

5. Ota huomioon sulkemisaika. Älä tee niin kuin minä, pysy siis kärryillä siitä, kuinka monta minuuttia sinulla on aikaa kerätä tarvitsemasi. Minä etsin Prisman perukoilla hiivaleipäjauhoja, kun kuulutettiin kaupan olevan nyt suljettu. Ehdin ihmeen kaupalla kaapata jonkin summamutikassa käteen osuneen myslin, mutta perunajauho, jäätelö ja ranskalaiset jäivät odottamaan jotain toista viikkoa juostessani ostoskärryrallia kohti makeishyllyä, josta kahmaisin mukaan aivan liian ison säkin hedelmäkarkkeja, paluu perusasioihin -suklaalevyn (Fazerin pettämätön sininen), pari pussillista halvinta ja pahinta purkkaa sekä Lakrisal-patukan, joka taisi pyörähtää kassalla jonnekin ulottumattomiin ja siis jäädä kohottamaan kaupan löytötavarasäilön pitäjän verenpainetta.

6. Pakkaa nyt ihmeessä ostokset kasseihin jo kassalla. Vaikka tuntuisi houkuttelevalta ajatukselta kärrätä ne suoraan auton viereen ja lappaa kamat takaluukusta sisään, et kiittele itseäsi siinä vaiheessa, kun kotisi parkkipaikalla kuljet sateessa sata kertaa kodin ja kontin väliä pari hassua jogurttia tai kaalinkerää kainaloissasi tai jäät siihen tuiskuun pakkaamaan tavaroita nyssäköihin. Ehkä tämä oli itsestäänselvyys, mutta havaitessani tänään houkutuksen ja vältettyäni sen katsoin aiheelliseksi varoittaa.

7. Ostokset puretaan saman tien, koska kiireessä olet varmasti pakannut pakastevihanneksia kassiin, jossa päällisin puolin katsottuna näyttää olevan talouspaperia ja nenäliinoja.

8. Säilytä ostoslistasi. Voi hyvin olla, että sen vilkaiseminen muistuttaa sinua mahdollisista ostostarpeistasi joskus myöhemmin. Jos mielesi teki kaupassa sortua heräteostoksiin, kirjaa ylös, millaisia houkutuksia kohtasit. Sitten voit kaikessa rauhassa arvioida, sisällytätkö ne seuraavalla kerralla listaan.

Huomattakoon, että yllä kirjatut vinkit ovat peräisin suurostosten amatööriltä. (Oma alani ovat siis impulssiostokset, mutta olen vaihtamassa toimenkuvaani.) Olen kiitollinen kaikenlaisesta palautteesta, omista kokemuksista, korjauksista esitettyyn jne.

Pikkuostokset marketista eli lähtölaskenta shoppailuttomaan viikkoon

Olen innostunut erilaisista viikon projekteista. Seuraava tulee todellakin tarpeeseen.

Kävin Prismassa ostamassa vähän jotain, mitä kaapista puuttuu: maitoa, jogurttia, soijajauhoa, kookosmaitoa, hammaslankaa ja Veet-karvanpoistoliuskoja (jotain ylellistä pitää mammallakin olla). Kaikki omasta mielestäni tarpeellista ja harkittua, yhteishinta arviolta 18 euroa. Miten voi olla, että lasku oli 29 euroa?

Syyhän on toki se, että mukaan tarttui myös vehnäleseitä, puoli kiloa maitorahkaa, kookoskermaa, kosteuspyyhkeitä, meikkisieniä, tummaa pikariisiä ja rooibos-teetä. Kaikki tämäkin mielestäni tarpeellista, ja turhamaiset meikkisienet voi perustella sillä, että olen ostanut sellaisia viimeksi noin kymmenen vuotta sitten ja kitkutellut niillä. Kosteuspyyhkeitä eivät kaikki tarvitse, mutta arvelin ne vaippaikäisen kanssa touhutessa järkeväksi hankinnaksi. Olen ostanut paketillisen viimeksi arviolta vuosi sitten. Lisäksi valitsin tuotteet ryhmänsä edullisesta päästä.

Ei kai siinä mitään, että kaupasta tarttuu mukaan muutakin kuin aluksi suunniteltiin, mutta kun sellaista tapahtuu kovin usein. Kotivoittoisen päivän päätteeksi mieli tekee tavan takaa lähteä vaikka maitoa ostamaan, jotta vähän saamme iltakävelylle motivaattoria. Esikoiselle pitää joskus tuolloin luvata kaupasta jotain houkuttelevaa, jotta reissu ylipäänsä saadaan toteutetuksi ilman äärimmäistä hermojen pingottamista. Kun kuljemme sinne maitohyllylle ja sieltä sitten sille hyllylle, mistä esikoinen sen oman pienen juttunsa saa hakea, muistan, mitä kaikkea puuttuukaan: hedelmiä, jauhoja, ai mutta otetaanpa terveysvaikutteista tummaa suklaatakin... Lasku yleensä puhuu puolestaan.

En tarvitse niin paljon ruokaa. En tarvitse ihan niin laajaa kirjoa erilaisia aineksia, joista valmistaa ruokaa. Kookosmaito riittää, kookoskerma on jo turhaa ylellisyyttä (jossa sitäpaitsi on on näköjään rasvaakin vain viisi prosenttia enemmän, eli valmisteilla ei juuri ole eroa). Jogurtti riittäisi, maitorahka on vain ylimääräinen kiva. Meillä on jo ties mitä moniviljajauhoja, joten vehnäleseetkin ovat tavallaan tarpeettomia. Muistanko edes, mitä kaikkea kaapistamme löytyy? Osaanko käyttää niitä? Niin ja ehdinkökään käyttää, ennen kuin madot ja kuoriaiset tulevat syömään ne suihinsa?

