Piirustuksia muuton alla

Olen viime päivinä unohdellut piirtää, mutta toki tuotoksiakin on tullut. Tässä uusimmat.

21.1.2009 Lähtee vai jää? Monet esineet ovat mietityttäneet - mikähän minkäkin kohtalo on? Ihan iloinen yllätys oli, kun huomasin Jannen kuljettaneen tämän päälle istuttavan sinisen kuminorsun uuteen kotiimme - siis jää (minun elämääni), lähtee (vanhasta kodista).


22.1.2009 Niin se piirtäminen usein jää päivän viimeiseksi asiaksi: olen jo yöasussa ja varpaat pääsevät kuvaan. Hyvä, tulee harjoiteltua niitä räpylöitäkin välillä.


23.1.2009 Joskus ei tule mitään, tai no ainahan jotain tulee, mutta julkaisukelpoisuus on toinen juttu. Rehellisyyden nimissä tässä nyt kuitenkin taas yksi käsi.


26.1.2009 Poika osasi taas kieppua sylissäni. Oli kiintoisaa nähdä, minkä asennon lopulta ehtisin kunnolla piirtää. Lopulta hän hautasi pienen päänsä paitani alle, ja siihen jäi palleroinen niska piirrettäväksi.


27.1.2009 käsi hakeutui luontevasti kuvassa näkyvään asentoon. Vaalensininen puuväri tuntui alkuun hiukan liian lempeältä välineeltä, mutta piirtäessä siihenkin tuli puhtia kuin itsestään.

Kadonneen näköisyyden metsästys

Parina viime päivänä ei oikein ole piirtäminen sujunut. Ei muuten mitään, mutta harmittaa se pieni seikka, ettei piirustuksistani ole tullut näköisiä. Eihän silläkään mitään väliä ole, mutta jos lapsiaan yrittää ikuistaa, epänäköisyys häiritsee enemmän kuin satunnaista bussimatkatoveriaan piirrettäessä. Aromaan Tiina sanoi, että elävän mallin kuvista tuppaa tulemaan ulkonäöltään yleensä jotain piirtäjänsä ja mallinsa välimaastosta. Ehkä tämä koski vartaloa. Joka tapauksessa tuntuu paljon helpommalta (jos näköisyyttä lainkaan tavoittelee) piirtää henkilöä, joka edes jossain suhteessa muistuttaa itseäni, kuin henkilöä, jolla ei ole ollenkaan niitä peilistä tuttuja piirteitä.

19.1. piirsin Anttoa, joka katseli taas kerran Wall-E-elokuvaa. Ajattelin ensin tehdä kasvokuvan, mutta aloitin piirtämällä silmät liian kauas toisistaan, ja siinä suttaantui sitten kaikki näköisyys ja päätin lopulta tehdä kokovartalo-croquis'n.


20.1. eli äsken piirtelin Aaronia, joka tällä kertaa söi maissinaksua. Kokeilin mahdollisimman ärsyttävää välinettä, pöydältä löytynyttä lyijytäytekynää. Ei nyt oikein kynä motivoinut, joten sitä syytän jäljestä. Ja se näköisyys - no, näyttää se enemmän lapselta kuin aikuiselta, saavutus sekin. Pääasia, että tänään tunnen iloa piirrospäiväkirjan jatkumisesta!

