Kuinka minusta melkein tuli suutari

Punaiset saappaani. Ne tulivat entisen puolisoni vinkkauksesta vastaan Trendi-kengästä joskus aikana ennen esikoisen syntymää tai niillä main. Maksoivat siellä kympin, vielä vähemmän kuin ehkä viikkoa aiemmin ostamani toiset punaiset saappaat. Olivat ihanat, lähtivät kotiin mukaan.

Muistan, että ystäväni pisti punaiset saappaat merkille, kun joskus paheellisesti kopistelin niillä sisällä malttamatta riisua niitä astuttuani metrin säteen päähän ulko-ovesta - nykyisessä kodissani muuten kengillä kopistellaan niin pitkälle kuin halutaan paitsi pahimmilla kurasäillä. Oli kiva olla joskus jotain värikästä, syksy ja kevät kun ovat yhtä kulahtanutta harmaata, sää vuoronperään lupausta ja pettymystä.

Tänä syksynä räväkkyys on tarpeen. Ei elämä väritöntä ole, mutta täytyy pitää varansa, ettei itse harmaannu ympäröivän kakofonisen kirjavan arjen keskellä. Syyskenkien kaivaminen kaapista esiin teki ensin iloiseksi: hei, minulla oli nämäkin saappaat. Sitten tunnelma muuttui: niin mutta näistähän olivatkin pohjat puhki kuluneet!


Näin nimittäin oli parin vuoden kuluessa päässyt käymään: jo alun alkaen hyvin ohuesta kumista valmistettu pohja oli monin paikoin antanut periksi askelten alla ja alkanut sitten vuotaa kunnolla. Pari kokeilukertaa paljasti, että kengille olisi tehtävä jotakin, ellei elätellyt haaveita täysin sateettomista syksyistä ja kuivista teistä ilman tarvista loikkia lasten perään nurmikoille tai muihin kosteikkoihin.

Kotikaupungissani toimii kyllä suutari. Siis yksi. Kerran vein hänelle kenkiä, jotka herättivät ilmeistä huvittuneisuutta, vaikka no, mielestäni kyseessä olivat melko tavalliset kengät. Ei minulla ole kuin tavallisia kenkiä, ehkä nyt ottamatta lukuun näitä punaisia saappaita. No, vähän rikkinäiset olivat toki. Pyysin liimaamaan pohjan takaisin kenkään ja kysyin, saisinko jonkin kuitin, jota vastaan tulla hakemaan jalkineitani. Suutari ja takanani jonossa seisova mies naureskelivat sille mahdollisuudelle, että joku kävisi ne sieltä vohkimassa. Poistuin naama punaisena ja savupilvi pääni päällä palatakseni turhaan hakemaan kenkiä päivänä, jolloin niiden olisi pitänyt olla valmiina. Seuraavana päivänä ne olivat kyllä valmiit mutta vähän tökerön näköiset. Se ei ole ainoa käyntini ko. suutarilla. Kerran toinen uusista autotallin avaimista avasi autotallin oven ja toinen - no, en tiedä, olisiko se ehkä käynyt jonkun toisen autotalliin?

Nyt siis olin sen todellisuuden edessä, että punaisille saappailleni oli tehtävä jotain. Voisin viedä ne suutarille ja miettiä, nauraisiko hän kymmenen euron halpiskengilleni kenties yhdessä jonkun paremman asiakkaan kanssa, tai keksiä vaihtoehtoisen strategian. Ero tai jokin elämättä jäänyt on herättänyt minussa jonkinasteisen tee-se-itse-naisen. Kenkien korjaaminen ei voi olla mikään vaiva, ongelmasta puhumattakaan. Niinpä kävin etsimässä pohjaan sopivaa kumia marketista. Ei löytynyt.

Tarjoustalon rautapuolelta löytyy, tiesin varmasti ja suuntasin sinne. Kumiin passeli liima löytyi. Autotarvikeosastolta käteen osui pari roiskeläppiä. Aikamoinen liukuesteraidoitus, mietin tyytyväisenä ja suuntasin kassalle makselemaan reilun viidentoista euron ostostani. Säästäisin huikeasti, tai ainakin vähän, tai jos vaikka en säästäisikään, tekisin ainakin itse.

Leikkasin roiskeläpistä kengänpohjien ja -kantojen muotoiset kappaleet ja odotin hyvää hetkeä liimata ne paikoilleen. Sen pitäisi olla hetki, jolloin lapset olisivat poissa. Homma piti hoitaa parvekkeella voimakkaan liimankäryn vuoksi. Muutenkaan ylimääräisiä vipeltäjiä ei lähettyville kaivattaisi h-hetkellä. Lopulta tilaisuus koitti ja aloin liimata. Liima ei kuivunut. Tai kuivui, luultavasti, mutta kauan sen jälkeen, kun kengänpohjia krampissa puristaneet käteni olivat pyyhkineet liiman pois ja todenneet, että jos vaikka turhan jäykästä kumista leikatut kappaleet saisi pysymään paikoillaankin, reunoja en saisi millään siisteiksi.