Ostokrapulaa kokien päätän täten toteuttaa viikon ilman ostoksia. Jos tulee tarpeeseen, pyydän jotakuta muuta hakemaan kaupasta maitoa, jos se loppuu kesken kaiken. Muuta ei tarvittane. Aion siis tämän viikon loppuun mennessä shopata kaiken, mitä viikoksi todella tunnen kaupasta tarvitsevani, ja siinä sitten se. Toki tässä hiukan helpottaa se, että olen ensi viikon lopussa menossa pariksi päiväksi kuvataideterapiaseminaariin, ja siellä olen täysihoidettu. Tämä helpotus koskee kuitenkin vain perjantai-illan ja sunnuntain välistä aikaa.

Nyt kaipaisin vinkkejä siihen, mitä kannattaisi varata viikoksi kaappiin. Siis mitä järkevää? Aion vältellä ostohoukutuksia, joten ylilyöntejä ei tehdä edes valmisteluvaiheessa. Listaan alle muutamia elintarvikkeita, joita ainakin pitäisi varata riittävästi. Otan kiitollisena vastaan lisävinkkejä.

* maitoa monta litraa
* jogurttia
* jauhoja leivontaan
* kananmunia
* hedelmiä

Siinä olikin kaikki, mitä tulee äkkiseltään mieleen. Tästä se juuri huomataan, miksi kaupassa käy niin kuin käy: lähden sinne hyvin impulsiivisesti ja muistan vasta kotona, mitä kaikkea hyödyllistä en sitten tullut ostaneeksi sen listan ohi paisuneen kuorman joukossa. Nytkin mietin, olisiko vielä pitänyt ostaa mustikoita. Vai olikohan niitä valmiiksi pakastimessa... Tällä kertaa taidan tarkistaa ensin.

Aarteenetsinnän väliraportointia

Julkaisin heinäkuussa alla olevan aarrekartan, jonka kautta pyrin hahmottamaan unelmiani ja etsimään keinoja niiden toteuttamiseksi:



Tuntuu siltä, että aarrekartta ohjasi jollakin tavalla minua pohtimaan, mitä todella haluan ja miten se voi toteutua elämässäni jo nyt. En raportoi tässä kaikkea heinäkuun ja lokakuun lopun väliin mahtuvaa elämän kiemuraisuutta, mutta tässä kuitenkin päällimmäiset ajatukset karttani näkökulmasta.

* Kerroin etsiväni elämäntoveria. Tavallaan tämä etsintä on yhä ajankohtainen, tavallaan ei. Huomaan, että on hyvinkin mahdollista löytää ihminen, jonka kanssa jakaa kaikki vastaan tuleva. Toisaalta huomaan, että tulen toimeen ja viihdyn itseksenikin. Painetta tämän asian kanssa ei ole.

* Kaipasin omaa paikkaa. Totta, minua häiritsee edelleen se, että asun vuokralla. Haluaisin maalata keittiön seinän terrakotan väriseksi, jos joku päivä minusta siltä tuntuisi. Haluaisin tietää, että voin asua tässä niin kauan kuin haluan eikä vain vähintään puolta vuotta eteenpäin tai mikä lieneekään lakisääteinen irtisanomisaika, jos sellainen tilanne joskus tulisi vastaan. Huomaan kuitenkin, että viihdyn juuri tässä. En ole ihan juurtunut, mutta kotiutunut olen. Asunto on ihana, sijainti hyvä ja lähellä hyviä ihmisiä. Minulla on ympärillä omat tavarani ja mahdollisuus sisustaa ja luoda ympärilleni sitä mitä haluan. Osaan myös ottaa ilon irti siivoamisesta ja aion oppia hyväksi roinanraivaajaksi (taas).

* Kirjaprojektit ovat jollakin tavalla lähdössä liikkeelle mutta liian hitaasti. Olen luvannut, joten tehtävä on. Lasten kuvakirjaan on tekstit jo olemassa, mutta aion muuttaa niitä hieman. Kuvakirjassa vain pitäisi olla kuvat. Painiskelen nyt parin pulman kanssa, mutta ne ratkeavat. Toinen kirjaprojektini ei tahdo kovasti edetä, mutta sitä on mahdollista työstää pala sieltä ja toinen täältä, joten ajan kanssa ehkä. Pääasia on se, että tiedän voivani saada tulosta aikaan. Mieli on toiveikas.

* Näyttelytyöt, hohhoijaa. Niitä on hienoa päästä tekemään, mutta juuri parhaillaan pähkäilen erään työn käytännön toteutusta. Ratkaisun löydettyäni tartun heti toimeen - tartunhan? Joka tapauksessa kuvataide on minun juttuni, ja siitä oivalluksesta voi olla iloinen. Yksi teos on tässä aarrekartan laatimisen jälkeen valmistunut, ja se on ollut parin vanhemman kanssa Kostromassa saakka. Odottelen kuvia näyttelystä.

Näin siis mitään järisyttävää ei ole tapahtunut, mutta se että olen kirjannut ylös haaveitani ja pääsen tässä toteamaan jotakin pientä edistystä tapahtuneen, jos nyt ei itse asioiden vaan asenteeni suhteen, on lohdullista. Ehkä puolen vuoden kuluttua aarrekarttani näyttää jo ihan toisenlaiselta. Tai ehkä jossain vaiheessa kokoan näytille löytyneet aarteet.

