Metropolitain

Ah ihana Pariisi! Metrossakin on niin tunnelmallista, joskin ilma on tunkkainen, raiteilla juoksee rottia ja torakoita ja joutuessaan vaihtamaan Châtelet'n asemalla saa enemmän kuin päivittäisen annoksen niin liikuntaa kuin liukuhihnoja ja vieraita naamojakin. Joka tapauksessa Art Nouveau -tyyliset metrokyltit ovat ylettömän nostalgisia. Näin valmistetaan oma Metropolitain-kyltti vaikkapa keittiön seinälle, kuten meillä:

1. Etsitään kyltin kuva Googlen kuvahaulla. Löysin kuvan, jossa kyltti näkyi tummaa yötaivasta vasten, siitä oli helppo photoshopata tausta valkoiseksi - mikä ei ehkä edes olisi ollut tarpeen. Jouduin suurentamaan kuvaa, mikä johti sarjaan erilaisia kuvankäsittelyllisiä toimia - mitä parempi ja suurempi kuva, sitä vähemmän tietysti puljaamista.
2. Printataan kyltin kuva. Koska värit eivät ainakaan minulla suostuneet tulostumaan ihan niin kylläisinä kuin olisin halunnut, elävöitin niitä vielä Anton puuväreillä: keltaista taustaan ja mustaa kirjaimiin.
3. Liimataan paperi tukevalle pahville ja sitten leikataan ääriviivoja myöten. En löytänyt kunnon työkalua, joten seuraava vaihe, reunojen hiominen, vei tovin.
5. Kun reunat on hiottu tasaisiksi ja mielellään pyöreiksi, ne maalataan ruskean ja mustan sekoituksella. Käytin akryylivärejä, varmasti esim. peitevärikin käy.
6. Lopuksi vielä lakataan. Lakka sai paperin vetäytymään rutuille, mutta kuivumisen jälkeen tulos oli jälleen ihan kelvollinen. Olen muuten kuvasta huolimatta oikeakätinen, kunhan havainnollistin tilannetta.
Valmis! Tai vielä ehkä vähän kostea, paras odotella hetki. Sitten ei muuta kuin seinälle kaksipuolisella teipillä, sinitarralla ei taida pysyä vaikka melko kepoinen onkin. Kuvassa kummittelee myös printtauskokeilu.

Sidos ja Kasvu

Osallistun Hyvinkään Taiteilijaseuran 50-vuotisjuhlanäyttelyyn, jonka Hyvinkään-pään avajaiset ovat torstaina. (Tässä olkaa hyvät: kutsu avajaisiin.) Minulta on esillä kaksi teosta: Sidos (2006) ja Kasvu (2008 eli juuri valmistunut). Teokset eivät ole taidemuseossa vaan juna-aseman sisätiloissa pienessä, suljetussa, lasiseinäisessä huoneessa. Niitä katsellaan tässä ripustuksessa siis ulkoapäin.


Molemmat teokset koostuvat sisäkkäin ommelluista valkoisista naisten paitapuseroista (no, joku lastenkin on mukana). Sidoksessa on kaksi paitaa, pieni ja iso, jotka yhdistyvät toisiinsa punaisin pistoin. Kasvu koostuu kolmesta päällekkäisestä paidasta, jotka pienenevät sisäänpäin. Ne on ommeltu yhteen etuosistaan, ja selkäkappaleisiin on kirjottu jälleen punaisella langalla puun kuva. Paidat ovat siis toisissaan kiinni myös takaa.

Sidos (vas.) ja Kasvu.

Punainen tuntuu olevan minulle yleisestikin jonkinlainen elämän väri. Puu on sen sijaan aiheena kiehtonut minua erityisesti reilun vuoden verran: se miten se rakentuu, kasvaa, haarautuu, kätkee sisäänsä ytimen. Siis yhtä aikaa mitä sisäänpäinkääntynein ja mitä ulospäinsuuntautunein, vähän niin kuin itse koen olevani. Se on ihmisen kuva ja samalla elämisen, hengittämisen ja muuttumisen kuva. Puusta aiheena voi tehdä mitä vain. Tässä olen ajatellut ehkä eniten kasvua ja sukupolvia, tulevia ja menneitä. Tarinoita puuhun kätkeytyy loputtomia.

