perjantai 15. elokuuta 2008

Satuillaan lapsille

Naapurin kirsikkapuuhun ilmestyi keväällä harakanpesä, ja alkukesästä pihassamme hyppeli harakanpoikasia raakkuvine vanhempineen. Eräänä päivänä puskasta kuului: "Äiti tuu kattomaan." Kävin Anton "majassa" kurkistamassa, mitä siellä olisi, ja siellä lojui maassa eloton harakanpoikanen. Kaivoin kuopan ja hautasimme linnun tiivistetyin mutta vakavin menoin ja tein selväksi perusasioita: se lintu ei enää täällä hyppelisi. Surullista mutta jotenkin sen vielä saa suusta ulos. Antto katseli kiinnostuneena ja vähän huolestuneena vieressä.

Menimme asioille ja tulimme kotiin, ja siinä portinpielessä hyppeli iloisesti harakanpoikanen. "Äiti, kato, siinä on se lintu", kuului kärryistä, ja minä siihen hätäisesti, ympäripyöreästi: "Niinpä näkyykin olevan. Katopas, tultiin kotiin!" "Miten se lintu pääsi ylös kuopasta?" Kun en ollut kuulevinani kysymystä, se toistettiin, ja vastasin lopulta surkeana, että kyseessä olikin eri lintu.

Miten onkin niin hankala joskus kertoa totuutta lapselle? Kuitenkin lapsi osaisi suhtautua luontevasti vaikka ihmetellenkin moniin sellaisiin asioihin, joihin aikuinen välttämättä liittää mielessään surua, syyllisyyttä, häpeää tai jotain muuta sellaista, minkä vuoksi aiheen mielellään väistäisi. Toisaalta ei sitten myöskään oikein tiedä, minkä asioiden kertomista voisikin lykätä vähän, tai minkälaisia tarinoita ehkä kannattaisi vielä vältellä. Antto on viime aikoina ollut innostunut Autot-elokuvasta ja etenkin siinä esiintyvästä hurjasta Frank-leikkuupuimurista, joka paahtaa vihaisesti esiin pensaan takaa ja jahtaa päähenkilöitä, Salama-autoa ja tämän kaveria Martti-hinaajaa. Kohtaus on ensi näkemältä jonkin verran pelottava aikuisellekin. Silti siitä on tullut pojan suosikki, jota on pahimmillaan ollut katsottava useita kertoja päivässä. Nyt sitten ihan viime öinä Antto on alkanut heräillä ja sanoa pelkäävänsä Frank-leikkuupuimuria. Hän pelkää, että Frank tulee meidän kotiimme.

Olen kutsunut nuorta väkeä meille naamiaisiin, joiden teemana on 1001 yötä. Tuhannen ja yhden yön satuja on vuosien mittaan karsittu väkivaltaisuudestaan, kuten näitä tarinoita kirjastosta etsinyt ystäväni tiesi huomauttaa. Samoin muita satuja, kuten voi huomata tarkastellessaan niitä eriasteisesti väkivaltaisia versioita, joita lastenkirjat ovat pullollaan. Antto sai esimerkiksi mummilta lahjaksi muutamia virolaisia kirjoja, joiden versiot tarinoista Punahilkka ja Kolme pientä porsasta saivat minut miettimään, miten tarinan kertoisin parhain päin. Kerrottuani tarinoista oman versioni nauroin itsekseni omalle typeryydelleni ja toivoin, että olisin vain kertonut ne sillä tavalla kuin ne kirjoissa olivat. Kerrotaanpas nyt lukijallekin, miten virolaiset lastenkirjat esittivät asiansa ja miten minä suodatin tarinat pojalle, näin varoitukseksi muille ja opetukseksi itselleni, jotta muistaisin vastaisuudessa pysyä hiukan paremmin totuudessa lasten kanssa, vaikka olisi hankalammasta päästä asioita:

Punamütsike. Kuvassa puunhakkaaja uhkaa kirveellä sängyssä makaavaa sutta. Teksti sanoo: Ainsa kirvehoobiga lõbetas puuraidur kriimsilma elupäevad. Vapaasti suomentaen jotenkin näin: Puunhakkaaja päättää kirveellään kiilusilmän päivät. Äidin versio: "Puunhakkaaja vie suden eläintarhaan." Seuraavalla sivulla sutta kuitenkin työnnetään kaivoon, ja siinä vaiheessa äiti nielaisee. Olisi pitänyt lukea kirja ensin itse. Äiti sanoo hädissään: "Ensin susi pääsee uimaan."