Jokusen päivän nielin tappiotani. Sitten nieleskelin häpeääni, sillä olin päättänyt kiltisti kiikuttaa kengät suutarille ja näyttää liimaiset saappaanpohjat. Lisäksi kengät tosiaan olivat kympin kengät, joille voisi jo sinälläänkin helposti nauraa. Suutari oli kuitenkin peräti ystävällinen. Jotain soperrellessani hän sanoi, että kalliissa kengissä maksaa yleensä vain merkki (enpä kyllä tästä mene aivan takuuseen) ja että kyllähän saappailleni jotain voisi tehdä. Hän voisi kiinnittää uudet puolipohjat ja kantalaput (yhteensä 25 euroa), ja voisin ostaa kenkiin nahkapohjalliset marketista viidellä eurolla.

Työtä käskettyä, ja seuraavana päivänä kenkäni olivat, jos kohta eivät tosiaankaan kuin uudet, ainakin erittäin käyttökelpoiset. Ja jälleen vältyimme kasalta jätettä korjaamalla vanhaa. Unohdetaan tässä yhteydessä kengänpohjan muotoiset roiskeläpät, jotka haisevat kummalliselta parvekkeellamme - ehkä niistä voi vielä askarrella jotakin. Unohdetaan myös se tyytyväisyydentunne, jonka koin aikanaan tehdessäni hyvän ostoksen: kengät vain kympillä. Opin suutariharjoituksestani ainakin sen, että seuraavan kerran valitsen potentiaaliseksi kengänpohjaksi ohuempaa kumia ja liimaksi jotain, mikä kuivuu samalla viikolla kuin sitä levitetään. Ehkä toisaalta lestissään voisi pysyä nimenomaan suutari ja minä puolestani keskittyä johonkin muuhun, vaikkapa sukkien neulomiseen.

Apinahommat vaihtoon

Huokaus. Niitä projekteja, jotka aina odottavat mutta herättävät lähinnä syyllisyydentunteita osuessaan näköpiiriin. Kuten esimerkiksi se surullisenkuuluisa olohuoneen lamppu, josta olen jo pariin kertaan täällä maininnut: punontatyö etenee hitaasti eli ei ollenkaan. Kuitenkaan homma ei ole vaikea, vaan kuka tahansa vähintään kahdeksalla sormella varustettu aikuisihminen osaisi jatkaa siitä, mihin minun kärsivällisyyteni on lopahtanut.

Mietin, voisiko ikuisuusprojektien ikävyyttä vähentää sälyttämällä ne toisille. Haluaisiko joku auttaa minua punomalla tuota lamppua, vaikka vain sentin tai pari eteenpäin? Vastineeksi lupaan omia jonkin sellaisen rästiin jääneen apinahomman, joka tuuraajaltani jää muussa tapauksessa tekemättä mutta joka on kuitenkin mammalomalaisen ÄO:lle sopiva.

Muistin virkistykseksi alla kuva lampusta lähes nykytilassaan.

Uusi ystävä

Osa lukijoistani tietääkin, että minulla on uusi ystävä, tai vähän enemmänkin, itse asiassa. Olemme tunteneet toisemme jo vuosikausia, mutta varsinaisesti lempi leimahti vasta viime viikkojen aikana, jolloin opimme paremmin ymmärtämään toisiamme. Olenhan toki aina ollut kiinnostunut ystävästäni, mutta koska lähentymisyritykseni eivät ole mitään vastakaikua tuottaneet, suhteemme on jäänyt polkemaan paikoillaan. Kun sitten kerrankin näin todella vaivaa perehtyäkseni ystäväni aiemmin niin vieraaseen maailmaan, huomasin, että vähän mutkikkaan ulkokuoren alta löytyy oikeastaan aika luotettava, tunnollinen ja inspiroiva persoona. Jälkikasvua ystävälleni on siunaantunut runsain määrin, harmikseni ei vielä juurikaan minun kanssani, vaan edellisen ystävän, joka sattui olemaan mummoni.

Ai mitä ihmettä? No, toki paljastan ystäväni henkilöllisyyden. Sukunimi on Passap ja etunimi Duomatic, ja neulekoneiden maailmassa (samoin kuin autojen ja erilaisten vekottimienkin) tuo sukunimi tuppaa olemaan ensiksi lausuttava. Passap-neulekoneella mummoni raksutteli meille monet villapaidat ja -sukat (olkoonkin, että muistan erityisesti ne sukat, joihin käytetty lanka oli jotenkin melko kovaa ja raapivaa), ja kuten isäni, myös minä ja veljeni saimme sillä neulotut "tollot" unikaveriksemme, peukalottomat lapaset, joiden tehtävänä oli estää meitä raapimasta itseämme yöllä. Muistan, miten lapasilla raapimisen yrittäminen teki nukkumisesta niin viheliäistä, että ne oli pakko heittää syrjään keskellä yötä, jotta kahta kauheampi rapsutus pääsisi irti. Tollot ovat vieläkin minulla tallessa.

Lapsuudessa neuloin jotain sillä tavalla, että mummo aloitti ja minä sain huristaa niin kauan kuin lankaa riitti. Ei ongelmia. Vaan heti neulekoneen kotiuduttua aikanaan edelliseen asuntooni ilmeni, että asiassa on monta muttaa. Ohjekirjojen katselu ei auttanut - kamalaa sotkua tuli saman tien kun mitään yritin saada aikaan, vaikka säädöt olisivat mielestäni olleet kuinka mallikelpoisesti hyvänsä.