Sieniretken anti - suuntavaistosta tai sen puutteesta

Johan se syksy koitti ja sen myötä sieniretkeily. Kävimme lauantaina perheen kanssa päiväseltään vanhempieni maalla Porlammilla Lapinjärven kunnassa, missä pakkasimme koko porukka toiveikkaasti ämpäreitä auton täyteen ja ajoimme lähiseudulla sijaitsevaan metsään, jossa oli bongattu sieniä viime aikoina. Mielen pohjalle jäi jokin aavistus siitä, millä suunnalla auto oli, ja siitä jatkoimme sitten metsään. Aaron oli minulla kantorepussa, Janne lähinnä sooloili, Antto seurasi mummia ja minä uin jossain vaarin vanavedessä.

Rupesin näkemään suppilovahveroita, ei paljon mutta joitain siellä mättäikössä. Valitin kantoreppua ja kumartelun vaikeutta ja osoittelin sieniä isälleni, joka poimi ne ämpäriin. Äkkiä se sitten vain kävi: isä meni jossain edempänä, ja juuri sillä hetkellä päätinkin antaa myöten keräämishalulle, kävi kumartelu sitten helposti tai töin tuskin. Isä kuului loittonevan ja olikin yllättäen kadonnut täysin näkyvistä, kun katsahdin siihen suuntaan. Sieniä ei edes ollut kovin paljon. Siinä sitten luullen olevani suunnista selvillä keräilin vähän lisää ja suuntasin samalla sinne, minne kuvittelin isän ja muiden kadonneen. Aaron nukkui tyytyväisenä kantorepussa.

Sienet alkoivat viilentää käsiä, joten katsoin koittaneen ajan, jolloin etsiä näköpiiriini lähiomaisia. Hiljakseen liikuin kohti sitä suuntaa, missä tien piti mielestäni olla. Tuokiota myöhemmin minusta tuntui, että joku huusi minua nimeltä. Huusin takaisin: "Täällä!" ja lähdin suuntaamaan entistä määrätietoisemmin sinne, mistä arvelin huudon tulleen. Vaan eipä tullut näkyviin tietä eikä huutokaan voimistunut.

Sitten lopulta, kun aloin olla jo hiukan ihmeissäni, näin jälleen isäni. Hän osasi kertoa minulle, että olin itse asiassa kävellyt täysin päinvastaiseen suuntaan kuin tarkoitus, siis tiestä poispäin, ja huudotkin olivat tulleet toisaalta kuin luulin. Antto leikki pois metsästä kävellessämme eksymistä niin, että meni muka piiloon johonkin kuoppaan, ja kertoili siitä, miten äiti eksyi metsässä. Aaron-vauva vain jatkoi tyytyväisenä uniaan, kunnes tulimme autolla jälleen vanhempieni talolle.

Ei ole varmasti poikkeuksellista se, että olen lapsena eksynyt Eka-marketissa, mutta ihmetystä saattaa herättää se, että minulta meni noin kymmenen kertaa oppia löytämään erään ystäväni luokse Porvoonkadulle aivan kolmosen ratikkareitin varrelle. Aina jäin pois liian aikaisin tai myöhään, ja jos kävelin Pasilasta, löysin itseni kaukaa mistä tahansa ratikkareitistä. Kännykän akku simahteli pakkasessa, kun soittelin matkan varrelta viidettä kertaa lisäohjeita ystävältä.

Erään kerran Pariisissa halusin välttämättä käydä Jannen kanssa ostamassa falafelia samasta kojusta kuin muutamaa vuotta aiemmin ollessani ystävän kanssa interraililla siellä. Seikkailimme niin kauan, että olisi rasvaisempikin herkku siinä palanut. Lopulta luulin löytäneeni oikean kojun ja tajusin erehdykseni vasta sitten, kun muutaman päivän kuluttua kuljimme sattumalta etsimäni kojun ohi.

Pariisista minulla onkin mielessäni kartta, joka aina käytännössä osoittautuu liian pienipiirteiseksi. Mielessä paikat ovat tavallaan tiiviimpinä, lähempänä toisiaan, kuin todellisuudessa. Eliminoin muistoissa tehokkaasti sellaisia häiriötekijöitä kuin autoteiden kaistoja ja erityisen ahtaan oloisia tai hankalasti ylitettäviä katuja. Muistoni korostavat rakennusten välisiä mittasuhteita ja joskus materiaaleja, kuten mukulakiviä, sekä yleistä tunnelmaa ja valaistusta. Näin korostaen joitakin piirteitä ja häivyttäen toisia mielikuvani tiloista saattaa todellakin tehdä minulle karhunpalveluksen, mitä tulee suunnistamiseen. Ehkä sitten kyseessä on jokin avaruudellisen hahmottamisen häiriö tai vajavaisuus, mutta toisaalta mittasuhteet eivät minulle ole yleensä olleet erityinen ongelma esimerkiksi piirtäessäni.

