Sieniretken anti - suuntavaistosta tai sen puutteesta

Johan se syksy koitti ja sen myötä sieniretkeily. Kävimme lauantaina perheen kanssa päiväseltään vanhempieni maalla Porlammilla Lapinjärven kunnassa, missä pakkasimme koko porukka toiveikkaasti ämpäreitä auton täyteen ja ajoimme lähiseudulla sijaitsevaan metsään, jossa oli bongattu sieniä viime aikoina. Mielen pohjalle jäi jokin aavistus siitä, millä suunnalla auto oli, ja siitä jatkoimme sitten metsään. Aaron oli minulla kantorepussa, Janne lähinnä sooloili, Antto seurasi mummia ja minä uin jossain vaarin vanavedessä.

Rupesin näkemään suppilovahveroita, ei paljon mutta joitain siellä mättäikössä. Valitin kantoreppua ja kumartelun vaikeutta ja osoittelin sieniä isälleni, joka poimi ne ämpäriin. Äkkiä se sitten vain kävi: isä meni jossain edempänä, ja juuri sillä hetkellä päätinkin antaa myöten keräämishalulle, kävi kumartelu sitten helposti tai töin tuskin. Isä kuului loittonevan ja olikin yllättäen kadonnut täysin näkyvistä, kun katsahdin siihen suuntaan. Sieniä ei edes ollut kovin paljon. Siinä sitten luullen olevani suunnista selvillä keräilin vähän lisää ja suuntasin samalla sinne, minne kuvittelin isän ja muiden kadonneen. Aaron nukkui tyytyväisenä kantorepussa.

Sienet alkoivat viilentää käsiä, joten katsoin koittaneen ajan, jolloin etsiä näköpiiriini lähiomaisia. Hiljakseen liikuin kohti sitä suuntaa, missä tien piti mielestäni olla. Tuokiota myöhemmin minusta tuntui, että joku huusi minua nimeltä. Huusin takaisin: "Täällä!" ja lähdin suuntaamaan entistä määrätietoisemmin sinne, mistä arvelin huudon tulleen. Vaan eipä tullut näkyviin tietä eikä huutokaan voimistunut.

Sitten lopulta, kun aloin olla jo hiukan ihmeissäni, näin jälleen isäni. Hän osasi kertoa minulle, että olin itse asiassa kävellyt täysin päinvastaiseen suuntaan kuin tarkoitus, siis tiestä poispäin, ja huudotkin olivat tulleet toisaalta kuin luulin. Antto leikki pois metsästä kävellessämme eksymistä niin, että meni muka piiloon johonkin kuoppaan, ja kertoili siitä, miten äiti eksyi metsässä. Aaron-vauva vain jatkoi tyytyväisenä uniaan, kunnes tulimme autolla jälleen vanhempieni talolle.

Ei ole varmasti poikkeuksellista se, että olen lapsena eksynyt Eka-marketissa, mutta ihmetystä saattaa herättää se, että minulta meni noin kymmenen kertaa oppia löytämään erään ystäväni luokse Porvoonkadulle aivan kolmosen ratikkareitin varrelle. Aina jäin pois liian aikaisin tai myöhään, ja jos kävelin Pasilasta, löysin itseni kaukaa mistä tahansa ratikkareitistä. Kännykän akku simahteli pakkasessa, kun soittelin matkan varrelta viidettä kertaa lisäohjeita ystävältä.

Erään kerran Pariisissa halusin välttämättä käydä Jannen kanssa ostamassa falafelia samasta kojusta kuin muutamaa vuotta aiemmin ollessani ystävän kanssa interraililla siellä. Seikkailimme niin kauan, että olisi rasvaisempikin herkku siinä palanut. Lopulta luulin löytäneeni oikean kojun ja tajusin erehdykseni vasta sitten, kun muutaman päivän kuluttua kuljimme sattumalta etsimäni kojun ohi.

Pariisista minulla onkin mielessäni kartta, joka aina käytännössä osoittautuu liian pienipiirteiseksi. Mielessä paikat ovat tavallaan tiiviimpinä, lähempänä toisiaan, kuin todellisuudessa. Eliminoin muistoissa tehokkaasti sellaisia häiriötekijöitä kuin autoteiden kaistoja ja erityisen ahtaan oloisia tai hankalasti ylitettäviä katuja. Muistoni korostavat rakennusten välisiä mittasuhteita ja joskus materiaaleja, kuten mukulakiviä, sekä yleistä tunnelmaa ja valaistusta. Näin korostaen joitakin piirteitä ja häivyttäen toisia mielikuvani tiloista saattaa todellakin tehdä minulle karhunpalveluksen, mitä tulee suunnistamiseen. Ehkä sitten kyseessä on jokin avaruudellisen hahmottamisen häiriö tai vajavaisuus, mutta toisaalta mittasuhteet eivät minulle ole yleensä olleet erityinen ongelma esimerkiksi piirtäessäni.

Talossa sisällä on minusta melko helppo suunnata. Huoneen tunnelmaan vaikuttaa niin paljon valaistus, että pakosti tulee kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka paljon ikkunasta virtaa luonnonvaloa. Ilmansuunnat pysyvät siis melko hyvin hallussa sisällä. Poikkeuksia toki on, ja olinkin pari kuukautta sitten hyvin hämmentynyt käydessäni katsomassa ystävääni ja hänen vastasyntynyttään Hyvinkään sairaalassa: vain pari kuukautta aiemmin olin synnyttänyt siellä enkä osannut sanoa, missä oikein olin. Tosin remontti oli sotkenut järjestystä aika lailla.

Paras joka tapauksessa on pitää silmät auki myös silloin, kun kävelee jonkun toisen vieressä, siten ei ehkä tuudittautuisi samassa määrin siihen tunteeseen, että joku muu kyllä tietää, missä mennään. Oikopolkuja puolestaan ei pitäisi käyttää ollenkaan, ellei ole noin tunnin verran ylimääräistä aikaa käytettävänä matkaan. Kaikeksi onneksi puhelimeeni voi kytkeä GPS-laitteen; odotan sitä päivää, jolloin Janne kaikesta toivosta luovuttuaan lykkää sen minulle mukaan jokaiselle roskapussin viemistä pidemmälle matkalle.