Talvitervehdys äidiltä ja pojalta

Nyt on se ihana vuodenaika, jolloin käsityöterapia on sallittua, jopa välttämätöntä. Lunta ei ulkona ole nimeksikään, mutta teimme Anton kanssa tämän lumiukon, johon kimmokkeen antoi Janne-puolisoni. Minulla oli styrox-palloja huovutusta varten, ja Janne ehdotti, että askartelisin sellaisista lumiukon esikoisen kanssa. Ajattelin, että lumiukon voisi saman tien huovuttaa, kestäisipä vähän paremmin niin katseita kuin leikkejäkin.

Tuumasta toimeen: koottiin pojan kanssa styrox-runko käyttäen tikkuja ja liimaa, minkä jälkeen huovutin hänen avustuksellaan valkoisen pinnan ukkelille. Käytin huovutusneulaa ja sen jälkeen märkähuovutin. Illalla tikuttelin ukolle vielä hatun, kaulaliinan ja nenän. Seuraavana päivänä eli eilen Antto kysyi, missä ovat kaksi palloa. En ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta ymmärsin niin, että kädet puuttuivat. Lisäsin kädet eilisiltana, ja tänään olivat vuorossa silmät ja suu. Antto olisi halunnut tehdä silmät isoista tekotimanteista, mutta minusta ne olivat liian isot ja lisäksi niitä oli vain yksi. Sovimme, että lumiukko saa kuitenkin kantaa timanttia kainalossaan. Silmät ja suun ompelin mustakromin värisistä pikkuhelmistä.

Avajaisissa säätäminen - sanoin ei jatkoille

Janne saa sitten työpaikallaan hommat valmiiksi aikaisemmin kuin arvelikaan, joten tulee kotiin ajoissa ja siivoaa, kunnes kotiudumme ystävän ja poikien kaverien luota. Pikaiseen jotain päälle, jotain mitä ei joka päivä. Vaan niinpä kaikki mikä tavallisesta poikkeaa alkaa tuntua vieraalta, ja päädyn vain astetta perusvaatetustani juhlavampaan asuun.

Pakataan perhe mukaan ja mennään. Kilipukit toisessa näyttelysalissa houkuttavat esikoista, joka haluaisi kivuta niiden selkään. Tauluja ihaillaan sen verran läheltä, että keskittymiseni on lapsessa. Vaihdamme siis: minä otan Aaron-vauvan kantaakseni (ja kannankin sitten koko illan kädet maitohapoilla), ja Janne huolehtii Aaronista. Puheet, joita seuraa lukuisia, ovat juuri alkaneet, kun puoliso saa tarpeekseen ja toteamme olevan parasta viedä Antto kotiin.

Avajaisjuhlallisuudet jatkuvat siis minun ja syliapinan edustaessa perhettämme sillä välin kun isi ja isoveikka viettävät videoiltaa Shrekin parissa. Puheet jatkuvat ja Aaron haluaa jutella. Siirrymme käytävään, jossa toinen pienen lapsen kanssa oleva äiti yrittää huonolla menestyksellä kuulla, mitä salissa puhutaan. Rupeamme puhumaan keskenämme, koska juhlallisuuksista ei ota tolkkua. Puheet jatkuvat aika tovin, ja Aaronin päätettyä senkertaisen rupattelunsa kokeilemme onneamme salissa. Onnistummekin kuulemaan loput, ja minulle selviää yhden entuudestaan vain nimeltä tutun taiteilijaseuralaisen ulkomuoto, kun Jarmo Kukkonen saa (mielestäni ansaitusti) Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton tunnustuspalkinnon. Kävisin esittäytymässä toiselle saman seuran jäsenelle ja onnittelemassa häntä, mutta hän on suosittu, sillä kaikki haluavat hypistellä mitalia ja onnitella.

Hälinää ja hulinaa, tuttuja ja vieraita naamoja ja keskustelua näyttelystä ja sen järjestelyistä ja aivan ennen kaikkea sylissäni olevasta vauvasta, joka kommenteista päätellen on hymyileväisellä tuulella, ja jossain vaiheessa saa vapaalla kädellä kulautettua lasillisen Pommacia alas ja myöhemmin otettua kermalla ja viinirypäleellä koristellun palan kääretorttua (ei jää ainoakseni). Joku seuralainen kysyy, lähdenkö jatkoille, mihin vastaan, etten ollut tajunnut koko jatkoja ajatellakaan enkä perhetilanteen takia voi, ja sen jälkeen puheenaiheeni kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa on se, etten voi lähteä jatkoille ja vähän tietysti harmittaa. Oikeastaan enemmänkin tulee syyllinen olo, tuntuu että pitäisi hiljalleen sulautua porukkaan paremmin ja käyttää hyväkseen kaikenlaiset jatkot tutustuakseen paremmin, mutta höh kun en ole ikäpäivänä todella edes ymmärtänyt koko jatkojen todellista funktiota. Mennään johonkin paikkaan, jossa takamus istuu olalle paremmin, jos olen oikein oivaltanut.

