Spagettikielet soivat kakkukitarassa

Sain tehtäväkseni valmistaa pienelle ystävälle kitaraa muistuttavan synttärikakun. Tällainen siitä tuli:


Pohjana on pellillinen sokerikakkua, jonka leikkasin ensin neljään yhtä suureen osaa ja sitten yhden suorakaiteista vielä kolmeksi suikaleeksi. Kokosin osat täytteineen siten, että tulos oli jotain kitaranomaista, ja veistelin muotoonsa. Täytteenä oli purkillinen laktoositonta vispikermaa ja maitorahkaa, vajaat puolitoista pussia mango-passionmoussejauhetta ja noin puolikas jättitölkillinen persikkasäilykettä valutetuttuna ja soseutettuna. Kostukkeena käytin persikkasäilykkeiden lientä. Päällä ensin silaus yli jäänyttä täytettä ja uloimpana valkoista marsipaania, jota olen värjännyt ja marmoroinut kaakaojauheella. Teksti on kirjoitettu valmiilla sokerikuorrutteella, kitaran kielet ovat spagettia. Kuulemma kelpasi.

Kevyt talvikakku

Blogin nukkuessa talviuntaan testasin mahdollisuuksia tehdä kakusta mahdollisimman kevyt ja terveellinen. Suklaavaahto, jota käytin tässä kokeilussani, ei sitten lopulta ollutkaan ihan teeman mukainen. Kuitenkin muuten arvelen kiertäneeni kaloreita melko vähäisin makuvaurioin.


Ensinnäkin sokerikakkupohjaan on käytetty ns. sokeritonta sokeria, joka on rypälesokerista käymisteitse valmistettua, täysin luontaista ja kaloritonta makeutusainetta, erytritolia. Tämä sokeri ei tee pahaa vatsalle eikä hampaille vaan lompakolle, sillä hinta on suolainen. Silti piti kokeilla! (Kiinnostuneille tiedoksi, että erytritolia myy ainakin sokeriton.fi.) Käytin makeutusta vähemmän kuin yleensä käyttäisin sokeria, mutta oikeastaan pitäisi käyttää enemmän, jos raatsisi, koska aine ei ole aivan yhtä makeaa kuin tavallinen sokeri. Jauhona hiivaleipäjauho.

Toisekseen toisessa välissä on käytetty täytteenä vispipuuroa. Siitä olisi voinut tehdä hiukan tavallista makeampaakin, huomasin. Ihan hyvin kuitenkin toimi, etenkin kun sekoitin vähän pakastevadelmia joukkoon. Toiseen väliin oli tarkoitus tehdä mousse rasvattomasta maidosta, hyytelösokerista ja kaakaojauhosta, mutta vaahtoutumisen ja hyytymisen kanssa tuli ongelmia ja tyydyin Flora Vispin ja tumman suklaan sekoitukseen. Flora Vispiä on myös päällä, kostukkeena vadelmaista sekamehua.

Kakkua syötiin tänään sisareni ja äitini sekä tietysti kahden pienen pojan kanssa.

Tammipuu

Tapasimme suvun voimin Anne-tädin luona viime sunnuntaina, ja tein tilaisuuteen kakun. Kakun nimi juontaa esikoisen ihmettelyistä. Hän kuuli puhuttavan tammikuusta ja alkoi siihen tietäväisesti kertoa tammipuusta. Miten loistava aihe tammikuiseen kakkuun, erityisesti kun olemme näkemässä suvun voimin! Tähän sukupuuhun en kirjoitellut nimiä, koska niitä olisi tullut aika paljon ja oksistosta turhan mutkikas. Oli mukava nähdä paikalle päässeitä.


Kakun pohjana on sokerikakku, jonka sokeri on itse asiassa raakaruokosokeria. Sillä olen viime aikoina mielelläni korvannut perinteisen sokerin. Halkaisin siis kakkupohjan jo ennen paistoa siten, että taikinaa vuokaan kaataessani asettelin väleihin leivinpaperipyörylöitä. Tämä kannatti: kakku halkesi tosi nätisti kolmeen osaan, täyttäminen oli helppoa ja koko laitos suhteellisen siistin näköinen jopa paloja leikattaessa. Pohjan kostutin vedellä. Täytteenä oli purkillinen Flora Vispiä, pieni purkillinen maitorahkaa, 1 1/2 rkl liivatejauhetta ja reilun kahden mandariinin mehu jonkin verran kokoon keitettynä, lisänä sitruunamehua ja sitruunatahnaa (lemon curd), joka myös makeutti riittävästi. Kummankin täytekerroksen päälle ripottelin rouhittua Daimia. Päälle levittelin vanilliinikreemiä ja kuorrutukseksi marsipaania, hiukan tummaa suklaata sekä koristerakeita. Reunuksen koristelu syntyi hetken mielijohteesta (päivän luova teko 3.1.2010!): sekoittelin erivärisiä jämämarsipaaneja ja kaulin niistä levyä, ja siinä tulin ajatelleeksi, että voin yhtä hyvin repiä levyn kappaleiksi ja koota siitä - hmm, mielenkiintoisen kehyksen kakulle. Kerrankin olin itse tyytyväinen makuun ja (reissussa rähjääntyneeseen) koristeluunkin.

Joulu. Otantoja keskeltä suurten hankien

Joulunajan hiljaiselo tarjoaa oivan syyn raportoida vuoden päätösjakson antikliimaksit paketoituna yhteen, tiiviihköön blogipostaukseen.

Aloitan katsaukseni jouluun valmistautumisesta. Perinteinen muumitalo oli välttämättömyys. Äitini sanoo valmispiparitaikinasta syntyneitä tuotoksia pahviksi, mutta tähän makua vähättelevään luonnehdintaan eivät yhdy veljeksemme, jotka kilpaa kurottelevat kohti pöydällä komeilevaa pipariviritelmää. Loppiaisena se korkataan, tai näin on aikomus. Vielä on tässä muisteltava vuoden takaista muumitaloa, josta tosin tuli suhteellisen näyttävä mutta joka ei ollut oikeastaan ainakaan sen säntillisemmin koottu kuin tämänvuotinenkaan. Olin silloin väärässä, ei tarvita mitään kultaista koti-insinööriä talon pystytykseen. (Parempi melkein ilman.) Mittaa vain pohjalevylle talon pohjan koon ja liimaa sille ensin kaksi vastakkaista seinää, sitten ne puuttuvat seinät paikoilleen. Kaikki alareunastaan. Katto menee melkein omalla painollaan tai ehkä ei ihan mutta kyllä se kuitenkin siitä. Kuvaa ottaessani olen ilmeisesti nukkunut vielä edellisyön pakkausepisodeja, sommittelusta sen näkee.


Vietimme juhlaviikot poikien kanssa yhdessä ottamatta lukuun muutamaa viikoittaista isituntia ja tapaninpäivää, jolloin pojat kävivät isänsä kanssa mummolassa.

Oleskelimme muutamana päivänä vanhempieni luona. Aatto esimerkiksi sujui siellä (poikien) lahjavuorten uumenissa. Joulupukki kävi nimittäin tervehtimässä sillä aikaa, kun vaari pistäytyi roskiksella. Kävin muuten itsekin viemässä hyljättyjä käärepapereita uusiokäyttöön ja tapasin matkalla joulupukin. Askeleet kävivät tosiaan aika reippahasti, ei ikä kovasti harteita tainnut painaa. Silloin vaarikin oli jo sisällä, joten valitettavasti hän ei nähnyt pukkia lainkaan, paitsi ilmeisesti ennen joulua jossain Prisman edustalla. Kaikenlaiset pukki- ja tonttukiemurtelut keskusteluissa esikoisen kanssa saivat minut suhtautumaan arvellen koko myytin ylläpitämisen tarpeellisuuteen.

Aatoksi ja siitä itse asiassa useammaksi päiväksi eteenpäin tein perinteisen glögikakun, jonka koristelin vihreillä kuulilla jo kotona. Marmeladit luistelivat kiilteen päällä läjäksi kakun toiseen laitaan kuljetuksen aikana, mutta pieni korjailu ja lisää tomusokeria pelastivat tilanteen.


En raportoi nyt kaikkia niitä mukavia asioita, joita jouluna tapahtui, esimerkiksi siskoni ja hänen poikaystävänsä palasivat maailman toiselta puolelta ja oli mahtavaa nähdä tapaninpäivän iltana, mutta samalla toisaalta harmittelen, etten nähnyt tänä jouluna veljeäni ja hänen tyttöystäväänsä. Joulusta aina tuntuu puuttuvan jotain, jos tärkeät ihmiset ovat kaukana.