Apinahommat vaihtoon

Huokaus. Niitä projekteja, jotka aina odottavat mutta herättävät lähinnä syyllisyydentunteita osuessaan näköpiiriin. Kuten esimerkiksi se surullisenkuuluisa olohuoneen lamppu, josta olen jo pariin kertaan täällä maininnut: punontatyö etenee hitaasti eli ei ollenkaan. Kuitenkaan homma ei ole vaikea, vaan kuka tahansa vähintään kahdeksalla sormella varustettu aikuisihminen osaisi jatkaa siitä, mihin minun kärsivällisyyteni on lopahtanut.

Mietin, voisiko ikuisuusprojektien ikävyyttä vähentää sälyttämällä ne toisille. Haluaisiko joku auttaa minua punomalla tuota lamppua, vaikka vain sentin tai pari eteenpäin? Vastineeksi lupaan omia jonkin sellaisen rästiin jääneen apinahomman, joka tuuraajaltani jää muussa tapauksessa tekemättä mutta joka on kuitenkin mammalomalaisen ÄO:lle sopiva.

Muistin virkistykseksi alla kuva lampusta lähes nykytilassaan.

Unelmia aarrekartalla

Sekä äitini että hyvä ystäväni Halpa remppa ovat vakavasti kehottaneet minua laatimaan aarrekartan. Ideana on jäsennellä unelmiaan kuvamuodossa. Molemmat ovat kertoneet vakuuttavasti kartan toimivuudesta: unelmat ovat toteutuneet, ehkä hiukan alkuperäisajatuksesta muuntuneina mutta kuitenkin täysin tyydyttävästi. Kokeillaanpa siis! Kuva puhukoon valtaosin puolestaan, mutta siltä varalta että se ei oikein aukene, unelmiini kuuluu seuraavaa:
* minä onnellisena, rakastuneena (takana epämääräisenä hahmona rakkauden kohde)
* iloiset lapset mukana kaikessa mitä teen
* paikka jonka koen kodikseni
* pari kirjaprojektia joskus toteutuneena
* seuraava yksityisnäyttely
Paljon haaveita jää tämän kartan ulkopuolelle, mutta en halunnut tuottaa enää tämän sekavampaa jälkeä.

Kuvan saa klikkaamalla hiukan isommaksi, jolloin on toivoa, että osan teksteistä pystyy lukemaan.

Ikuinen ystävä

Kilpikonnien pitäisi kaiken ymmärtämäni mukaan elää hyvässä hoidossa satavuotiaiksi, mutta niin kävi, että tämä juhannus sujui osittain surullisissa merkeissä: entinen puolisoni soitti aamulla ja kertoi, että Iku, nuorempi konnistamme, oli yön aikana kuollut. Ikulla oli ollut pientä vaivaa muutama päivä sitten, jolloin sitä oli käytetty eläinlääkärissä ja sen jälkeen asianmukaisesti lääkitty, ja vaiva oli helpottanut. Janne oli oikein tyytyväisenä vielä eilen todennut, että konna oli ollut oikein reippaan näköinen. Ja sitten kuitenkin näin.

Kilpikonna vain, moni ehkä ajattelee, ja enhän edes asunut samassa osoitteessa. Kuitenkin on surullinen olo. Kilpikonnat eivät ole seuraeläimiä, ja etenkin lasten synnyttyä tuntuu siltä, että ne ovat todellakin jääneet aika lailla vaille suurempaa huomiota, mutta hoivattavaan syntyy suhde. Muistoja on monia: Iku meille tullessaan, se oikein kiinnitti huomiota, miten reipas ja utelias konna meille tuli. Käytiin lääkärissä, madotettiin, todettiin luultavasti tytöksi, mikä tuntui kivalta, jos vaikka munia tulisi. Nimi keksittiin Don Rosan Sammon ryöstö -tarinasta, jossa Aku ja kumppanit seikkailivat Kalevalan maisemissa ja tapasivat mm. merihirviö Iku-Turson. Silloin pienenä säikähdettiin, kun Iku söi terraarion pohjamateriaalina käytettyä puuhaketta, mutta eläinlääkäri määräsi parafiiniöljyä ja siirryttiin muihin materiaaleihin, ei sen kummempaa. Niin ja kova syömään Iku oli myös, kaikki upposi. Eläinlääkärikin oli juuri äsken todennut sopivan painoiseksi. Nopeasti kasvoi ohi Dinon, tosin tyttökonnat tuppaavat olemaan painavampia. Kun Dinon ahdistelut kävivät toisinaan häiritsemään Matamia, se puski Dinoa voimain takaa terraarion laidasta laitaan.

Joskus kuitenkin Dino oli tervetullutkin siihen kuhertelemaan. Muistan, kuinka kerran siirsin Ikua ulkoterraarioon ja säikähdin, että sillä olisi jokin suolisto-ongelma tai vastaavaa, kun hännän tyvi näytti jotenkin ärtyneeltä. Kuitenkin kävi mielessä, olisiko mahdollisesti jotain muuta, ja tarkistin terraarion. Uhhuh, siellä oli siististi vierekkäin kaksi kilpikonnanmunaa! Ne olivat kauan aikaa kellarissamme, ja jännäsimme, mahtaisivatko konnat lisääntyä ennen meitä, sillä odotimme esikoistamme parhaillaan. Harjoituskappaleita olivat kuitenkin nuo yksilöt, tai sitten haudonta vain epäonnistui.

Miten ohut elämänlanka onkaan, ja mysteeri etenkin noin tuntemattoman eläimen ollessa kyseessä. Elämän suhteen tilanne taitaa olla joko-tai. Virkeä eilen ja eloton tänään. Kyyneleet ovat valuneet vuolaasti ja kaipuu on suuri, ei niin että oikeasti voisin sanoa nyt tähän elämäntilanteeseen kaipaavani lemmikkieläimiä, mutta jokainen lemmikinomistaja tietää, miltä tuntuu kuulla, että rakas perheenjäsen (tai entinen) on nukkunut pois. Ei niinkään, että olisin mitenkään erityisen eläinrakas, mutta ne omat ovat eri asia. Ja vielä kun on nuori konna kyseessä. Miten hallitsematonta elämä onkaan!