Muutama vuosi sitten eräs ammattilainen näytti, miten homma toimii, ja opinkin jonkin verran. Siinä kuitenkin lapsenhoidon ym. myötä unohdin totaalisesti toimimattoman neulekoneen arvoituksen ratkaisun, jotenkin se liittyi siihen, että säätöjen piti olla todellakin tietyllä lailla, mutta miten? Onneksi opettelutilanteesta oli video, joka auttoi minut alkuun, kun nyt jokunen viikko sitten aloin unelmoida toimivasta neulekoneesta. Kaikkia vastauksia en videolta saanut, mutta yllättäen aloin itse huomata, mikä rakasta Duomaticia missäkin tilanteessa risoi, joten hiljalleen aikaansaannokseni ovat kohentuneet huomattavasti. Olen lisäksi oppinut niitä vähän tuskaisempia ja nyhräämistä muistuttavia vaiheita, kuten kavennukset, enkä koe niitä enää ihan niin tuskaisiksi.

Mitä sitten olen saanut aikaan? Pienelle ystävälle tein hameen, johon tuli niin paljon virheitä, että ajattelin tuunata omaa tuotostani ja virkata kukkasia neuleeseen (liian tiukkaan vieläpä) jääneiden reikien päälle. Se savotta jatkuu yhä. Sen verran paksua neule tosin on, että jos vain päälle mahtuu vielä talvella, käynee silloinkin. Lisäksi olen tehnyt näin kesää vasten lähes kokonaan valmiiksi keltaiset lapaset esikoiselleni. Siinä sitä kavennusta tuli olan takaa harjoiteltua! Ja pienemmälle villaliiviä: muutaman epäonnistuneen koeversion jälkeen sain tehdyksi valmiin etukappaleen, mutta näyttää siltä, että liivi menee sittenkin jollekin pienemmälle lahjaksi. Arviointitaito on matemaatikon tärkein avu, kuten ala-asteen opettajani sanoi, ja matematiikkaa ja arviointiahan tuo on, silmukoiden laskeminen ja sitä rataa. Pääasia kuitenkin lienee se, että en välttämättä joudu enää rentouttavasti kilistelemään puikkoja ja saamaan valmista hitaasti mutta varmasti, sillä voin tuottaa nopeasti mutta suurella päänvaivalla ja monen manauksen saattelemana sinnepäin-tulosta, jonka lukuisat virheet ainakin toistaiseksi innostavat keksimään mitä mielikuvituksellisimpia neuletuunauksen muotoja ja ehkä jossain vaiheessa ajavat minut takaisin puikkoihin.

Eteenpäin elämässä

Ja sitten selitykset: Kun jää pitkäksi aikaa päivittämättä, ei tiedä, mistä oikein aloittaisi. Olisi paljon kerrottavaa, eikä tiedä, mikä olisi ylitse muiden, mistä siis aloittaa. Entä onko tökeröä kirjoittaa kymmenen uutta juttua samalla kertaa, kun välissä on kuukauden tauko? Jostain on kuitenkin aloitettava.

Karkkilakkoiluraportti ensin: Näyttää siltä, että karkkilakko tai ennen kaikkea suklaan syömisen välttäminen vaikuttaa ihoon myönteisesti. Karkkilakon jälkeen iho oli hyvässä kunnossa, kunnes aloin taas syödä suklaata, jolloin iho alkoi kukkia entistäkin enemmän. Painoin lakon jälkeen täsmälleen saman verran kuin ennen lakkoa. Karkkilakon jälkeen herkut kuitenkin maistuivat erityisen hyvin, ja parin viikon päästä puntari näytti kaksi kiloa enemmän kuin lakon jälkeen! Kyseessä taisi tosin olla jokin piikki, sillä tilanne on siitä jonkin verran palautunut lähemmäksi aiempaa - synttäreitä ja muuta välissä. Varsinainen karkkilakko oli mielestäni yllättävän kivuton toteuttaa, mutta linjani ei tosiaankaan ollut tiukka: pannassa olivat vain karkit, muuta tarpeetonta vain vaihdettiin terveellisempään. Olokin oli aika paljon parempi. Vaan kyllä ne herkut sitten taas veivät mennessään, täytyy varmaan ottaa kohta sama uusiksi.

Mistä siis aloittaisin noin yleisesti ottaen kuulumiset? Ainakin minusta tuli hopeaseppä. Innostuin Taito-lehden artikkelin myötä tilaamaan hopeasavea ja tein pari hopeariipusta. Kerronpa siitä.

Ensinnäkin hopeasavi on sinänsä hieno materiaali, sillä se on sellaisenaan ekologista: massa on valmistettu elektroniikkateollisuuden jätehopeasta (no, tästä taisi olla aavistuksen verran asiantuntevammin sivuilla www.hopeasavi.fi), ja sideaineena käytetyt aineet ovat myrkyttömiä. Poltettuna hopeasavesta valmistettu esine on 99,99-prosenttista hopeaa. Kivointa on se, että saven voi polttaa kotona. Tässä minun "uunini", retkikeitin. Nostin esineet keittimen päälle isokokoisessa teesihdissä, pienempikin olisi kyllä varmaan riittänyt. Ehkä tyhmän kuuloinen neuvo, mutta kuuman hopean ja laitteiden kanssa kannattaa oikeasti olla varovainen, sain huomata.


