Talon aika

Neuvolapsykologi kysyi tänään, mitä muuta elämääni kuuluu kuin lapset. Aloin kertoa näyttelystä, johon olen viemässä pari teostani. Teemana on aika. Toinen teos on hiuksillani kirjottu muotokuva vaarista, ja se on tehty vaarilta jääneisiin kehyksiin. Toinen on aiemmin esittelemäni isän vanhan paidan kappale, johon on siirretty kuvaa vaarin talosta ja korjailtu sitä kirjonnalla. Keskustelu johti vaarin taloon ja tunteisiin ja ajatuksiin, jotka mielessäni siihen liittyvät.

Talo ympäröi ihmistä siinä missä vaate tai ihokin. Näen talon yhdenlaisena ihmisen kuorena. Toisaalta siinä missä vaate on vain kuori, talo kätkee sisäänsä myös rakenteita: huoneita ja käytäviä, pölyä ja unohdettuja kalusteita. Sen sisäpuoli on merkityksellisempi kuin ulkopuoli, toisin kuin vaatteen. Ei silti, vaatekin elää kiinnostavasti ihmisen mukana: kuluu ja muotoutuu liikkeisiin sopivaksi. Kuitenkin talo on se, mihin unessa uppoutuu ja mihin voi onnellisesti eksyä tuntien silti olonsa kotoisaksi.

Ajattelin itseäni vaarin talossa ja tässä talossa. Jos olisin aikanaan muuttanut vaarin taloon (ja kuinka ristiriitaisin ajatuksin ja unin olenkin käsitellyt sitä mahdollisuutta, että asuisin tämän kaupungin sijaan siinä talossa ja Lahdessa!), tilaa olisi huomattavasti enemmän. Tilaa! Sitä olen tähän taloon kaivannut, vaikka muuten hyvin viihdynkin. Olen varmaan jäänyt niihin lapsuushaaveisiin, joissa pistin koko vaarin talon mielessäni uusiksi niiltä osin kuin mahdollista. Tilanpuute ainakaan ei hillinnyt unelmiani. Lääniähän oli kolmessa kerroksessa, aina elintasosiipeä myöten. Nykyinen kotini ei mahdollista loputonta roinankeruuta tai seinien pystyttämistä sinne tänne uusien ateljeetilojen, leffateattereiden ja kangaspuuhuoneiden toivossa, puhumattakaan sellaisesta lepäävästä tilasta, jolla ei juuri sillä hetkellä ole mitään käyttöä vaan pelkästään valtavasti mielikuvitusta ruokkivaa potentiaalia.

Perhettä voi tarkastella talona. Silloin huoneiden ei tarvitse loppua kesken eikä tilanpuutteen tulla vastaan, kun jotain uutta suunnitellaan. Ei tarvitse miettiä valon tulosuuntia tai sitä, jääkö jokin sopukka liikaa pimentoon. Silti olen varmaan nähnyt väärin tämän talon, perheeni, noin mielikuvana ja aivan konkreettisestikin. Koen talon omaksi paikakseni, jossa jokaisella muulla jäsenellä pitäisi olla omat huoneensa, sellaiset joissa heidän olisi myös tarkoitus pysyä. Loikkaukset huonerajojen ulkopuolelle herättävät ahdistusta. Erityisesti se harmittaa, jos Janne ottaa liikaa tilaa oman kopperonsa ulkopuolelta. Tämähän on minun kotini! Minä asun täällä mutta lisäksi vietän täällä kaiket päivät, olen töissä täällä (tai ainakin saan Kelalta rahaa siitä, että pysyn täällä enkä huitele liikaa avajaisissa tai jökötä jossain työhuoneessa).

Taidan asua taloani liian omavaltaisesti. Ylpeyttäni loukkaa myöntää, että en voi omistaa tätä perhettä, vaikka se olisi surkean urakehitykseni vuoksi ainoa toimi, mitä minulla on tai minkä hoitoon koen tällä hetkellä pystyväni. Omistamispakko tai pikemminkin hallinnan tunteen tavoittelu tekee yksinäiseksi ja huolestuneeksi. En voi yksin hallita taloa, joka muodostuu neljästä oikeasta ihmisestä. Palaan kuvataiteeseen ja tulevaan yhteisnäyttelyyn. Käsittelen kyllä luopumista teoksissani, mutta mikä saisi minut oikeasti antamaan talolle tilaa elää ja kasvattaa uusia huoneita? Miten voi olla niin vaikea ymmärtää, että tämä elämänvaihe on loppujen lopuksi lyhyt ja väliaikainen ja että siitä voisi yrittää nauttia sen sijaan että sen yrittää täydellisesti hallita?