Janne sanoi hautaavansa Ikun puutarhaan. Minä tein ikkunalle pienen muistelupaikan, jossa valokuva Ikusta jälleen kerran hyökkäämässä Dinon ohi salaattiapajille sekä kilpikonnan muotoinen savilyhty (lahja Piia-ystävältäni) ja siinä tekotuikku, lapsiperheen ykköskynttilä. Antto katsoi kuvaa ja kyseli, ja sitten hän sanoi: "Minä pidän hirveästi Iku-kilpikonnasta." Lepää rauhassa, Ikuinen ystävä.

Aaron ja blogi - yksivuotiaat

Meillä täytettiin huhti-toukokuussa vuosia. Ensin tuli kuluneeksi kokonainen kalenterin pyörähdys siitä päivästä, jolloin pienokaisemme Aaron syntyi. Muistan, kuinka hänet ojennettiin ensimmäistä kertaa syliini, pieni lämmin, sätkivä rääpäle, vaikka oikeastaan aika kookas olikin. On siinä iso poika jo, sanojakin vaikka kuinka, mutta ei vielä kovin pitkiä matkoja kävele. Nyt ikää on jo reilusti yli vuosi ja kuukausi. Blogilla sitä taitaa olla vielä hiukan vajaat vuosi ja kuukausi. Voi miten paljon siihen aikaan mahtuukaan, juttua elämän pienistä ja suurista asioista. Vuosi on tuonut paljon iloa mutta voi miten paljon myös tuskaa. Uusia harrastuksia ja vaikeutta pitää niistä kiinni, vähän liikaa hötkyilyä ja liian vähän pitkäjänteisyyttä. Kuitenkin on kaiken keskellä ollut mahtavaa, että blogi on kulkenut tässä rinnalla - aina sopivan hetken tullen on ollut paikka, johon tilittää. Kiitos ystäväni lukemisesta ja kommentoimisesta, niin täällä netissä kuin muuallakin! Jatkoa seuraa.

Minulla ei ole nyt tietokoneella kuvaa Aaronin yksivuotiskakusta, joka ei kovin kummoinen ollutkaan, mutta julkaisen tässä tilaajan luvalla toisen kahdesta kakusta, jotka tein Aaronin kaverin yksivuotisjuhliin.

Uusi ystävä

Osa lukijoistani tietääkin, että minulla on uusi ystävä, tai vähän enemmänkin, itse asiassa. Olemme tunteneet toisemme jo vuosikausia, mutta varsinaisesti lempi leimahti vasta viime viikkojen aikana, jolloin opimme paremmin ymmärtämään toisiamme. Olenhan toki aina ollut kiinnostunut ystävästäni, mutta koska lähentymisyritykseni eivät ole mitään vastakaikua tuottaneet, suhteemme on jäänyt polkemaan paikoillaan. Kun sitten kerrankin näin todella vaivaa perehtyäkseni ystäväni aiemmin niin vieraaseen maailmaan, huomasin, että vähän mutkikkaan ulkokuoren alta löytyy oikeastaan aika luotettava, tunnollinen ja inspiroiva persoona. Jälkikasvua ystävälleni on siunaantunut runsain määrin, harmikseni ei vielä juurikaan minun kanssani, vaan edellisen ystävän, joka sattui olemaan mummoni.

Ai mitä ihmettä? No, toki paljastan ystäväni henkilöllisyyden. Sukunimi on Passap ja etunimi Duomatic, ja neulekoneiden maailmassa (samoin kuin autojen ja erilaisten vekottimienkin) tuo sukunimi tuppaa olemaan ensiksi lausuttava. Passap-neulekoneella mummoni raksutteli meille monet villapaidat ja -sukat (olkoonkin, että muistan erityisesti ne sukat, joihin käytetty lanka oli jotenkin melko kovaa ja raapivaa), ja kuten isäni, myös minä ja veljeni saimme sillä neulotut "tollot" unikaveriksemme, peukalottomat lapaset, joiden tehtävänä oli estää meitä raapimasta itseämme yöllä. Muistan, miten lapasilla raapimisen yrittäminen teki nukkumisesta niin viheliäistä, että ne oli pakko heittää syrjään keskellä yötä, jotta kahta kauheampi rapsutus pääsisi irti. Tollot ovat vieläkin minulla tallessa.

Lapsuudessa neuloin jotain sillä tavalla, että mummo aloitti ja minä sain huristaa niin kauan kuin lankaa riitti. Ei ongelmia. Vaan heti neulekoneen kotiuduttua aikanaan edelliseen asuntooni ilmeni, että asiassa on monta muttaa. Ohjekirjojen katselu ei auttanut - kamalaa sotkua tuli saman tien kun mitään yritin saada aikaan, vaikka säädöt olisivat mielestäni olleet kuinka mallikelpoisesti hyvänsä.

Muutama vuosi sitten eräs ammattilainen näytti, miten homma toimii, ja opinkin jonkin verran. Siinä kuitenkin lapsenhoidon ym. myötä unohdin totaalisesti toimimattoman neulekoneen arvoituksen ratkaisun, jotenkin se liittyi siihen, että säätöjen piti olla todellakin tietyllä lailla, mutta miten? Onneksi opettelutilanteesta oli video, joka auttoi minut alkuun, kun nyt jokunen viikko sitten aloin unelmoida toimivasta neulekoneesta. Kaikkia vastauksia en videolta saanut, mutta yllättäen aloin itse huomata, mikä rakasta Duomaticia missäkin tilanteessa risoi, joten hiljalleen aikaansaannokseni ovat kohentuneet huomattavasti. Olen lisäksi oppinut niitä vähän tuskaisempia ja nyhräämistä muistuttavia vaiheita, kuten kavennukset, enkä koe niitä enää ihan niin tuskaisiksi.

Mitä sitten olen saanut aikaan? Pienelle ystävälle tein hameen, johon tuli niin paljon virheitä, että ajattelin tuunata omaa tuotostani ja virkata kukkasia neuleeseen (liian tiukkaan vieläpä) jääneiden reikien päälle. Se savotta jatkuu yhä. Sen verran paksua neule tosin on, että jos vain päälle mahtuu vielä talvella, käynee silloinkin. Lisäksi olen tehnyt näin kesää vasten lähes kokonaan valmiiksi keltaiset lapaset esikoiselleni. Siinä sitä kavennusta tuli olan takaa harjoiteltua! Ja pienemmälle villaliiviä: muutaman epäonnistuneen koeversion jälkeen sain tehdyksi valmiin etukappaleen, mutta näyttää siltä, että liivi menee sittenkin jollekin pienemmälle lahjaksi. Arviointitaito on matemaatikon tärkein avu, kuten ala-asteen opettajani sanoi, ja matematiikkaa ja arviointiahan tuo on, silmukoiden laskeminen ja sitä rataa. Pääasia kuitenkin lienee se, että en välttämättä joudu enää rentouttavasti kilistelemään puikkoja ja saamaan valmista hitaasti mutta varmasti, sillä voin tuottaa nopeasti mutta suurella päänvaivalla ja monen manauksen saattelemana sinnepäin-tulosta, jonka lukuisat virheet ainakin toistaiseksi innostavat keksimään mitä mielikuvituksellisimpia neuletuunauksen muotoja ja ehkä jossain vaiheessa ajavat minut takaisin puikkoihin.

Eteenpäin elämässä

Ja sitten selitykset: Kun jää pitkäksi aikaa päivittämättä, ei tiedä, mistä oikein aloittaisi. Olisi paljon kerrottavaa, eikä tiedä, mikä olisi ylitse muiden, mistä siis aloittaa. Entä onko tökeröä kirjoittaa kymmenen uutta juttua samalla kertaa, kun välissä on kuukauden tauko? Jostain on kuitenkin aloitettava.

Karkkilakkoiluraportti ensin: Näyttää siltä, että karkkilakko tai ennen kaikkea suklaan syömisen välttäminen vaikuttaa ihoon myönteisesti. Karkkilakon jälkeen iho oli hyvässä kunnossa, kunnes aloin taas syödä suklaata, jolloin iho alkoi kukkia entistäkin enemmän. Painoin lakon jälkeen täsmälleen saman verran kuin ennen lakkoa. Karkkilakon jälkeen herkut kuitenkin maistuivat erityisen hyvin, ja parin viikon päästä puntari näytti kaksi kiloa enemmän kuin lakon jälkeen! Kyseessä taisi tosin olla jokin piikki, sillä tilanne on siitä jonkin verran palautunut lähemmäksi aiempaa - synttäreitä ja muuta välissä. Varsinainen karkkilakko oli mielestäni yllättävän kivuton toteuttaa, mutta linjani ei tosiaankaan ollut tiukka: pannassa olivat vain karkit, muuta tarpeetonta vain vaihdettiin terveellisempään. Olokin oli aika paljon parempi. Vaan kyllä ne herkut sitten taas veivät mennessään, täytyy varmaan ottaa kohta sama uusiksi.

Mistä siis aloittaisin noin yleisesti ottaen kuulumiset? Ainakin minusta tuli hopeaseppä. Innostuin Taito-lehden artikkelin myötä tilaamaan hopeasavea ja tein pari hopeariipusta. Kerronpa siitä.

Ensinnäkin hopeasavi on sinänsä hieno materiaali, sillä se on sellaisenaan ekologista: massa on valmistettu elektroniikkateollisuuden jätehopeasta (no, tästä taisi olla aavistuksen verran asiantuntevammin sivuilla www.hopeasavi.fi), ja sideaineena käytetyt aineet ovat myrkyttömiä. Poltettuna hopeasavesta valmistettu esine on 99,99-prosenttista hopeaa. Kivointa on se, että saven voi polttaa kotona. Tässä minun "uunini", retkikeitin. Nostin esineet keittimen päälle isokokoisessa teesihdissä, pienempikin olisi kyllä varmaan riittänyt. Ehkä tyhmän kuuloinen neuvo, mutta kuuman hopean ja laitteiden kanssa kannattaa oikeasti olla varovainen, sain huomata.


Hopeasavesta muovaileminen kävi kuin minkä tahansa saven muotoileminen. Alla kuivatettu (kotiuunissa, noin kymmenen minuuttia sadassa asteessa) mutta ehkä vielä polttamaton riipus, jollaisia yhdestä seitsemän gramman pakkauksesta (hinta muistaakseni noin 12 euroa) sai kaksi kappaletta. Noki johtuu siitä, että ostin aluksi vääränlaisen kaasupullon keittimeen. Koska en siis saanut vekotinta heti pelittämään, kokeilin kärsimättömänä tuikulla. Seuraus oli se, että poltin näppini ja pudotin "taokseni" lattialle, jolloin se halkesi. Hopeasavesta on onneksi helppo laimentaa lietettä liimaksi, eikä liitoskohta jää yhtään muita kohtia heikommaksi. On mahdollista, että alla oleva kuva on otettu polttamisen jälkeenkin, sillä esine näyttää suunnilleen samalta molemmissa vaiheissa. Se vain kutistuu noin kahdeksan prosenttia.

