torstai 8. toukokuuta 2008

Kärpäspaperi eli miten selviytyä kotoisasta ongelmasta

Toivottavasti mieheni Janne ei pahastu, kun tässä ilmaiseksi jakelen hänen brutaaleja ratkaisujaan monelle niin kovin tutuksi tulleeseen vitsaukseen! Ei hän varmaan ainakaan pistä pahitteeksi sitä, että kutsun niitä brutaaleiksi, varmaan naurahtaisi enintään, jos tämän lukisi. Ehkä syyttäisi minua liioittelusta sen suhteen, mitä kärpäsongelmastamme seuraavassa sanon, tai paheksuisi hiukan sitä, että teen siitä puolijulkisen.

Eihän meillä mitään jatkuvaa ongelmaa olekaan, satunnaisesti vain pääsee muutama paikka kodissamme kehittämään banaanikärpäsille suotuisaa elinympäristöä, jossa kohta asuukin jo aikamoinen makrokosmos eri elämänvaiheissaan olevia minielukoita.

Ystäväni sanoi tässä taannoin meidän keittiössämme tunnistavansa hajun, joka pikkukärpäsistä lähtee. Ja se haju leijaili - toki! - siellä meidän biojäteastiamme seutuvilla. Minä väitin vastaan, että eivät kai kärpäset, viattomat pikku olennot, lemua, vaan ne ovat hajun seuraus eivätkä syy. Sellainen kuvottava sontainen lemu se joka tapauksessa on. Hyi olkoon!

Janne halusi vähän aikaa sitten vaihtaa imurimme parempaan. Oletin syyn olevan olohuoneen maton puhtaanapito, mutta johan tajusin piiloagendan, kun bongasin puolisoni päivänä muutamana imuroimasta banaanikärpäsiä jostakin niiden kansoittamasta keittiön kolkasta.

Tänään Janne toi kotiin kärpäspaperia. Hän oli ehtinyt etsiäkin sitä jo parista paikasta. Olikohan eilen, kun hän sanoi minulle, ettei kaupassa ollut sitä. Mitä niin? Siis tietysti kärpäspaperia, hän muistutti minulle, joka olin jo tämän ostoslistan kohdan unohtanut. No tänään sitä oli kuitenkin jo viriteltynä biojäteastian välittömään läheisyyteen, ja olin kuulemma onnistunut sitä huomaamattomuuksissani jotenkin torpedoimaan. Janne esitteli mustenevaa paperia minulle: toimii, jee!

Veljeni asui jokin vuosi sitten useamman vuoden Pariisissa. Siellähän torakat ovat arkipäivää. Kyllä minäkin, vaikka en mitenkään ötökkäkammoinen olekaan, niitä kavahdin, kun ensimmäisen kerran näin vuonna 1999 ollessani interraililla siellä. Ystäväni, vanha Pariisin-kävijä, oli sitä mieltä, että torakat voivat nukkuessamme tehdä vaikka mitä, esimerkiksi mennä korviin. Siellä ö-luokan hotellissa oli jokin torakankarkoitin, josta tuli järkyttävä ja luultavasti astmaa aiheuttava haju, ja päätimme seuraavan kerran sietää torakat sellaisenaan, jos vielä niitä eteen tulisi.

Niin mutta siis veljeni esitteli erään Pariisin-asuntonsa (erään pariskunnan viehättävä kerrostaloasunto, jossa hän asui kukkienhoitoa vastaan näiden lomamatkan ajan - kukat tosin näyttivät surkeilta jo loman siinä vaiheessa) keittiötä ja kaivoi jostain nurkasta esiin omituisen pahvilaatikon. Sitä pariisilaiset kutsuivat nimellä kortteli (quartier, ellen väärin muista). Laatikko oli kuin torakoille tehty parkkihalli, ja parkkeeraaminen oli pysyvää, sillä materiaali muistutti kärpäspaperia. Pysäköityjä torakoita olikin korttelissa jo useita.

Joskus mietityttää, tekeekö ötököiden karkottaminen mitään muuta kuin tilaa uusille ötököille. Muurahaiset tuntuvat keväisin hoituvan Baygonilla, mutta lentävät elukat ovatkin jotenkin paljon hankalampaa hävitettävää. Minusta ei edes ole omin käsin tekemään niiden vastaisia toimia, sellainen lässy olen. Lienee tunnustettava, että paras tapa pitää ötökät kurissa olisi luoda niille mahdollisimman surkea elinympäristö ja itselleen mahdollisimman viihtyisä: kiikutettava kiltisti roskat ulos ajoissa ja pidettävä tiskiallas siistinä. Silloin vain jäisivät luonnon ihmeet esittelemättä lapsille, mitä uhrausta emme toki voisi sallia.

Ei kommentteja: