Joskus on vaikea keksiä, mitä piirtäisi, etenkin jos on koko päivän tuskaillut jouluvalmistelujen kanssa (olin niin kovasti ottamassa rennosti tänä vuonna ja näinpä taas kävi), ja silloin muistelen valokuvaajaa, jonka nimen olen jo unohtanut - hän esitti, ettei tarvitse jalansijoiltaan liikahtaa ja silti voi löytää kuvaamisen arvoista. Tekikö hän sitten jonkin teossarjan, jota ottaessaan ei liikahtanut paikaltaan, vai ajeliko jossain autolla pysähtyäkseen kuvaamaan aina satunnaisella, summamutikassa karttaan merkityllä paikalla, en muista. Joka tapauksessa minäkin olen sitä mieltä, että katolle kiipeämällä saa kuvaan lintuperspektiiviä ja mahdollisesti jalkaan kipsiä mutta tuskin sen kiinnostavampia kuvia kuin kuvatessaan niillä tasoilla, joilla liikkuminen on luontevinta. Motivaatio ratkaisee, ja joku löytää sen roikkumalla tikapuissa ja toinen - ehkä sitten laiska kuten minä usein - innoittuu siitä, mitä näkee (tai sitten ei innoitu).
Tänään lykkäsin piirtämistä eteenpäin ja eteenpäin, koska mieleen ei tullut mitään mainittavaa aihetta. Sitten lopulta kello löi kymmentä illalla ja ajattelin koittaneen ajan tarttua kynään joka tapauksessa. Kuva on vähän vaikea hahmottaa: siinä on vauva poikittain sylissäni ja koipeni näkyy hänen takaansa. Itse asiassa Aaron on taas kerran syömäpuuhissa, mutta sitä ei tässä ole tehty nähtäväksi. Lyijykynällä piirtelin, ja olen ihan tyytyväinen piirroksen kepeyteen.
Tekstit
2 kommenttia:
Aattelepa, kun piirrät yhden piirroksen joka päivä, vuoden päästä sinulla on niitä jo 365. Aivan huima määrä.
Lapsitutkielmat ovat aina niin koskettavia, herkkiä, aitoja.
Joo lasten kanssa ei voi tai ainakaan kannata jäädä liikoja hienostelemaan.
Aatella joo, sieltä 365:n joukostahan voi löytyä joku passelikin :) Tai kumma ellei yhtään. Yritän myös kirjata samalla ylös ajatuksiani ja kuulemiani ajatuksia piirtämisestä aina silloin kun jotain muistuu mieleen, ehkäpä siitäkin tulee itselleni tärkeä materiaalipankki joskus.
Lähetä kommentti