Hopeaesine ei siis häikäise loisteellaan polttamisen jälkeen, vaan se pitää kiillottaa. Ohjeissa suositeltiin jotain niinkin erikoiselta kuulostavaa kuin hiekkapaperia ja messinkiharjaa, mutta vaikka hankin nämäkin kapistukset käden ulottuville, ehdottomasti paljon yksinkertaisemmalta tuntui käyttää teräsvillaa, joka sattumalta osui käsiini Tarjoustalossa. Hommiin siis!

Hiukan kiiltoa havaittavissa riipuksen taustassa.

Tässä riipus valmiina ja kiillotettuna, kuva tärähtäneenä. (Minulla on nyt uusi kamera, joten toivottavasti tästä lähin ottamani kuvat ovat hieman parempia.)

Tässä testataan polton onnistumista. Kyllä vain: ennen polttamista piirretty ympärysmitta on sen kahdeksan prosenttia suurempi kuin riipus, ainakin noin silmämääräisesti.

Se messinkiharja olisi kiillotusvälineenä siinä mielessä passeli, että sillä olisi ehkä helpompi saada noita laaksonpohjia kiiltämään. Ostamani oli kuitenkin hiusharjan kokoinen ja niin kova, että se vain raapi yrittäessäni harjata, liekö pienempiä jossain tarjolla.

Karkkilakkokuulumiset

Lisään tähän samaan postaukseen lyhykäiset tiedonantoni karkkilakon kulusta.

Maanantaina se siis alkoi, ja onneksi olin vanhempien luona, jolloin ei samalla tavalla kuin tavallisesti ollut houkutusta ruveta mässäämään. Vierailin ystävän luona ja söin siellä jäätelöä ja vadelmia, muuten vain oikeaa ruokaa. Smoothiet ja sellaiset lasketaan oikeaksi ruoaksi.

Tiistaina eli tänään myönnän syöneeni yhden jäätelöpuikon sekä loput Anton jäätelöstä, joka meni rikki eikä kelvannut siksi enää valikoivalle kuluttajalle. Illalla tein kakkukoristeita, oli pakko syödä hieman marsipaania. Olen aina ollut sitä mieltä, että pähkinät ja rusinat eivät ole mitään oikeaa naposteltavaa vaan karkki. Telkkarin ääressä kokeilin kuitenkin sekoitusta, jossa erilaisia pähkinöitä sekä rusinoita ja kuivattuja karpaloita. Oikeasti meni täydestä! Mutta meni myös runsaasti.

Omakehu siis haisee täällä, hyvin menee! Tällä hetkellä ei vielä tee kovin tiukkaa, vaan oikeasti kunnon ruoka houkuttaa. On tainnut hyvin tulla täytettyä makeankiintiötä viime viikkoina. Vähän kyllä tänään kutkutti, kun pääsiäisherkkuja katselin. Lidlistä löytyi pupu, joka suurimmaksi osaksi tummaa suklaata - mutta hei, tummahan on terveysvaikutteista! Ostin pupun mutta maltan pääsiäiseen ennen kuin pistän sen lihoiksi.

---

Lisäys: keskiviikko ja torstai. Ei vieläkään mitään valtavaa karkinhimoa. Välillä ajatus karkaa suklaaseen, mutta onneksi sitä saakin sitten jo sunnuntaina ja koko lakon edestä, koskapa pääsiäinen on innostanut lähipiiriä toimittamaan kaappeihin reilusti suklaata. Huomaan, että olen tosiaan mättänyt makeaa melkein jokaisen aterian perään (milloin en sijasta), sillä nälkä tulee nyt paljon aikaisemmin. Marsipaania olen kyllä syönyt jonkin verran taas tänään kakkukoristeita laitellessani, niin ja söin kyllä tähteeksi jäänyttä kakkupohjaakin eilen. Rahkat ja muut lasketaan terveelliseksi ruoaksi. Nyt taitavat olla pähkinäsekoitukset kaapista lopussa, harmin paikka. Ehkä kuivahedelmiä vielä löytyy, mutta kaappi on kovasti sekaisin. Kaipa se myytti sitten pitää paikkansa, että suklaa puskee ihollekin, sillä iho on paljon vähemmän näppyläinen nyt kuin ruokaremontin alkaessa. Muuten hyvät tunnelmat, mutta ehdin aamupäivällä saada kunnon nälän aikaiseksi, kun en vetänyt suklaata aamupalan päätteeksi ja sitten en moneen tuntiin ehtinyt syödä, joten päänsärky on vähän vaivannut.

Pääsiäisruoaksi on suunnitteilla kaikenlaista herkkua, joka varmasti kompensoi karkkilakon monin verroin. Jospa tästä kuitenkin jäisi käteen terveellisen ruoan himo.

Ruokatavoista ja niiden opettelusta

Nyt pääsiäiseen on viikko aikaa, ja toiset ovat näihin aikoihin paastonneet toisten mättäessä naamaansa mitä sattuu paitsi kunnon ruokaa. Valitettavasti kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan.