Ehdotuksia ja aikomuksia - pieni poika ja muuttotavaroita

Kuvataiteilija Tiina Aromaa opetti minulle elävän mallin piirustusta Taideteollisen korkeakoulun avoimella puolella lukuvuonna 1999 - 2000. Pitkälti kurssin ansiosta päätin pyrkiä opiskelemaan taidetta toden teolla. Opin Tiinalta yhtä ja toista piirtämisestä, taiteesta ja elämästä ylipäänsä. Tiinalta opin sen ajatuksen, että jokainen piirtämäni viiva on ehdotus, polku jota voi lähteä seuraamaan tai olla lähtemättä. Uusi viiva on uusi ehdotus, ellei edellinen ole täysin osunut kohdalleen. Toisissa piirroksissa ehdotuksia näkyvissä on runsaammin, toisissa vain vähän. Minua ei ole koskaan erityisemmin hämmentänyt viivojen runsaus eikä kuvaa katsellessa yleensä sekään, mitä viivoja seuraten löydän varsinaiset ääriviivat (Janne on tämän huomannut: joskus olen hahmotellut vanerille moniviivaisen muodon eikä hän arvaa ollenkaan, mitä viivaa olisi seurattava, vaikka itselleni asia olisi päivänselvä). Tiina sai minuun myös iskostettua sen ajatuksen, että mitä tahansa piirustusta voi jatkaa, ja vaikka työ tuntuisi aivan pieleen menneeltä, siitä voi saada jotain aikaiseksi.

15.1. Aaron liikkuu. Mallini oli harvinaisen eläväisellä tuulella. Viivojen viidakosta pysäytin tämän yksinkertaisen kuvan.


16.1. Tästä melkein aloitettiin. Taisi olla piirustuspäiväkirjani toinen päivä, kun ikuistin tämän lampun. Olen ottamassa sen myös uuteen kotiini. Nyt katselin sitä kaukaa sohvalta ja piirsin sen pienenä. Mukaan tuli joitakin talon rakenteita.


17.1. Banaanilaatikot odottavat käyttöään. Ne ovatkin maanneet kellarissa vuosikausia tyhjän panttina. Nyt niillä on kuljetettu astioita ja koriste-esineitä.


18.1. Jälleen illalla myöhään kun kaikki muu kiinnostava tuntuu nukkuvan ja valot ovat hämärät, pieni mies vielä pilkkii sylissä ja syö äidinmaitoa.

Olohuone - unohdus - jalka

Kolmen päivän piirustussaldo on yksi nykyisen kodin rakenteiden tutkiskelu (ymmärsin, että mikään rakenne tai rakenteen puute ei ratkaise sitä, minkä kodikseni miellän, vaan kotini on siellä, missä asun ja missä minua arvostetaan), väliin jäänyt piirustuspäivä (olin poikien kanssa vanhempieni luona ja unohdin kaivaa kirjan esiin repustani) sekä vielä nyt illalla piirretty jalka (jatketaan räpylälinjaa).

12.1. ... on se silti haikeaa. Esineet tutuilla paikoillaan, kuin aina ennenkin, siinä mihin ne laskettiin silloin kun ei vielä muutoksesta ollut tietoakaan. Mikä lähtee, mikä jää, miten mikäkin uuteen paikkaansa asettuu.


14.1. Tuntuvat taideopettajien näkemykset suttauksesta menevän kovasti ristiin. Yläasteen ja lukion kuvaamataidon opettaja ei sallinut minkäänlaista stompeerausta lyijykynä- eikä hiilitöissä, vaan kaikki harmaa oli saatava aikaan suttaamatta, kynällä tai hiilellä eikä sormella maalaten. Oli hänen entinen opettajansa joskus ärähtänytkin, että taiteilijan käden pitää olla niin herkkä, että kaikki vivahteet saa aikaan kynän asentoa tai painamisintensiteettiä muuntelemalla. Erilaiset opaskirjat ovat kuitenkin ohjanneet stompeeraamisessa ja monet taideopettajani siihen kannustaneet. Mielestäni on ilman muuta kannustettavaa kokeilla, mitä kaikkea välineestä saa irti, ihan keinolla millä hyvänsä. Lyijykynä tai hiili ei ole kuin haarukka, jota on kohteliasta tai hienostunutta käyttää ja pitää kädessä vain yhdellä sovitulla tavalla. Suttaaminen kuitenkin aina tummentaa jälkeä ja saattaa tuottaa tukkoisuutta kuvaan, mikä on hyvä pitää mielessä. Tässä jalka, jota on erilaisin mutta melko kevyin varjostuksin yritetty tehdä vähemmän kummallisen näköiseksi.

Sekalaista paperilla

Piirustuspäiväkirjan pitäminen jatkuu, vaikkakin onnistuin 8.1. unohtamaan itse keksityn velvollisuuteni.

9.1. Antto pyysi minua piirtämään lelujaan, kuka tunnistaa tämän robotin? Pojalla oli kaksi samanlaista mutta erikokoista, ja niiden asettelu oli tarkkaa puuhaa. Isomman piti olla vähän kumossa jostain syystä. Anttokin piirsi avukseni.

Sen verran haaleaksi jäi kuvasta Anton voimakkaan käsialan rinnalla minun versioni roboteista, että tässä vielä tarkemmin:


Eilen 10.1. piirsin jälleen Aaronin.


Tänään 11.1. kuvaan pääsivät koivet. Entinen opettajani Olavi Suomela opetti minulle ja kavereilleni aikanaan elävän mallin piirtämistä, ja kun aloimme muuten jo saada mallien vartalot näyttämään ihmismäisiltä, hän irvaili, tosin lempeään tyyliinsä, piirtämistämme käsistä ja jaloista: miten kädet ja jalat eivät yksinkertaisesti saa näyttää sellaisilta, kun muuten näyttää jo niinkin hyvältä. Saimme kotitehtäväksi piirtää jotain 50 tai 100 kättä ja/tai jalkaa (näin sitä ikävät asiat unohtuvat, hahhaa), ja sen suoritettuamme Olavi ei tainnut juuri meille enää käsistä ja jaloista napistakaan. Nyt olisi taas tilaisuus, sanoisin katsellessani vasemman jalan kummallista nilkkaa ja nyrjähtänyttä oikeaa polvea. Ensi kerralla paremmin sitten.

Uuden vuoden ensimmäiset piirustukset

Tämän vuoden alku oli tavallista raskaampi, vaikka kirjaimellisesti ottaen toki kepoisempi kuin edellisen, silloin näet odotin Aaronia ja olin aika tuhdissa kunnossa. Mutta vuosi sitten olin onnellinen, toiveikas - ja miten sitten elämä ehtikään heittää kaiken ympäri vielä vuoden 2008 viime töikseen.

Tunnelmat ovat vaihdelleet näinä vaikeina aikoina. Ensin olin niin turta, etten saanut kynää kädessä pysymään. Mielessäni pyöri kaikenlaisia kuvia. Lipasto, vähän sellainen kuin vanhempieni maalla siinä silmieni edessä oli sinä päivänä, kun sulattelin tätä kaikkea. Ajattelin lipastoa, mitä kaikkea se kätkeekään: kauan avaamattomina olleita laatikoita, tomua sisällä. Kuinka se kaatuu ja lokerot paiskautuvat siitä joka puolelle. Mietinpä vielä lipastoa, joka makaa meren pohjassa ja jonka armoton, arvoituksellinen kasvusto turkoosia ja ruosteenruskeaa muuttaa osaksi kalojen asujaimistoa. Kuinka hitaasti liukuen sen päällä olevat esineet putoavat, kun haaksi liikahtaa merivirrassa.

1.1.2009 Päätin, että vuoden ensimmäisenä päivänä tartun oikeasti toimeen ja alan piirtää. Kasvi on kotimme ainoa jotakuinkin hengissä oleva viherkasvi.


2.1.2009 Katson lasta, joka touhuaa lattialla, ja tiedän, että elämä jatkuu, olkoonkin klisee, olkoonkin että vaikeana näin alkuun.


3.1.2009


4.1.2009 Sisareni oli luonani yötä. Sanoi pitävänsä kuvaa jonkin verran näköisenä.


5.1.2009 Naamio. Katselen sitä surullisena ja mietin, miksi usein tuntuu niin paljon helpommalta piiloutua sellaisen taakse kuin olla aidosti itsensä, antaa itsensä alttiiksi. Janne toi tämän Venetsiasta työmatkalta. Kesällä naamiaisissa hänellä oli se kasvoillaan, kunnes eräs pikkutyttö pelästyi ja se piti siirtää syrjään.


6.1.2009


7.1.2009 Luin joskus lapsena Nuorten maailma -nimisestä kirjasta artikkelin siitä, miten kiromantian mukaan käsistä näkee ihmisten luonteenpiirteitä, taipumuksia yms. Voikohan oikeasti olla niin, että ihmiset, joilla on lyhyt pikkusormi, ovat huonoja puhujia ja pienikätiset hallitsevat suuria asioita? Kirjan mukaan ihmiset, joiden kämmen on syvä eli kuoppamainen, joutuvat elämässään kamppailemaan vaikeuksien yli. No, samapa tuo. Kamppaillaan nyt yhden päivän yli kerrallaan...

Joulun piirrokset

Kiireessä olen velvollisuudentuntoisesti piirtänyt viime päivien "pakolliseni", tänään tosin mitään hoppua ei ollut ja se näkyykin mielestäni jonkinlaisena rentoutena kädenjäljessä. Toisaalta kiire ei aina huonoksikaan: joskus se auttaa unohtamaan puunailun ja saa keskittymään olennaiseen, kuten ehkä jouluaaton piirroksessa.

23.12. juuri vuorokauden vaihtuessa piirsin noin minuutissa pöydällä olleen asetelman Anton harmaalla tussilla. Käytän mielelläni nimenomaan harmaata tussia, kun piirrän huopakynillä. Se jättää hiukan varaa korjailla. Korjailut kyllä näkyvät epäröivinä viivakimppuina, mutta niistä on usein mahdollista selvittää, mikä niistä viivoista on se, jota lähdin lopulta seuraamaan. Mustalla tussilla piirrettäessä kaikki viivat ovat aika tasa-arvoisia, joten väline on melko armoton. Lumiukko ja lippu lähtivät hiukan myöhemmin asetelmasta, ja niiden tilalle piparitalon ympärille tuli havuja, varpuja, Kivi-tuikkulyhty, punainen omena ja kaksi granaattiomenaa. Aika kiva joulusettinki mielestäni.


24.12. eli jouluaattona piirsin myös erittäin nopeasti ja jälleen harmaalla tussilla. Aaron makailee tässä vatsallaan sohvalla. Turhaa suhrua toki tuli, mutta pääpiirteittäin pidän tästä piirroksesta. Etenkin tuo näkyvä käsi on mielestäni aika jämpti ja pään muodosta tuli kutakuinkin ok.


25.12., joulupäivänä, mahdolliset ihmismallini olivat nukkumassa, ja täytyy se tunnustaa, että ihmisten piirtäminen on se, mihin minun on ehdottomasti helpointa motivoitua. Muistelin, kuinka eräälläkin luennolla valokuvataiteilija Liisa Söderlund kehotti lähestymään esimerkiksi kukkien valokuvaamista muotokuvauksen kannalta, ja ajattelin piirtäväni syöttötuolin muotokuvaa. Laiskana en kuitenkaan jaksanut asetella huonekaluja mitenkään vaan piirsin vain mitä näin. Muotokuvaaminen edellyttäisi hiukan enemmän katselukulman hakemista, ja lisäksi tuolista kiinnostuminen vain todellakin on vaikeaa minulle, ellei kysymyksessä ole jokin ohje- tai rakennepiirros, jollaista en nyt tässä tavoitellut. Motivoitumattomuus alkaa helposti näkyä varjostuksissa, joiden kanssa jää kierteeseen. Varjostuksilla yrittää hakea piirrokseen potkua, jota ei aiheesta muuten löydä. Paras olisi yleensä pitää sellaiset minimissään, ainakin nopeissa luonnoksissa, koska kohta koko piirros on varjostettu. Välineenä pehmeä lyijykynä. Kuva on vähän tärähtänyt.


Tänään 26.12. palasin suosikkiaiheeseeni eli ihmiseen. Malli on jälleen sylissä ja ruokailemassa. En siis pitänyt kummempaa kiirettä, vaikka sommitelma oli jälleen hyvin spontaani - aika harvoin muutenkaan jään kovasti miettimään sommitteluja. Piirsin tavallista hitaammin ja harkitsevammin, sillä malli nukahti ja oli siksi helposti tarkasteltavissa. Asento tosin vaihtui jossain välissä, ja meni hiukan arvailuksi. Mielestäni jälki on ihan mukavan keveää, vaikka käytin piirtämiseen reilusti aikaa (kymmenen-viisitoista minuuttia luullakseni). Jälleen pehmeällä lyijärillä piirretty.

Kun ei keksi...

Joskus on vaikea keksiä, mitä piirtäisi, etenkin jos on koko päivän tuskaillut jouluvalmistelujen kanssa (olin niin kovasti ottamassa rennosti tänä vuonna ja näinpä taas kävi), ja silloin muistelen valokuvaajaa, jonka nimen olen jo unohtanut - hän esitti, ettei tarvitse jalansijoiltaan liikahtaa ja silti voi löytää kuvaamisen arvoista. Tekikö hän sitten jonkin teossarjan, jota ottaessaan ei liikahtanut paikaltaan, vai ajeliko jossain autolla pysähtyäkseen kuvaamaan aina satunnaisella, summamutikassa karttaan merkityllä paikalla, en muista. Joka tapauksessa minäkin olen sitä mieltä, että katolle kiipeämällä saa kuvaan lintuperspektiiviä ja mahdollisesti jalkaan kipsiä mutta tuskin sen kiinnostavampia kuvia kuin kuvatessaan niillä tasoilla, joilla liikkuminen on luontevinta. Motivaatio ratkaisee, ja joku löytää sen roikkumalla tikapuissa ja toinen - ehkä sitten laiska kuten minä usein - innoittuu siitä, mitä näkee (tai sitten ei innoitu).

Tänään lykkäsin piirtämistä eteenpäin ja eteenpäin, koska mieleen ei tullut mitään mainittavaa aihetta. Sitten lopulta kello löi kymmentä illalla ja ajattelin koittaneen ajan tarttua kynään joka tapauksessa. Kuva on vähän vaikea hahmottaa: siinä on vauva poikittain sylissäni ja koipeni näkyy hänen takaansa. Itse asiassa Aaron on taas kerran syömäpuuhissa, mutta sitä ei tässä ole tehty nähtäväksi. Lyijykynällä piirtelin, ja olen ihan tyytyväinen piirroksen kepeyteen.

Leipä (pienen) miehen syöttötuolissa pitää ja sesonkiin sopivaa

Kuten Junglehouse Mom tiesi kertoa, edellisen postauksen piirros esitti lasten neulekonetta. On minulla oikeakin sellainen, mutta se on iso, äänekäs ja monimutkainen ja sijaitsee autotallissa. Niinpä tuolla on ollut oikein oivallista vääntää neulosputkea muutamia lahjoja varten.

Eilen oli digipokkarin akku loppu, joten lähetän kahden päivän piirrokset nyt samalla kertaa. Ei oikein luista nyt tuo piirtäminen taaskaan, vähän kankeaa on. Kyllä tämä kuitenkin tästä, kunhan pitää rutiinin yllä.

Minulla oli eilen ja tänä aamuna poikkeukselliset oltavat, kun kokeilin yhden lapsen yh-arkea. Janne ja Antto olivat mummolassa ja päättivätkin jäädä sinne yöksi. Tuntui rennolta, kun ei tarvinnut karjuen selvitellä poikien välejä tai katsoa, ettei isompi herätä pienempää tms. Ei tarvinnut olla viihdyttäjänä tai potea huonoa omaatuntoa lapsen jatkuvasta telkkarin töllötyksestä. Aaron tuntui kehittyvän silmissä, kun sai rauhassa möngertää. Silti oli kiva nähdä isompia poikia, kun he tänään kotiutuivat. Eilen piirsin Aaronin, joka söi innokkaasti leivän sisusta.

Tänään Janne ja Antto palasivat sesonkiin kuuluvan sisustuselementin kanssa. Se koristeltiin heti, ja piirsin siitä äsken pikaisen yksityiskohtakuvan. Hmm, kuusi ei todellisuudessa kallistu noin uhkaavasti, vaan luonnoskirja näyttää olleen vinossa kuvaa otettaessa.

Kuva-arvoitus, kummajainen

Tämän päivän piirros ei ole kuvana kummoinen, epäloogisesti varjostettu lyijykynätuherrus, mutta esittää kuva-arvoituksen, johon toivon lukijoideni esittävän veikkauksiaan. Paljastan esineen todellisen laadun seuraavassa postauksessani, jos olen saanut riittävästi arvauksia tai joku on osunut oikeaan.


Vinkkinä kerrottakoon seuraavaa:
* Ostin vekottimen tänään itselleni Anttilan leluosaston alesta harkittuani jonkin aikaa sen tarpeellisuutta.
* Ostopäätökseen vaikutti suuresti mahdollisuus käyttää härveliä joululahjojen valmistukseen. Niin myös hinta, joka oli aiemman noin 28 euron sijaan enää kahdeksan euroa.
* Koneeseen syötetään jotain, ja kuvassa oikealla esitettyä kampea kääntämällä se suoltaa jotain jatkojalostetta.

Palkitsen ensimmäisenä oikeaan osuneen jollain pienellä aparaatin tuotoksella, jonka laadusta en tosin mene takuuseen.

Joulusiivousta odotellessa

Ajatus oli piirtää rinki olohuoneemme huonekaluista, joiden väliin jää tyhjä lattiatila, mutta koska kyseinen tila ei tosimaailmassakaan ole tyhjä vaan tällä hetkellä vaateröykkiöiden valtaama, roinaa alkaa kertyä piirrokseenkin. Seinällä Anton tonttujoulukalenteri katselee kiinnostuneesti, mitä tämän vuoden joulusiivouksesta tulee. Kaikenlaisesta hopusta huolimatta nyt illalla mieli on rauhallinen, kun istun sohvalla piirtämässä ja viihdyn siinä hyvin, omassa kodissani, omalla paikallani.

Vauvan rauhallinen uni

Tänään meillä oli vieraita, sitten neuvolaan influenssarokotukseen ja lopuksi viettämään pikkujouluja ystävien luokse. Olihan siinä ohjelmaa, mutta kuitenkin tavallaan aika kiireetön päivä. Monenlaista tunnetta siihen kuitenkin mahtui ja sattumusta.

Minulta oli tänään sinnikkäästi hukassa resepti, jolla olisin voinut ostaa Antollekin rokotteen. Ystävän lasten kärryt kaatoi koira. Kotikaupungissani oli tuhoisa tulipalo, jossa tuhoutui erään neuvolan työntekijän koti. Sain pari ihanaa lahjaa, käsin tehtyjä koruja molemmat. Toisen sain ystävältä, jonka lapsi oli nimenomaan halunnut antaa sen minulle juuri tänään. Toisen taas sain toiselta ystävältä, joka oli löytänyt lahjan Naisten joulumessuilta ja pitänyt sitä aivan näköisenäni. Ja sitten illalla pikkujouluissa mietin, mikä oikein on joulun ydin, mikä puolestaan joutaa pois. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kysymys on vaivannut minua paljon, ei siksi, että olisin pelkästään kyllästynyt lahjarumbaan, vaan jostain syystä minua hämmentää nyt ensi kertaa joulun ja jouluevankeliumin visualisointien runsaus, puhumattakaan tonttu-ukoista ja muista. Joulu on kai sitten aika mutkikas juttu niin teologisesti kuin kulttuurisestikin.