Hopeasavesta muovaileminen kävi kuin minkä tahansa saven muotoileminen. Alla kuivatettu (kotiuunissa, noin kymmenen minuuttia sadassa asteessa) mutta ehkä vielä polttamaton riipus, jollaisia yhdestä seitsemän gramman pakkauksesta (hinta muistaakseni noin 12 euroa) sai kaksi kappaletta. Noki johtuu siitä, että ostin aluksi vääränlaisen kaasupullon keittimeen. Koska en siis saanut vekotinta heti pelittämään, kokeilin kärsimättömänä tuikulla. Seuraus oli se, että poltin näppini ja pudotin "taokseni" lattialle, jolloin se halkesi. Hopeasavesta on onneksi helppo laimentaa lietettä liimaksi, eikä liitoskohta jää yhtään muita kohtia heikommaksi. On mahdollista, että alla oleva kuva on otettu polttamisen jälkeenkin, sillä esine näyttää suunnilleen samalta molemmissa vaiheissa. Se vain kutistuu noin kahdeksan prosenttia.

Hopeaesine ei siis häikäise loisteellaan polttamisen jälkeen, vaan se pitää kiillottaa. Ohjeissa suositeltiin jotain niinkin erikoiselta kuulostavaa kuin hiekkapaperia ja messinkiharjaa, mutta vaikka hankin nämäkin kapistukset käden ulottuville, ehdottomasti paljon yksinkertaisemmalta tuntui käyttää teräsvillaa, joka sattumalta osui käsiini Tarjoustalossa. Hommiin siis!

Hiukan kiiltoa havaittavissa riipuksen taustassa.

Tässä riipus valmiina ja kiillotettuna, kuva tärähtäneenä. (Minulla on nyt uusi kamera, joten toivottavasti tästä lähin ottamani kuvat ovat hieman parempia.)

Tässä testataan polton onnistumista. Kyllä vain: ennen polttamista piirretty ympärysmitta on sen kahdeksan prosenttia suurempi kuin riipus, ainakin noin silmämääräisesti.

Se messinkiharja olisi kiillotusvälineenä siinä mielessä passeli, että sillä olisi ehkä helpompi saada noita laaksonpohjia kiiltämään. Ostamani oli kuitenkin hiusharjan kokoinen ja niin kova, että se vain raapi yrittäessäni harjata, liekö pienempiä jossain tarjolla.

Tivoli

Kävimme eilen poikien kanssa tivolissa, ja tänään vietin yksinhuoltajan vapaapäivääni mm. printtaamalla ja leikkelemällä kameran antimista kuvakollaasin huoneentauluksi. On varmasti mukava muistella reissuamme kuvaa katsellessa, kunhan kaikki olemme kotiutuneet.

Metropolitain

Ah ihana Pariisi! Metrossakin on niin tunnelmallista, joskin ilma on tunkkainen, raiteilla juoksee rottia ja torakoita ja joutuessaan vaihtamaan Châtelet'n asemalla saa enemmän kuin päivittäisen annoksen niin liikuntaa kuin liukuhihnoja ja vieraita naamojakin. Joka tapauksessa Art Nouveau -tyyliset metrokyltit ovat ylettömän nostalgisia. Näin valmistetaan oma Metropolitain-kyltti vaikkapa keittiön seinälle, kuten meillä:

1. Etsitään kyltin kuva Googlen kuvahaulla. Löysin kuvan, jossa kyltti näkyi tummaa yötaivasta vasten, siitä oli helppo photoshopata tausta valkoiseksi - mikä ei ehkä edes olisi ollut tarpeen. Jouduin suurentamaan kuvaa, mikä johti sarjaan erilaisia kuvankäsittelyllisiä toimia - mitä parempi ja suurempi kuva, sitä vähemmän tietysti puljaamista.
2. Printataan kyltin kuva. Koska värit eivät ainakaan minulla suostuneet tulostumaan ihan niin kylläisinä kuin olisin halunnut, elävöitin niitä vielä Anton puuväreillä: keltaista taustaan ja mustaa kirjaimiin.
3. Liimataan paperi tukevalle pahville ja sitten leikataan ääriviivoja myöten. En löytänyt kunnon työkalua, joten seuraava vaihe, reunojen hiominen, vei tovin.
5. Kun reunat on hiottu tasaisiksi ja mielellään pyöreiksi, ne maalataan ruskean ja mustan sekoituksella. Käytin akryylivärejä, varmasti esim. peitevärikin käy.
6. Lopuksi vielä lakataan. Lakka sai paperin vetäytymään rutuille, mutta kuivumisen jälkeen tulos oli jälleen ihan kelvollinen. Olen muuten kuvasta huolimatta oikeakätinen, kunhan havainnollistin tilannetta.
Valmis! Tai vielä ehkä vähän kostea, paras odotella hetki. Sitten ei muuta kuin seinälle kaksipuolisella teipillä, sinitarralla ei taida pysyä vaikka melko kepoinen onkin. Kuvassa kummittelee myös printtauskokeilu.

Koti väreissä

Joskus tuntuu siltä, että koti on kunnon koti vasta silloin, kun sen värit tuntuvat hyvältä ja lämmittävät. Olen jonkin verran turhankin tarkka siitä, mitä sävyjä ympärilläni katselen. Nämä tuntuivat olohuoneeseen hyvältä: keltainen sametti, josta tein irtopäälliset kahteen vanhaan nojatuoliin, Anttilasta neljä euroa metri, sekä syvän punainen verho, jonka väri syntyi summamutikalla.