Mukavaa oli toki viettää aikaa keskenämmekin. Joulupäivänä olimme kotona omissa oloissamme, minä ja pojat. Sain aamulla päähäni tarkistaa, olisiko jossain lapsille passeli joulukirkko, ja sellainen löytyi usean kilometrin ja vajaan parin tunnin päästä. Sain vastauksen pohdintoihin, joita kävimme äitini kanssa aattoiltana. Me nimittäin päivittelimme suomalaisen jouluruoan rasvaisuutta verrattuna monen maan vastaaviin. Jos matka joulukirkoille on aikanaan raskaudessaan ollut rinnastettavissa yhden lapsen työntämiseen kärryissä ja toisen vetämiseen samanaikaisesti pulkassa liian tiukkaan ahdetun aikataulun ja pakkasen kiristäessä hermoja (ja toisaalta tuskanhien tai ihan vain rehkimisen aiheuttaman hien pukatessa päälle) pitkin hyvin hiekoitettuja jalkakäytäviä, joulukilot ovat ennenvanhaan menneet samaa tahtia kuin ovat tulleetkin. Teemaan sopiva kuva aatonaatonaatolta:


Joulumieli konkretisoitui välillä kummallisilla tavoilla. Matkalla lasten joulukirkosta takaisin nyhdin pulkkaa jossain selkäni takana ja tuupin kärryjä edessäni tien vasenta laitaa kävellen. Hiekoitukset tekivät sen, että vasen laita oli se ainoa oikea sikäli kuin eteenpäin halusi päästä. Vastaan tuli nainen, jotenkin tutun näköinen, mutta en tiedä miksi, ja pysähtyi vasta aivan kärryjen eteen. Huolimatta siitä, että oikeanpuoleista kaistaa oli vapaana vaikka kuinka, olimme objekti, joka kuului kiertää liikennesääntöjä noudattaen juuri sieltä oikealta. "Oikeanpuolimmainen liikenne", vastaantulija sanoi tuikeasti. Tukahdutin halun vastata: "Miten niin -mmainen? Siis kaikkein eniten oikealla oleva vai mitä." Sen sijaan nöyristelin: "Meillä on pulkka. Olen pahoillani, mutta se ei oikein liiku tuolla." Naisen "o-ho!" sai päättelemään, että periaatteessa olisi asianmukaista kantaa pulkka ja pistää lapsi liikkumaan itse, ellei pysty noudattamaan liikennesääntöjä. Joulu lienee pahimmillaan vuoden stressaavinta aikaa.

Hyppään uuteen vuoteen, jota vietimme ystäväperheen kanssa meillä. Ystävä toi juustokakun, joka oli sekä päältä kaunis että sisältä herkullinen. Minä tein täytekakun, joka oli lähinnä päältä kaunis. Joka tapauksessa tuli mielestäni poikkeuksellisen siisti minun tekemäkseni. Sisus ei ollut edes niin siisti kuin herkullinen, mutta sepä ei ulospäin näykään.


Päätän rapottini poukkoamalla uudenvuodenlupaukseeni. Jos tämä taas on sellaisia asioita, joita ei saisi muille paljastaa, olkoon. Oikeastaan lupaukseni on kaksiosainen. Ensinnäkin aion ihan pian kartoittaa unelmani uudestaan ja miettiä erityisesti erään tietyn projektin edistämistä. Toisekseen kirjaan ylös yhden luovan teon joka päivältä. Tämän pitäisi lohduttaa niinä hetkinä, kun tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. En mitenkään välttämättä kirjaa niitä ylös tänne blogiin vaan johonkin vihkoon. Ensimmäinen tulee kuitenkin tässä. Keksin (tuskin ensimmäisenä ihmisenä maailmassa) halkaista kakkupohjan jo ennen paistamista: leikkasin kaksi pohjan kokoista pyörylää leivinpaperista, kaadoin ja tasoittelin kolmanneksen taikinasta vuokaan, sitten levitin paperin taikinan päälle, lisäsin taas kolmanneksen taikinaa ja sitten samalla tavoin paperia päälle ennen loppuja taikinoita. Toimii!

Joulua

Jouluinen lace-kakku

Osallistuin itsenäisyyspäivänä ystäväni järjestämiin joulukorttiaskarteluihin. Tulosta syntyi enemmän vyötärönseudulle kuin postitettavaksi - oli nimittäin mitä herkullisimmat tarjoilut! Osallistujat olivat tuoneet monenmoista hyvää, ja emäntä oli muutenkin laittanut pöydän koreaksi. Vein mukanani perinteisen jouluhyytelökakun, johon olin vähän lisäillyt omiani. Oli kyllä ainakin omaan makuuni (kerrankin).


Seuraavassa ohjeet lyhyesti:

* pohjana Paraisten piparireseptillä (paitsi käyttäen gluteenitonta jauhoseosta) leivottu helposti mureneva levy, jonka murskasin ja sekoitin pieneen määrään margariinia ja painelin vuokaan

* keskiosassa yksi Flora Vispi vaahtona, desi glögitiivistettä, silputtuja rusinoita, olisiko ollut pari teelusikallista jotain joulumausteita (muistaakseni pomeranssinkuorta ja kanelia) ja 2/3 paketillista kevyttä Viola-tuorejuustoa ja homman kokoamassa neljä liivatelehteä

* kiilteenä kolme desiä glögitiivistettä, yksi desi vettä ja alkuun kaksi liivatelehteä - ja kun ei hyytynyt, kaadoin päällisen takaisin kulhoon, vähensin vähän määrää ja lisäsin kaksi liivatelehteä lisää, niin johan hyytyi ja

* koristeena järeän tummaa (81-prosenttista) suklaata, joka sulatettu pakastepussista - kulma auki vain ja siitä kierrellen kakkumaailmassa lace-nimellä tunnettua kiemuraa.

---

Vielä loppuhuomautus: tästä lähin teen palveluksen kakuilleni ja etsin mistä tahansa riittävän ison valkoisen paperin kuvausalustaksi likaisen maton tai pöydänkulman sijaan. Jos syön sanani, lupaan kiinni jäädessäni omakätisesti leipoa kakun sille, joka lipsahduksista huomauttaa. Ei päde mahdollisiin ennen tätä oivallusta otettuihin kuviin, jotka saattavat muun sanottavan uupuessa tulla vielä julkaistuiksi.

Shoppingit kurissa tai siihen suuntaan tai sitten ei

Päätin ostoksettoman viikkoni tasan viikko sitten lauantaina. Olin siis tehnyt kaikki ruoka- ja muut kauppakäyntiä vaativat shoppailuni jo edellisenä lauantaina enkä näiden päivien välillä ostanut mitään, vaikka silloin tällöin mielessä erilaisia tarpeita kävikin. Voin röyhistellä: linja piti hienosti enkä tullut käyneeksi marketeissa kertaakaan. Muutenkin rahanmeno rajoittui pakollisten laskujen maksuun ja pakolliseen junamatkaan.

Kuin avukseni ravittuna pysymiseen sattui aikaisemmin tässä blogissa kuvattu tapaus, kun pakastimen ovi unohtui heti viikon alkajaisiksi raolleen, mikä varmisti sen, että kaikki säilössä oleva vielä syömäkuntoinen tuli tosiaan laitettua ruoaksi asti saman tien eli pitkälti käytettyä hyödyksi. Minulla oli muutenkin tarkat syömissuunnitelmat, mutta poikkesimme niistä jonkin verran paitsi pakastinepisodin vuoksi, myös siksi, että ruoka riitti pidemmäksi aikaa kuin arvelin. (Viikon aikana minulla oli nimittäin toinenkin projekti. Kirjasin kaiken syömäni ja yritin pitää huolta riittävästä kuidun- ja proteiininsaannista samalla kun pyrin välttämään tarpeetonta mässäämistä. Viikko opetti minulle mm. sen, että juon aivan liian vähän. Eräänä iltana tajusin seitsemältä, etten ollut juonut kupillista, lasillista, mukillista, en yhtikäs mitään koko päivänä.) Loppuviikon helpotukseni oli taideterapeuttinen ateljee, johon osallistuminen tarkoitti täysihoidosta eli aivan ihanista pöydän antimista nauttimista. Matkaeväänäni oli vain purkkaa ja hyvin jaksoin.

Paluu tavallisuuteen alkoi kotiutuessani sunnuntaina. Lasten kotiinpaluun ajoitus tuotti sen verran päänvaivaa, että vanhempani kävivät kaupassa puolestani. Sain heiltä kyydin kotiin ja kirjoitin ajomatkalla lyhyen, pikaisen ostoslistan. Se että ihanat äiti ja isä ostivat kaiken luettelemani lisäksi vielä kaikenlaista listan ohi ja omaan piikkiinsä, oli hieno bonus. Arvelin jo pärjääväni näillä antimilla koko viikon, mutta niinpä vain tiistaina tuli melko äkkiseltään tilaisuus paikata pari kaappien puutetta, ja siinä ilman listaa ostellessani ostelin sitten kaikenlaista muutakin hyödyllistä mutta suunnittelematonta.

Torstaina kävi toinen haksahdus: menin kauppaan ihan vain mukaan, mutta niinpä vain kävin apinoimaan ystävää, joka löysi kirjolohta halvalla. Lapsille kalakeittoa ja muuta! No, itselleni tofua vastapainoksi. Jospa siitä oppisi laittamaan jotain. Ei tullut edes kovin kummoista. Perjantaina menin suunnitellusti kauppaan ja pysyin kutakuinkin listallani, ja tänään taas lista kasvoi vähän turhan pitkäksi ja tuli oltua impulsiivinenkin. Lohduttauduimme Prismalla, koska Tarjoustalo oli jo mennyt kiinni viiden jälkeen (yllätys), eikä sieltä tietenkään löytynyt kaikkea ei-syötävää, mitä olin ollut ostamassa (toinen yllätys), joten mukaan lähti mm. enemmän mausteita kuin oikeastaan juuri nyt olisin tarvinnut (ei enää edes mikään yllätys).

Kaiken kaikkiaan kuitenkin olen sitä mieltä, että olen kehittynyt ostelussa, tai ehkä pikemminkin ostamatta olemisessa. Jälleen siltä varalta, että joku on tässä asiassa jos mahdollista vielä itseäni tumpelompi, kirjaan oppimaani sääntöjen muotoon. Päällekkäisyyttä aikaisemman kanssa esiintynee runsaasti. Olkaa armeliaita, tämä on prosessi...