Ja nyt kotiin palattuani mietin myös sitä perhettä, joka menetti ihan kaiken omaisuutensa siinä tulipalossa, miten he kokevat kodittomuutensa, miltä heistä mahtaa tuntua ja vielä joulun alla. Kodin pehmeällä sohvalla piirtelin nukkuvaa Aaronia, joka on niin täydellisen tietämätön näistä elämän moninaisista kiemuroista, tyytyväinen hetkeen, jolloin vatsa on täynnä ruokaa ja ympärillä lämmin syli. Välineenä on ohutkärkinen musta tussi.

Päivän piirroksessa lukeva poika ja uusi kuontalo

Piirsin Anton, joka lukee Richard Scarryn kirjaa Meidän koulu. Tuossa klassikossa on ainakin lohikäärmeitä ja krokotiileja, jotka Antto olisi halunnut minun piirtävän myös kirjaani, mutta tähän tuotokseen en saanut sellaista mahtumaan. Toisen kerran sitten.

Taas on välineenä lyijykynä, ja piti oikein nähdä vaivaa, etten alkaisi taas liikaa puunata. Se kun johtaa minulla auttamatta suttuisuuteen. Varovaisuudestani huolimatta en täysin välttynyt tarpeettomaltakin puunaukselta, ja tietysti toiset kohdat ovat siitä huolimatta vailla viime silausta. Näin se menee ja taas mielessä käy, että voisin huomenna kokeilla muuta kuin lyijykynää. (Raapustelin tänään vähän kahvilassakin, silloin ilman kummempaa tulosta ja kuulakärkikynällä. Taitaa hiljalleen piirustusvaihde kytkeytyä päälle!)


Anton tukka on muuten leikattu tänään, vaikka piirroksesta ei ehkä muutosta aikaisempaan huomaa. Junglehouse Mom lyhensi hiuksia hieman, mutta malli säilyi pitkänä ja luonnollisen näköisenä. Siistiltä näyttää ja tuntuisi paremmin poikakin näkevän, kiitoksia!

Tankkaaja päivän piirroksessa

Meni vähän viime tinkaan, mutta sainpas päivän piirroksen aikaiseksi tuossa hetki sitten.

Eilisestä viisastuneena valitsin itselleni luontevan aiheen, vaikka väline olikin taas lyijykynä (8B). Liike on jännä asia: kun sitä ei ole, esimerkiksi eilisessä lampussa, sitä kaipaa, jotta piirustukseen saisi eloa, ja toisaalta kun sitä on, tuskittelee, kun ukkeli ei voi hetkeä vain olla ja syödä vaan vaihtaa pään asentoa tavan takaa. Aaron huomasi, että katselin häntä usein, ja otti sen leikkinä. Sain kyllä ihania hymyjä mutta myös ylimääräisiä viivoja niskaan. Ne tosin eivät haittaa vaan elävöittävät kuvaa pojasta, joka on mielipuuhassaan eli iltapalalla. Käsiin olisin voinut käyttää aikaa enemmänkin, mutta malli olikin sitten äkkiä niin eri asennossa, ettei onnistunut. Lapsen ote on niin liikuttava, kun häntä imettää, että se olisi kyllä satsaamisen arvoinen seikka piirrettäessä.

Miksi lyijykynä ei maistu eli vähän hankala piirustuspäivä

Etsin jostain Anton kynien joukosta lyijykyniä ja kokeilin onneani. Ensimmäinen, sorttiaan 4B, oli ilmeisesti lentänyt riittävän monta kertaa seinästä seinään: terä katkeili teroitettaessa, kun ensin ylipäänsä sain sitä kuorittua näkyviin. Toinen oli HB, joka on jotakuinkin passeli mielestäni, jos se on terävä. H-alkuisilla lyijykynillä jää mielestäni liikaa nyhräämään, ja ne ovat aivan liian haljuja. HB:n terän kanssa oli kuitenkin ongelmia, ja lopulta löysin kelvollisen 2B:n. Piirtäessäni havaitsin teroittimen olevan vähän rikki enkä tullut sitten juuri teroittaneeksi. Se kostautui kuten aina: pikkuhiljaa alkaa huomaamattaan tuottaa karvaista jälkeä, mikä tekee tietä korjailuille ja korjailujen korjailuille, jolloin piirroksen raikkaus kärsii.