Avajaiset saavat miellyttävän käänteen, kun odottamatta eräs ystäväni, jolle ohimennen vinkkasin tapahtumasta mutta joka oli myös saanut kutsun toiseltakin näyttelyyn osallistuneelta, saapuu paikalle ja alamme yhdessä ruotia teoksia ja tehdä hurjia suunnitelmia siitä, miten käytämme hänen kotonaan olevan tyhjän huoneen taiteentekemistarkoitukseen. Väleissä tapaan edelleen lukuisia tuttuja seuralaisia ja valittelen sitä, että jatkot jäävät väliin (ketä oikeasti kiinnostaa?), ja tutustun muutamaan nimeltä tuttuun mutta naamalta aiemmin tuntemattomaan. Ystäväni tapaa myös tuttujaan ja puhelemme tahoillamme tovin ja minä tapaan kilipukit veistäneen taiteilijan, joka ihmettelee, että olen sitten viime näkemän saanut toisenkin lapsen, sitten juttelemme taas ystävän kanssa ja hamstraamme vielä jotain pöydästä ennen kuin alamme tehdä suuntaa kohti naulakkoja.

Toinenkin ystäväni saapuu paikalle ja tuo kukkia, jotka kotona paljastuvat hyvin kauniiksi - öö - amarylliksiksi? Tämä siitä huolimatta, että museolla ei ole sitten mitään minun tekemääni, enintään ehkä nimeni jossain pienellä painettuna, sillä työni ovat näytillä ihan muualla. Kukat auttavat minua tuntemaan itseni näyttelyn taiteilijaksi (kiitos J. Mom!). En odottanut kenenkään etenkään lapsellisen tutun tulevan paikalle, sillä oma kokemuskin jo kertoo, että leikki-ikäisen kanssa avajaisissa liikkuessa taulujen hinnat saattavat hirvittää huomattavasti enemmän kuin turvallisesti yksin käydessään. Kun puen, ystävä ehtii tehdä pikakierroksen museossa, ja sitten poistumme molempien ystävien kanssa ja Aaron kärryissä tilasta, joka on tyhjentynyt, sillä kaikki ovat lähteneet sinne jatkoillensa, ja erkanemme omille tahoillemme.

Avajaiset ovat hengästyttävä tilaisuus, ja melkein aina osallistun niihin lapsi kärryissä tai käsivarsilla, vähintäänkin mahassa. On lievä paine siitä, että ehtii jutella kaikkien kanssa, keksii tarvittaessa edes jotain sanottavaa jokaisen teoksesta tai edes huomaa jokaisen teokset samalla kun katsoo, ettei vastuullani oleva potentiaalinen tihulainen särje niitä. Ja apua jos keskustelu etenee kirjallisuuden haaraan, josta minulla ei ole mitään käsitystä (ja niitä haaroja riittää, olen hyvin vähän saanut luetuksi viime vuosina). Onneksi usein ei ole edes mikään pakko keskustella henkevästi mistään vaan voi vaihtaa sanan siellä, toisen täällä. Usein on kiire kotiin tai johonkin toiseen paikkaan tai kiire ihan vain sen takia, että puoliso on ehtinyt nähdä näyttelyn, ja tämä useimmiten juuri silloin, kun itse viihtyisin. Toisaalta joskus kiireet ovat helpotus. Jos hälinä alkaa hermostuttaa, kiire on hyvinkin tervetullutta. Se lapsi, jonka ehdoilla menen avajaisissakin, saattaa yhtäkkiä haluta välittömästi kotiin, jolloin voin hiljalleen alkaa tehdä lähtöä. Siinä mielessä avajaiset ovat myös rento tilaisuus: oikeastaan siellä voi olettaa ihmisten olevan jo hilpeissä tunnelmissa tervetuliaismaljojen ja jatkoillesiirtymisaikeidensa kanssa. Yleisesti ottaen ainoa, joka kokee velvollisuudekseen selitellä poistumistaan tai ei-jatkamistaan, taidan olla minä.

Lököttävä rahansäästäjämyyrä

Sairaana ollessani harmitti pitkä päivitystauko niin paljon, että jo tuossa muutama päivä sitten nappasin kuvan ompelemastani korvikemyyrästä (aitoa merkkimyyrää kun en pojalle suostunut ostamaan), jotta saisin tänne päivitetyksi edes jotain. Kynnyskysymykseksi tuli kuitenkin käden ojentaminen USB-kaapelin suuntaan eli silkka viitseliäisyys - ei sitten vissiin niin paljon harmittanutkaan. Tässä vielä näytille, minkälaisen version myyrästä sain aikaiseksi. Kuvakulma imartelee hiukan, myyrän maha on tavallaan liian ylhäällä ja jalat näyttävät oudon lököttäviltä. Kädet ovat tosi pitkät ja lähtevät liian ylhäältä ja koko olemus tönkkösuolattu, eikä myyräparka silti kovin helposti pysy itsellään pystyssä. No näistäpä oppii, ja seuraava (?) myyrä lienee onnistuneempi.

