Kuva: teos Eräästä huoneesta (2005). Isän kauluspaidasta puretulle kappaleelle siirretty valokuva esittää näkymää vaarin talosta, ja sitä on parsittu harmaalla ompelulankakirjonnalla.Unissani toistuu kaksi teemaa: lentäminen ja erilaiset tilat ja rakennukset. Lentämisestä näen unia usein mutta nähdäkseni en välttämättä tietyissä elämäntilanteissa vaan pikemminkin tietyissä mielentiloissa. Viime vuosina olen yhä enemmän kunnostautunut tilauneksinnassa. Olen talossa tai asunnossa, tutussa tai vieraassa. Saatanpa joskus vierailla kokonaisessa kaupungissakin, oudossa ja kiehtovassa mutta kuitenkin tutunomaisessa.
Tilojen esiintymiselle unissani löydän yleensä jonkin selityksen valvemaailmasta: elämänmuutokset, kaipaus, ihmissuhteet ja suhde omaan itseeni ja ajatuksiini näkyvät unimaailmassa rakennuksissa seikkailemisena. Vanhasta talosta löytyy uusia huoneita ja sopukoita, joiden olen unessa tavallaan tiennyt olevan olemassa mutta olen ehkä unohtanut, kaikenlaisia pölyttyneitä muistojen arkistoja, jotka heräävät eloon. Toisinaan olen muuttamassa talosta ulos tai taloon sisälle. Talo voi olla muuttunut siitä, mitä se on joskus lapsuuden vuosina ollut, mutta koskaan se ei ole sen vieraampi tai millään tavalla huonompi.
Minun unitaloni on talo, jossa isäni asui lapsuutensa, oman lapsuuteni mummola. Vaarini oli omin käsin sen rakentanut 50-luvulla. Elintasosiipi, suurikokoinen autotalli ja sen yläpuolella sijaitseva salimainen olohuone rakennettiin 70-luvulla. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin tyylikäs ja käytännöllinen, itse asiassa kummallinen ja suurikokoinen talo tuntui minusta pelottavaltakin, mutta minulle talo oli valtava innoituksen lähde, josta näin lapsenakin paljon unia ja johon palaan vieläkin niin unissani öisin kuin ajatuksissani päivisinkin.
Vaarini kuollessa minulle oli - hävettää vähän tunnustaakin - suunnilleen yhtä raskasta luopua talosta kuin läheisestä ihmisestäkin. Ei se ole sitä, että säilyttämällä rakennuksen olisin kuvitellut voivani museoida rakkaan ihmisenkin. Jos olisin muuttanut vaarin jälkeen tuohon taloon, olisin luultavasti pistänyt remonttitarvikkeet soimaan. Kun talon asukkaat vaihtuvat, jotain sen hengestä muuttuu väistämättä kuitenkin. (Toisaalta uuden asukkaan myötä taloon siirtyy jotain siitä hengestä, joka hänen vanhassa kodissaan on vallinnut. Tämän olen huomannut vanhempieni muuttaessa asunnosta toiseen: tuntuu kuin samaan kotiin silti tulisin.)
Vaarin talossa vain eivät olleet minulle olennaisia niinkään sisustus (kuluneet huonekalut ja pinttynyt tupakanhaju tapeteissa) eivätkä kenenkään asukkaan sinne jättämät muistot, ei ehkä edes yksittäisten seinien sijainti. Jotain olennaisen tärkeää oli siinä rakennuksessa itsessään ja siinä tavassa, miten sen sisällä toimittiin, siinä miten jalat astuivat vuosien ajan tietyllä tavalla ylös keittiöön johtavia portaita ja käsi tarttui lenksuvaan ovenkahvaan.
Vaarin talo on ollut elämässäni niin kauan pysyvyyden symboli, että sen rakenteista on tavallaan tullut mieleni rakenteita. Se joustaa ajatuksissani loputtomiin. Kun elämässäni alkaa jotain uutta, taloon kasvaa unessa uusi huone. Kun olen eksyksissä, käy joskus niin, että talossa asuneet isovanhemmat tulevat uniini kuin vierailulle tänne elävien joukkoon lohduttamaan ja opastamaan minua. Ei mitään konkreettisia neuvoja, mutta herättyäni olo on rauhallisempi. Elämäntilanteissa, joissa joudun luopumaan jostain, näen unia siitä, että luovun talosta: joskus muutan asumaan takaisin vaarin taloon ja jätän nykyisen kotini, toisinaan taas ajattelen haikeana, että vaikka vaarin talo nyt jääkin taakse, kaikki on ihan hyvin siellä missä nyt elän.
Tekstit
4 kommenttia:
); Jotenkin ihanasti kirjoitettu ;) Itsellänikin viime heinäkuusta asti pistänyt vihaksi tuo mummilan myynti, siellä isi asunut syntymästään, se todellakin on ollut se joku pysyvä, mistä miljoona ihanaa muistoa, jotka vielä tuplaantuu kun voi kuvitella ne kädet samoille kahvoille 50 vuoden taakse, jonnekkin historiaan. Ja nyt se talo on saanut uudet asukkaat, nuoret, joille sillä ei oo mitään historiaa. Reikä tuli seinään ekalla viikolla ja uus ovi siihen, siitä kävelen ohi usein ja kurkin, eikä ne tiedä yhtään kuka olen. Voi että kun sen oiskin voinut itsellään pitää..
Uniin mullakin tullut, mutta varsin eri mielessä, ahdistavassa, aina oon nähnyt unta siitä tilateesta kun se on vaihtanut omistajaa.. Oon itse jotain muutosta sinne ollut tekemässä kun oon unohtanut, että se onkin myyty. Tai tavarat vielä pakkaamatta ja uudet omistajat haluiskin pitää ne kaikki.
Ennen luovutusta kävin kuvaamassa joka ikisen paikan. Olin ihan hiljaa ja kävelin vain kamera kädessä, jotta sinne vois vielä palata :).
Kiitos :D Onpa sulla kovasti samanlainen talokokemus kuin mulla. On se jännä, että uudet asukkaat nyt mallailevat taulun- ja huonekalun- ellei peräti jopa seinänpaikkoja täysin vailla tunnetta siitä, mitä talon historia ja henki taloon juurtuneen ihmisen mielestä vaatisi. Ja toisaalta samaa teen nyt täällä omassa kodissani - voisin ymmärtää, että Jannen mummon muille omaisille meidän remppamme voisi olla kauhistus, vaikka hyvin ovat yleisesti ottaen suhtautuneet. Vaarin talon suhteen mua ei oikeastaan häiritse se, että nykyiset asukkaat tekevät talosta näköisensä, jostain kumman syystä se tavallaan lohduttaa mua. Unissa olen innostunut silloin kun näen, minkälaisia muutoksia talossa on tehty. Sitten löydän sieltä aina tavaroita, jotka kuuluvat talon menneisyyteen, ja olen onnellinen, koska siellä on vielä jotain mun omaa, mun muistoja. Mulla siis toisin päin tuo tavara-asia.
Mä kävin myös dokumentoimassa niin tarkoin kuin pystyin tuon talon, ennen kuin se meni uusille omistajilleen. Otin monta rullaa mv-kuvia ja joitakin värikuvia, maalasin jopa näkymän eräästä huoneesta. Tuo oli aikana, jolloin meillä ei vielä ollut mitään digiä, keväällä 2002. Olen myöhemmin käyttänyt kuvia kuvataiteen hommissani, taidanpa yrittää saada jostakin niistä kuvan tänne.
Mulla olisi mahdollisuus vieraillakin tuossa talossa vielä. Siellä asuu perhe, joka on sekä kuulemani mukaan että hyvin lyhyen tuttavuuden perusteella mukava. Vuosi sitten kävin pihalla kääntymässä, kun kävimme Lahdessa. Tilanne oli jotenkin liikuttava. Kerroin pihalla olleelle isännälle, kuka olin, ja hän kutsui käymään joskus paremmalla ajalla (perhe odotti mua autossa). Pihalla oli tyttö, kuin minä joskus aikanaan, ja kerroin hänelle, että talo oli aikanaan minun mummolani. Tyttö katsoi ujosti ja poistui pian talon suojaan, omaan kotiinsa. Pihalle oli tuotu iso kiipeilyteline, jostain leikkipuistosta poistettu kapistus. Olin liikuttunut ja onnellinen, että sama talo on nyt paikka, jossa joku lapsi saa elää onnellisen lapsuuden.
Taas tuli itku ;) Oon ajatellut monesti hakevani viinipullon ja meneväni ovelle pimpottamaan, mutta vielä en oo siinä onnistunut, hiukan pelottaa se, jos ne onkin tylyjä ja sitten ottaa päähän vielä pahemmin :?
Voi :') Tuskinpa ne sua pois ajais, ainakaan viinipullon kanssa! :D Mä ainakin olisin iloinen, jos tän meidän talon entiset asukkaat kävelisivät pihaan joku päivä. Oonpa joskus ajatellut ottaa itsekin yhteyttä. Tässä siis asui 80-luvulla ennen Jannen mummoa ja pappaa joku pariskunta, joka edelleen asuu Hyvinkäällä. Vaklasinpa joskus finderista osoitteenkin, mut en sit kehdannut ottaa yhteyttä. Olisin vain itseäni varten kartoittanut kokemuksia tästä talosta. Sellainen talohistoriahullu olen. :)
Lähetä kommentti