Listataanpa, mitä tänäänkin olen kitaani ahtanut. Pari riviä Fazerin sinistä (Sinistä? Erisnimi vai ei, siinäpä pulma), kourakaupalla salmiakkia, samaten pehmeitä hedelmäkarkkeja, aamupalalla tosin kauramuroja mutta siihen päälle taisi tulla kuumaa kaakaota, keksejä, lasitolkulla sekamehua, lasi tai pari maitoa, aamupäivällä meni jäätelötuutti, sitten yllätyksekseni sentään riisi-linssisekoitusta ja jääkaapista liharuoan jämiä, kipollinen Aaronin lattialle pudottamaa mysliä ja hiukan myöhemmin saman kohtalon kokeneita muroja kahta eri sorttia, olikohan jogurttia vielä... Siis sitä sun tätä ei kovinkaan kunnollista ruokaa silloin tällöin ja tänään vielä suhteellisen kohtuullisesti verrattuna moneen päivään. Verensokerin heittelyyn on nopeinta napata suklaata, ja muutenkin suklaa on puolustettavissa siksi, että serotoniinitasoni voisi ruveta heittelemään ilman sitä.

Myönnetäänpä nyt, että serotoniinia saan varmasti riittävästi kaakaostakin, verenpainettani ei varmaan enää kaiken viimeaikaisen kiukkuamisen jälkeen tarvitse nostaa salmiakilla ja hedelmäkarkit ne vasta pahoja ovat hampaille. Totta on, etten mitenkään suurensuuri ole, mutta pakkoko sitä painoa on yrittää epäterveellisillä hilata ylöspäin tai ylipäänsä ollenkaan. Sitäpaitsi alkaa hiljainen viikko! On siis mitä parhaiten perusteltavissa viikon mittainen karkkilakko, johon sisällytetään myös jäätelöt, mahdollisimman totaalinen mutta inhimilliset heikkoudet salliva. Jotain pullaa tai kakkua saa maistaa, kunhan kohtuudella.

Ehkä ensi viikon jälkeen syömisestä on tullut vähän hallitumpaa. Raportoin myöhemmin, miten sujuu, mutta huomisen ajan jatkan vielä mässäämistä.

Pian palaamme jällehen

Kirjoittelen taas pitkän tauon jälkeen. Mielialat vaihtelevat, ja kaikenlaisten askareiden vaatiessa huomiota blogeilu on ollut jäissä. Tarkoitus on kuitenkin aloittaa ahkera päivittely pikapuoliin. Tässä välissä muutamia hetkiä uuden kotimme elämästä.

Tässä esiteltävänä peilinkehys, jonka toin Orimattilan tontilta, muutama viikko sitten myymältämme lapsuuteni kesäpaikalta. Kehyksellä ei ole kovinkaan suurta muistoarvoa, koska olemme aika vähän viettäneet aikaa sen sisältäneessä saunamökissä, joka ei ollut ikinä varmaan parhaita päiviään nähnytkään. Meni aikaa, ennen kuin kummallinen haju haihtui kehyksestä.

Kehys päätyi eteiseen vanhennettuna eli jotenkin maalaisromanttisesti maalattuna. Ehkä vielä etsin jostain korkki- tms. levyn tuohon Sauno oikein -tekstin päälle, jotta siihen on helpompi kiinnittää muistilappuja ja muuta tärkeää.



Äitini on viettänyt meillä eläkepäiviä muutamaan otteeseen ja järjestellyt sekä lapsia että tavaroita. Tässä pojat maalaamassa kermaviilillä ja karamellivärillä. Saatiin aikaiseksi hienot maalaukset (kuvat toivottavasti tulossa myöhemmin) ja pyykkiä.


Aaron kävi kylvyssä höyryttelemässä, ja toki isoveikkakin on saanut vannassa polskia. Isäni antoi tämän vauvanammeen, joka on ollut aika näppärä muodoltaan. Siinä kulkevat jopa saunakamat saunaan.


Antto lastaa tässä taikataikinaa autojensa kyytiin.

Itse innostuin muovailemaan taikataikinasta pääsiäiskoristeita, jotka odottavat tässä lakkausta.


Aaron mannekeeraa tässä koon 74 takkia, jonka ompelin putiikkiani varten. Hiharesorit puuttuvat vielä.

Kyökissä selviytymisen alkeiskurssin diplomi

Ylpeänä esittelen tässä diplomin, jonka myönsin itselleni suoritettuani keittiössä selviytymisen alkeet.

***

DIPLOMI

Täten todistamme, että Säätäjä-Salla on osoittanut suoriutuvansa keittiössä tason 1 (alkeet) edellyttämillä tiedoilla ja taidoilla. Kurssillaan S-S on omaksunut henkistä pääomaa seuraavilta keittiötaidon osa-alueilta:

* Astiahuolto ja tasojen siisteys. S-S:n pöytämallinen astianpesukone tyhjenee ja täyttyy uudelleen kiitettävän nopealla syklillä.

* Lattioiden ja tasojen puhtaanapito. S-S on kuluneiden viikkojen aikana jynssännyt pöytiä ja lattiaa sekä imuroinut.

* Jääkaappi- ja pakastinhuolto. S-S:n jääkaapissa eivät kovin monet ruoat enää vanhene niin kauan, että pääsevät harmaantumaan. S-S tuntee pakastimensa sisällön ja käy sitä läpi säännöllisesti.

* Kierrätys. Taloyhtiön monipuolisen roskakatoksen ansiosta S-S voi helposti lajitella jätteet kuuteen eri sorttiin, lisänä toki ongelmajätteet.

* Säästöruokailu. S-S on kiinnittänyt huomionsa tarjouslihoihin ja edullisiin jatke- ym. materiaaleihin ja pyrkinyt melko onnistuneesti täyttämään niillä kaappejaan juuri siinä määrin, ettei tilanahtautta kuitenkaan pääse muodostumaan.

* Jämien hyötykäyttö. S-S on ryhtynyt käytännön toimiin selvittääkseen, onko mahdollista olla heittämättä menemään yhtään vanhaa ruokaa.

