Maan alta normaalisfääreihin

Viikot ovat vaihdelleet: toisina hetkinä elämä on todellakin pelkkää arjessa tai ylipäänsä elämässä selviytymistä ja toisinaan kiukkua uhkuvaa tarmoa. Huonoja hetkiä oli viime viikolla paljon, ja joistakin suoriuduin kuiville äidin puhelimitse antamien konkreettisten toimintaohjeiden ansiosta. "Nouse matolta, vaihda yövaatteet Antolle, hampaita ei nyt ole pakko harjata, vie lapsi petiin, etsi vaippa Aaronille ja nukuta." Siitä, mistä ei mielestäni pitänyt tulla mitään, tuli jotain, kun laitettiin tulemaan.

Maanantaina tapasin terapeuttia ja olen voinut sen jälkeen paljon paremmin. Ammattilaiselle voi puhua sellaisiakin asioita, joita ei muille, ja se helpotti. Terapeutti tarttui syyllisyydentunteisiini ja oli sitä mieltä, että olen nyt niitä imaissut itseeni vähän liikaa. Helpotti todellakin. Voisi aiempaan perustuen kuvitella, että nyt olisi tilalle tullut kiukku, mutta ei, nyt tunnen yllätyksekseni iloa. Olen sitten vaikka syntymäonnellinen tai täydellisen epävakaa, ei voi mitään, mutta tällä hetkellä elämä on ihanaa.

Tunteiden vaihdellessa en ole saanut aikaiseksi mitään tällä blogirintamalla. Viime viikolla meni monta päivää, etten edes konetta saanut auki, sellaiset fiilikset oli. Muutenkin kirjoittaminen ajatuksena tuntuu johtavan vain siihen, että katkerana tilittäisin tuntojani, enkä aio tässä loputtomiin ruveta vatvomaan. Ainakin ne tunnot saavat kypsyä vielä. En edes tiedä oikein, mitä tunnenkaan. Tekeillä on kuitenkin useampia asioita, joista päivityksiä on luvassa lähiaikoina. Nyt hyytyi kameran akku pakkasessa, joten ei parane nyt yrittää kuvata. Olen kuitenkin saanut pienen villatakin itselleni melkein valmiiksi. Punon kattolamppua, jossa on vielä vähän tekemistä. Piirtänytkin olen, ja samalla kämppä saa muotoaan tässä ympärillä, vaikka vielä paljon keskeneräistä onkin. Näistä siis kuvia ja pälpätystä myöhemmin.

Blogi nukkuu vielä tovin...

Useimmat lukijani tietänevät, miksi en ole päivittänyt blogiani reiluun viikkoon. Tietämättömät ottakoot minuun henkilökohtaisesti yhteyttä, jos kiinnostaa (olemme kaikki kunnossa). Meneillään on joka tapauksessa kunnon kriisi, varsinaiset arjessa selviytymisen kurssin ylioppilaskirjoitukset, enkä vielä halua tässä ruotia asiaa sen enempää. Kiitän kuitenkin lämpimästi ystäviäni kaikesta siitä tuesta, mitä olen saanut. Tuntuu vahvasti siltä, että selviän.

Päivän piirroksiin tuli viime päivityksen jälkeen muutaman päivän tauko, mutta tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen olen jälleen piirtänyt. En ole kuitenkaan vielä saanut valokuvia otetuksi. Yritän palailla pian päivittämään tänne tuotoksiani.

Hivuttautumassa tautivuoteelta

Risoo päivittämättömyyteni. Vaan eiköhän meille iskenyt tauti, oikea tautien äiti, joka kaatoi ensin petiin Anton (jo viikkoja sitten, kuten edellä kerrottu), sitten Jannen ja samanaikaisesti vei Anton lääkäriin hakemaan troppia jälkitautiin, jollaiseksi valikoitui tällä kertaa korvatulehdus, sitten Jannen jo lähes tervehdyttyä sairastuttiin me vanhemmat vielä molemmat. Jannella oli sitten poskiontelontulehdus ja minä vain muuten aivan kanttuvei ja juminen joka paikasta. Aaron sai maanantaina diagnoosiksi silmä-, korva- ja keuhkoputkentulehduksen, ja kun aloimme kaikki olla paremmassa kunnossa, Antto rupesi valittamaan vatsaansa, mikä kulminoitui perjantain vastaisena yönä sänkyoksennuksen ja -ripulin muodossa. Jannellakin on ollut huonovointisuutta, mutta yritetään nyt kuitenkin toivoa, että putki tässä vihdoin katkeaisi tai jos vaikka siksi hetkeksi, että saisin päivitetyksi kohtapuoliin jotain tänne.

