Onnentunteesta

Niitä välähdyksiä on monenlaisia. Mieleen tulee kuva matalasta rakennuksesta, jonka sisällä on kangaskauppa ja ulkopuolella pölisevä parkkipaikka. Aurinko paistaa selkään ja varjot ovat terävät. Ajatuskin saa sydämen pamppailemaan. Tai sitten kävelen arkisessa ostoskeskuksessa ja äkkiä kaiuttimista kuuluu tuttu, ihana kappale. Tekee mieli heittää ostoskoriin ihan mitä vain tai vaikka heittää koko kori menemään, olo kuin lentoon lähdössä. Teatterissa leijui tuoksu silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun näin ensimmäisen kerran sen yhden elokuvan, ja vielä nytkin muistan sen huumaantuneen tunteen, kun kohtaan sen tuoksun jossain. Vanhan talon tapetteihin pinttynyt tupakanhaju saa kaipaamaan järjettömästi vaarin taloa ja uppoutumaan muistoon sen sopukoista, niin tutuista ja silti aina salaperäisistä. Käsidesinfiointiaine palauttaa aina mieleen sairaalan ja syntymän, ne ensimmäiset hetket joissa oli kivusta ja epätodellisesta olosta huolimatta hurjaa, onnellista latausta: uutuudenviehätystä ja hiljalleen muotoutuvaa rakkautta pientä kohtaan.

Ehkä onnellinen ajatus on ideaalikuva siitä, mitä johonkin asiaan tai tilanteeseen liittyy tai olisi voinut liittyä. Ytimeen, muiston kehyskertomukseen, tulee lisää vain jotain olennaista, joka värittää mielikuvan lopulliseen muotoonsa. Lapsuuden vuokramökin sateiset päivät tiivistyvät niiksi sateisiksi päiviksi, jolloin istuttiin siskon ja veljen kanssa sisällä pelaamassa Bogglea (ja sisko huijasi, kunnes oppi meitä paremmaksi) tai grillattiin säästä huolimatta ja syötiin ruoka terassilla keltaisissa sadetakeissa. Jos en tietäisi paremmin, sanoisin jopa, että lapsuudessa auringonvalo oli oikeasti eriväristä, kellertävää, ja ahomansikat tuottivat satoa koko kesän.

Miksi nykyhetkestä on joskus vaikea löytää onnenvälähdyksiä, paitsi jos ne tuovat muiston mieleen, enpä tiedä. Ei se ole mikään aikuisuuden mukanaan tuoma kalkkeuma, vaan aina ne muistot ovat olleet suloisimpia. Ehkä menneestä on helpompi rajata tarpeeton kuva-alan ulkopuolelle. Silti lasten myötä nykyisyydessä näkee usein jotain niin suloisesti jostain joskus koetusta muistuttavaa, että aivan unohtaa kaivata mennyttä. Kannoin sylissä Aaronia ja katsoin ulos - siellä ne isommat ukkelit leikkasivat nurmikkoa, yksi keräävällä ruohonleikkurilla ja toinen muovisella miniversiolla. Se pienempi kipitti tiukasti isomman perässä ja se isompi kääntyi ja pörrötti pikaisesti lapsen päätä ennen kuin jatkoi leikkaamista. Nuo pari sekuntia tiivistivät onnen juuri siihen samaiseen hetkeen.