Talossa sisällä on minusta melko helppo suunnata. Huoneen tunnelmaan vaikuttaa niin paljon valaistus, että pakosti tulee kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka paljon ikkunasta virtaa luonnonvaloa. Ilmansuunnat pysyvät siis melko hyvin hallussa sisällä. Poikkeuksia toki on, ja olinkin pari kuukautta sitten hyvin hämmentynyt käydessäni katsomassa ystävääni ja hänen vastasyntynyttään Hyvinkään sairaalassa: vain pari kuukautta aiemmin olin synnyttänyt siellä enkä osannut sanoa, missä oikein olin. Tosin remontti oli sotkenut järjestystä aika lailla.

Paras joka tapauksessa on pitää silmät auki myös silloin, kun kävelee jonkun toisen vieressä, siten ei ehkä tuudittautuisi samassa määrin siihen tunteeseen, että joku muu kyllä tietää, missä mennään. Oikopolkuja puolestaan ei pitäisi käyttää ollenkaan, ellei ole noin tunnin verran ylimääräistä aikaa käytettävänä matkaan. Kaikeksi onneksi puhelimeeni voi kytkeä GPS-laitteen; odotan sitä päivää, jolloin Janne kaikesta toivosta luovuttuaan lykkää sen minulle mukaan jokaiselle roskapussin viemistä pidemmälle matkalle.

Elämääni kotilona

Niin kauan kuin muistan olen haaveillut kodista, jota voisin kantaa mukana, omasta paikasta vieraassakin paikassa. Kouluaikana ajattelin, että olisi onni, jos oppilailla olisi pienten kaappien sijaan pienet hytit, joihin voisi mennä vain olemaan itsekseen rauhaa kaivatessaan. Koulun hälinä ja jatkuvasti näkyvillä oleminen kävi hermostuttamaan. Olen myös kyläluudan vastakohta siinä mielessä, että muiden nurkkiin majoittuminen tuppaa tekemään sairaan olon jatkuessaan vuorokautta kauemmin, joskus riittää yksi kokonainen päiväkin. (Poikkeuksiakin on: joidenkin hyvien ystävien luona olen viihtynyt useita päiviä ilman suurempia ongelmia.) Mihinkään joukkomajoitukseen minusta ei ole, siskonpeti kuuluu mielestäni rangaistusvankilan välineistöön. Mukavuuttakin enemmän arvostan yksityisyyttä. Hankala homma, kun toisaalta kuitenkin mielelläni tapaisin ihmisiä myös ajan kanssa.

Onhan siitä matkailuautosta puhuttu, tai ihan matkailuvaunukin, vaikka vain aivan pieni, on monesti käynyt mielessä. Jopa nukkeharrastuksiini matkailuvaunu on ollut pääsemäisillään: kyllä joku päivä teen nukkekotikokoisen karavaanarin unelman. Miksi emme ole siihen aiemmin lähteneet, en tiedä, mutta Janne myös on tahollaan puhunut matkailuautosta, heitellyt ilmaan ajatuksia sellaisen omistamisesta, tai mitä jos vaikka vuokraisimme, mutta no joo, ehkä ei tulisi käytettyä, jos sellainen oikeasti olisi. Kunnes sitten yhtenä päivänä hän on keskustellut kaverinsa kanssa ja tullut siihen tulokseen, että voisihan sen matkailuauton omistaa myös yhdessä, joko kahden porukan kesken tai kolmen, jos sille tulisi enemmän hintaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan huimaa vauhtia: ennen kuin ehdin tajutakaan, Keltaisesta pörssistä on ehditty bongata lupaava ilmoitus, auto on käyty katsomassa ja helmeksi toteamassa, koeajamassa ja ostamassa.