* Tee kunnon lista ennen kauppaan menoa. Yritä miettiä osasto kerrallaan, mitä tarvitset. Mieti myös, tarvitsetko. (Listasta oli jotain aikaisemmassa postauksessa.) Kaupassa vertaillaan vain tuotemerkkien välisiä hintaeroja, ehkä joitain muitakin tekijöitä kuten kotimaisuutta tms. Kotona mietitään, tarvitaanko graham- vai täysjyvävehnäjauhoja ja mitä ravitsemuksellisia eroja näillä on.

* Pitäydy listassa. Tee etukäteen itsellesi selväksi, kuinka paljon ja minkätyyppisiä heräteostoksia ehkä sallit. Esimerkiksi hyviin leipä- tai lihatarjouksiin voi olla perusteltua tarttua. Jos sellaisia tulee vastaan, voit ehkä siinä hyllyjen välissäkin miettiä, voisiko jonkin listalla olevan korvata tarjoustuotteella.

* Kestä jonkin verran puutetta. Jos ketsuppi puuttuu, yritä olla lähtemättä kauppaan vain sitä hakemaan. Tai jos lähdetkin, kieltäydy katsomasta yhtään mitään muuta.

* Jos päädyt kauppaan ilman että sinun piti oikeastaan ostaa mitään, lupaa itsellesi tulla illemmalla uudestaan. Leiki vaikka, että juuri nyt ei sattunut lompakkoa mukaan. Mieti etukäteen, miten suhtaudut aivan mahtaviin tarjouksiin. Onko edes sellaisiin pakko tarttua? Jos olet päättänyt laittaa lapsillesi viikon ruoat makaronista ja soijarouheesta, onko sittenkään välttämätöntä ostaa halpaa kirjolohifilettä? Minun tapauksessani se oli perusteltua, koska en ollut tehnyt mitään järkeviä viikkoruokalistoja ajoissa. Muutenkin lapseni voisivat syödä enemmänkin kalaa.

* Ehkä tärkein oppamani asia: Pidä viikkoruokalistaa. Sellaista ei ole mitenkään vaikea suunnitella. Aloita viikko ruoalla, josta pidät ja jota on helppo muuttaa monenlaiseen muotoon sitten, kun alkumuoto rupeaa kyllästyttämään. Aloitin ostoksettoman viikkoni tomaatti-papukeitolla. Oli muuten hyvää, ainakin omasta mielestäni! Siinä oli tomaattimurskan ja valkoisten papujen lisäksi ainakin mausteita, porkkanaraastetta ja silputtua sipulia. Vasta loppuviikosta sekoitin keiton jämää pakastinhaaverin kokeneista kasviksista tehdyn gratiinin joukkoon. Jos keittoa, ruokailutilanteita ja mielikuvitusta olisi riittänyt, olisin voinut jatkaa keitostani pastakastiketta, muhennosta, pitsanpäällistä, mitä vain.

Ostosten tarkkailu on näköjään harrastus, johon jää koukkuun melkein siinä missä itse ostosten tekemiseenkin. Seuraavaa viikkoa tulee tervehtimään viikkoruokalista, jolla mahdollisimman pitkälti jo kaapista löytyvää, edullista ja terveellistä ruokaa.

Rasite nimeltä astiahuolto

Kyselin taannoin blogini lukijoiden mielipidettä siitä, mikä arkiaskare risoo eniten. Yhdeksästä vastanneesta kolme antoi äänensä astiahuollolle. En osaa sanoa, minkä itse olisin valinnut, mutta tulos motivoi minut kirjoittamaan astiain kiertokulusta, sopeutettu meidän kotimme oloihin.

Kerrottakoon, että kerrostalokeittiömme on kuulemma uusittu vaivaiset pari vuotta sitten, jolloin on luultavasti tapahtunut sellainen vääryys, että alkuperäiset 60-luvun kaapit on poistettu. Toki on mahdollista, että ne ovat saaneet väistyä jo aiemmin joidenkin 80-lukulaisten lastulevykalusteiden tilalta, mutta joka tapauksessa nyt keittiössämme on aidon puun sijaan mdf:ää (korjatkaa, jos erehdyn materiaalista, valkoiset muka-peiliovet ovat kyseessä kuitenkin). Ihan siistiä, ei siinä mitään. Ja ehkä nykyaikaan sopeutetut muutokset eivät olisi olleet mahdollisia vanhojen kaappien kanssa. Huomatkaa lievästi defensiivinen sävy.

Keittiössämme on näin pientä perhettä ajatellen kaappitilaa ruhtinaallisesti, mikä ei tarkoita, etten silti olisi sullonut mutta mikä mahdollistaisi järjellisenkin järjestämisen. Jos sitä olisi hieman vähemmän, ehkä tilaa olisi isolle lattiamalliselle astianpesukoneelle, mutta näin ei valitettavasti ole. Eikä tilaa ole pienellekään kaappiin upotettavalle koneelle, ehei! No, onneksi työtasoa oli, siis oli, jonkin verran. Enää ei ole, sillä siitä ison osan täyttää pöydän kulmaukseen lykätty valkoinen, pöytämallinen astianpesukone. Tiskaamaan en ryhdy, en ainakaan joka päivä. Siihen puolestaan on syykin, muu kuin laiskuus, tai laiskuuttahan toki tämäkin mutta melko perusteltua mielestäni: tiskialtaita on yksi. Yksi! Olkoonkin hieno, syvä, pyöreä designallas, mutta on jotenkin nihkeää sekä jynssätä että huuhdella astiat yhdessä ja samassa altaassa, kun ne mieluusti myös säilöisi siinä eikä pitkin pöytiä aina tiskaamishetkeen saakka.

Ei siinä mitään, meillä on siis astianpesukone. Juhuu, ei tarvitse käsiä liata. Vai tarvitseeko sittenkin? Mietitäänpä vähän tavanomaista ruokailutilannetta. Aaron syö jogurttia ja muroja samasta kiposta. Sotkee pöydän, itsensä ja kaukalon, niin ja tuolin, mutta se ei kuulu tähän. No, nousee seisomaan syöttötuolissaan ja alkaa huitoa vaarallisesti, jolloin arvelen, että on parasta nostaa poika pois ja lopettaa ateriointi siihen. Kippoon jää jogurttia ja muroja, jotka joko syön tai sitten en, jolloin joko kaadan ne biojätteeseen tai sitten en, jolloin ne kuivuvat kiinni kippoon ja joutuvat biojätteeseen myöhemmin. Minulla on siis jogurttinen kippo. Asettelen sen astianpesukoneeseen. Pesen kädet.

Näin, kone on täynnä. Pöydälle jäi paljon kamaa, koska astiahuolto on hoidettu huolimattomasti viime aikoina eikä kaikki mahtunut minimaaliseen masiinaan. Puolitan pesutabletin - noin pieneen koneeseen ei kyllä kokonaista haaskata. Pesen kädet. Kone päälle. Sujuu kuin tanssi! Nyt ei muuta kuin odotellaan. Odotellaan muuten aika kauan... aika yllättävän kauan? Mitäs kummaa. Ei mutta ei, kyllä siinä vain menee - kaksi tuntia! No, käsin olisin toki jo tiskannut astiat kauan sitten, mutta mitäs ideaa siinä olisi, olisin joutunut kastelemaan käteni. Mitäs tuo melu on? Ai niin, nyt taisivat olla viimeiset hurinat, valmista tuli.

Koneen luukku auki. Lusikkakorin sisältö näyttää puuroiselta. Meidän kone myös kuivattaa - siis näköjään kuivattaa kaiken röpön kiinni lautasiin. Pieni tutkailu osoittaa, että paistinlasta on sujahtanut alakorin (no, sen ainoan korin) alle, missä pesupropellin pitäisi pyöriä. Ei ole pyörinyt on yhtäsuuri kuin ei ole pessyt. Nyt se on pyörinyt juuri sen verran, että on kyllä lennättänyt jogurttikipon nurinpäin, jolloin se on kerännyt jogurtin lisäksi vettä, puuroa ja koneastianpesuainetta. Pesuaineluukku on näköjään pysynyt kiinni, koska se on painunut liian lujasti eikä siis ole auennut ohjelman sopivassa vaiheessa. Luukun alta tursuaa turkoosia, minkä tulkitsen tabletin toivottomaksi yritykseksi hoitaa tehtäväänsä.

Astioiden asemointi on välillä vaivalloista ja onnistunee parhaiten kokeneelta koneen käyttäjältä. Tosin sellainen (joksi tässä vaatimattomasti tunnustaudun) on välillä liian kokeilunhaluinen eli laiska ja yrittää sulloa yhteissuihkuun mukaan astioita, jotka vain eivät joukon jatkoksi mahdu tai estävät tehokkaasti pesutehon yltämisen muihin kippoloihin.

Uudelleenasemoin muutaman astian, poistan muutaman ja tiskaan, sillä tarvitsen kippoja uutta jogurttikattausta varten, lataan koneeseen sen toisen puolen konetiskitabletista, huokaisen syvään ja käynnistän koneen uudelleen. Toivottavasti muistan kääntää veden päälle. Nöyrryn tiskaamaan koneeseen mahtumattomat, tiskialtaaseen lojumaan jääneet astiat. Odotan pari tuntia, jolloin pääsen siirtämään puhtaat kipot ja lautaset koneesta omille paikoilleen niihin täyteen sullottuihin kaappeihin. Tarkistan lusikkakorin, jonka puhtaussuhde on tällä kertaa aika hyvä eli 10:1. Kaksi muumiaiheista pikkulusikkaa jää odottamaan seuraavaa kyytiä, muuten astiahuolto on bueno.