Lopputyökseen S-S valmisti edellispäivän tomaattimurska-broilerisuikalekastikkeesta pataruoan. Sitä varten hän keitti kattilassa riisiä ja punaisia linssejä, joihin lisäsi jäljelle jääneen kastikkeen ja hiukan oreganoa. Kurssilaiselle pataruoka maistui mainiosti ja arvosana oli sikäli hyvä, mutta koemaistajalle sitä sai lupaavan alun jälkeen sulloa suuhun haarukallisia laskien ja kuunnellen lauseita "äiti, mä en tykkää tästä" ja "mä en jaksa syödä".

Hankitaan pesukone

Asetuttuani hädin tuskin mutta kuitenkin uuteen kotiin alan "lopulta" (ex-miehen mielipide) katsoa pesukonetta itselleni. Se löytyy ja kaupat tehdään. Minulle ei mahdu tornia, jossa olisi kuivuri erikseen, mutta narukuivatusta ajatellen olen liian laiska. Ja se tilanpuute! Muutenkin kaikki hankalaa, äh! No, löytyy kuivaava pesukone ja saan tarjouksen ja ostan. Toimitus kahden viikon päästä, mutta selvitään jotenkin, pakko. Pesutupaa käytän aina jonkun vieraillessa kotonani, koska silloin voin käydä alhaalla yksin ilman lapsia.

Koittaa päivä, jolloin pesukone ja sen ohessa printteri ja pölynimuri toimitetaan minulle. Se on tämä päivä. Sisään kävelee kaksi setää, lapset riekkuvat kuka sisällä ja kuka rappukäytävän puolella, kun ovet repsottavat auki. Havaitaan, että hieno kuivaava pesukone ei mahdu kylpyhuoneen ovesta sisään. Kolme senttiä jää uupumaan. Epätoivo iskee. Soitan vuokranantajalle, joka ei oikein lämpene ajatukselle karmin irroittamisesta, minkä ymmärrän, ei se helppoa olisikaan. Ei hänen miehensäkään, jonka kanssa juttelen seuraavaksi. Tuskailen ja ihmettelen. Puhelun aikana kantaja lähtee ja asentaja sanoo joutuvansa kohta lähtemään.

Lopetan puhelun ja tuskailen lisää. Asentaja kysyy, onko minulla mies, joka voisi auttaa tässä asiassa. Parahdan itkemään, eikä murtaen suomea puhuva asentaja ymmärrä murrettani. Parku on kuitenkin universaalikieli, ja saan myötätuntoa osakseni. Kapeammaksi pesukoneeksi asentaja ei osaa muuttua, minkä hän valittaen toteaa, mutta 45-senttinen päältä täytettävä mahtuisi ovesta. Ajattelen pottuuntuneena ex-miestä latomassa kolmia kalsareita mukavasti kymmenen kilon pesukoneeseen ja sitten kuivausrumpuun samalla hetkellä, jolloin ripustelen kolmen ihmisen vaatteita ja vuodevaatteita ja yhden ihmisen vaippoja loppumattomalle narulle. Ei tule mitään mistään, ei taaskaan! Mikä parku! Onko sinulla äitiä tai isää kuitenkin? No on, mutta hekään eivät saa vaatteita kuivumaan itsestään.

Vaatteiden kuivattaminen on maailmanlopusta seuraava katastofi myös seuraavan puheluni aikana. Soitan kodinkoneliikkeeseen ja parun asiani puhelimeen vastaavalle naiselle. Hän antaa puhelimen myyjälle, joka alkuun teki minulle tarjouksen. Parun asiani hänellekin, jos nyt en ihan niitä miehen kolmia kalsareita myöten niin ainakin muuten tehden selväksi sen, että tilanne on hirveä ja epätoivoinen, olen melkein mieluummin narun jatkona kuin kuivatan pyykkini sillä. Mies kertoo olevansa huomenna töissä ja kehottaa vaikka tulemaan käymään, jos pääsen. Mittailemme oviaukkoa ja toista kuivaavaa pesukonetta linjan eri päissä ja saatamme löytää mittaustulosten väliltä yhteensopivuutta. Joka tapauksessa etsitään joku passaava kone, jonka saatan saada jo huomenna, jos olen nopea. En jaksa edes ajatella, onko minun lupa maksaa kotiinkuljetus ja asennusmaksu uudestaan, mitä todennäköisimmin kyllä. Kunhan saan koneen ja mieluiten vielä sen kuivaavan.

Parun vielä äidille, ja loppupuhelusta olen alkanut pikemminkin nauraa asialle. En muista, milloin olisin soittanut hänelle ilman että tunnen puhelun lopussa oloni ainakin jonkin verran paremmaksi. Juttelen vielä ystävän kanssa ja harmittelusta huolimatta lähinnä naurattaa. Vähän myöhemmin viestitän vielä vuokranantajalle asian järjestyvän kyllä ja kerron postista juuri kolahtaneen hänelle osoitetun kirjeen. Hän soittaa minulle, jolloin sovimme kirjeen toimittamisesta ja puhelemme pesukoneesta. Vuokranantaja haluaa piristää minua ja antaa minulle luvan maalata seinän, jonka hän on tiennyt minun haluavan maalata mutta jonka maalaamiseen ei ole aikaisemmin suostunut.

Kun puhelumaratonini on tullut päätökseen, Antto on kastellut kylpyhuoneen ja vaatteensa lotratessaan 45 minuuttia lavuaarin ääressä. Aaron on kastellut vaippansa ulkopuolelta kontatessaan kylpyhuoneen märällä lattialla. En muista edes murehtia sitä, että nuokin vaatteet täytyy kuivata.

Poikien touhuja

Liian vähän tulee kuvattua noita pieniä kavereita, joiden kanssa päiväni vietän. Tässä muutama otos siitä peruselämänmenostamme.