Ja niin perjantaina haimme keskiviikkona ostetun auton Jannen kaverin luota (pysynköhän enää päivistäkään perässä), pakkasimme sinne tavaraa koko päivän ja illan ja lähdimme kello kahdeksan aikoihin illalla ajelemaan. Turvaistuimille oli viritelty kunnon vyösysteemit, ja minä istuin sivuttain olevalla penkillä ja yritin pitää lapsista isomman poissa pienemmän kimpusta. Suuntasimme jonnekin Porvoosta eteenpäin parkkeerataksemme meren rantaan satamaan. Siellä kuitenkin huomasimme autopaikkojen olevan maksullisia, joten iltakymmeneltä vielä palasimme jonkin matkaa takaisin ja pysäköimme tien sivuun pikkuruiselle levennykselle. Autoja kaahasi harvakseltaan ohi, kun verhojen takana paloivat valot ja väsynyt porukka puuhasi myöhäistä iltapalaa.

Ensimmäinen yö oli opettelemista, mutta periaatteessa järjestely oli toimiva. Isommat miehet nukkuivat ohjaamon päällä olevassa makuutilassa ja minä vauvan kanssa alhaalla. Ruokailuryhmästä sai hyvänlevyisen nukkumapaikan minulle, ja jätimme sen ja sivuttain olevan penkin väliin käytävän, jotta liikkuminen olisi edelleen mahdollista. Aaronin koppa oli tuolla sivuttaisella penkillä, ja siinä poika nukkui, kunnes yösyötöllä nappasin viereen. Opetteleminen liittyi lämmönsäätelyyn. Illalla näytti selvältä, että mitään lämmitystä ei kannattaisi kytkeä päälle tai läkähtyisimme. Yöllä Janne kuitenkin heräsi kylmyyteen, hänellä ja Antolla kun ei ollut peittoina muuta kuin lakanat. Kaikeksi onneksi minä olen vaativainen peiton suhteen: sen täytyy myös painaa, myös kesällä kun on lämmin. Niinpä ylläni oli tavallinen peitto, emmekä minä ja Aaron paleltuneet. Ilma oli viileä ja kostea, mutta jääkaappi oli alkanut lämmetä. Syynä oli se, että sen energiansaantia piti säädellä jonkin korkeaa matematiikkaa vaativan kaavan mukaan, ja kaavaan vaikutti lisäksi se, oliko auto käynnissä vai ei. Herätessään viluun Janne jäi sitten säätämään jääkaappiakin, ja samalla kertaa piti ilmeisesti käydä vessassakin, ja nukkuminen oli siinä aamuyöstä meillä kaikilla mitä sattuu. Kattoikkunoiden tarjoama luonnonvalo piti kuitenkin huolen varhaisesta herätyksestä, jonka jälkeen söimme aamiaisen silmät sikkurassa ja lähdimme viettämään päivää vanhempieni maalle.

Antto-poika leikki maalla Playmobil-matkailuautolla, joka piti sitten koko päivän kestäneen runsaan syömisen, juttelun ja leikin jälkeen ottaa unikaveriksi, kun kömmimme jälleen väsyneinä omaan pesäämme. Oli mukavaa päästä majoittumaan siitä huolimatta, että maalla oli jo sisareni vieraana eikä majatalossa siinä mielessä enää oikein tilaa. Toinen yö olikin jo mutkattomampi, vaikka lämpö loppui sittenkin kesken yötä, vain vähän myöhemmin tällä kertaa. Seuraavan kerran säädämme lämmityslaitteen suosiolla automaattitoiminnolle.

Ei karavaanarielämä aivan uutta minulle ole. Ystäväni Piian perheen kanssa kävimme parinakin vuonna viikonloppureissussa Järvenpään leirintäalueen porsastelujuhlissa joskus ollessani siinä kymmenen vanha. Silloin en vielä tajunnut vierastaa joukkomajoitusta ja viihdyin hyvin. Lisäksi yövyin kolme vuotta sitten Jannen Maria-serkun luona vanhassa asuntovaunussa seuranani Janne sekä silloinen masuasukkini Antto. Silloinkin intouduttiin puhumaan asuntovaunun tai -auton ostamisen mahdollisuudesta, mutta sitten se jäi.