Pikkupostaus: pyykkivuorihehkutus

Aikaisemmin uhkasin tehdä selvää jälkeä ylikuormittuneen pyykkikorimme sisällöstä sekä siitä sohvalla lojehtivasta kasasta, joka muuttuu nopeasti puhtaasta pyykistä likaiseksi tai ainakin ryppyiseksi. Tänään tuli kuluneeksi viikko aikarajastani. En ihan yltänyt siihen, vaan hommaa viimeisteltiin vielä tämän viikon alkupäivinä. Joka tapauksessa olen siitä alkaen ollut tasaisen onnellinen lopputuloksesta, joka on enintään yhden koneellisen päässä tyhjästä oleva pyykkikori. On suunnattoman helppoa, naurettavan helppoa oikeastaan, nostella kaappeihin ne muutamat vaatteet, jotka kone on kuivattanut hetkessä, kun ei ole ollut välttämätöntä latoa pesukoneen rumpua tuppotäyteen! Pyykkihuolto toimii taas jouhevasti.

Vaan niinpä käy, että vietämme viikonlopun muualla, koko perhe. Minä taideterapiakurssilla ja pojat isällään. Itse palaan mukanani noin kolme paitaa, yhdet housut ja jonkin verran alusvaatteita pyykättäväksi. Pojat palaavat kera kahden muovikassin, joista löytyy loputtomasti likaisia vaippoja sekä vaatteita, jotka varmaankin menevät kaikki pyykkiin, sillä en tajunnut kysyä, mitkä ovat puhtaita ja mitkä likaisia. Huokaus! No, elämä on tasapainon hakemista, horjahtelemista ja taas tasapainon hakemista. Huomenna kone pyörimään heti aamusta, eikä pyykkikorin kansi ehkä tällä kertaa ehdi irrota liitoksistaan.

Hätäleivontaa pakkotarpeista

Eilisaamu tuotti yllätyksen. On niitä iloisempiakin nähty. Pakastimen ovi oli raollaan, enkä ole varma, osoittaisinko syyttävällä sormella puolitoistavuotiasta vintiötäni, joka on juuri oivaltanut tietystä kaapista löytyvän ainakin jäätelöä ja marjoja, vai itseäni, joka hiipi toissa iltana lasten nukkuessa hakemaan sitä jäätelöä ilman marjoja. Koska ovi tuntui olleen vähemmän kuin tiukasti kiinni koko yön, vapauttanen syyllisyydestä pienokaisen, joka saattaa välillä tehdä varhaisaamuisen kunniakierroksen mm. keittiössä.

Pikainen tarkastelu osoitti, että suurin osa marjoista ja muutama mehujää oli säästynyt kivikovina, ei siis akuuttia tarvetta sulattaa ja käyttää. Lähes kaikki muu odottikin sitten pikaista käyttöä tai valmistusta. Pussillinen mansikoita päätyi saman tien aamiaistarpeiksi jogurtin joukkoon. Loput aineksista upotin päivän mittaan erilaisiin enemmän tai vähemmän kummallisiin kokkauksiin ja sain kuin sainkin kaiken vielä käyttökelpoisen (mitä ei voi sanoa kaikesta: joukkoon mahtui kyllä runsaasti vanhentunutta, mutta tulipahan samalla heitettyä pois) jollain tavalla hallintaan. Ylpeänä jaan siis eteenpäin esimerkkejä siitä, mitä pakastimen antimista voi melko vähällä vaivalla valmistaa.

Pakastimesta löytyi muutamia yksittäispakattuja halpakaupan pitsapaloja, jotka eivät ole varsinaisesti raakapakasteita mutta ovat silti uunissa valmistettavia. Uuniin siis ja toivomuksena, että tämä saa ne säilymään jääkaapissa muutaman päivän.

Pakastevihanneksia oli todella vähän, enemmän niitä pitäisi suosia. Grillatut kasvikset löysin ja valmistin siitä säkistä itselleni gratiinin lounaaksi. Joukkoon sinihome- ja jotain muuta jääkaapista löytynyttä juustoa ja vähän mausteita, niin ja olisinko maitoa laittanut. Harkitsin pakastimesta kaivettua kookosmaitoa sujauttavani, mutta lähempi tarkastelu osoitti maidon äidinmaidoksi, joten juotinkin sen mukista Aaronille.

Kaksi piparkakkutaikinaa odotti pakastimessa syömistään - öö, siis paistamistaan ja syömistään tietenkin. Otimme esikoisen kanssa aamupäivän askareeksi leipomisen. Teimme karhuja, pupuja ja sydämiä ja söimme vähän reunoja. Ylijäämistä kaulin levyn, jonka painelin vuokaan. Ai miksi? Koska käytettäväkseni koitui myös kaksi purkillista omenasosetta. Toisesta suurimman osan käytin tehdäkseni piirakan (päälle kanelia ja inkivääriä, jospa se mausteiden itämaisuus tukisi kummallista ratkaisua käyttää pohjana piparkakkutaikinaa?) ja lopuista keitin omenakeiton pojille jälkiruoaksi ja välipalaksi. Aika hyvin on muuten uponnut Aaroniin, joka yleensä mieluiten söisi lasipurkeissa olevia mömmöjä.

Kääk, litra vaniljajäätelöä oli pehmennyt totaalisesti. Se taas vaihteeksi niistä terveellisyyspyrkimyksistä, omista ja lasten: pirtelöä lounaan jälkiruoaksi. Onneksi olin joskus aikanaan tajunnut sössätä pakastimeen purkillisen banaania, joka oli ollut menossa vanhaksi, siitä siis maustetta juomaan. Omenapiirakka meni pakastimeen (kuulemma saa jäädyttää uudestaan, jos on kypsennetty sulatuksen jälkeen, luotetaan nyt siihen), joten en tullut kokeilleeksi jäätelökastiketta sen kanssa.

Lapset söivät mielellään välipalaksi sulamishaaverin kokeneita pikkurieskoja, joista tein minipitsoja uunissa. Päälle jääkaapista kinkkua, jonka viimeistä käyttöpäivää vietiin. Ellei tauti olisi tullut tämän päivän vieraitamme riesaamaan, olisimme saaneet kakkua, sillä pakastimessa odotti hieman sulanut täytetty kakkupohja, jonka laitoin nyt sitten joka tapauksessa tänään lihoiksi (mutta kyseiset vieraat eivät ole minttusuklaan ystäviä, minkä vasta tänään muistin, joten sitä suuremmalla syyllä laitan jotain muuta seuraavaa tapaamista varten).

Kuva pikaisesta hätäkakusta, jonka koristelin Anton kanssa yhdessä ideoiden.

Leipää pakkasesta löytyi muuten melko otollinen määrä. Jälkiuuniviipaleita oli sellaiset kymmenen siivua, kahta itse leivottua leipää ehkä saman verran yhteensä. Käyttö on aloitettu niistä itse leivotuista, ne kun eivät säily ihan siinä missä kaupan ruisleipä.

En rupea luettelemaan, mitä kaikkea kiikutin täyttämään jäteastioita. Kuorma oli kuitenkin sen verran mittava, että se pakotti roskiksille heti tilaisuuden koittaessa. Pitäisiköhän pakastimen kolme laatikkoa pakata säilymisajan mukaan siten, että kussakin laatikossa olisi aina suunnilleen samoihin aikoihin huonoksi menevää ruokaa? Paljon tuli nyt pakastimen anteja hyödynnettyä, mutta aina yhtä harmillista on löytää jokin vanha suosikkiruokansa käyttökelvottomana. Vaikka aionkin (taas) vastedes varmistaa, lapsilukolla tai millä vain, että pakastimen ovi pysyy yöt kiinni, voisin ottaa nyt tavaksi raottaa sitä välillä sen verran, että pysyisin sisällöstä paremmin perillä.

Kuinka käydään supermarketissa ostamassa viikon elintarvikkeet

Ylihuomenna alkaa shoppailuton viikkoni. Tänään oli siis paikallaan käydä täydentämässä ruokavarantoja, jotta en saa niveltulehdusta naapurien ovikellojen pimpottamisesta, kun milloin mitäkin puuttuu ensi viikon aikana. Yritän seuraavassa kertoilla, mitä opin suurostosten tekemisestä. Useimmat tai ehkä kaikkikin kohdat ovat luultavasti monelle itsestäänselvyyksiä, mutta uskokaa tai älkää, jotain opin jälleen kantapään kautta.

1. Suurostoksille lähdetään hyvin valmistautuneena. Kirjoitetaan kattava lista, jossa elintarvikkeet on jaoteltu paperille osastojen mukaan. Silloin voi kultakin osastolta poistuessaan nopeasti tarkistaa, onko kaikki varmasti mukana. Tuotteen nimen perässä on hyvä olla lukumäärä, etenkin jos ostokset täytyy tehdä juuri ennen sulkemisaikaa eikä luota prosessorinsa nopeuteen. (Kannattaa muuten katsoa, olisiko siinä avatussa kananmunapaketissa kuitenkin jäljellä yhdeksän munaa yhden sijaan. Tällä kertaa ammuin vähän yli: en oikeasti olisi tarvinnut kahta uutta paketillista. Nyt meillä on lähes 30 kananmunaa kotona, pärjäisinköhän niillä viikon?) Kynä mukaan!

2. Jätä jälkikasvu kotiin, jos suinkin voit. Itselläni kävi hyvä tuuri: vanhempani pääsivät valvomaan vesirokkopotilasta ja hänen veljeään - ja tarjosivat minulle tilaisuuden päästä hiukan huilimaan ennen viikkoa, jonka vietän luultavasti neljän seinän sisällä karanteenissa.

