Tunnen itseni huijatuksi eli lyhyesti äitiyden huolista

Suhteellisen mallikkaasti nukutun yön jälkeen näyttää jäävän energiaa siihen, minkä osaan parhaiten: murehtimiseen. Aihe on tuttu: mietin, meneekö koko vauva-aika taas siihen, että huolehdin tuon pienen nukkumisesta ja hengittämisestä. En edes halua mennä tarkemmin itse aiheeseen, sen verran se ahdistaa (sitä parempi, mitä vähemmän asiasta puhun, sen sijaan pelkojeni ja niiden realistisuuden käsittely voisi olla hedelmällisempi lähtökohta). Kuitenkin sen haluan sanoa, että minua on huijattu.

Anton syntymän jälkeen selvittelin häiriötilaan joutunutta päätäni neuvolapsykologilla. Oirehdin samalla tavalla kuin nyt: pelkäsin aivan samoja asioita vai sanottaisiinko samaa asiaa. Psykologi lohdutti minua ja sanoi, että sitten kun minulla olisi useampi lapsi, en ennättäisi jäädä miettimään, mitä voisi tapahtua. Pelkoni haihtuivat sitten hyvin hissukseen, kun esikoinen kasvoi, tai ehkä pikemminkin korvautuivat uusilla.

Nyt minulla on taas pieni vauva, ja samat huolet nostavat päätään. Minua on huijannut paitsi neuvolapsykologi, myös läheisempi henkilö: minä itse. Koko odotusajan ajattelin, että kävi tulokkaan kanssa mitä ikinä hyvänsä, selviän siitä, sillä minulla on esikoiseni. Anton puolesta sitten pelkäsinkin silloin täysillä. Heristelin nyrkkiä autoilijoille, jotka mielestäni ajoivat ohi liian lujaa tai liian läheltä tai - siltä tuntui - sekä-että. Öisin itkin, kun olin juuri kuullut jostakin onnettomuudesta ja jäin liian tiukasti kiinni siihen ajatukseen, että jotain voisi sattua minun palleroiselleni. En jutellut hassuja juttuja mahalle enkä miettinyt, olisiko siellä kaikki varmasti kunnossa ja miten synnytys menisi: äidintunteet kallistuivat hyvin vahvasti rakkaan riiviöni puoleen.

Se mitä en voinut aavistaa oli että myös Yövalvottaja #2:sta tulisi minun rakkaani, jonka hengissäsäilyminen olisi olemassaoloni tärkein tarkoitus ainakin seuraavien kahdeksantoista vuoden ajan. Lapseen kohdistuva rakkaus on siitä merkillistä laadultaan, että sitä ei voi määrällisesti mitata: jokaista kohtaan syntyy aivan oma, erityinen rakkautensa. Näin päättelen kokemuksestani näiden kahden äitinä.

Viime päiviin asti olin sitä mieltä, että kahden äitiydessä on erityisen hyvä hyötysuhde, sillä rakkaus tuplaantuu ja huoli puolittuu (ajan puutteessa). En ole enää ihan varma tuosta huolen määrästä. Voi näitä viikonloppuja ja joutohetkiä. Ehkä olen onnellisempi sitten taas maanantaina, kun Paapau puklailee kantoliinassa ja poika riehuu rattaissa, jotka on lastattu vaarallisen täyteen elintarvikkeita ja muovitraktoreita, ja kun kaikki energia tuntuu valuvan lavuaariin samalla kun silmät puoliummessa väsymyksestä huuhtelen vuorotellen kummankin vaippoja.