Vaikka kotiuduimmekin parin kokeiluyön rasittamina jo tänään eli hieman aiemmin kuin alkuun ajateltu, oli siinä määrin vapauttavaa olla karavaanari, että varmaankin otamme kotilon selkäämme taas pian ja lähdemme jonnekin reissuun. Jannekin voi lähteä yöksi kuvaamaan, ja tunnen oloni siinä mielessä turvallisemmaksi, että hänellä ainakin on järkevä paikka, johon kallistaa päänsä väsymyksen iskiessä. En nimittäin ole extreme-lomailun ystävä siinä mielessä, että mielestäni olisi välttämätöntä aina majoittua hankalasti irtautuakseen arjesta. Riittää se, että näkee uusia paikkoja, nukkumisen ja ruoanlaiton voi hyvin hoitaa tutuin ja itselleen sopivin rituaalein. Olen iloinen liikkuvasta talostamme, johon välillä vetäytyä turvaan reissun runsailta virikkeiltä.

Onnentunteesta

Niitä välähdyksiä on monenlaisia. Mieleen tulee kuva matalasta rakennuksesta, jonka sisällä on kangaskauppa ja ulkopuolella pölisevä parkkipaikka. Aurinko paistaa selkään ja varjot ovat terävät. Ajatuskin saa sydämen pamppailemaan. Tai sitten kävelen arkisessa ostoskeskuksessa ja äkkiä kaiuttimista kuuluu tuttu, ihana kappale. Tekee mieli heittää ostoskoriin ihan mitä vain tai vaikka heittää koko kori menemään, olo kuin lentoon lähdössä. Teatterissa leijui tuoksu silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun näin ensimmäisen kerran sen yhden elokuvan, ja vielä nytkin muistan sen huumaantuneen tunteen, kun kohtaan sen tuoksun jossain. Vanhan talon tapetteihin pinttynyt tupakanhaju saa kaipaamaan järjettömästi vaarin taloa ja uppoutumaan muistoon sen sopukoista, niin tutuista ja silti aina salaperäisistä. Käsidesinfiointiaine palauttaa aina mieleen sairaalan ja syntymän, ne ensimmäiset hetket joissa oli kivusta ja epätodellisesta olosta huolimatta hurjaa, onnellista latausta: uutuudenviehätystä ja hiljalleen muotoutuvaa rakkautta pientä kohtaan.

Ehkä onnellinen ajatus on ideaalikuva siitä, mitä johonkin asiaan tai tilanteeseen liittyy tai olisi voinut liittyä. Ytimeen, muiston kehyskertomukseen, tulee lisää vain jotain olennaista, joka värittää mielikuvan lopulliseen muotoonsa. Lapsuuden vuokramökin sateiset päivät tiivistyvät niiksi sateisiksi päiviksi, jolloin istuttiin siskon ja veljen kanssa sisällä pelaamassa Bogglea (ja sisko huijasi, kunnes oppi meitä paremmaksi) tai grillattiin säästä huolimatta ja syötiin ruoka terassilla keltaisissa sadetakeissa. Jos en tietäisi paremmin, sanoisin jopa, että lapsuudessa auringonvalo oli oikeasti eriväristä, kellertävää, ja ahomansikat tuottivat satoa koko kesän.

Miksi nykyhetkestä on joskus vaikea löytää onnenvälähdyksiä, paitsi jos ne tuovat muiston mieleen, enpä tiedä. Ei se ole mikään aikuisuuden mukanaan tuoma kalkkeuma, vaan aina ne muistot ovat olleet suloisimpia. Ehkä menneestä on helpompi rajata tarpeeton kuva-alan ulkopuolelle. Silti lasten myötä nykyisyydessä näkee usein jotain niin suloisesti jostain joskus koetusta muistuttavaa, että aivan unohtaa kaivata mennyttä. Kannoin sylissä Aaronia ja katsoin ulos - siellä ne isommat ukkelit leikkasivat nurmikkoa, yksi keräävällä ruohonleikkurilla ja toinen muovisella miniversiolla. Se pienempi kipitti tiukasti isomman perässä ja se isompi kääntyi ja pörrötti pikaisesti lapsen päätä ennen kuin jatkoi leikkaamista. Nuo pari sekuntia tiivistivät onnen juuri siihen samaiseen hetkeen.

Talon aika

Neuvolapsykologi kysyi tänään, mitä muuta elämääni kuuluu kuin lapset. Aloin kertoa näyttelystä, johon olen viemässä pari teostani. Teemana on aika. Toinen teos on hiuksillani kirjottu muotokuva vaarista, ja se on tehty vaarilta jääneisiin kehyksiin. Toinen on aiemmin esittelemäni isän vanhan paidan kappale, johon on siirretty kuvaa vaarin talosta ja korjailtu sitä kirjonnalla. Keskustelu johti vaarin taloon ja tunteisiin ja ajatuksiin, jotka mielessäni siihen liittyvät.