3. Olemme siis lähdössä suurostoksille. Kuvittelitko, että jalat ja kädet, reppu ja yksi muovikassi riittävät? Ota toki auto, jos sinulla on, tai jos ei, niin kuin minulla, pyörä, mielellään peräkärryineen. Kaljakärry, lastenrattaat, kottikärryt, mitä vain, kunhan et joudu jakamaan ostoksiasi kahdelle keikalle vain sen takia, ettei kama kulkeudukaan itsestään kotiin. Samasta syystä varaa mukaan ostoskärrypoletti tai sopiva kolikko, jos muistat, millaisia markettisi kärryt nielevät. Kasseja kannattaa olla ainakin neljä ja mielellään hiukan erilaisia, jos pakkaamisesta halutaan tehdä taiteenlaji: itse esimerkiksi pakkaan painavahkot ja kulmikkaat ostokset, kuten maitotölkit, mieluummin ryhdikkääseen paperi- tai kangaskassiin kuin venyvään muovikassiin. On helpompi kantaa useampaa kevyehköä kuin yhtä tai kahta tolkuttoman painavaa kassia, jotka räsähtävät rikki jossain liukuovien lähitienovilla.

4. Kierrä kauppa järjestyksessä, tutkaile listaasi tarkkaan otollisimman reitin löytääksesi ja rasti heti yli keräämäsi ostokset. Sitten näet nopeasti, mitä vielä puuttuu. Rahavarojesi mukaan voit tietenkin joko sallia tai olla sallimatta itsellesi heräteostokset, mutta muista, että olet suunnitellut kauppakeikkasi huolellisesti jo etukäteen etkä oikeasti tarvitse yhtään mitään listan ohi. Siksi ehkä sittenkin jätät hyllylle sen parsakaalin, josta anoppisi mahdollisesti saattaisi laittaa pateeta tms. tullessaan puolentoista kuukauden päästä kylään jostain Iisalmesta.

5. Ota huomioon sulkemisaika. Älä tee niin kuin minä, pysy siis kärryillä siitä, kuinka monta minuuttia sinulla on aikaa kerätä tarvitsemasi. Minä etsin Prisman perukoilla hiivaleipäjauhoja, kun kuulutettiin kaupan olevan nyt suljettu. Ehdin ihmeen kaupalla kaapata jonkin summamutikassa käteen osuneen myslin, mutta perunajauho, jäätelö ja ranskalaiset jäivät odottamaan jotain toista viikkoa juostessani ostoskärryrallia kohti makeishyllyä, josta kahmaisin mukaan aivan liian ison säkin hedelmäkarkkeja, paluu perusasioihin -suklaalevyn (Fazerin pettämätön sininen), pari pussillista halvinta ja pahinta purkkaa sekä Lakrisal-patukan, joka taisi pyörähtää kassalla jonnekin ulottumattomiin ja siis jäädä kohottamaan kaupan löytötavarasäilön pitäjän verenpainetta.

6. Pakkaa nyt ihmeessä ostokset kasseihin jo kassalla. Vaikka tuntuisi houkuttelevalta ajatukselta kärrätä ne suoraan auton viereen ja lappaa kamat takaluukusta sisään, et kiittele itseäsi siinä vaiheessa, kun kotisi parkkipaikalla kuljet sateessa sata kertaa kodin ja kontin väliä pari hassua jogurttia tai kaalinkerää kainaloissasi tai jäät siihen tuiskuun pakkaamaan tavaroita nyssäköihin. Ehkä tämä oli itsestäänselvyys, mutta havaitessani tänään houkutuksen ja vältettyäni sen katsoin aiheelliseksi varoittaa.

7. Ostokset puretaan saman tien, koska kiireessä olet varmasti pakannut pakastevihanneksia kassiin, jossa päällisin puolin katsottuna näyttää olevan talouspaperia ja nenäliinoja.

8. Säilytä ostoslistasi. Voi hyvin olla, että sen vilkaiseminen muistuttaa sinua mahdollisista ostostarpeistasi joskus myöhemmin. Jos mielesi teki kaupassa sortua heräteostoksiin, kirjaa ylös, millaisia houkutuksia kohtasit. Sitten voit kaikessa rauhassa arvioida, sisällytätkö ne seuraavalla kerralla listaan.

Huomattakoon, että yllä kirjatut vinkit ovat peräisin suurostosten amatööriltä. (Oma alani ovat siis impulssiostokset, mutta olen vaihtamassa toimenkuvaani.) Olen kiitollinen kaikenlaisesta palautteesta, omista kokemuksista, korjauksista esitettyyn jne.

Pyykkivuoren purku

Tämän viikon tavoitteeni on ollut nähdä viimeistään sunnuntaina pyykkikorini pohja. Se olisikin ensimmäinen kerta noin puoleen vuoteen. Ei niin, että pyykkihuolto olisi mielestäni erityisen vastenmielistä, ei suinkaan. Konehan pesee puolestani. Ja kuivaa, kuten jotkut vanhat lukijani tietävätkin (ja muille lisätietoa täältä). Mitä kone ei tee, on 1) täyty itsekseen, 2) kuivaa vaatteita sekä nopeasti että perusteellisesti ja 3) lajittele ja viikkaa kuivattuja vaatteita ja sullo niitä paikoilleen ahdistavan täysille hyllyille. Likaisesta ja puhtaasta pyykistä onkin meillä tullut enemmän kuin satunnainen smurffauksen kohde.

Liian tiuhaan ja liian pitkän aikaa sohvilla lojuvat pestyt pyykit saavat suhtautumaan arastellen vaatteiden pesemiseen. Uskaltaako aloittaa, jos vaikka homma jää jälleen kesken? Sitäpaitsi meillä pestään vaippoja noin joka toinen päivä, ja niistä syntyy jo kokonainen koneellinen. Kun vielä (laiskuuttani) poikkeuksetta kuivatan vaipat samassa koneessa, se pysyy varattuna useita tunteja. Pese siinä nyt sitten vielä vaatteita päälle! En mielelläni jätä konetta yksin pesemään, kuivaamaan kyllä. Kun vaippapyykki on pyörinyt, on usein todellakin aika siirtyä ulkoilmoihin tai rientää kohti jotain kalenterinvaltaajaa. Kun olen palannut kotiin, olen unohtanut kotona odottavan pyykkivuoren tai päättänyt kiillottaneeni kotiäidin sädekehääni riittävästi jo sillä, että olen saanut katraan ulos ja takaisin. Sitäpaitsi voisinko juuri palattuani olla varmakaan aikovani olla kotona niin kauan (no, puoli tuntia), että pikapesuohjelma on päättynyt?

Pyykinpesun kanssa käyty taistelu väistöliikkeineen on aiheuttanut sen, että vaikka homma pysyy oikeasti hallinnassa (pysyy pysyy, kyllä meillä vaatteita riittää!), en ole muistanut ajatellakaan korin pohjaa aikoihin; sen sijaan olen haaveillut kannen kiinnisaamisesta. Vuori on kasvanut korkeutta niin kuin Malminkartanon Jätemäki joskus muinoin, eikä asioita ollenkaan helpota se, että kori täytyy suihkuun mennessään siirtää pois siitä, missä se on pysyvästi hätäsiivottuna, siis suihkun alla. Siirto-operaatio ei yleensä onnistu sellaisella tarkkuudella, ettei lattialta joutuisi vielä jälkikäteen noukkimaan jotain, mikä yleensä vielä ehtii epähuomiossa kastua.

Tänään pyykkikorin kansi menee kiinni. Ei tee tiukkaakaan! Ei silti, monta koneellista on vielä pestävänä, eikä taloyhtiössämme noin periaatteessa saa käyttää pesukonetta sunnuntaisin. Niinpä huomiselle on hommaa. Siitä huolimatta tunnen ansaitsevani mitalin. Olen nimittäin purkanut vuorta myös karaisemalla itseäni sillä askarella, joka minusta on vaatehuollon vastenmielisimpiä ja josta tuli silloin pesukonetta hankkiessani kynnyskysymys: ripustamalla vaatteita kuivumaan, siis ihan telineelle.

Kun muutimme vanhasta kodista tähän uuteen, en ottanut mukaan pyykinkuivaustelinettä. Minähän ostaisin kuivaavan pesukoneen. Asiasta ei ollut epäilystäkään: ripustelu ei todellakaan tulisi kysymykseen. Käytäntö osoitti, että joskus ylpeydestä on nieltävä edes palanen, ja täten välittyköön kiitollisuuteni sitä tuntematonta naapuriani kohtaan, joka oli jättänyt jotakuinkin koossa pysyvän kuivaustelineen jätekatoksen metallinkeräysastian lähettyville. Sille mahtuu kuivumaan noin kaksi koneellista, paitsi jos olen sullonut koneen täydemmäksi kuin pikapesu sallisi (tapahtuu aina). Kuivausteline on toiminut tällä pyykkiviikolla makuuhuoneen uutena sisustuselementtinä ja kuivat pyykit vastaavasti sohvanpäällisten.

Hommahan toimii meillä niin, että kun kone on saanut tekstiilit kutakuinkin kuiviksi, sujautan luukun alle lasten muovisen kylpypaljun ja kauhon pyykit paljuun. Siinä! Sohvanpäällinen on toki nätimpi lastattuna siistillä paljulla, olkoonkin sen sisällä monenkirjavaa ja taatusti päivä päivältä ryppyisempää pyykkiä, kuin vaatteiden ryöpytessä vuolaana yli käsinojien. Hidas ja likapyykkivuorta kasvattava pesukulttuuri on sallinut puhtaan pyykin vuoren luonnollisen eroosion: aamuisin on ensimmäiseksi tutkittu, löytyisikö sille päivälle päällepantavaa tuosta kasasta vai ihanko olisi kaapille mentävä. Kun kasa on päivien mittaan hiutunut riittävän pieneksi, viimeisten vaatteiden siirtäminen kaappiin on ollut peräti kivutonta. Harmi, että tällä konstilla se korin kansi on pysynyt auki tai itse asiassa revähtänyt liitoksistaan ja kertaalleen ehtinyt pudota ja jäädä pesukoneen taakse.

Nyt siis olen joutunut petraamaan myös kuivan pyykin kaapittamisen kanssa. Täysin se ei ole onnistunut: sohvalla on edelleen jotain riepuja, jotka kaadoin siihen tänään paljusta tarvitessamme sitä lapsille saunaan. Kaiken kaikkiaan tulokset ovat kuitenkin olleet hyviä: viikon mittaan aika suuri osa vaatteista on osunut kaappiin asti (myönnän toki, että aamuisin edelleen tarkistetaan sohva ensin). Yllättävää kyllä selitys parempaan kaapitusasteeseen on pyykinkuivausteline. Siinä missä sen käyttö tekee märästä pyykistä hirvittävän paljon rasittavampaa käsiteltävää verrattuna siihen ylellisyyteen, että kone jyystäisi sen hitaasti mutta suhteellisen varmasti sekä kuivaksi että kutistuneeksi, vaatteet on helpompi nähdä ja poimia narulta kuin korista - ja ne ovat usein jonkinlaisessa järjestyksessä jo valmiiksi. Minun tapauksessani mukavaa on sekin, että pyykkiteline on väliaikaismajoituksessa makuuhuoneessani, jossa sijaitsevat myös omat vaatekaappini. Ahkeruus yhdessä asiassa helpottaa laiskottelua toisessa!

Jos narukuivatus sujuisi alle vuorokaudessa silloinkin kun tilanpuutteen vuoksi olen joutunut ahtamaan liikaa liian paksuja vaatteita liian lähekkäin, voisin alkaa narukuivattaa enemmänkin. Tähän ei liene kuitenkaan tarvetta. Uhoan nimittäin nyt tässä, että huomenna näkyy se kuuluisa pyykkikorin pohja. Sitten kun näkyy, en anna kertyä kuin päivän-parin vaatteet kerrallaan. Ja ne ehtii hidas koneeni kuivattaakin. Täytynee alkaa valita, mitkä kaksi vaatekertaamme alkavat pian pyöriä rinkiä päälle, pyykkikoriin, koneeseen, sohvalle, päälle...

Pikkuostokset marketista eli lähtölaskenta shoppailuttomaan viikkoon

Olen innostunut erilaisista viikon projekteista. Seuraava tulee todellakin tarpeeseen.

Kävin Prismassa ostamassa vähän jotain, mitä kaapista puuttuu: maitoa, jogurttia, soijajauhoa, kookosmaitoa, hammaslankaa ja Veet-karvanpoistoliuskoja (jotain ylellistä pitää mammallakin olla). Kaikki omasta mielestäni tarpeellista ja harkittua, yhteishinta arviolta 18 euroa. Miten voi olla, että lasku oli 29 euroa?

Syyhän on toki se, että mukaan tarttui myös vehnäleseitä, puoli kiloa maitorahkaa, kookoskermaa, kosteuspyyhkeitä, meikkisieniä, tummaa pikariisiä ja rooibos-teetä. Kaikki tämäkin mielestäni tarpeellista, ja turhamaiset meikkisienet voi perustella sillä, että olen ostanut sellaisia viimeksi noin kymmenen vuotta sitten ja kitkutellut niillä. Kosteuspyyhkeitä eivät kaikki tarvitse, mutta arvelin ne vaippaikäisen kanssa touhutessa järkeväksi hankinnaksi. Olen ostanut paketillisen viimeksi arviolta vuosi sitten. Lisäksi valitsin tuotteet ryhmänsä edullisesta päästä.

Ei kai siinä mitään, että kaupasta tarttuu mukaan muutakin kuin aluksi suunniteltiin, mutta kun sellaista tapahtuu kovin usein. Kotivoittoisen päivän päätteeksi mieli tekee tavan takaa lähteä vaikka maitoa ostamaan, jotta vähän saamme iltakävelylle motivaattoria. Esikoiselle pitää joskus tuolloin luvata kaupasta jotain houkuttelevaa, jotta reissu ylipäänsä saadaan toteutetuksi ilman äärimmäistä hermojen pingottamista. Kun kuljemme sinne maitohyllylle ja sieltä sitten sille hyllylle, mistä esikoinen sen oman pienen juttunsa saa hakea, muistan, mitä kaikkea puuttuukaan: hedelmiä, jauhoja, ai mutta otetaanpa terveysvaikutteista tummaa suklaatakin... Lasku yleensä puhuu puolestaan.

En tarvitse niin paljon ruokaa. En tarvitse ihan niin laajaa kirjoa erilaisia aineksia, joista valmistaa ruokaa. Kookosmaito riittää, kookoskerma on jo turhaa ylellisyyttä (jossa sitäpaitsi on on näköjään rasvaakin vain viisi prosenttia enemmän, eli valmisteilla ei juuri ole eroa). Jogurtti riittäisi, maitorahka on vain ylimääräinen kiva. Meillä on jo ties mitä moniviljajauhoja, joten vehnäleseetkin ovat tavallaan tarpeettomia. Muistanko edes, mitä kaikkea kaapistamme löytyy? Osaanko käyttää niitä? Niin ja ehdinkökään käyttää, ennen kuin madot ja kuoriaiset tulevat syömään ne suihinsa?

Ostokrapulaa kokien päätän täten toteuttaa viikon ilman ostoksia. Jos tulee tarpeeseen, pyydän jotakuta muuta hakemaan kaupasta maitoa, jos se loppuu kesken kaiken. Muuta ei tarvittane. Aion siis tämän viikon loppuun mennessä shopata kaiken, mitä viikoksi todella tunnen kaupasta tarvitsevani, ja siinä sitten se. Toki tässä hiukan helpottaa se, että olen ensi viikon lopussa menossa pariksi päiväksi kuvataideterapiaseminaariin, ja siellä olen täysihoidettu. Tämä helpotus koskee kuitenkin vain perjantai-illan ja sunnuntain välistä aikaa.

Nyt kaipaisin vinkkejä siihen, mitä kannattaisi varata viikoksi kaappiin. Siis mitä järkevää? Aion vältellä ostohoukutuksia, joten ylilyöntejä ei tehdä edes valmisteluvaiheessa. Listaan alle muutamia elintarvikkeita, joita ainakin pitäisi varata riittävästi. Otan kiitollisena vastaan lisävinkkejä.

* maitoa monta litraa
* jogurttia
* jauhoja leivontaan
* kananmunia
* hedelmiä

Siinä olikin kaikki, mitä tulee äkkiseltään mieleen. Tästä se juuri huomataan, miksi kaupassa käy niin kuin käy: lähden sinne hyvin impulsiivisesti ja muistan vasta kotona, mitä kaikkea hyödyllistä en sitten tullut ostaneeksi sen listan ohi paisuneen kuorman joukossa. Nytkin mietin, olisiko vielä pitänyt ostaa mustikoita. Vai olikohan niitä valmiiksi pakastimessa... Tällä kertaa taidan tarkistaa ensin.

Viime hetken smurffaus

Sain eilen ihan livenä kiitosta tämän sivun laidassa (kelaa tarvittaessa alaspäin) olevista siivousohjeista. Mielessäni on Anton synttärijuhlallisuuksista oppineena ollutkin, että pitäisi tässä lisää pureutua aiheeseen pikasiivoaminen vähällä ajalla eli juuri ennen vieraiden saapumista, kun kaikki näyttää edelleen epätoivoisesti vaiheessa olevalta. Aiheesta on kirjoitettu silloin tällöin kodinlehdissä, mutta vinkit à la meidän residenssi ovat vielä ylöskirjaamatta.

No niin, pikasiivouksen ohjeet on siis jo annettu. Ei aika riitä siihenkään? Liikaa rojua? Näin oli meillä, vaan nytpä se roju on smurffattu (ystäväni käyttämä termi, joka tarkoittaa taianomaista toimittamista katseluetäisyyden ulkopuolelle mutta tavalla joka saa oikeat järjestyksen ystävät kiemurtelemaan epämukavuuden tunteesta). Kaikki mukaan smurffaamaan!

Aloitetaan siitä osuudesta, jonka kaikkein vähiten haluaisin joutuvan katseiden alaiseksi. Se on likaiset pyykit ja astiat. Likapyykkiä varten on tietenkin pyykkikori. Itse pyykkikorin voi ainakin meillä siirtää suihkun alle verhon taakse. Hoidettu! Kun kaikki ei kuitenkaan mahdu koriin, osan pyykistä voi sulloa pesukoneeseen. Kuinka luontevaa! Jos aika ei riitä koneellisen pesemiseen eikä mekkalan takia halua pesukoneen käyvän happeninkien aikaan, ei toki kannata käynnistää konetta.

Likaiset astiat eivät ilahduta silmää. Ne kannattaa kerätä yhteen pisteeseen. Oletetaan, että aika ei riitä tiskaamiseen eikä astioita ihan välttämättä tarvita kekkereillä. Astianpesukone tulee apuun: sinne mahdutettakoon kaikki mahdollinen ja mahdoton. Tuskin kukaan tietää, onko kone tyhjä vai täysi ja täynnä likaisia vai puhtaita, joten melua välttääksemme jättäkäämme ohjelma käynnistämättä. Jos astianpesukonetta ei ole, astiat voi pakata tiskialtaaseen mahdollisimman tiiviisti ja kuorruttaa komeuden viehättävällä liinalla tai nurin käännetyllä pesuvadilla. Kukapa tietää, vaikka siellä kohoaisikin pullataikina?

