Ikuinen ystävä

Kilpikonnien pitäisi kaiken ymmärtämäni mukaan elää hyvässä hoidossa satavuotiaiksi, mutta niin kävi, että tämä juhannus sujui osittain surullisissa merkeissä: entinen puolisoni soitti aamulla ja kertoi, että Iku, nuorempi konnistamme, oli yön aikana kuollut. Ikulla oli ollut pientä vaivaa muutama päivä sitten, jolloin sitä oli käytetty eläinlääkärissä ja sen jälkeen asianmukaisesti lääkitty, ja vaiva oli helpottanut. Janne oli oikein tyytyväisenä vielä eilen todennut, että konna oli ollut oikein reippaan näköinen. Ja sitten kuitenkin näin.

Kilpikonna vain, moni ehkä ajattelee, ja enhän edes asunut samassa osoitteessa. Kuitenkin on surullinen olo. Kilpikonnat eivät ole seuraeläimiä, ja etenkin lasten synnyttyä tuntuu siltä, että ne ovat todellakin jääneet aika lailla vaille suurempaa huomiota, mutta hoivattavaan syntyy suhde. Muistoja on monia: Iku meille tullessaan, se oikein kiinnitti huomiota, miten reipas ja utelias konna meille tuli. Käytiin lääkärissä, madotettiin, todettiin luultavasti tytöksi, mikä tuntui kivalta, jos vaikka munia tulisi. Nimi keksittiin Don Rosan Sammon ryöstö -tarinasta, jossa Aku ja kumppanit seikkailivat Kalevalan maisemissa ja tapasivat mm. merihirviö Iku-Turson. Silloin pienenä säikähdettiin, kun Iku söi terraarion pohjamateriaalina käytettyä puuhaketta, mutta eläinlääkäri määräsi parafiiniöljyä ja siirryttiin muihin materiaaleihin, ei sen kummempaa. Niin ja kova syömään Iku oli myös, kaikki upposi. Eläinlääkärikin oli juuri äsken todennut sopivan painoiseksi. Nopeasti kasvoi ohi Dinon, tosin tyttökonnat tuppaavat olemaan painavampia. Kun Dinon ahdistelut kävivät toisinaan häiritsemään Matamia, se puski Dinoa voimain takaa terraarion laidasta laitaan.

Joskus kuitenkin Dino oli tervetullutkin siihen kuhertelemaan. Muistan, kuinka kerran siirsin Ikua ulkoterraarioon ja säikähdin, että sillä olisi jokin suolisto-ongelma tai vastaavaa, kun hännän tyvi näytti jotenkin ärtyneeltä. Kuitenkin kävi mielessä, olisiko mahdollisesti jotain muuta, ja tarkistin terraarion. Uhhuh, siellä oli siististi vierekkäin kaksi kilpikonnanmunaa! Ne olivat kauan aikaa kellarissamme, ja jännäsimme, mahtaisivatko konnat lisääntyä ennen meitä, sillä odotimme esikoistamme parhaillaan. Harjoituskappaleita olivat kuitenkin nuo yksilöt, tai sitten haudonta vain epäonnistui.

Miten ohut elämänlanka onkaan, ja mysteeri etenkin noin tuntemattoman eläimen ollessa kyseessä. Elämän suhteen tilanne taitaa olla joko-tai. Virkeä eilen ja eloton tänään. Kyyneleet ovat valuneet vuolaasti ja kaipuu on suuri, ei niin että oikeasti voisin sanoa nyt tähän elämäntilanteeseen kaipaavani lemmikkieläimiä, mutta jokainen lemmikinomistaja tietää, miltä tuntuu kuulla, että rakas perheenjäsen (tai entinen) on nukkunut pois. Ei niinkään, että olisin mitenkään erityisen eläinrakas, mutta ne omat ovat eri asia. Ja vielä kun on nuori konna kyseessä. Miten hallitsematonta elämä onkaan!

Janne sanoi hautaavansa Ikun puutarhaan. Minä tein ikkunalle pienen muistelupaikan, jossa valokuva Ikusta jälleen kerran hyökkäämässä Dinon ohi salaattiapajille sekä kilpikonnan muotoinen savilyhty (lahja Piia-ystävältäni) ja siinä tekotuikku, lapsiperheen ykköskynttilä. Antto katsoi kuvaa ja kyseli, ja sitten hän sanoi: "Minä pidän hirveästi Iku-kilpikonnasta." Lepää rauhassa, Ikuinen ystävä.