Talo ympäröi ihmistä siinä missä vaate tai ihokin. Näen talon yhdenlaisena ihmisen kuorena. Toisaalta siinä missä vaate on vain kuori, talo kätkee sisäänsä myös rakenteita: huoneita ja käytäviä, pölyä ja unohdettuja kalusteita. Sen sisäpuoli on merkityksellisempi kuin ulkopuoli, toisin kuin vaatteen. Ei silti, vaatekin elää kiinnostavasti ihmisen mukana: kuluu ja muotoutuu liikkeisiin sopivaksi. Kuitenkin talo on se, mihin unessa uppoutuu ja mihin voi onnellisesti eksyä tuntien silti olonsa kotoisaksi.

Ajattelin itseäni vaarin talossa ja tässä talossa. Jos olisin aikanaan muuttanut vaarin taloon (ja kuinka ristiriitaisin ajatuksin ja unin olenkin käsitellyt sitä mahdollisuutta, että asuisin tämän kaupungin sijaan siinä talossa ja Lahdessa!), tilaa olisi huomattavasti enemmän. Tilaa! Sitä olen tähän taloon kaivannut, vaikka muuten hyvin viihdynkin. Olen varmaan jäänyt niihin lapsuushaaveisiin, joissa pistin koko vaarin talon mielessäni uusiksi niiltä osin kuin mahdollista. Tilanpuute ainakaan ei hillinnyt unelmiani. Lääniähän oli kolmessa kerroksessa, aina elintasosiipeä myöten. Nykyinen kotini ei mahdollista loputonta roinankeruuta tai seinien pystyttämistä sinne tänne uusien ateljeetilojen, leffateattereiden ja kangaspuuhuoneiden toivossa, puhumattakaan sellaisesta lepäävästä tilasta, jolla ei juuri sillä hetkellä ole mitään käyttöä vaan pelkästään valtavasti mielikuvitusta ruokkivaa potentiaalia.

Perhettä voi tarkastella talona. Silloin huoneiden ei tarvitse loppua kesken eikä tilanpuutteen tulla vastaan, kun jotain uutta suunnitellaan. Ei tarvitse miettiä valon tulosuuntia tai sitä, jääkö jokin sopukka liikaa pimentoon. Silti olen varmaan nähnyt väärin tämän talon, perheeni, noin mielikuvana ja aivan konkreettisestikin. Koen talon omaksi paikakseni, jossa jokaisella muulla jäsenellä pitäisi olla omat huoneensa, sellaiset joissa heidän olisi myös tarkoitus pysyä. Loikkaukset huonerajojen ulkopuolelle herättävät ahdistusta. Erityisesti se harmittaa, jos Janne ottaa liikaa tilaa oman kopperonsa ulkopuolelta. Tämähän on minun kotini! Minä asun täällä mutta lisäksi vietän täällä kaiket päivät, olen töissä täällä (tai ainakin saan Kelalta rahaa siitä, että pysyn täällä enkä huitele liikaa avajaisissa tai jökötä jossain työhuoneessa).

Taidan asua taloani liian omavaltaisesti. Ylpeyttäni loukkaa myöntää, että en voi omistaa tätä perhettä, vaikka se olisi surkean urakehitykseni vuoksi ainoa toimi, mitä minulla on tai minkä hoitoon koen tällä hetkellä pystyväni. Omistamispakko tai pikemminkin hallinnan tunteen tavoittelu tekee yksinäiseksi ja huolestuneeksi. En voi yksin hallita taloa, joka muodostuu neljästä oikeasta ihmisestä. Palaan kuvataiteeseen ja tulevaan yhteisnäyttelyyn. Käsittelen kyllä luopumista teoksissani, mutta mikä saisi minut oikeasti antamaan talolle tilaa elää ja kasvattaa uusia huoneita? Miten voi olla niin vaikea ymmärtää, että tämä elämänvaihe on loppujen lopuksi lyhyt ja väliaikainen ja että siitä voisi yrittää nauttia sen sijaan että sen yrittää täydellisesti hallita?

Unitalo

Kuva: teos Eräästä huoneesta (2005). Isän kauluspaidasta puretulle kappaleelle siirretty valokuva esittää näkymää vaarin talosta, ja sitä on parsittu harmaalla ompelulankakirjonnalla.


