Pieni tarina päättämisen vaikeudesta

Maanantai-iltapäivän kohdalla kalenterissani luki "neuvolapsykologi". Sunnuntai-iltapäivänä isompi poikani rupesi oksentamaan ripuloituaan ja näytettyään vakavalta ja väsyneeltä sitä ennen. Sovin jo anopin kanssa lähtevämme siitä, että en mene sinne neuvolapsykologille enkä siis tarvitse lapsenvahtia, joksi hän olisi suostunut taudista huolimatta (epäili joka tapauksessa jo saaneensa tartunnan, jos olisi saadakseen). Ihan päätäni pantiksi en kuitenkaan pistänyt siitä, että jättäisin käynnin väliin, vaikka illalla rupesi tuntumaan siltä, että tauti saattaisi olla omallakin ovellani.

Maanantaiaamuna isompi poika jatkoi ripuloimalla ja pienempi oli niin tukkoinen, että päätin varata hänelle lääkäriajan. Tunsin oloni hieman honteloksi. Soitin neuvolapsykologille ja sanoin peruuttavani ajan. Sitten soitin lääkärikeskukseen ja varasin pienelle sieltä ajan, jonka sain vasta illaksi. Seuraavana oli vuorossa puoliso, jolle kerroin muuttuneesta päiväohjelmasta.

Ja siinä vaiheessa epäilys heräsi: oikeastaan oloni ei sittenkään ollut kovin huono. Edellisenä iltana äiti oli puhelimessa sanonut, että turha minun olisi olla menemättä vain siksi, että perheessä on tautia, omaa vointiani vain miettisin. Mies sanoi puhelimessa, että parempi olisi mennä tänään, jos minulla vain olisi kutakuinkin ookoo olo: en voisi tietää, miten perjantaiaamuksi saamani seuraava neuvolapsykologin aika passaisi esimerkiksi anopin aikatauluun.

Niinpä soitin psykologille uudestaan ja kysyin nolona, voisinko vielä tulla. Kyllähän se sopi. Ja tiesin soittaneeni asiakkaan siellä ollessa, sillä kysyessäni edellisen kerran, soitinko huonoon aikaan, olin saanut vastaukseksi, että ei, asiakas tulisi vasta yhdeksän jälkeen, ja sitähän se kello oli nyt kun päätin sitten toistamiseen testata puhelinlinjoja.

Soitin anopille ja pyysin tulemaan lapsenvahdiksi, ja siinä puhelun aikana aloin miettiä, että mitä jos nyt kuitenkin olisin sen verran sairas, että tartuttaisin psykologiin yrjötaudin juuri viimeisellä työviikolla ennen lomaa. Tätä pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, etten kerta kaikkiaan kehtaa enää soittaa kolmatta kertaa, ellen todellakin ala laatoittaa lattiaa ennen kuin lähden istuntoon. Niinpä jäin odottelemaan anopin tuloa ja aloin miettiä vauvan rohisemista ja räkimistä ja pelätä psykologin saavan laattaustaudin sijaan räkätaudin.

Lopulta lähdin neuvolapsykologille vauva kantoliinassa ja purin vähän tätä päättämisen vaikeuttani siellä. Tämä nyt ei ole ollenkaan ainoa tilanne, joka on tuottanut valinnanvaikeuksia. Ruokakaupassa olen toivoton, ellen ole siellä yksin. Toisen aikuisen kanssa en saa päätettyä yhtään mitään, taidan mennä sekaisin omien toiveideni ja seuralaiseni oletettujen toiveiden kanssa.

Kuitenkin edellisen kerran muistan saaneeni varsinaiset kunnon päättämättömyysskitsoilut joulukuussa 2006, kun olin juuri palauttanut lopputyöni. Ensin stressasin sitä, että sana metafora oli sivulla XX kirjoitettu väärin. Oliko sitten isoilla kirjaimilla vai pienillä kirjaimilla vai oliko peräti jokin ylimääräinen kirjain välissä. Siinä sitten mietin, mitä tehdä: painattaako koko homma uudestaan vai toivoako, että virhe ei kaataisi koko lopputyötä. Kun olin päättänyt hyväksyä mettaforan tai minkä lie, huomasin, etten ollut maininnut lapseni nimeä kiitoksissa. Miten julmaa! Hyvittelin mokaani sillä, että omistin yhden todella vähistä omista kappaleista tuota lopputyön kirjallista osaa Antto-pojalleni. Sitten vielä tajusin, että en ollut antanut kappaletta eräälle minua ohjanneelle henkilölle, jolla tosin on työnsä puolesta hyvät mahdollisuudet päästä käsiksi pariin muuhun kappaleeseen milloin vain. Mietin, miten asian esittäisin hänelle, sillä hän oli ehkä luullut jonkin aiemmin antamani kappaleen olevan hänelle, tai ehkä ei. Tiettyihin hyllyihin piti kuitenkin toimittaa kaksi opusta, siitä ei voinut tinkiä. Lopulta lähetin hänelle yhden kappaleen postitse.

Neuvolapsykologin pakeilta lähdin tuntien syyllisyyttä siitä, että olin hapuillut nenäliinapinoa vain niistääkseni - olin ollut harvinaisen keveällä tuulella tällä kertaa. Hukkaamassa yhteiskunnan varoja! Minulla oli sellainen tunne, että psykologi ajatteli varmasti minun olevan taas yksi sellainen omanapainen eukko, jonka täytyy käyttää hyväkseen kaikki mahdolliset tarjotut palvelut vain saadakseen kälättää asioitaan jollekin, joka työnsä puolesta joutuu kuuntelemaan.

Toinen tarina onkin illan lääkärikäynti, tai pikemminkin se, mitä siitä seurasi: yhä vieläkin pähkäilen, aloittaako lääkärin määräämä antibioottikuuri vai menisikö vauvan tauti ohi ahkeralla höyryttämisellä. Jos hän määräsi kuurin siksi, että sanoin, että minä en jaksa kuunnella sitä rohinaa? En osannut tulla mihinkään tulokseen, joten soitin tänään terveydenhoitajalle ja pyysin takomaan jotain järkeä päähäni. Sain ohjeeksi höyrytellä katsoa vointia huomisiltaan asti, sitten lääkettä, ellei lapsen olo ole kohentunut. Jos vointi huononee aikaisemmin, sitten saman tien lääkettä. Mutta mistäpä taas olen varma, onko vauvan kunto sama, parempi vai huonompi kuin aikaisemmin? Aargh, kuka ylettyy kurkottamaan aivoni narikasta?