Varaudutaan vilpoisiin kärryilysäihin

Viime päivien mieluisa projektini on ollut tehdä Aaronille mukavaa ja käytännöllistä kärryilymakuupussia. Muokkasin kaavan erään 80-luvun alkupuolen lastenvaateompelukirjan ohjeesta siten, että se vastaa kärryilytarpeitamme. Pussia käytetään tämän näköisissä rattaissa, tilanteesta ja kullakin hetkellä kuljetettavien lasten lukumäärästä riippuen joko ylä- tai alapedillä:
Kummassakin penkissä on turvavyöt, eikä alaistuin (jolla nykyisellään istuu tavallisesti vain Aaron) kallistu enää tuosta alemmas. Yläistuin kylläkin kallistuu vaikka aivan makuuasentoon, jolloin siltä ei niin helposti liu'u alas, mutta koska alaistuin on usein Aaronin käytössä ja siitähän sitten vasta liukuukin ilman turvavöitä, makuupussiin oli tehtävä turvavöiden mentävä aukko. Siitä siis tuo vetoketjun alla oleva läppä.Tällainen siitä tuli. Materiaalina on käytetty pelkästään kotoa valmiiksi löytyneitä saatuja tai jämäkankaita. Myös tarvitut vetoketju sekä tarranauha olivat jämätavaraa. Taitaapa olla Saksi-Sadien antamaa ainakin tuo alaosassa käytetty musta fleece sekä koirakuvioinen. Hupun ja hihojen musta fleece on muuta kotoa löytynyttä, ja se on hieman ohuempaa kuin muun osan kangas. Resorit on ilmeisesti purettu jostain vaatteesta, sain sen vuosia sitten eräältä ystävältä, jolla on tapana ehkä minuakin pedantimmin ottaa kaikki talteen. Olen tikannut melkein kaikki saumat päältä punaisella jousto-ompelella.
Tässä makuupussi on ihanaisen käyttäjänsä päällä. Pussi on ommeltu siten, että sen voi helposti muuttaa haalariksi myöhemmin. Täytyy vain ratkoa etu- ja takakeskisauma haaraan asti, poistaa turvavyöaukon peittävä tarranauhaläppä ja ommella avatut kohdat housumallisiksi. Sitten vain resorit lahkeisiin ja valmista on. Luultavasti en kuitenkaan tuota miksikään muuta, koska haalareita meiltä löytyy vanhastaankin. Väritys on ehkä tavallaan vähän turhan goottihenkinen lapselle, mutta tässä se oli paikallaan, koska pitihän nyt makuupussin passata kärryihin. Sitä paitsi nuo koirat tuossa kyllä pehmentävät vaikutelmaa aika lailla.

Satuillaan lapsille

Naapurin kirsikkapuuhun ilmestyi keväällä harakanpesä, ja alkukesästä pihassamme hyppeli harakanpoikasia raakkuvine vanhempineen. Eräänä päivänä puskasta kuului: "Äiti tuu kattomaan." Kävin Anton "majassa" kurkistamassa, mitä siellä olisi, ja siellä lojui maassa eloton harakanpoikanen. Kaivoin kuopan ja hautasimme linnun tiivistetyin mutta vakavin menoin ja tein selväksi perusasioita: se lintu ei enää täällä hyppelisi. Surullista mutta jotenkin sen vielä saa suusta ulos. Antto katseli kiinnostuneena ja vähän huolestuneena vieressä.

Menimme asioille ja tulimme kotiin, ja siinä portinpielessä hyppeli iloisesti harakanpoikanen. "Äiti, kato, siinä on se lintu", kuului kärryistä, ja minä siihen hätäisesti, ympäripyöreästi: "Niinpä näkyykin olevan. Katopas, tultiin kotiin!" "Miten se lintu pääsi ylös kuopasta?" Kun en ollut kuulevinani kysymystä, se toistettiin, ja vastasin lopulta surkeana, että kyseessä olikin eri lintu.

Miten onkin niin hankala joskus kertoa totuutta lapselle? Kuitenkin lapsi osaisi suhtautua luontevasti vaikka ihmetellenkin moniin sellaisiin asioihin, joihin aikuinen välttämättä liittää mielessään surua, syyllisyyttä, häpeää tai jotain muuta sellaista, minkä vuoksi aiheen mielellään väistäisi. Toisaalta ei sitten myöskään oikein tiedä, minkä asioiden kertomista voisikin lykätä vähän, tai minkälaisia tarinoita ehkä kannattaisi vielä vältellä. Antto on viime aikoina ollut innostunut Autot-elokuvasta ja etenkin siinä esiintyvästä hurjasta Frank-leikkuupuimurista, joka paahtaa vihaisesti esiin pensaan takaa ja jahtaa päähenkilöitä, Salama-autoa ja tämän kaveria Martti-hinaajaa. Kohtaus on ensi näkemältä jonkin verran pelottava aikuisellekin. Silti siitä on tullut pojan suosikki, jota on pahimmillaan ollut katsottava useita kertoja päivässä. Nyt sitten ihan viime öinä Antto on alkanut heräillä ja sanoa pelkäävänsä Frank-leikkuupuimuria. Hän pelkää, että Frank tulee meidän kotiimme.

Olen kutsunut nuorta väkeä meille naamiaisiin, joiden teemana on 1001 yötä. Tuhannen ja yhden yön satuja on vuosien mittaan karsittu väkivaltaisuudestaan, kuten näitä tarinoita kirjastosta etsinyt ystäväni tiesi huomauttaa. Samoin muita satuja, kuten voi huomata tarkastellessaan niitä eriasteisesti väkivaltaisia versioita, joita lastenkirjat ovat pullollaan. Antto sai esimerkiksi mummilta lahjaksi muutamia virolaisia kirjoja, joiden versiot tarinoista Punahilkka ja Kolme pientä porsasta saivat minut miettimään, miten tarinan kertoisin parhain päin. Kerrottuani tarinoista oman versioni nauroin itsekseni omalle typeryydelleni ja toivoin, että olisin vain kertonut ne sillä tavalla kuin ne kirjoissa olivat. Kerrotaanpas nyt lukijallekin, miten virolaiset lastenkirjat esittivät asiansa ja miten minä suodatin tarinat pojalle, näin varoitukseksi muille ja opetukseksi itselleni, jotta muistaisin vastaisuudessa pysyä hiukan paremmin totuudessa lasten kanssa, vaikka olisi hankalammasta päästä asioita:

Punamütsike. Kuvassa puunhakkaaja uhkaa kirveellä sängyssä makaavaa sutta. Teksti sanoo: Ainsa kirvehoobiga lõbetas puuraidur kriimsilma elupäevad. Vapaasti suomentaen jotenkin näin: Puunhakkaaja päättää kirveellään kiilusilmän päivät. Äidin versio: "Puunhakkaaja vie suden eläintarhaan." Seuraavalla sivulla sutta kuitenkin työnnetään kaivoon, ja siinä vaiheessa äiti nielaisee. Olisi pitänyt lukea kirja ensin itse. Äiti sanoo hädissään: "Ensin susi pääsee uimaan."

Possukirja. Kun susi on epäonnistuneesti yrittänyt puhaltaa nurin sen kolmannen possun tiilitalon, hän kokeilee onneaan savupiipun kautta. Possut ovat kuitenkin tehneet jekun: kuumentaneet hormin alle padallisen vettä kiehuvaksi. Kirjan viimeinen kuva näyttää, miten susi laskeutuu hormia alas kohti lämmintä loppuaan. Äiti hankkii jälleen aiheen hävetä itseään ja sanoo: "Katos, possut on tehny jekun ja susi joutuu uimaan." Taitaapa olla pienehkö eufemismi äidin ilmaisutavassa.

Näin siis. Ja kuitenkin olen sitä mieltä, että minun lapsilleni ei valehdella, esimerkiksi en sano Antolle meneväni nukkumaan, ellen todella mene nukkumaan, enkä sano syöväni leipää, kun olen juuri mättänyt suun täyteen kakkua. Puolitotuuksia ei kuitenkaan lasketa eikä pipien poispuhaltamista. Totuuden kiertelynkin kanssa pitäisi joku raja tietenkin oleman. Miten olisi: "Puunhakkaaja pelasti Punahilkan ja mummon, ja susi joutui kaivoon"? Laventelisi siitä sitten totuudenmukaisesti lapsen kiusallisten kysymysten myötä.

"Ite kävelee" eli hieman perheemme logistiikasta

Ennen kuin varsinaisesti käyn asiaan, kerrottakoon lukijalle, että Janne on meidän perheen kärrymestari. Jo kauan ennen kuin meillä oli ainoatakaan lasta tai edes toivetta sellaisesta, hän oli päättänyt, että meille tulisi kolmipyöräiset yhdistelmärattaat, ja ennen kuin esikoista odotimme, merkki ja malli olivat tarkentuneet Hartan Skatereiksi. Kun Anton odotus oli ehtinyt puoliväliin, meille oli jo sellaiset hommattu, toki käytettynä Keltaisen Pörssin ilmoituksen perusteella. Anton serkku syntyi puoli vuotta Anttoa myöhemmin, ja hänellekin Janne oli siihen mennessä löytänyt käytetyt Hartan Skaterit. Toista odottaessamme mietimme tuplarattaiden hankkimista, ja Janne sai jo alkumetreillä minutkin puhutuksi ympäri: niiden pitäisi olla Phil & Ted's -merkkiset. Välineurheilija perheessämme on siis mieheni - niin kärry- kuin kamera- ja autoasioissakin. Minä puolestani hädin tuskin tunnistan parin ystävän rattaat ja siihen se jää. En tiedä merkeistä ja malleista juuri mitään.

Paapaun odotuksen edetessä tulimme siihen tulokseen, että yritämme tulla toimeen ilman tuplarattaita. Tähän oli monta perustelua: Ensinnäkin Antto olisi Paapaun syntyessä niin iso, että voisi käyttää seisontatukea (ystäväni korjasi puhettani, kun sanoin sitä vahingossa astinlaudaksi) silloin kun Paapau makaisi vaunuissa. Toisekseen vuodenaika olisi sellainen, että jos haluaisin Anton istuvan rattaissa, voisin helposti kanniskella Paapauta liinassa tai repussa. Kolmanneksi mikään ei estäisi ostamasta tuplia sitten, jos siltä myöhemmin tuntuisi.

Rattaat ovat ennen Paapaun syntymää olleet ratasasennossa, joten sillä tavalla ne ovat myös jääneet. Olen työntänyt 2,5-vuotiasta iloisesti rattaissa ja kanniskellut samalla pikkuvauvaa ensin kengurupussissa kehtoasennossa ja sitten trikooliinassa sammakkoasennossa. Sammakkoasentoon siirtyminen oli helpotus: eipä enää mennyt niska jumiin eikä selkä kipeytynyt, vaikka kilometrejä kertyi.

Kaikki siis kunnossa? No, teknisesti ottaen kyllä. Saan isomman pikkumiehen pysymään aloillaan tuolla liikenteessä, ja pienempi menee siinä samalla. Liikkumisemme näyttää peräti jouhevalta, kun vain kävelemme eteenpäin kaikki kolme sulassa sovussa. Tilanteessa on kuitenkin muutamia varjopuolia, joita en ehkä tullut ajatelleeksi tai täysin käsittäneeksi silloin, kun liikkumisemme tapaa etukäteen arvioin.