Minulla on metritolkulla valkoista Ikean kangasta, josta värjäsin yhden verhopituuden ensin talonpoikaissinisellä - ei sopinut ollenkaan - ja sitten kirkkaanpunaisella. Etsin oikeastaan pohjaväriä, koska tarkoituksenani oli maalata kankaalle suomukuviota. Väri olisi saanut olla jotain harmaanviolettia. Punaisen värin jälkeen olin kuitenkin niin tyytyväinen aikaansaannokseeni, että annoin sen olla sellaisenaan.


Kummallista, miten jotain tiettyä väriä alkaa ajoittain ilmestyä näköpiiriin aiempaa enemmän. Viime aikoina varsinainen voimavärini on ollut kirkas punainen, mutta pesää teen lämpimällä keltaisella. Se alkoi varmaankin keltaisesta talvitakistani, mutta sitten samaa keltaista on alkanut pyöriä joka paikassa: kaulaliinassa, pipossa ja nyt myös neuletöissäni, tässäkin, joka loikoilee keltaisen nojatuolin kulmalla. Ostin kirpputorilta 100-prosenttista villalankaa, josta neuloin puoliksi Suuren Käsityölehden ohjeen mukaan, puoliksi Lindexillä näkemäni takin mukaan alakuvan lukunutun. Nyt olen neulomassa samasta langasta toista villapaitaa, jollaisen pitkähihaiseen versioon ohje löytyy täältä ja inspiroivia kuvia täältä.

Kattoon

Punon olohuoneeseen valaisinta halkaisijaltaan puolimetriseen, vanhaan varjostimen runkoon. Materiaalina minulla on paksu kalalanka. Tarkoitus on ripustaa valmis valaisin ehkä sen puoli metriä katosta alaspäin roikkumaan kolmen ketjun varaan, jolloin se on hiukan niin kuin kattokruunu. Jos tämä selostus ei auennut, toivottavasti pian saan homman siihen vaiheeseen, että pääsen havainnollistamaan ajatustani kuvin. Kovin vain on hitaaksi osoittautunut punominen.

Kaktusystävän joululahja

Esikoinen tykkää kaktuksista, joita on varta vasten käyty usein kuikuilemassa kukkakauppojen ikkunoissa. Tiedän, mistä innostus on peräisin: Autot-elokuvan päähenkilö ajautuu eräässä kohdassa elokuvaa tieltä ja päätyy kaktuspuskaan. Antto olisi varmasti onnessaan omasta kaktuksesta, mutta piikkien, mullan, ruukun, hoidon ja lukuisien muiden syiden takia emme sellaista kotiimme osta (on meillä kuitenkin yksi kituva viherkasvi taloudessamme!), joten tein hänelle joululahjaksi huopaisen vastineen. Huovutin ensin tuon vihreän rungon, sitten ompelin siihen kaksinkertaista kalalankaa piikeiksi ja lopuksi vielä kuivahuovutin ja ompelin kiinni pyöreän jalustan, poika kun kantoi huolta siitä, ettei kaktus pysynyt pystyssä. Tänään ovat jo pienet Autot-elokuvan autot käyneet törmäilemässä piikikkääseen ystäväämme. Kaktuksen korkeus on arviolta 15-17 cm.

Keltainen huopahattu

Lopultakin saan päivitettyä tänne kuvan huopahatusta, jonka tein itselleni tässä viikko tai pari sitten. Neuloin hatun Huopanen-langasta ja huovutin käsin. Sen jälkeen käytin hattua pari kertaa ja totesin sen liian isoksi. Kun vielä kulmatkin kurottuivat liian pitkiksi sarviksi, kastelin myssykän uudelleen ja jatkoin vanutusta. Nyt on sopiva. Tosin toivoisin sarvien olevan vieläkin pienemmät, mutta olkoot nyt tuollaiset, kun ei taito parempaan riitä. Lämpimältä ja istuvalta vaikuttaa. Jos joku ei tiedä, monet huovuttavat Huopanen-lankaisen neuleen pesukoneessa, mutta silloin se kutistuu todella paljon ja uskoakseni vähän hallitsemattomasti, joten ajattelin nyt olla ottamatta sitä riskiä. Sekin vaikutti, etten raaskinut ostaa kahta kerää kyseistä lankaa enkä siten tehnyt piposta alun alkaen kovin isoa.


Oho, takin nappi jäi auki! Kuvan otti Janne, kuten on ottanut monet muutkin blogini kuvat, unohtuu vain usein mainita.

Pienelle pojalle lahjaksi joulukortin oheen

Ystäväni, jonka kanssa on oltu hyvin vähän tekemisissä viime vuosina, sai esikoisensa marraskuun alussa. Huovutin Junglehouse Momin opastuksella pojalle tossut lähetettäväksi nyt joulukortin ohessa, kun en aiemmin ole saanut aikaiseksi, onnitellakseni tuoretta vauvaperhettä.


Korttejakin tehtiin tänään yhdessä esikoisen kanssa, mutta ei niistä tuota vilahdusta enempää, sillä vaikka olen aika huono joulukortteja lähettelemään, jotkut lukijani tulevat näitä näkemään vielä livenäkin...