Päivitysvalmisteluja siis täällä puuhataan, näin varovasti vihjaan...

Sieniretken anti - suuntavaistosta tai sen puutteesta

Johan se syksy koitti ja sen myötä sieniretkeily. Kävimme lauantaina perheen kanssa päiväseltään vanhempieni maalla Porlammilla Lapinjärven kunnassa, missä pakkasimme koko porukka toiveikkaasti ämpäreitä auton täyteen ja ajoimme lähiseudulla sijaitsevaan metsään, jossa oli bongattu sieniä viime aikoina. Mielen pohjalle jäi jokin aavistus siitä, millä suunnalla auto oli, ja siitä jatkoimme sitten metsään. Aaron oli minulla kantorepussa, Janne lähinnä sooloili, Antto seurasi mummia ja minä uin jossain vaarin vanavedessä.

Rupesin näkemään suppilovahveroita, ei paljon mutta joitain siellä mättäikössä. Valitin kantoreppua ja kumartelun vaikeutta ja osoittelin sieniä isälleni, joka poimi ne ämpäriin. Äkkiä se sitten vain kävi: isä meni jossain edempänä, ja juuri sillä hetkellä päätinkin antaa myöten keräämishalulle, kävi kumartelu sitten helposti tai töin tuskin. Isä kuului loittonevan ja olikin yllättäen kadonnut täysin näkyvistä, kun katsahdin siihen suuntaan. Sieniä ei edes ollut kovin paljon. Siinä sitten luullen olevani suunnista selvillä keräilin vähän lisää ja suuntasin samalla sinne, minne kuvittelin isän ja muiden kadonneen. Aaron nukkui tyytyväisenä kantorepussa.

Sienet alkoivat viilentää käsiä, joten katsoin koittaneen ajan, jolloin etsiä näköpiiriini lähiomaisia. Hiljakseen liikuin kohti sitä suuntaa, missä tien piti mielestäni olla. Tuokiota myöhemmin minusta tuntui, että joku huusi minua nimeltä. Huusin takaisin: "Täällä!" ja lähdin suuntaamaan entistä määrätietoisemmin sinne, mistä arvelin huudon tulleen. Vaan eipä tullut näkyviin tietä eikä huutokaan voimistunut.

Sitten lopulta, kun aloin olla jo hiukan ihmeissäni, näin jälleen isäni. Hän osasi kertoa minulle, että olin itse asiassa kävellyt täysin päinvastaiseen suuntaan kuin tarkoitus, siis tiestä poispäin, ja huudotkin olivat tulleet toisaalta kuin luulin. Antto leikki pois metsästä kävellessämme eksymistä niin, että meni muka piiloon johonkin kuoppaan, ja kertoili siitä, miten äiti eksyi metsässä. Aaron-vauva vain jatkoi tyytyväisenä uniaan, kunnes tulimme autolla jälleen vanhempieni talolle.

Ei ole varmasti poikkeuksellista se, että olen lapsena eksynyt Eka-marketissa, mutta ihmetystä saattaa herättää se, että minulta meni noin kymmenen kertaa oppia löytämään erään ystäväni luokse Porvoonkadulle aivan kolmosen ratikkareitin varrelle. Aina jäin pois liian aikaisin tai myöhään, ja jos kävelin Pasilasta, löysin itseni kaukaa mistä tahansa ratikkareitistä. Kännykän akku simahteli pakkasessa, kun soittelin matkan varrelta viidettä kertaa lisäohjeita ystävältä.

Erään kerran Pariisissa halusin välttämättä käydä Jannen kanssa ostamassa falafelia samasta kojusta kuin muutamaa vuotta aiemmin ollessani ystävän kanssa interraililla siellä. Seikkailimme niin kauan, että olisi rasvaisempikin herkku siinä palanut. Lopulta luulin löytäneeni oikean kojun ja tajusin erehdykseni vasta sitten, kun muutaman päivän kuluttua kuljimme sattumalta etsimäni kojun ohi.

Pariisista minulla onkin mielessäni kartta, joka aina käytännössä osoittautuu liian pienipiirteiseksi. Mielessä paikat ovat tavallaan tiiviimpinä, lähempänä toisiaan, kuin todellisuudessa. Eliminoin muistoissa tehokkaasti sellaisia häiriötekijöitä kuin autoteiden kaistoja ja erityisen ahtaan oloisia tai hankalasti ylitettäviä katuja. Muistoni korostavat rakennusten välisiä mittasuhteita ja joskus materiaaleja, kuten mukulakiviä, sekä yleistä tunnelmaa ja valaistusta. Näin korostaen joitakin piirteitä ja häivyttäen toisia mielikuvani tiloista saattaa todellakin tehdä minulle karhunpalveluksen, mitä tulee suunnistamiseen. Ehkä sitten kyseessä on jokin avaruudellisen hahmottamisen häiriö tai vajavaisuus, mutta toisaalta mittasuhteet eivät minulle ole yleensä olleet erityinen ongelma esimerkiksi piirtäessäni.