Sohvanpäällinen täynnä puhdasta pyykkiä, joka ei ole löytänyt tietään vaatekaappeihin? Minulla on tarkoitukseen ihan kankainen kassikin, mutta h-hetkellä se on hukassa. Mustia jätesäkkejä onneksi löytyy. No, vaatteet voivat odottaa kaapittamistaan vielä muutaman tunnin lisää. Säkkiin ja vaatehuoneeseen. Noin!

Entäs pahvilaatikot, joissa purkamatonta tavaraa puoli vuotta aikaisemmin koetun muuton jäljiltä? Löytyykö kellaria, vaatehuonetta tai kaappia, josta voi heittää jotain roskiin? Itse ratkaisin monilaatikko-ongelman yllättävän helposti: pari yläkaappia olivat melkein tyhjiä, vain muutama pois toimitettava lampunvarjostin siellä haittasi operaatiota. Ne oli helppo mahduttaa vaatehuoneeseen, jonka lattialla muuten on minua korkeampi kasa pahvilaatikoita, muovikasseja, imureita, höyrymoppeja, turvaistuimia...

Lelut ovat siitä käteviä, että niille on noin karkeasti ottaen yksi ja sama osoite: lastenhuone. Niinpä siivoaminenkin on näppärää. Lisäksi jo lelujen luonne tulee tässä apuun: monella lapsella on yksi tai useampi ostoskärry tai taaperokärry tai peräti auto, jonka takakonttiin voi mahduttaa tavaraa. Myös nukenrattaat tai -vaunut käyvät. Lelut hoituvat kätevästi perille parilla kärräyksellä. Nyppimishimoa ei kannata liikaa toteuttaa lastenhuoneen puolella, etenkään jos tulossa on lapsia. Lelut pariin isoon koriin niin että imuri voi skannata huoneen ilman ainakaan suurempaa hävikkiä; kukaan ei tule tietämään, mikä oli lajittelun aste ennen kuin vieraat omien lasten johdatuksella huiskivat kamat jälleen levälleen.

Aina on aikaa nostaa kirjat hyllyyn. Jos ei ole hyllytilaa, toteutetaan kirjanvaihto-operaatio: pöydille lojumaan kirjoja, joita vierailijat saattaisivat mielellään selata, ja sen sijaan hyllyyn rakennustekniset ja kaunokirjalliset tuotokset ja ennen muuta kansiot, jotka sisältävät työ- tai opiskelumateriaalia.

Ajelehtivan roinan (toivotaan nyt, että sitä olisi mahdollisimman vähän) voi tietenkin sulloa laatikkoon tai vaikkapa muovikassiin, jonne se unohtuu kemujen jälkeen. Sitten käsiksi imuriin, jolla käydään läpi ainakin tärkeimmät paikat, ja lattiasta rätillä isoimmat tahrat. Ei niin paljon, että sitä varten kannattaisi kaivaa esiin höyrymoppia tai muutakaan TV:stä tuttua. Naulakkoon sopivasti lisätilaa sullomalla joitakin takkeja kaappiin. Vessanpönttö ja lavuaari siistiksi. Vessaan ja eteiseen kannattaa satsata erityisesti, mutta pinttyneen pöytäpinnan voi peittää kauniilla liinalla. Tunkkaisimpiin tiloihin pieni suihkaus sitruunantuoksuista puhdistusainetta.

Meillä selvittiin suunnilleen edellä kuvatulla smurffauksella. Tässä kuitenkin jatkovinkkejä tavaran hätäpiilotukseen:

* Sängylle päiväpeiton alle saa mahtumaan pyyhkeitä, päiväpeittoja, vaatteita, takkeja... Mitä vain, mikä ei kahise tai rapise päälle istuttaessa - ja niin, mene rikki, ellei se ole toivottavaa.

* Jos laatikoita kerta kaikkiaan jää vapaasti lojehtimaan, niistä voi tehdä pikkupöydän: tarvittaessa jokin levy päälle ja upea liina kääntämään häpeäpilkun kodin ylpeydeksi.

* Voipa miettiä sitäkin, voisiko jokin rojulta tuntuva esine toimia koriste-esineenä tai peräti keskustelunherättäjänä. Minä esimerkiksi en pääse eroon valtavasta muovisesta lampunkuvusta, joka on seurannut minua viitisen vuotta. Tuolla se makailee hyllyn päällä lakanneena hakemasta omaa paikkaansa. Lampunkupuun kuitenkin liittyy oma mahdollisesti mielenkiinnoton tarinansa, jonka voi tuoda esiin aina tilaisuuden kutsuessa.

Kakkua neljävuotiaalle

Esikoinen otti ja täytti neljä, miettii haikeana äiti, joka vielä muistaa neljän vuoden takaisen haravointivillityksen. Kova oli kiire silloin päästä eroon pallomaisesta olemuksestaan, mutta nyt tuntuu siltä, että totta se mitä sanotaan: kovin nopeasti se vauva- ja pikkulapsiaika jää taakse.

Antto sai itse ideoida kakut. Sukulaisten kanssa syötiin puuta, jossa on maja. Sokerikakun täytteenä oli Pätkis-moussea. Antto askarteli itse sinisen etanan puun oksistoon.



Kaverikekkereille (toisille sellaisille, juhlimme aika moneen otteeseen) Antto toivoi Kunkku-kakkua. Kiireessä en nyt ruvennut miettimään, mistä saisin vakuuttavan takasiivekkeen tms. autoon, jos tekisin itse kakusta auton muotoisen. Siksipä helppo ratkaisu: marsipaaniin vain Kunkku-auton kuva, joka on toteutettu erivärisillä marsipaaneilla. Tämän kakun täytteenä oli stracciatella- ja vadelmamoussea.

Aarteenetsinnän väliraportointia

Julkaisin heinäkuussa alla olevan aarrekartan, jonka kautta pyrin hahmottamaan unelmiani ja etsimään keinoja niiden toteuttamiseksi:



Tuntuu siltä, että aarrekartta ohjasi jollakin tavalla minua pohtimaan, mitä todella haluan ja miten se voi toteutua elämässäni jo nyt. En raportoi tässä kaikkea heinäkuun ja lokakuun lopun väliin mahtuvaa elämän kiemuraisuutta, mutta tässä kuitenkin päällimmäiset ajatukset karttani näkökulmasta.

* Kerroin etsiväni elämäntoveria. Tavallaan tämä etsintä on yhä ajankohtainen, tavallaan ei. Huomaan, että on hyvinkin mahdollista löytää ihminen, jonka kanssa jakaa kaikki vastaan tuleva. Toisaalta huomaan, että tulen toimeen ja viihdyn itseksenikin. Painetta tämän asian kanssa ei ole.

* Kaipasin omaa paikkaa. Totta, minua häiritsee edelleen se, että asun vuokralla. Haluaisin maalata keittiön seinän terrakotan väriseksi, jos joku päivä minusta siltä tuntuisi. Haluaisin tietää, että voin asua tässä niin kauan kuin haluan eikä vain vähintään puolta vuotta eteenpäin tai mikä lieneekään lakisääteinen irtisanomisaika, jos sellainen tilanne joskus tulisi vastaan. Huomaan kuitenkin, että viihdyn juuri tässä. En ole ihan juurtunut, mutta kotiutunut olen. Asunto on ihana, sijainti hyvä ja lähellä hyviä ihmisiä. Minulla on ympärillä omat tavarani ja mahdollisuus sisustaa ja luoda ympärilleni sitä mitä haluan. Osaan myös ottaa ilon irti siivoamisesta ja aion oppia hyväksi roinanraivaajaksi (taas).

* Kirjaprojektit ovat jollakin tavalla lähdössä liikkeelle mutta liian hitaasti. Olen luvannut, joten tehtävä on. Lasten kuvakirjaan on tekstit jo olemassa, mutta aion muuttaa niitä hieman. Kuvakirjassa vain pitäisi olla kuvat. Painiskelen nyt parin pulman kanssa, mutta ne ratkeavat. Toinen kirjaprojektini ei tahdo kovasti edetä, mutta sitä on mahdollista työstää pala sieltä ja toinen täältä, joten ajan kanssa ehkä. Pääasia on se, että tiedän voivani saada tulosta aikaan. Mieli on toiveikas.

* Näyttelytyöt, hohhoijaa. Niitä on hienoa päästä tekemään, mutta juuri parhaillaan pähkäilen erään työn käytännön toteutusta. Ratkaisun löydettyäni tartun heti toimeen - tartunhan? Joka tapauksessa kuvataide on minun juttuni, ja siitä oivalluksesta voi olla iloinen. Yksi teos on tässä aarrekartan laatimisen jälkeen valmistunut, ja se on ollut parin vanhemman kanssa Kostromassa saakka. Odottelen kuvia näyttelystä.

Näin siis mitään järisyttävää ei ole tapahtunut, mutta se että olen kirjannut ylös haaveitani ja pääsen tässä toteamaan jotakin pientä edistystä tapahtuneen, jos nyt ei itse asioiden vaan asenteeni suhteen, on lohdullista. Ehkä puolen vuoden kuluttua aarrekarttani näyttää jo ihan toisenlaiselta. Tai ehkä jossain vaiheessa kokoan näytille löytyneet aarteet.

Kuinka minusta melkein tuli suutari

Punaiset saappaani. Ne tulivat entisen puolisoni vinkkauksesta vastaan Trendi-kengästä joskus aikana ennen esikoisen syntymää tai niillä main. Maksoivat siellä kympin, vielä vähemmän kuin ehkä viikkoa aiemmin ostamani toiset punaiset saappaat. Olivat ihanat, lähtivät kotiin mukaan.