Operaatio tuolinkorotus

Aaron alkaa olla siinä iässä ja kehitysvaiheessa, että syöttötuoli tulisi tarpeeseen. Sinänsä ongelmaa ei ole: Anton tuoli muuntuu helposti takaisin pikkuveikan käyttöön sopivaksi. Kuitenkin pitäisi saada isompi luopumaan tuolista ensin, mieluiten kivuttomasti. Luopumisen tuskaa lievittääkseni ompelin Jannen valitsemasta ja Antolle takuuvarmasti kelpaavasta kankaasta hupun, joka korottaa tavallista ruokapöytämme tuolia ehkä kahdeksan senttiä. Jo yltää pöydälle, ja ainakin hupun ollessa kokeiluvaiheessaan tuo tavallinen tuoli passasi pojalle mukinoitta. Nyt on siis homma viimeistelty ja paikallaan. Vielä emme kuitenkaan ole uskaltaneet luovuttaa syöttistä veikalle, mutta katsotaan parin päivän kuluttua.


Kuvassa hupullisen tuolin vieressä samanlainen huputon.

Talvitervehdys äidiltä ja pojalta

Nyt on se ihana vuodenaika, jolloin käsityöterapia on sallittua, jopa välttämätöntä. Lunta ei ulkona ole nimeksikään, mutta teimme Anton kanssa tämän lumiukon, johon kimmokkeen antoi Janne-puolisoni. Minulla oli styrox-palloja huovutusta varten, ja Janne ehdotti, että askartelisin sellaisista lumiukon esikoisen kanssa. Ajattelin, että lumiukon voisi saman tien huovuttaa, kestäisipä vähän paremmin niin katseita kuin leikkejäkin.

Tuumasta toimeen: koottiin pojan kanssa styrox-runko käyttäen tikkuja ja liimaa, minkä jälkeen huovutin hänen avustuksellaan valkoisen pinnan ukkelille. Käytin huovutusneulaa ja sen jälkeen märkähuovutin. Illalla tikuttelin ukolle vielä hatun, kaulaliinan ja nenän. Seuraavana päivänä eli eilen Antto kysyi, missä ovat kaksi palloa. En ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta ymmärsin niin, että kädet puuttuivat. Lisäsin kädet eilisiltana, ja tänään olivat vuorossa silmät ja suu. Antto olisi halunnut tehdä silmät isoista tekotimanteista, mutta minusta ne olivat liian isot ja lisäksi niitä oli vain yksi. Sovimme, että lumiukko saa kuitenkin kantaa timanttia kainalossaan. Silmät ja suun ompelin mustakromin värisistä pikkuhelmistä.

Sidos ja Kasvu

Osallistun Hyvinkään Taiteilijaseuran 50-vuotisjuhlanäyttelyyn, jonka Hyvinkään-pään avajaiset ovat torstaina. (Tässä olkaa hyvät: kutsu avajaisiin.) Minulta on esillä kaksi teosta: Sidos (2006) ja Kasvu (2008 eli juuri valmistunut). Teokset eivät ole taidemuseossa vaan juna-aseman sisätiloissa pienessä, suljetussa, lasiseinäisessä huoneessa. Niitä katsellaan tässä ripustuksessa siis ulkoapäin.


Molemmat teokset koostuvat sisäkkäin ommelluista valkoisista naisten paitapuseroista (no, joku lastenkin on mukana). Sidoksessa on kaksi paitaa, pieni ja iso, jotka yhdistyvät toisiinsa punaisin pistoin. Kasvu koostuu kolmesta päällekkäisestä paidasta, jotka pienenevät sisäänpäin. Ne on ommeltu yhteen etuosistaan, ja selkäkappaleisiin on kirjottu jälleen punaisella langalla puun kuva. Paidat ovat siis toisissaan kiinni myös takaa.

Sidos (vas.) ja Kasvu.

Punainen tuntuu olevan minulle yleisestikin jonkinlainen elämän väri. Puu on sen sijaan aiheena kiehtonut minua erityisesti reilun vuoden verran: se miten se rakentuu, kasvaa, haarautuu, kätkee sisäänsä ytimen. Siis yhtä aikaa mitä sisäänpäinkääntynein ja mitä ulospäinsuuntautunein, vähän niin kuin itse koen olevani. Se on ihmisen kuva ja samalla elämisen, hengittämisen ja muuttumisen kuva. Puusta aiheena voi tehdä mitä vain. Tässä olen ajatellut ehkä eniten kasvua ja sukupolvia, tulevia ja menneitä. Tarinoita puuhun kätkeytyy loputtomia.

Lököttävä rahansäästäjämyyrä

Sairaana ollessani harmitti pitkä päivitystauko niin paljon, että jo tuossa muutama päivä sitten nappasin kuvan ompelemastani korvikemyyrästä (aitoa merkkimyyrää kun en pojalle suostunut ostamaan), jotta saisin tänne päivitetyksi edes jotain. Kynnyskysymykseksi tuli kuitenkin käden ojentaminen USB-kaapelin suuntaan eli silkka viitseliäisyys - ei sitten vissiin niin paljon harmittanutkaan. Tässä vielä näytille, minkälaisen version myyrästä sain aikaiseksi. Kuvakulma imartelee hiukan, myyrän maha on tavallaan liian ylhäällä ja jalat näyttävät oudon lököttäviltä. Kädet ovat tosi pitkät ja lähtevät liian ylhäältä ja koko olemus tönkkösuolattu, eikä myyräparka silti kovin helposti pysy itsellään pystyssä. No näistäpä oppii, ja seuraava (?) myyrä lienee onnistuneempi.

Huopaheijastimia

Sitä villaa en siis löytänyt, jota edellä kerroin etsineeni. Ehkä se tulee vastaan tai ehkä ei - mutta jos ei niin pompin tasajalkaa kiukusta, sillä ajatuksia huovan käyttämiseksi olisi. En vain ymmärrä, mistä vielä etsisin.