Ensinnäkin on "ite kävelee" -tekijä, joka koskee tuota uhmaikäistämme. Jo kotona kerron etukäteen, että Antto kulkee sitten rattaissa. Tätä seuraa tovi "Antto ite kävelee" -toistelua, johon vastaan kertomalla syyn, miksi ei nyt onnistu. Välillä teen kauppaa ja lupaan Antolle kotikadun päähän asti ite kävelyä, jos hän sitten suostuu menemään kiltisti rattaisiin. Tänään taas huomattiin, että on helppo unohtaa äidille tehty lupaus, ja meteli alkaa sitten siinä kotikadun päässä uudestaan, kun olisi aika pojan nousta rattaisiin. Äitiä taas harmittaa, koska tottahan lapsen olisi hyvä saada kävellä välillä itse. Sitä varten vain olisi hyvä pikkuveljen olla kärryissä eli nopeasti pois laskettavissa siltä varalta, että isompi päättää äkisti juosta johonkin kiellettyyn paikkaan, vaikkapa tielle. Kantoliinassa oleva lapsi hankaloittaa perään juoksemista.

Toinen hankaluus on paino. Esikoinen painaa reilut 15 kg, mutta hänen nostamisensa kärryihin ja sieltä pois onnistuu hyvin, ellei sylissä ole viiden kilon vauvaa kantoliinassa, vieläpä sellaista, jonka niskaa pitäisi tukea kumartuessa. Päätä kun ei oikein tunnu saavan pysymään liinan sisällä, tai ainakaan siihen ei voi luottaa. Lisäksi on litistymistekijä. Niinpä lastaan 15 kiloa kärryihin ensin ja palaan sitten sisälle kotiin kietomaan pikkuista liinaan. Tässä voi kestää aikansa, koska samalla muistan ainakin viisi tavaraa, jotka piti ottaa mukaan, ja lähden etsimään niitä, joten 15-kiloinen turhautuu ja parhaassa tapauksessa ehtii paeta rattaista, kuten tänään kävi.

Liikkeelle lähdettyämme toivon hartaasti, etten joutuisi nostelemaan esikoista rattaista ja rattaisiin ainakaan monta kertaa tai että siinä tapauksessa olisin paikassa, jossa saan apua joltakin ystävältä. Olen yrittänyt käyttää jalkautumiseen ja takaisin kiipeämiseen apuna puistonpenkkejä ja muurinpätkiä, ja satunnaisesti Antto suostuukin kiipeämään jopa takaisin rattaisiin tällä menetelmällä. Yleensä kuitenkin vain rääyn perään, kun Antto juoksee karkuun ilkikurisesti nauraen.

Ongelmia aiheuttaa nostelemisen lisäksi kumarteleminen. Käy työlääksi saada kaupan ostokset kärryjen alle, kun kannattelee pienemmän päätä. Usein esikoinen hankaloittaa hommaa entisestään ketkuilemalla vaarallisesti istuimellaan.

Ratkaisuksi voisi esittää siirtymistä siihen koppa + seisontatuki -systeemiin. Kaksi muttaa koskevat molemmat nukkumista: En ole oikein tottunut siihen, että Paapau nukkuu kopassa, joten pidän hänet mielelläni mahdollisimman lähellä eli sylissä ja liinassa, se tuntuu parhaalta. (Jos kärryissä olisi koppa, sitä olisi yhdellä reissulla käytettävä jatkuvasti eikä vuoroon liinan kanssa, sillä esikoinenhan ei olisi köytettynä mihinkään, jolloin liinan kanssa juokseminen olisi jälleen ajankohtainen haaste.) Antto puolestaan ei ainakaan vahingossakaan nukahda seisontatuelle, joten jos edes elättelen toiveita, että hänet saisi kärryttelemällä päiväunille, on paras pitää ratasversio käytössä. Ei siis niin täydellinen systeemi sekään.

Ehkäpä halvat, käytetyt tuplarattaat tosiaan tulisivat tarpeeseen, ainakin ajoittain. Voisi sitten vuorotellen pitää pientä liinassa ja sallia isomman "ite kävelyn". Ennen kuin itsestäni sen verran irti saan, että pistän kärrymestarin hommiin, jatkamme tällä systeemillä. Kengurupussi kulkee mukana siltä varalta, että välillä Antto kävelee pidemmän pätkän: välttävät vaunut saa laskemalla vauvan makuupussimaisessa säkkyrässä vaunuihin, jotka on asetettu suunnilleen vaakasuoraan, olkoonkin, että kuomu on silloin väärässä päässä ja paitsi estää näkymän lapseen, myös näyttää oudolta.

Tunnen itseni huijatuksi eli lyhyesti äitiyden huolista

Suhteellisen mallikkaasti nukutun yön jälkeen näyttää jäävän energiaa siihen, minkä osaan parhaiten: murehtimiseen. Aihe on tuttu: mietin, meneekö koko vauva-aika taas siihen, että huolehdin tuon pienen nukkumisesta ja hengittämisestä. En edes halua mennä tarkemmin itse aiheeseen, sen verran se ahdistaa (sitä parempi, mitä vähemmän asiasta puhun, sen sijaan pelkojeni ja niiden realistisuuden käsittely voisi olla hedelmällisempi lähtökohta). Kuitenkin sen haluan sanoa, että minua on huijattu.

Anton syntymän jälkeen selvittelin häiriötilaan joutunutta päätäni neuvolapsykologilla. Oirehdin samalla tavalla kuin nyt: pelkäsin aivan samoja asioita vai sanottaisiinko samaa asiaa. Psykologi lohdutti minua ja sanoi, että sitten kun minulla olisi useampi lapsi, en ennättäisi jäädä miettimään, mitä voisi tapahtua. Pelkoni haihtuivat sitten hyvin hissukseen, kun esikoinen kasvoi, tai ehkä pikemminkin korvautuivat uusilla.