Talossa sisällä on minusta melko helppo suunnata. Huoneen tunnelmaan vaikuttaa niin paljon valaistus, että pakosti tulee kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka paljon ikkunasta virtaa luonnonvaloa. Ilmansuunnat pysyvät siis melko hyvin hallussa sisällä. Poikkeuksia toki on, ja olinkin pari kuukautta sitten hyvin hämmentynyt käydessäni katsomassa ystävääni ja hänen vastasyntynyttään Hyvinkään sairaalassa: vain pari kuukautta aiemmin olin synnyttänyt siellä enkä osannut sanoa, missä oikein olin. Tosin remontti oli sotkenut järjestystä aika lailla.

Paras joka tapauksessa on pitää silmät auki myös silloin, kun kävelee jonkun toisen vieressä, siten ei ehkä tuudittautuisi samassa määrin siihen tunteeseen, että joku muu kyllä tietää, missä mennään. Oikopolkuja puolestaan ei pitäisi käyttää ollenkaan, ellei ole noin tunnin verran ylimääräistä aikaa käytettävänä matkaan. Kaikeksi onneksi puhelimeeni voi kytkeä GPS-laitteen; odotan sitä päivää, jolloin Janne kaikesta toivosta luovuttuaan lykkää sen minulle mukaan jokaiselle roskapussin viemistä pidemmälle matkalle.

Raikastus

Aiheesta raikastus olisi paljonkin kirjoitettavaa, voisin mm. kuvailla tyrmistystäni astuessani autoon, jonka tupakankatkua on pyritty poistamaan wunderbaumilla, asiaintila josta keskustelimme eilen ystäväni kanssa. Tässä tyydyn kuitenkin vain toteamaan, että sivujen ulkoasua eli väritystä on hiukan muutettu mutta muutettaneen pian uudestaan: etenkin taustavärivaihtoehdoista on vaikea löytää sellaista, johon olisin tyytyväinen.

Onnentunteesta

Niitä välähdyksiä on monenlaisia. Mieleen tulee kuva matalasta rakennuksesta, jonka sisällä on kangaskauppa ja ulkopuolella pölisevä parkkipaikka. Aurinko paistaa selkään ja varjot ovat terävät. Ajatuskin saa sydämen pamppailemaan. Tai sitten kävelen arkisessa ostoskeskuksessa ja äkkiä kaiuttimista kuuluu tuttu, ihana kappale. Tekee mieli heittää ostoskoriin ihan mitä vain tai vaikka heittää koko kori menemään, olo kuin lentoon lähdössä. Teatterissa leijui tuoksu silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun näin ensimmäisen kerran sen yhden elokuvan, ja vielä nytkin muistan sen huumaantuneen tunteen, kun kohtaan sen tuoksun jossain. Vanhan talon tapetteihin pinttynyt tupakanhaju saa kaipaamaan järjettömästi vaarin taloa ja uppoutumaan muistoon sen sopukoista, niin tutuista ja silti aina salaperäisistä. Käsidesinfiointiaine palauttaa aina mieleen sairaalan ja syntymän, ne ensimmäiset hetket joissa oli kivusta ja epätodellisesta olosta huolimatta hurjaa, onnellista latausta: uutuudenviehätystä ja hiljalleen muotoutuvaa rakkautta pientä kohtaan.

Ehkä onnellinen ajatus on ideaalikuva siitä, mitä johonkin asiaan tai tilanteeseen liittyy tai olisi voinut liittyä. Ytimeen, muiston kehyskertomukseen, tulee lisää vain jotain olennaista, joka värittää mielikuvan lopulliseen muotoonsa. Lapsuuden vuokramökin sateiset päivät tiivistyvät niiksi sateisiksi päiviksi, jolloin istuttiin siskon ja veljen kanssa sisällä pelaamassa Bogglea (ja sisko huijasi, kunnes oppi meitä paremmaksi) tai grillattiin säästä huolimatta ja syötiin ruoka terassilla keltaisissa sadetakeissa. Jos en tietäisi paremmin, sanoisin jopa, että lapsuudessa auringonvalo oli oikeasti eriväristä, kellertävää, ja ahomansikat tuottivat satoa koko kesän.