Unissani toistuu kaksi teemaa: lentäminen ja erilaiset tilat ja rakennukset. Lentämisestä näen unia usein mutta nähdäkseni en välttämättä tietyissä elämäntilanteissa vaan pikemminkin tietyissä mielentiloissa. Viime vuosina olen yhä enemmän kunnostautunut tilauneksinnassa. Olen talossa tai asunnossa, tutussa tai vieraassa. Saatanpa joskus vierailla kokonaisessa kaupungissakin, oudossa ja kiehtovassa mutta kuitenkin tutunomaisessa.

Tilojen esiintymiselle unissani löydän yleensä jonkin selityksen valvemaailmasta: elämänmuutokset, kaipaus, ihmissuhteet ja suhde omaan itseeni ja ajatuksiini näkyvät unimaailmassa rakennuksissa seikkailemisena. Vanhasta talosta löytyy uusia huoneita ja sopukoita, joiden olen unessa tavallaan tiennyt olevan olemassa mutta olen ehkä unohtanut, kaikenlaisia pölyttyneitä muistojen arkistoja, jotka heräävät eloon. Toisinaan olen muuttamassa talosta ulos tai taloon sisälle. Talo voi olla muuttunut siitä, mitä se on joskus lapsuuden vuosina ollut, mutta koskaan se ei ole sen vieraampi tai millään tavalla huonompi.

Minun unitaloni on talo, jossa isäni asui lapsuutensa, oman lapsuuteni mummola. Vaarini oli omin käsin sen rakentanut 50-luvulla. Elintasosiipi, suurikokoinen autotalli ja sen yläpuolella sijaitseva salimainen olohuone rakennettiin 70-luvulla. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin tyylikäs ja käytännöllinen, itse asiassa kummallinen ja suurikokoinen talo tuntui minusta pelottavaltakin, mutta minulle talo oli valtava innoituksen lähde, josta näin lapsenakin paljon unia ja johon palaan vieläkin niin unissani öisin kuin ajatuksissani päivisinkin.

Vaarini kuollessa minulle oli - hävettää vähän tunnustaakin - suunnilleen yhtä raskasta luopua talosta kuin läheisestä ihmisestäkin. Ei se ole sitä, että säilyttämällä rakennuksen olisin kuvitellut voivani museoida rakkaan ihmisenkin. Jos olisin muuttanut vaarin jälkeen tuohon taloon, olisin luultavasti pistänyt remonttitarvikkeet soimaan. Kun talon asukkaat vaihtuvat, jotain sen hengestä muuttuu väistämättä kuitenkin. (Toisaalta uuden asukkaan myötä taloon siirtyy jotain siitä hengestä, joka hänen vanhassa kodissaan on vallinnut. Tämän olen huomannut vanhempieni muuttaessa asunnosta toiseen: tuntuu kuin samaan kotiin silti tulisin.)

Vaarin talossa vain eivät olleet minulle olennaisia niinkään sisustus (kuluneet huonekalut ja pinttynyt tupakanhaju tapeteissa) eivätkä kenenkään asukkaan sinne jättämät muistot, ei ehkä edes yksittäisten seinien sijainti. Jotain olennaisen tärkeää oli siinä rakennuksessa itsessään ja siinä tavassa, miten sen sisällä toimittiin, siinä miten jalat astuivat vuosien ajan tietyllä tavalla ylös keittiöön johtavia portaita ja käsi tarttui lenksuvaan ovenkahvaan.

Vaarin talo on ollut elämässäni niin kauan pysyvyyden symboli, että sen rakenteista on tavallaan tullut mieleni rakenteita. Se joustaa ajatuksissani loputtomiin. Kun elämässäni alkaa jotain uutta, taloon kasvaa unessa uusi huone. Kun olen eksyksissä, käy joskus niin, että talossa asuneet isovanhemmat tulevat uniini kuin vierailulle tänne elävien joukkoon lohduttamaan ja opastamaan minua. Ei mitään konkreettisia neuvoja, mutta herättyäni olo on rauhallisempi. Elämäntilanteissa, joissa joudun luopumaan jostain, näen unia siitä, että luovun talosta: joskus muutan asumaan takaisin vaarin taloon ja jätän nykyisen kotini, toisinaan taas ajattelen haikeana, että vaikka vaarin talo nyt jääkin taakse, kaikki on ihan hyvin siellä missä nyt elän.