Nyt minulla on taas pieni vauva, ja samat huolet nostavat päätään. Minua on huijannut paitsi neuvolapsykologi, myös läheisempi henkilö: minä itse. Koko odotusajan ajattelin, että kävi tulokkaan kanssa mitä ikinä hyvänsä, selviän siitä, sillä minulla on esikoiseni. Anton puolesta sitten pelkäsinkin silloin täysillä. Heristelin nyrkkiä autoilijoille, jotka mielestäni ajoivat ohi liian lujaa tai liian läheltä tai - siltä tuntui - sekä-että. Öisin itkin, kun olin juuri kuullut jostakin onnettomuudesta ja jäin liian tiukasti kiinni siihen ajatukseen, että jotain voisi sattua minun palleroiselleni. En jutellut hassuja juttuja mahalle enkä miettinyt, olisiko siellä kaikki varmasti kunnossa ja miten synnytys menisi: äidintunteet kallistuivat hyvin vahvasti rakkaan riiviöni puoleen.

Se mitä en voinut aavistaa oli että myös Yövalvottaja #2:sta tulisi minun rakkaani, jonka hengissäsäilyminen olisi olemassaoloni tärkein tarkoitus ainakin seuraavien kahdeksantoista vuoden ajan. Lapseen kohdistuva rakkaus on siitä merkillistä laadultaan, että sitä ei voi määrällisesti mitata: jokaista kohtaan syntyy aivan oma, erityinen rakkautensa. Näin päättelen kokemuksestani näiden kahden äitinä.

Viime päiviin asti olin sitä mieltä, että kahden äitiydessä on erityisen hyvä hyötysuhde, sillä rakkaus tuplaantuu ja huoli puolittuu (ajan puutteessa). En ole enää ihan varma tuosta huolen määrästä. Voi näitä viikonloppuja ja joutohetkiä. Ehkä olen onnellisempi sitten taas maanantaina, kun Paapau puklailee kantoliinassa ja poika riehuu rattaissa, jotka on lastattu vaarallisen täyteen elintarvikkeita ja muovitraktoreita, ja kun kaikki energia tuntuu valuvan lavuaariin samalla kun silmät puoliummessa väsymyksestä huuhtelen vuorotellen kummankin vaippoja.

Yöjuttu

Tästä lähin en enää muutamasta yösyötöstä ja parista ähinäherätyksestä valita. Tai äh, en lupaa olla valittamatta, mutta tässä tulee ainakin vertailukohdaksi tarinaa lähes niin hankalasta loppuyöstä kuin olla voi.

Molemmat pojat nukahtivat eilisiltana kymmenen aikaan, joten kymmenen jälkeen pääsin minäkin nukkumaan. En muista ekan syötön ajankohtaa, mutta se oli varmaankin joskus kahdentoista ja yhden välillä. Ei ongelmia. Toinen syöttö olikin toinen juttu. Paapau söi kiltisti, vaikkakin näytti toivottua virkummalta. Vaan sitten tapahtui Se: kuulin, että vaippaan tuli kakka (sitä on viime päivinä tullut enemmän, vaikka tämä toinen näyttäisi tekevän paljon vähemmän kuin esikoinen aikanaan), ja lyhyesti sanottuna siinä vaipanvaihtorumban keskellä taisi kuulua jokunen rääkäisy liikaa, sillä pian esikoinen heräsi eikä sitten nukahtanutkaan sinä yönä enää ollenkaan. Tuo tapahtui joskus kolmen aikoihin.

Ensin kuului parkuhälyttimestä kolaus, jota sängyssäni kuuntelin. Täysin unessa ei pienestä ähinästä päätellen ollut pikkuvelikään. Kohta hälytin sanoi: "Haami, ei ketään tullut." Menin katsomaan isoveikkaa, joka loikoili sängyssään silmät auki ja halusi halata. Ei näyttänyt uniselta. Sitten hän pyysi minua tulemaan viereen nukkumaan, ja että kun itketti, etten voinut, sillä makuuhuoneesta kuului pienemmän rääky. Toivoin, että Antto nukahtaisi, mutta tietenkään hän ei nukahtanut, joten taisin seilata siinä jonkun kerran ja sitten pyytää Jannea katsomaan poikaa. En ole enää varma, missä järjestyksessä tapahtumat etenivät, mutta jossain välissä yritettiin saada Anttoa nukahtamaan meidän petiin, jossain vaiheessa taas Janne yritti rääyn säestämänä sammauttaa poikaa omaan sänkyynsä. Itselläni oli Paapau kainalossa, jotta hän nyt ainakin saisi nukuttua. Lopputulos oli se, että kello oli varmaan puoli viisi, kun Janne luopui toivosta esikoisen suhteen ja laittoi tälle jonkin videon pyörimään - itse jäi sohvalle viereen torkkumaan.