No miten päin vain, halusin kokeilla jotain pientä huovasta ja testata samalla muutamia vinkkejä, joita Junglehouse Mom ystävällisesti antoi tuossa jokin aika sitten. Riittävän pieniä levyjä sain tehdyksikin niin, että homma pysyi kutakuinkin kasassa. Olin ostanut Prismasta vaaleanturkoosia villaa ihan muuhun käyttöön, mutta kun sitä nyt sitten oli toisin kuin sitä hukkaamaani, tein siitä.

Käytin yhteen pieneen levyyn neljä ohutta kerrosta villaa ja pienen palan heijastinnauhaa. Asettelin kerrokset siten, että kuidut menivät aina eri suuntaan kuin viereisessä kerroksessa: pitkittäin, poikittain, heijastinnauha, pitkittäin, poikittain. Sitten vain huovuttamaan: kastelu, vanutus saippuaisin käsin, huuhtelu, pyöritys ja vatkaaminen. Viimeistely oli hauskaa: leikkasin sopivan aukon heijastimelle ja trimmasin sopivan kokoiseksi, sitten vain koristelua ja hakaneula taakse.
Harmillisen suttuinen kuva ja tunkkaiset värit. PhotoShop-riippuvainen kärsii nyt kovasti, kun ko. ohjelma on jotenkin epäkunnossa enkä osaa sille tehdä mitään.

Huivi ja unessa tulkittu laulu ystävyydestä

Etsin autotallista villoja, mihin lienenkin tunkenut, mutta en löytänyt, vaan kiikutin mantereelle eli kotiin turvaan pussillisen mohairlankaa ja parit housut, toiset puolitekoiset ja toiset rikkinäiset, sekä vielä kirjotun paidan, josta voisin ommella jotain muuta. Mohairit otin käyttöön pian, kun väriyhdistelmä toi mieleen ystävän, jolle voisin tehdä jouluksi huivin. Kokeilin ensin neulakinnastekniikkaa ja vuolin jo jäätelötikusta tarkoitukseen neulankin, mutta pörröinen lanka ei mielestäni oikein toiminut tuolla tekniikalla, joka sujuu minulta muutenkin haparoiden. Niinpä otin seiskakoon puikot ja loin 120 silmukkaa (laskin vasta työn valmistuttua) ja neuloin aina oikein värikkään kaitaleen, jonka päättelin koukkuamalla saadakseni melko joustavan reunan.

Väriyhdistelmä on mielestäni hauska mutta ei lainkaan sellainen, jota itse käyttäisin. Sen sijaan ystäväni aivan varmasti pitää siitä, tai ainakin olisi pitänyt viimeksi tavatessamme, mutta siitä on jo aivan älyttömän kauan. (Koska tästä blogista ei hänen kanssaan ole ollut puhetta, en oleta hänen täten päässeen perille joululahjastaan, mutta jos kuitenkin niin - kukkuu! Ikävä on ollut sinua ja ihan oma vikani, että olen ollut niin kiinni kotoisissa ympyröissäni ja touhuissani... jatketaanhan taas jossain vaiheessa siitä mihin jäätiin?)


---

Olen montakin kertaa nähnyt unta, jossa tulkitsen itse näkemääni unta tai jotain muuta. Vuosia sitten tulkitsin Neil Youngin laulua Days That Used To Be (jaa, puuttuukohan tuosta nyt määräinen artikkeli?), jonka sanat tosin unessa olivat jotain aivan muuta kuin oikeasti. Joka tapauksessa unilauluni niin kuin esikuvansakin kertovat erilleen ajautuneista ystävistä. Unessa tulkkasin laulua suomeksi näin (siis päin mäntyä): Siinä vanhat ystävykset tapaavat pitkästä aikaa ja päättävät joku päivä vielä kohdata sillalla. Hetken sitä mietittyään tarttuvat toimeen saman tien, koska muuten suunnitelma jäisi varmaankin toteuttamatta. Ajatus jäi mieleeni - siinä on jotain haikean kaunista, vaikka ennen kaikkea se on haikea.

Tylsä äiti leluhyllyllä

Tapahtui Tarjoustalossa: juoksin siellä kärryjä työntäen, isompi kannoillani vapaana kävellen, kun äkkiä lapsi nappasi isosta laatikosta käärmeen. Se oli "pelottava käärme", kuten määritelmä myöhemmin kuului, jostain leopardikuvioisesta teddystä spiraalimaisesti ommeltu ja iso kuin mikä. Sanoin, että katso vaan, mutta nyt ei osteta, vaikka vaivihkaa vilkaisin nähdäkseni, olisiko hinta jossain esillä. Jos olisi tosi tosi halpa, ehkä sitten. Ei ollut hintaa ja hyllyyn jäi, mutta lupasin ommella Antolle käärmeen vanhoista sukista. Se riitti, kunhan käärme olisi pelottava ja sillä olisi myös silmät. Enpä ymmärtänyt, että Antto olettaisi minun ryhtyvän hommiin saman päivän aikana, mutta se selvisi pian kotiuduttuamme, joten ei auttanut muu kuin istuutua ompelukoneen ääreen.