Miksi nykyhetkestä on joskus vaikea löytää onnenvälähdyksiä, paitsi jos ne tuovat muiston mieleen, enpä tiedä. Ei se ole mikään aikuisuuden mukanaan tuoma kalkkeuma, vaan aina ne muistot ovat olleet suloisimpia. Ehkä menneestä on helpompi rajata tarpeeton kuva-alan ulkopuolelle. Silti lasten myötä nykyisyydessä näkee usein jotain niin suloisesti jostain joskus koetusta muistuttavaa, että aivan unohtaa kaivata mennyttä. Kannoin sylissä Aaronia ja katsoin ulos - siellä ne isommat ukkelit leikkasivat nurmikkoa, yksi keräävällä ruohonleikkurilla ja toinen muovisella miniversiolla. Se pienempi kipitti tiukasti isomman perässä ja se isompi kääntyi ja pörrötti pikaisesti lapsen päätä ennen kuin jatkoi leikkaamista. Nuo pari sekuntia tiivistivät onnen juuri siihen samaiseen hetkeen.

Tautisia reseptejä eli miksi meillä ei ole lääkärikirjaa

Tässä päivänä muutamana irvailin ystävälle sairauskammoisuudestani, joka on onneksi pysynyt paremmin asioissa sitten lasten syntymän - ihmekö tuo, kun huomioni on kiinnittynyt lasten terveyteen ja yleiseen hötkyilyyn. Luulotautisuuden voisi ainakin minun tapauksessani kiteyttää sanomalla, että luulotautinen on se joka toivoo olevansa vain luulotautinen. Mieluummin niin kuin että todella sairastaisi sitä tautia, jota pelkää. Kaltaiselleni ihanaa katsottavaa on elokuva Bandits - Pankkirosvot. Toinen elokuvan miespäähenkilöistä, Terry, on mahdottoman luulotautinen ja mm. kuuntelee autoa ajaessaan kasetilta erilaisten sairauksien kuvauksia. Hän tuntee kehossaan pahimpien sairauksien oireet heti niistä kuultuaan. Hankalille asioille on helppo nauraa, kun ne tapahtuvat jollekin muulle tai eivät ole omassa elämässäni juuri nyt kovin ajankohtaisia.

Huolimatta nykyisestä seesteisestä tautitilanteestani yksi asia on varma: lääkärikirjaa ei meidän hyllyymme hankita. Lääkärikirjaa, kuten keittokirjaakin, voi lukea monella tavalla. Voi ihan mielenkiinnosta tutkailla selaillen, kuin ideoita hakeakseen. Silloin mottoni voisi olla: "Tänään olen niin vahva, ettei mikään saa päässäni napsahtamaan taas." Sinä päivänä en ole erityisen huolissani mistään mahdollisesta oireesta - tai ehkäpä vain en muista, mistä pitäisi olla huolissaan? Mutta voi apua, tullessani kohtaan "ihomuutokset" muistan ihmetelleeni jotain luomea jokin aika sitten. Siitä se sitten lähtee, mielessä alkaa pyöriä kymmeniä erilaisia mahdollisuuksia, mistä voisi olla kysymys, ja kun nyt tarkemmin katselen, liekö luomi vielä kasvanutkin sitten viime tutkailun? Ja taas mentiin.

Toisaalta lääkärikirjaa voi lukea toiveikkaasti etsien hyviä reseptejä tietyille raaka-aineille (joskin myös huonot on vilkaistava). Jokin oire toden teolla vaivaa mieltä. Jalkaa kolottaa, ja ajattelen etsiväni kirjasta harmittomia vaihtoehtotauteja. Voihan olla, että oire osuu enemmänkin laskimoverenkierron häiriöiden taudinkuvaan kuin luusyövän. Tosin se luusyöpäkin on tarkistettava ihan eliminoinnin vuoksi. Mutta kuinka ollakaan, itse asiassa juuri ne pahimman mahdollisen taudin oireet tuntuvat hyvinkin tutuilta ja eikö vain tälläkin hetkellä tunnu jalassa vihlovaa särkyä? Jos sen "kuuluu" olla hyvin paikallista, kipu alkaa yhtäkkiä tuntua esimerkiksi polvessa, ja jos taas sen "kuuluu" olla epämääräistä jomotusta laajalla alueella, eiköhän vain koko jalka äkkiä olekin kuin jyrän alle jäänyt. Seurauksena käynti terveyskeskuslääkärillä, joka joko nauraa ulos, lähettää fysioterapeutille tai toivoo voivansa ohjata psykiatriselle puolelle.

