Avajaisissa säätäminen - sanoin ei jatkoille

Janne saa sitten työpaikallaan hommat valmiiksi aikaisemmin kuin arvelikaan, joten tulee kotiin ajoissa ja siivoaa, kunnes kotiudumme ystävän ja poikien kaverien luota. Pikaiseen jotain päälle, jotain mitä ei joka päivä. Vaan niinpä kaikki mikä tavallisesta poikkeaa alkaa tuntua vieraalta, ja päädyn vain astetta perusvaatetustani juhlavampaan asuun.

Pakataan perhe mukaan ja mennään. Kilipukit toisessa näyttelysalissa houkuttavat esikoista, joka haluaisi kivuta niiden selkään. Tauluja ihaillaan sen verran läheltä, että keskittymiseni on lapsessa. Vaihdamme siis: minä otan Aaron-vauvan kantaakseni (ja kannankin sitten koko illan kädet maitohapoilla), ja Janne huolehtii Aaronista. Puheet, joita seuraa lukuisia, ovat juuri alkaneet, kun puoliso saa tarpeekseen ja toteamme olevan parasta viedä Antto kotiin.

Avajaisjuhlallisuudet jatkuvat siis minun ja syliapinan edustaessa perhettämme sillä välin kun isi ja isoveikka viettävät videoiltaa Shrekin parissa. Puheet jatkuvat ja Aaron haluaa jutella. Siirrymme käytävään, jossa toinen pienen lapsen kanssa oleva äiti yrittää huonolla menestyksellä kuulla, mitä salissa puhutaan. Rupeamme puhumaan keskenämme, koska juhlallisuuksista ei ota tolkkua. Puheet jatkuvat aika tovin, ja Aaronin päätettyä senkertaisen rupattelunsa kokeilemme onneamme salissa. Onnistummekin kuulemaan loput, ja minulle selviää yhden entuudestaan vain nimeltä tutun taiteilijaseuralaisen ulkomuoto, kun Jarmo Kukkonen saa (mielestäni ansaitusti) Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton tunnustuspalkinnon. Kävisin esittäytymässä toiselle saman seuran jäsenelle ja onnittelemassa häntä, mutta hän on suosittu, sillä kaikki haluavat hypistellä mitalia ja onnitella.

Hälinää ja hulinaa, tuttuja ja vieraita naamoja ja keskustelua näyttelystä ja sen järjestelyistä ja aivan ennen kaikkea sylissäni olevasta vauvasta, joka kommenteista päätellen on hymyileväisellä tuulella, ja jossain vaiheessa saa vapaalla kädellä kulautettua lasillisen Pommacia alas ja myöhemmin otettua kermalla ja viinirypäleellä koristellun palan kääretorttua (ei jää ainoakseni). Joku seuralainen kysyy, lähdenkö jatkoille, mihin vastaan, etten ollut tajunnut koko jatkoja ajatellakaan enkä perhetilanteen takia voi, ja sen jälkeen puheenaiheeni kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa on se, etten voi lähteä jatkoille ja vähän tietysti harmittaa. Oikeastaan enemmänkin tulee syyllinen olo, tuntuu että pitäisi hiljalleen sulautua porukkaan paremmin ja käyttää hyväkseen kaikenlaiset jatkot tutustuakseen paremmin, mutta höh kun en ole ikäpäivänä todella edes ymmärtänyt koko jatkojen todellista funktiota. Mennään johonkin paikkaan, jossa takamus istuu olalle paremmin, jos olen oikein oivaltanut.

Avajaiset saavat miellyttävän käänteen, kun odottamatta eräs ystäväni, jolle ohimennen vinkkasin tapahtumasta mutta joka oli myös saanut kutsun toiseltakin näyttelyyn osallistuneelta, saapuu paikalle ja alamme yhdessä ruotia teoksia ja tehdä hurjia suunnitelmia siitä, miten käytämme hänen kotonaan olevan tyhjän huoneen taiteentekemistarkoitukseen. Väleissä tapaan edelleen lukuisia tuttuja seuralaisia ja valittelen sitä, että jatkot jäävät väliin (ketä oikeasti kiinnostaa?), ja tutustun muutamaan nimeltä tuttuun mutta naamalta aiemmin tuntemattomaan. Ystäväni tapaa myös tuttujaan ja puhelemme tahoillamme tovin ja minä tapaan kilipukit veistäneen taiteilijan, joka ihmettelee, että olen sitten viime näkemän saanut toisenkin lapsen, sitten juttelemme taas ystävän kanssa ja hamstraamme vielä jotain pöydästä ennen kuin alamme tehdä suuntaa kohti naulakkoja.

Toinenkin ystäväni saapuu paikalle ja tuo kukkia, jotka kotona paljastuvat hyvin kauniiksi - öö - amarylliksiksi? Tämä siitä huolimatta, että museolla ei ole sitten mitään minun tekemääni, enintään ehkä nimeni jossain pienellä painettuna, sillä työni ovat näytillä ihan muualla. Kukat auttavat minua tuntemaan itseni näyttelyn taiteilijaksi (kiitos J. Mom!). En odottanut kenenkään etenkään lapsellisen tutun tulevan paikalle, sillä oma kokemuskin jo kertoo, että leikki-ikäisen kanssa avajaisissa liikkuessa taulujen hinnat saattavat hirvittää huomattavasti enemmän kuin turvallisesti yksin käydessään. Kun puen, ystävä ehtii tehdä pikakierroksen museossa, ja sitten poistumme molempien ystävien kanssa ja Aaron kärryissä tilasta, joka on tyhjentynyt, sillä kaikki ovat lähteneet sinne jatkoillensa, ja erkanemme omille tahoillemme.

Avajaiset ovat hengästyttävä tilaisuus, ja melkein aina osallistun niihin lapsi kärryissä tai käsivarsilla, vähintäänkin mahassa. On lievä paine siitä, että ehtii jutella kaikkien kanssa, keksii tarvittaessa edes jotain sanottavaa jokaisen teoksesta tai edes huomaa jokaisen teokset samalla kun katsoo, ettei vastuullani oleva potentiaalinen tihulainen särje niitä. Ja apua jos keskustelu etenee kirjallisuuden haaraan, josta minulla ei ole mitään käsitystä (ja niitä haaroja riittää, olen hyvin vähän saanut luetuksi viime vuosina). Onneksi usein ei ole edes mikään pakko keskustella henkevästi mistään vaan voi vaihtaa sanan siellä, toisen täällä. Usein on kiire kotiin tai johonkin toiseen paikkaan tai kiire ihan vain sen takia, että puoliso on ehtinyt nähdä näyttelyn, ja tämä useimmiten juuri silloin, kun itse viihtyisin. Toisaalta joskus kiireet ovat helpotus. Jos hälinä alkaa hermostuttaa, kiire on hyvinkin tervetullutta. Se lapsi, jonka ehdoilla menen avajaisissakin, saattaa yhtäkkiä haluta välittömästi kotiin, jolloin voin hiljalleen alkaa tehdä lähtöä. Siinä mielessä avajaiset ovat myös rento tilaisuus: oikeastaan siellä voi olettaa ihmisten olevan jo hilpeissä tunnelmissa tervetuliaismaljojen ja jatkoillesiirtymisaikeidensa kanssa. Yleisesti ottaen ainoa, joka kokee velvollisuudekseen selitellä poistumistaan tai ei-jatkamistaan, taidan olla minä.