Possukirja.
Kun susi on epäonnistuneesti yrittänyt puhaltaa nurin sen kolmannen possun tiilitalon, hän kokeilee onneaan savupiipun kautta. Possut ovat kuitenkin tehneet jekun: kuumentaneet hormin alle padallisen vettä kiehuvaksi. Kirjan viimeinen kuva näyttää, miten susi laskeutuu hormia alas kohti lämmintä loppuaan. Äiti hankkii jälleen aiheen hävetä itseään ja sanoo: "Katos, possut on tehny jekun ja susi joutuu uimaan." Taitaapa olla pienehkö eufemismi äidin ilmaisutavassa.

Näin siis. Ja kuitenkin olen sitä mieltä, että minun lapsilleni ei valehdella, esimerkiksi en sano Antolle meneväni nukkumaan, ellen todella mene nukkumaan, enkä sano syöväni leipää, kun olen juuri mättänyt suun täyteen kakkua. Puolitotuuksia ei kuitenkaan lasketa eikä pipien poispuhaltamista. Totuuden kiertelynkin kanssa pitäisi joku raja tietenkin oleman. Miten olisi: "Puunhakkaaja pelasti Punahilkan ja mummon, ja susi joutui kaivoon"? Laventelisi siitä sitten totuudenmukaisesti lapsen kiusallisten kysymysten myötä.

6 kommenttia:

junglehouse mom kirjoitti...

Voi tuska, sain yhtä hyvät naurut kun ensi kertaa kuullessa ;D

Tää mamma lähtee kohta polttareihin ja jättää pipin poikansa ja tissitakiaistyttönsää tänne vuorokaudeksi, hui.. Mutta siis satuilla on joutunut monta viikkoa aikuiselle ystävälle ja sekin sucks, käyttänyt myös teijän juhlia tekosyynä ressille ja päivän huijauksen toivossa, sorge ;D

Säätäjä-Salla kirjoitti...

Hehhehehhee! :D Oli pakko tännekin kirjoitella tosta aiheesta, päätös kirjoittamisesta kypsyi kun tuosta juteltiin muutama päivä sitten ja sitten välissä jo unohdin, mistä piti kirjoittaa.

Kyllä, juhlan kuuluukin aiheuttaa stressiä, joten ei ole mikään tekosyy ;D Lienet jo lähtenyt polttareihin, mutta siis toivottavasti ovat oikein onnistuneet, ja ihan varmasti lapset pärjäävät sen aikaa.

Anonyymi kirjoitti...

No argh, ekan kerran ku luin, ni nauroin ääneen, ja nytkin vielä jo ties monennenko kerran lukeneena huvittaa :D "Susi pääsee ensin uimaan." Ehheheheee... Joo, ei kannata ruveta omiaan satuileen, tarinasta saattaa kadota logiikka :)

Säätäjä-Salla kirjoitti...

:D Joo kyllä tulee mieleen joku tv-peli, jossa pitäisi keksiä esitettävistä kuvista koherentti tarina - niin että näkee vain yhden kuvan kerrallaan. Vaatii ajatteluun vähän enemmän ripeyttä kuin multa löytyy.

Bluesea kirjoitti...

Helpommalla pääsee, kun ei enää satuile satuja ;-)

Säätäjä-Salla kirjoitti...

Joo taidan tästä lähin ihan vain kiltisti lukea kirjat alusta loppuun ja tyytyä satuilemaan vain sen verran, mitä en ymmärrä, jos siis yritän kääntää lapselle muunkielistä tarinaa :D