Kolmanneksi lääkärikirjasta on helppo löytää jatkokehittelyä oireilleen. Jos kerran minulla on tämä ja tämä pieni vaiva, eiköhän se tarkoitakin sitä, että siitä ajan saatossa on riski kehittyä se ja se isompi? Tai kun kerran näin monta pientä vaivaa löytyy, kyllähän toki täytyy olla jokin isompi nurkan takana odottamassa, joku varsinainen tautien äiti, josta kaikki muut riesat juontavat juurensa. Siis jos minuun on iskenyt flunssa, syynä siihen on huono vastustuskyky, johon tietysti on syynä jokin vakava yleissairaus.

Sain joskus kirjan "Luonnollinen tie terveyteen", ja se on meidän kodissamme lääkärikirjan lähin vastine. Kirjassa on lueteltu erilaisia tavallisimpia vaivoja tai jopa sairauksia ja mahdollisimman luonnonmukaisia hoitotapoja niihin. Kirja on sairausneuroosien aika tehokas pysäyttäjä, sillä oireiden perusteella diagnoosia etsiessään törmää äärimmäisen harvoin mihinkään hengenvakavaan tautiin, niiden hoitoon kun ei tässä oppaassa keskitytä. Kirjan huolestuttavin lause lienee: "Oireiden jatkuessa käänny lääkärin puoleen, jotta xx:n (tai yy:n) mahdollisuus voidaan sulkea pois." Tämä tietenkin saa epäilemään, että juuri minun tapauksessani kysymys on xx:stä tai yy:stä, ja haromaan epätoivoisesti jonnekin puhelimen suuntaan terveysneuvonnan numeroa muistellen.

Muutos asetuksissa

Osasinpas korjata asetuksia sen verran, että kommenttien jättäminen on nyt mahdollista myös rekisteröitymättömille lukijoille. Ei siis ole kommentointi enää vain "harvojen ja valittujen" yksinoikeus vaan kuuluu jokamiehelle ja -naiselle.

Nimimerkistäni ja blogin nimestä

Myönnetään, että perustan tämän blogin hetken huumassa. Kavereiden vastaavia lueskellessani olen tullut siihen tulokseen, että pitkinä joutohetkinäni (kahden lapsen yöt valvovana, joskin silloin täysin toimintakyvyttömänä kotiäitinä) tarvitsen paikan, johon koota kirjavaa tajunnanvirtaani itseni ja kukaties jonkun muun pällisteltäväksi. Tavallinen päiväkirja ei motivoi, sen sijaan tänne tulee mahdollisesti kirjoiteltuakin, jos lipsautan tiedon blogin olemassaolosta muutamalle ystävälleni ja täten joudun siihen tilanteeseen, että kommenttilootat täyttyvät "päivitä nyt jo ihmeessä" -viesteistä. Facebookit ja vastaavat herättävät minussa pelkkää ahdistusta lomakkeenomaisine täydennettävine tietoineen, kun taas blogiin voin rönsyten täydennellä mitä haluan ja jättää loput arvattavaksi.

Viimeisimmässä opiskelupaikassani eräs opiskelukaverini sanoi minulle jossain tilanteessa seuraavasti: "Salla, sä oot sitte sellanen säätäjä." Siitä siis nimimerkki Säätäjä-Salla. Sitä en tiedä, pitäisikö minun oikeastaan olla häpeissäni tuosta kunnianimestä. Ehkäpä hyvinkin. Tämän blogin olemukseen kuuluu kuitenkin villeissä unelmissani sekametelisopan ominaisuus, joten säätäminen lienee joka tapauksessa näiden tekstien perusteella se olemisen muoto, jonka hallitsen parhaiten.

Blogin nimesin erään kerran tapaamani ihmisen innoittamana. Meillä on muutaman tuttavani kanssa eräs harrastuspiiri, josta ehkä tarkemmin myöhemmin. Uusi ja innokas rouva ilmoittautui mukaan ja tuli kerran soitellen sotaan, minkä jälkeen hän ilmoitti tekstiviestitse jäävänsä pois, koska hän osallistui kansalaisopiston järjestämälle arjessa selviytymisen kurssille. Tarkoitus ei ole loukata kyseistä henkilöä, kurssin nimi vain jäi mieleeni hiukan huvittavana mutta ah niin sopivana melkein kenelle meistä hyvänsä - tai ainakin meille, joista päivittäiset käytännön askareet tuntuvat toisinaan riittävän haastavalta elämäntehtävältä sinänsä.

Tervetuloa pläräämään aatoksiani - toivottavasti blogi sisältää pian muutakin selailtavaa kuin tämän kirjoituksen!