Muistan, että ystäväni pisti punaiset saappaat merkille, kun joskus paheellisesti kopistelin niillä sisällä malttamatta riisua niitä astuttuani metrin säteen päähän ulko-ovesta - nykyisessä kodissani muuten kengillä kopistellaan niin pitkälle kuin halutaan paitsi pahimmilla kurasäillä. Oli kiva olla joskus jotain värikästä, syksy ja kevät kun ovat yhtä kulahtanutta harmaata, sää vuoronperään lupausta ja pettymystä.

Tänä syksynä räväkkyys on tarpeen. Ei elämä väritöntä ole, mutta täytyy pitää varansa, ettei itse harmaannu ympäröivän kakofonisen kirjavan arjen keskellä. Syyskenkien kaivaminen kaapista esiin teki ensin iloiseksi: hei, minulla oli nämäkin saappaat. Sitten tunnelma muuttui: niin mutta näistähän olivatkin pohjat puhki kuluneet!


Näin nimittäin oli parin vuoden kuluessa päässyt käymään: jo alun alkaen hyvin ohuesta kumista valmistettu pohja oli monin paikoin antanut periksi askelten alla ja alkanut sitten vuotaa kunnolla. Pari kokeilukertaa paljasti, että kengille olisi tehtävä jotakin, ellei elätellyt haaveita täysin sateettomista syksyistä ja kuivista teistä ilman tarvista loikkia lasten perään nurmikoille tai muihin kosteikkoihin.

Kotikaupungissani toimii kyllä suutari. Siis yksi. Kerran vein hänelle kenkiä, jotka herättivät ilmeistä huvittuneisuutta, vaikka no, mielestäni kyseessä olivat melko tavalliset kengät. Ei minulla ole kuin tavallisia kenkiä, ehkä nyt ottamatta lukuun näitä punaisia saappaita. No, vähän rikkinäiset olivat toki. Pyysin liimaamaan pohjan takaisin kenkään ja kysyin, saisinko jonkin kuitin, jota vastaan tulla hakemaan jalkineitani. Suutari ja takanani jonossa seisova mies naureskelivat sille mahdollisuudelle, että joku kävisi ne sieltä vohkimassa. Poistuin naama punaisena ja savupilvi pääni päällä palatakseni turhaan hakemaan kenkiä päivänä, jolloin niiden olisi pitänyt olla valmiina. Seuraavana päivänä ne olivat kyllä valmiit mutta vähän tökerön näköiset. Se ei ole ainoa käyntini ko. suutarilla. Kerran toinen uusista autotallin avaimista avasi autotallin oven ja toinen - no, en tiedä, olisiko se ehkä käynyt jonkun toisen autotalliin?

Nyt siis olin sen todellisuuden edessä, että punaisille saappailleni oli tehtävä jotain. Voisin viedä ne suutarille ja miettiä, nauraisiko hän kymmenen euron halpiskengilleni kenties yhdessä jonkun paremman asiakkaan kanssa, tai keksiä vaihtoehtoisen strategian. Ero tai jokin elämättä jäänyt on herättänyt minussa jonkinasteisen tee-se-itse-naisen. Kenkien korjaaminen ei voi olla mikään vaiva, ongelmasta puhumattakaan. Niinpä kävin etsimässä pohjaan sopivaa kumia marketista. Ei löytynyt.

Tarjoustalon rautapuolelta löytyy, tiesin varmasti ja suuntasin sinne. Kumiin passeli liima löytyi. Autotarvikeosastolta käteen osui pari roiskeläppiä. Aikamoinen liukuesteraidoitus, mietin tyytyväisenä ja suuntasin kassalle makselemaan reilun viidentoista euron ostostani. Säästäisin huikeasti, tai ainakin vähän, tai jos vaikka en säästäisikään, tekisin ainakin itse.

Leikkasin roiskeläpistä kengänpohjien ja -kantojen muotoiset kappaleet ja odotin hyvää hetkeä liimata ne paikoilleen. Sen pitäisi olla hetki, jolloin lapset olisivat poissa. Homma piti hoitaa parvekkeella voimakkaan liimankäryn vuoksi. Muutenkaan ylimääräisiä vipeltäjiä ei lähettyville kaivattaisi h-hetkellä. Lopulta tilaisuus koitti ja aloin liimata. Liima ei kuivunut. Tai kuivui, luultavasti, mutta kauan sen jälkeen, kun kengänpohjia krampissa puristaneet käteni olivat pyyhkineet liiman pois ja todenneet, että jos vaikka turhan jäykästä kumista leikatut kappaleet saisi pysymään paikoillaankin, reunoja en saisi millään siisteiksi.


Jokusen päivän nielin tappiotani. Sitten nieleskelin häpeääni, sillä olin päättänyt kiltisti kiikuttaa kengät suutarille ja näyttää liimaiset saappaanpohjat. Lisäksi kengät tosiaan olivat kympin kengät, joille voisi jo sinälläänkin helposti nauraa. Suutari oli kuitenkin peräti ystävällinen. Jotain soperrellessani hän sanoi, että kalliissa kengissä maksaa yleensä vain merkki (enpä kyllä tästä mene aivan takuuseen) ja että kyllähän saappailleni jotain voisi tehdä. Hän voisi kiinnittää uudet puolipohjat ja kantalaput (yhteensä 25 euroa), ja voisin ostaa kenkiin nahkapohjalliset marketista viidellä eurolla.

Työtä käskettyä, ja seuraavana päivänä kenkäni olivat, jos kohta eivät tosiaankaan kuin uudet, ainakin erittäin käyttökelpoiset. Ja jälleen vältyimme kasalta jätettä korjaamalla vanhaa. Unohdetaan tässä yhteydessä kengänpohjan muotoiset roiskeläpät, jotka haisevat kummalliselta parvekkeellamme - ehkä niistä voi vielä askarrella jotakin. Unohdetaan myös se tyytyväisyydentunne, jonka koin aikanaan tehdessäni hyvän ostoksen: kengät vain kympillä. Opin suutariharjoituksestani ainakin sen, että seuraavan kerran valitsen potentiaaliseksi kengänpohjaksi ohuempaa kumia ja liimaksi jotain, mikä kuivuu samalla viikolla kuin sitä levitetään. Ehkä toisaalta lestissään voisi pysyä nimenomaan suutari ja minä puolestani keskittyä johonkin muuhun, vaikkapa sukkien neulomiseen.

Apinahommat vaihtoon

Huokaus. Niitä projekteja, jotka aina odottavat mutta herättävät lähinnä syyllisyydentunteita osuessaan näköpiiriin. Kuten esimerkiksi se surullisenkuuluisa olohuoneen lamppu, josta olen jo pariin kertaan täällä maininnut: punontatyö etenee hitaasti eli ei ollenkaan. Kuitenkaan homma ei ole vaikea, vaan kuka tahansa vähintään kahdeksalla sormella varustettu aikuisihminen osaisi jatkaa siitä, mihin minun kärsivällisyyteni on lopahtanut.

Mietin, voisiko ikuisuusprojektien ikävyyttä vähentää sälyttämällä ne toisille. Haluaisiko joku auttaa minua punomalla tuota lamppua, vaikka vain sentin tai pari eteenpäin? Vastineeksi lupaan omia jonkin sellaisen rästiin jääneen apinahomman, joka tuuraajaltani jää muussa tapauksessa tekemättä mutta joka on kuitenkin mammalomalaisen ÄO:lle sopiva.

Muistin virkistykseksi alla kuva lampusta lähes nykytilassaan.

Unelmia aarrekartalla

Sekä äitini että hyvä ystäväni Halpa remppa ovat vakavasti kehottaneet minua laatimaan aarrekartan. Ideana on jäsennellä unelmiaan kuvamuodossa. Molemmat ovat kertoneet vakuuttavasti kartan toimivuudesta: unelmat ovat toteutuneet, ehkä hiukan alkuperäisajatuksesta muuntuneina mutta kuitenkin täysin tyydyttävästi. Kokeillaanpa siis! Kuva puhukoon valtaosin puolestaan, mutta siltä varalta että se ei oikein aukene, unelmiini kuuluu seuraavaa:
* minä onnellisena, rakastuneena (takana epämääräisenä hahmona rakkauden kohde)
* iloiset lapset mukana kaikessa mitä teen
* paikka jonka koen kodikseni
* pari kirjaprojektia joskus toteutuneena
* seuraava yksityisnäyttely
Paljon haaveita jää tämän kartan ulkopuolelle, mutta en halunnut tuottaa enää tämän sekavampaa jälkeä.

Kuvan saa klikkaamalla hiukan isommaksi, jolloin on toivoa, että osan teksteistä pystyy lukemaan.

Rojunraivaustehtävän jälki/välipuintia

Meni huominen ja pari muutakin päivää. Saatiin nostetuksi valaisimen retkahtanut osa, puretuksi rottinkikori, punotuksi kattolamppua hiukan, siirretyksi puolivalmiita ja valmiita tekeleitä puoli metriä, tyhjennetyksi lankalaatikko muihin laatikoihin ja ihmetellyksi, miten valokuvat saisi seinälle, keksimättä ratkaisua. Hälyttimet ovat yhä huoneessa ja seinää vasten nojaavia kovalevyjä naamioiva kangas vaihtamatta. Huone näyttää suunnilleen samalta kuin ennen raivausta, mutta voin olla tyytyväinen siihen, että lamppu kuitenkin on kunnossa jälleen ja olohuoneenkin valaisinprojekti lähtenyt uudelleen käyntiin. Muutosta se on hidaskin muutos! Jos punon uuteen valaisimeen yhden kierroksen joka päivä, se on valmis jo tämän kesän aikana, ainakin melkein.