Jannen lähdettyä töihin yritin pysyä pedissä mahdollisimman kauan. Antto pyöri siinä ympärillä kyllästyttyään Barbapapaan, Paapau muutti jossain välissä takaisin kehtoon nukkumaan. Kun meno kävi liian villiksi, nousin ylös ja ihmettelin, mitä sille väsymykselle tekisin. Lopulta tisuttelin Anton nukkumaan, mutta konstit on monet siinäkin: sanomattakin selvää, että Paapau heräsi juuri minun maatessani Anton sängyssä nukutuspuuhissa. Ei auttanut kuin kaapata pikkuinen mukaan vatsani päälle, jolloin saatiin paitsi kunnon tandemimetysesitys, myös aikamoinen akrobatian taidonnäyte. Puoli tuntia riitti isoveljen nukuttamiseen, ja puoli yhdeksältä pääsimme pikkuveljen kanssa perhepetiin. Siinä nukuttiin aina noin puoli kahteentoista, jolloin Antto heräsi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. Paitsi että Janne oli töissä ymmärrettävästi väsynyt ja kotiin tullessaan päiväunia vailla (toisin kuin Antto, jolta ne tänään jätettiin suosiolla väliin). Ne hän ehti nukkua meidän käydessämme kirjastossa ja kaupassa. Nyt touhutaan tavalliseen tapaan: meillä on pikkuisen kanssa meiningit täällä sisällä, ja kohta mennään hedelmäsalaatin laittoon, Antto ja isi sen sijaan siirtelevät soraa tuolla pihalla tulevalla autopaikalla.

Tulipa tänään kokeiltua sitäkin, miten pikkuveljen saa kengurupussissa ratasasennossa oleviin kärryihin samalla kun äiti vahtaa isoveljeä, joka "ite kävelee" - tämä on kuitenkin jo toinen tarina.

Aikaa jälkeen isyysvapaan

Tänään se perheen isoin miekkonen sitten palasi trukkien sähköjärjestelmien pariin. Paitsi että tämä päivä herätti kauhua jo aiemmin, viime yö ei mitenkään erityisen hyvää lupaillut. Nuokuin ylhäällä n kertaa, en tosiaan pysy laskuissa perillä. Kolmesti taisin syöttää pienempää poikaa, mutta sängystä ylös ampaisin kaikkiaan varmaan kymmenesti. Pieni kun on sellainen ähisijä, että en aina oikein ole selvillä siitä, odotetaanko palvelua vai jutellaanko muuten vain hereillä olemisen kunniaksi. Pari kertaa ainakin jäin lattiamatolle makaamaan pidellen tuttia jossain kehdon suunnalla (targettina tietenkin pojan suu), ja kerran taisin jopa löytää itseni siitä torkahtaneena.

Tuossa vähän aikaa sitten olin sen verran vähemmän väsynyt, että tervehdin melkein iloiten mahdollisuutta lukea yöllä sohvalla imettäessäni. Olen kuitenkin ollut sittemmin niin väsynyt, että olen vuoroon poiminut päätä niskasta, vuoroon rinnalta yösyöttöjen aikana, mikä ei kovasti tue lukumahdollisuuksiani. Sain luettua Sinisen linnan (romanttinen kertomus, joka jo äitiäni taisi aikanaan kiehtoa), mutta 60-luvun kioskiromaani Taivas on meidän oli ikävystyttävä ja huonosti kirjoitettu tahi suomennettu ainakin ensimmäisten kymmenen sivun perusteella. Sivutkin irtosivat sitä mukaa kuin luin, mutta se ei haittane sitä, joka käyttää kyseistä opusta takansytykkeenä. Nyt sohvalla odottaa Ihmissuhteiden kirja, jota etenen ehkä muutaman lauseen kerrallaan, ennen kuin silmät lupsahtavat. Silti kyseessä on ihan mukava kirja, olen sen lukenut ennenkin.

Olin siis yön nukkunut aika huonosti. Aamulla Jannen lähdettyä töihin otin pikku ähisijän viereeni nukkumaan, jotta saisin hetken edes olla makuuasennossa jumpattuani yön pysty-vaaka-asentoa vaihdellen. Sitten mietin, mitä Antto tykkäisi nähdessään Paapaun makaavan vieressäni, esikoinen nimittäin tulee herättyään yleensä saman tien meidän makuuhuoneeseen. Taisin vauvan simahdettua lykätä hänet taas kehtoon ja sitten nukkua pienen pätkän ennen kuin Antto joskus puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä tuli noukkimaan minut ylös.

Antto kyseli ensin isin perään, sitten halusi katsoa Maisaa, jonka kiitollisena hänelle laitoinkin pyörimään. En ole enää varma, huilasinko hetken vai nousinko saman tien. Aika pian olin kuitenkin pukeutumassa, vaipoittamassa ja pukemassa. Hampaat harjattiin ja aamupalaa syötiin jossain välissä. Samalla yritin vähän järjestellä. Kämppä on nimittäin isyysvapaan aikana joutunut kaaoksen tilaan, kun ei oikein kumpaakaan ole innostanut siivoaminen. Antto halusi vaihtaa Barbapapaan, jota hän sitten katseli sillä välin kun hoidin pikkuveljeä. Sen jälkeen katsottiin Autot-elokuvaa (taas vaihteeksi) leikittiin Anton huoneessa.

Yhdentoista jälkeen laitoin vähän valkosipuliperunoita ja kermaa vuokaan ja uuniin, ja ennen puoltapäivää tekaisin lisäksi tosi gurmeet falafelpullista ja eilisen kerma-tomaattikastikkeesta. Pullat ja kastike upposivat Anttoon, potut taas eivät, vaikka uhkasin jättää ilman jälkiruokaa ja jätinkin.

Meille tuli Jannen kotiuduttua tänään kuormallinen soraa ja luonnonkiviä, ja jotta Antto ehtisi herätä uniltaan ennen kuormurin saapumista, hänet piti saada aikaisin nukkumaan. Onneksi sain Paapaun unilleen pian lounaan jälkeen, jolloin saatoin nukuttaa Anton. Poika söi tyhjäksi toisen tisun ja sanoi: "Pommonen (= tommonen) tisu loppu. Toisesta tisusta." Siinä epätoivoisena pelkäsin, ettei miekkonen nukahtaisi ollenkaan imuroinnista huolimatta, mutta Pommonen Toinen Tisu hoiti homman, ja koti oli hiljainen molempien poikien nukahdettua.

Pistin pyykkiä pyörimään ja hoitelin asianpesukonetta, ja sitten menin itse pitkäkseni. Aah! Toki Paapau heräsi siinä nukkumaan käydessäni, joten otin viereen ja toivoin, että vähän maitoa vielä irtoaisi. Heräsin tunnin-puolentoista päästä siihen, että leipäkone oli tuottanut tuoreen leivän ja piippasi. Tuoksu leijui ilmassa ja vastaanotti työstä palaavan Jannen.

Yksi työpäivä siis selvitty kahden pikkulapsen kanssa. Eikä ollut edes aivan mahdotonta! Ehkä tämä oli nyt pehmeä lasku, mutta kiinnostuneena huomista odottelen.

Milky Way

Huh kun inhoan yletöntä englannin kielen ymppäystä joka paikkaan siitä huolimatta, että kielitaitoni ruostuminen harmittaa itseäni - siinä missä aikanaan puhuin englantia töissä lähes päivittäin, olen nyt mammalomaillessani rajoittunut puhumaan sitä pari kertaa vuodessa, ja silloin taitaa ollakin sormi suussa. Joka tapauksessa nimesin tämän raapustuksen englanniksi - jospa vaikka se kielitaitokin siinä nousisi uuteen kukoistukseen. Ajatelkoon rakas lukijani vaikka suklaapatukoita, jos asia häiritsee.

Tarkoituksenani oli siis raportoida imetysrintaman tapahtumia tähän. Poikieni iät ovat nyt 2,5 vuotta ja tasan 3 viikkoa. Viikkovisaa pukkaa: kumpihan näistä mahtaisi elellä äidinmaidolla? Vastaus: kumpikin. Esikoisen tisuttelu on sen kuin kiihtynyt pienemmän tultua apajille, eikä ihme, sillä maitoa on todella tullut molempien tarpeiksi ja välillä reilusti ylikin.

Kun Antto syntyi, ajattelin, että imetän, minkä hyväksi katson. Tietysti se puolen vuoden täysimetys olisi ihanteena, mutta ehkä siitä voisi osittain jatkaa siihen vuoden ikään saakka. Tuli puoli vuotta täyteen ja imetys jatkui tavalliseen tapaan. Jotain mössöjä maisteltiin jo, mutta kyllä se äidin oma anti vei voiton soseista. Tuli vuosi täyteen ja mössöjä, etenkin makeita sellaisia, maisteltiin jo ihan tasaiseen tahtiin, mutta kyllä vielä rintamaitokin maistui. Vuoden imettämisen jälkeen en enää edes ajatellut vieroittamista, se ei tuntunut ajankohtaiselta eikä tarpeelliselta.

Yöimetys pistettiin poikki pojan ollessa vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen, ja hyvä niin, sillä silloin ja ehkä siksi lopulta tärppäsi tämän toisen lapsen kanssa. Alkuraskauden väsymyksissä en jaksanut ajatellakaan mitään vieroitusta, vaikka neuvolaa myöten varoiteltiin keskenmenoriskeistä ym. Keskiraskauden aikana maidon vähennyttyä olisi ehkä ollut mahiksia, mutta silloin minua huolettivat Anton päiväunet. Olin nukuttanut pojan rinnalle enkä osannut siinä aloittaa muunlaista nukutustapaa, ja kun poika yritti jättää unet nukkumatta, en halunnut ottaa mitään riskiä, että näin kävisi. Niinpä jatkui nukutusimetys ja sitä kautta muukin imetys, tosin enää kolmesti päivässä. Loppuraskaudessa jatkui sama meininki. Vauvan synnyttyä en halunnut enää mustasukkaisuutta lisätä, joten se kolme kertaa päivässä jatkui esikoisen kanssa - ja tosiaan maitoa oli tolkuttomasti, joten siitä eroon pääseminen ei tuntunut pahaltakaan.

Pikkuveli syö hyvin, vaikkakin pulauttaa usein suuren osan ulos, koska maitoa tulee ilmeisesti aika kovalla paineella. Aika nopea syöjä tuo pikkuinen on myös. Niinpä syödä pitääkin sitten aika usein. Antolle on jäänyt niin paljon, että tuotokset ovat muuttuneet jälleen maitokakan suuntaan. Ruoka ei maistu kovin hyvin, sen sijaan aina välillä pitkin päivää saan kuulla toiveikkaan pyynnön: "Tisua?" Siihen olen sanonut, että ei nyt, päiväunille mennessä sitten, illalla sitten jne. Onneksi pikkuveljen maitotankkauksiin isoveli on oppinut suhtautumaan melko maltillisesti eikä enää saa hirveitä mustasukkaisuuskohtauksia tavatessaan "Paapaun" tisulta. Saattaapa joskus sanoakin "tisua vauvalle". Kunpa tämä linja jatkuisi.