Olen niitä piirtäjiä, jotka nauttivat kaikkein eniten puolen minuutin tai minuutin elävän mallin piirtämisestä. Joskus toki on hauska jäädä tutkiskelemaan jotain kohdetta pidemmäksi aikaa, mutta minun täytyy olla tarkkana, etten jää nyhräämään ja koristelemaan. Siksi välineenäkin paras on sellainen, jonka kanssa ei liikoja korjailla. Pidän tussista, kuulakärkikynästä ja sellaisista, mutta lyijykynä tuottaa vähän hankaluuksia. Vielä kun nyt valitsin liikkumattoman kohteen, joka on melko vaikea kuvattava sellaisenaankin, oli vaikea olla kovin tyytyväinen tulokseen:


Olohuoneen kattolamppu on tehty luultavasti samanlaisesta materiaalista kuin Kiasman kahvilan syöttötuolien kummalliset siivet, onko sitten lasikuitua vai muovia, mitä lienee, tai ainakin lampun materiaali näyttää samalta. Varjostin koostuu lehtevistä, ilmavista suomuista. Lamppu oli paikallisen valaisinliikkeen ikkunassa, ja sellainen oli pakko mennä ensimmäisen tilaisuuden tullen ostamaan, vaikka jouduinkin odottamaan viikkoja (se ikkunassa ollut yksilö oli ensimmäiseen tilaisuuteen mennessä ehtinyt mennä). Oli vaikea piirtää suomuja, jotka ovat läpikuultavia mutta kuitenkin täynnä vivahteikkaita varjoja. Rakenne on aika mutkikas, enkä alkuun osannut valita, keskitynkö lampun hahmoon vai niihin rakenteisiin vai valoihin ja varjoihin vai mihin. Lopputulos on siis sekasikiö, jota on moneen kertaan kumitettu ja josta on kerran suorastaan kaikki poistettu.

Seuraavaksi valitsen omemman välineen tai aiheen, mutta tulipahan nyt tutustuttua niihin piirtämisen puoliin, jotka eivät ole ihan sitä ydinosaamisaluettani.

Piirustuskalenterin ensimmäinen päivä

Tästä se alkaa. Piirsin Aaronin, kun hän testasi isoveikan peruja olevaa syöttötuoliaan ensimmäisen kerran. Tuolista huolimatta liikettä oli siinä määrin, että perässä oli vaikea pysyä. Vähän tuntui ruoste pitelevän kättä, mutta ei se kynä kädestä pudonnut.

Piirustus päivässä...

Ei jaksa, ei viitsi, ei saa aikaiseksi. Mitä kaikkia laimeita tekosyitä onkaan ollut siihen, että piirtäminen on jäänyt kovin vähiin viime vuosina. Minulla ei ole nyt joulun alla suklaakalenteria kuten meidän perheen isillä ja esikoisella, mutta näin jälkijättöisesti aloitan - tosin vasta heti huomenna - oman piirustuskalenterini. En lupaa päivittää tänne tuotoksiani joka päivä mutta lupaan yrittää saada yhden sellaisen aikaiseksi päivittäin. Tämän kalenterin viimeinen luukku ei myöskään aukea 24. tätä kuuta, sillä yritän ylläpitää tapaa myös koko seuraavan vuoden.

Ei uskalla. Niinpä niin, ruosteessa ollaan, ja se kyllä vielä nähdään, kun pian yhdessä naureskelemme tuotoksilleni, hyvä lukijani. Piirustus päivässä kuitenkin pitää, jos nyt ei leivissä, kuten Heljä Liukko-Sundström jossain haastattelussa ynnäsi kadehdittavan tilanteensa, ainakin ruostetta vähän loitompana. Eipä siis auta kuin rohkeasti katsoa, mitä tulee. Uskoisin, että se taito muutaman viikon kuluessa alkaa hissukseen palailla.