Nappasin siivouskaapista muovikassin, jossa vanhat sukat ovat odottaneet joutumistaan lattiarievuiksi, pieniksi sellaisiksi. Leikkasin sukista risat varvasosat pois ja surautin ne yhdeksi pitkäksi putkiloksi. Sen värjäsin oranssiksi (Dylonin kuumavärinappi nimeltä Tangerine) ja täytin kuivumisen jälkeen ohrasuurimoilla (pää) ja vanhan tyynyn sisusvanulla. Ompelin loppupään kiinni. Olin joskus aiemmin ommellut mustat pienet napit kahteen valkoiseen isoon, joten silmät olivat valmiina ommeltavaksi päähän. Leikkasin punaisesta nahasta haaraisen kielen ja ompelin sen vielä kiinni samalla kun lyhensin vähän päätä ja tein käärmeelle suun. Ompelin pahiten hiutuneihin kantapäiden kohtiin kukikkaat paikkalaput.

Antto on ollut hyvin tyytyväinen uuteen leluunsa. Urakkani ei ole kuitenkaan vielä ohi: koska olen ollut tylsä ja lupailuun taipuvainen äiti leluhyllyllä enemmän kuin yhden kerran, minulla on rästissä vielä Muumien Mörkö. Myyrä-hahmon sain juuri pari päivää sitten ommelluksi.

Tässä välissä

Tuli ja meni päivä, jolloin Antto täytti kolme vuotta, meidän ihanainen esikoisemme. Olen muistellut sitä hetkeä, jolloin hänet annettiin vastasyntyneenä vatsalleni, ja sitä, millainen sää silloin oli ja mitä ajattelin, kun katsoin ikkunasta ulos ja parkkipaikalle tai mitä sieltä näkyikään. Minkälainen tuoksu oli. Kylmä ilma, muistan, ja desinfiointiaineen haju. Onnellinen olo.

Järjestelemme nyt pieniä kekkereitä lähisuvulle ja lähikavereille, molemmille erikseen. Aloin jo olla stressissä kaiken muistettavan kanssa, kun yhtäkkiä minulle selvisi, että yhtä taidenäyttelyyn liittyvää asiaa ei tarvitsekaan tehdä sunnuntaiksi, ja ystäväni ilmoittautui vapaaehtoiseksi auttamaan kakkupohjien kanssa ja katsomaan synttärisankaria jonkin aikaa, kun huomenna touhuan täällä kemuja varten.

Ennen jotain valmistelua vaativaa, jos tarjoutuu pieni tilaisuus hengähtää, tulee kummallinen välitilassa oleva tunne. Isoihin projekteihin ei voi tarttua ja pienet, jos niihin ryhtyy, pitää hoitaa kerralla alta pois. Sellaiset pikkuhommat sopivat minulle.

Esittelen tässä pikkuprojektini viime viikonlopulta: Aaronin uuden puseron. Sain äitini kautta sukulaismiehen liikkeestä peräisin olevan ison tukun ihania kangaspaloja, joiden joukosta tämän takin materiaali löytyi. Lintu on silityskuva, jonka Janne toi joskus minulle tuliaisena eräästä kangaskaupasta, johon olin hänet lähettänyt. Resorin ostin eräästä Hyvinkään-päivänsä päättäneestä liikkeestä poistohintaan euron metriltä.

Pulju ja pieni ongelma

Olen perustamassa pientä käsityökauppaa, lähinnä omaksi ilokseni mutta myös katsoakseni, mitä siitä tulee. Ideanani on, että putiikki toimii rinnakkain Jannen nettikaupan rinnakkaiskauppana. Kun Janne myy puodissaan kuvavedoksia, minä myyn yksilöityjä käsitöitä: lastenvaatteita, lahjatavaroita, muita maskotteja, käyttötekstiilejä yms., joihin on painettu tilaajan haluama kuva tai teksti. Ideana on käyttää pitkälti kierrätys- ja jäännösmateriaaleja.

Homma on ihan hyvässä vaiheessa: olen tehnyt jo useita mallikappaleita erilaisista tuotteista ja liittänytkin ne jo kauppapohjaan (ei vielä julkaistu). Kuvia pitäisi tuotteista vielä ottaa. Nyt varsinainen ongelma on se, etten meinaa keksiä puljulleni järkevää nimeä millään. Olen kutsunut sitä nyt hyvin yksinkertaisesti Kuvalahjaksi ja tehnyt alustavan logonkin saadakseni hommaa vähän eteenpäin. Lopullista nimeä en kuitenkaan keksi. Pitäisi olla jotain persoonallisempaa mutta kuitenkin jotain, mistä tulee sellainen fiilis, että tuolta saa lahjaksi(kin) passaavaa yksilöllistä pientä kivaa (käyttö)tavaraa. Iloa siinä saisi olla.

Tuossa se tämänhetkinen logo. Haastan lukijat esittämään ajatuksia nimestä ja kiitän kovasti jo etukäteen vinkeistä, jospa ne auttaisivat minut johonkin tulokseen! Lisäporkkana: arvon kommentoineiden kesken ensi sunnuntaina nahasta tehdyn heijastimen tai yksilöidyn "Muksut mukana" -maskotin. Alla kuva heijastimesta, maskotti on samanlainen paitsi kera lasten (tms.) kuvien.

---

Muokkaus tiistai-iltana 22.10. Pyöriteltyäni saamiani kommentteja ja ideoita mietin tänä iltana tällaista:
Pahako? Mielestäni voisi olla jopa hyvä vaikka vähän lapsenomainen onkin...