"Ite kävelee" eli hieman perheemme logistiikasta

Ennen kuin varsinaisesti käyn asiaan, kerrottakoon lukijalle, että Janne on meidän perheen kärrymestari. Jo kauan ennen kuin meillä oli ainoatakaan lasta tai edes toivetta sellaisesta, hän oli päättänyt, että meille tulisi kolmipyöräiset yhdistelmärattaat, ja ennen kuin esikoista odotimme, merkki ja malli olivat tarkentuneet Hartan Skatereiksi. Kun Anton odotus oli ehtinyt puoliväliin, meille oli jo sellaiset hommattu, toki käytettynä Keltaisen Pörssin ilmoituksen perusteella. Anton serkku syntyi puoli vuotta Anttoa myöhemmin, ja hänellekin Janne oli siihen mennessä löytänyt käytetyt Hartan Skaterit. Toista odottaessamme mietimme tuplarattaiden hankkimista, ja Janne sai jo alkumetreillä minutkin puhutuksi ympäri: niiden pitäisi olla Phil & Ted's -merkkiset. Välineurheilija perheessämme on siis mieheni - niin kärry- kuin kamera- ja autoasioissakin. Minä puolestani hädin tuskin tunnistan parin ystävän rattaat ja siihen se jää. En tiedä merkeistä ja malleista juuri mitään.

Paapaun odotuksen edetessä tulimme siihen tulokseen, että yritämme tulla toimeen ilman tuplarattaita. Tähän oli monta perustelua: Ensinnäkin Antto olisi Paapaun syntyessä niin iso, että voisi käyttää seisontatukea (ystäväni korjasi puhettani, kun sanoin sitä vahingossa astinlaudaksi) silloin kun Paapau makaisi vaunuissa. Toisekseen vuodenaika olisi sellainen, että jos haluaisin Anton istuvan rattaissa, voisin helposti kanniskella Paapauta liinassa tai repussa. Kolmanneksi mikään ei estäisi ostamasta tuplia sitten, jos siltä myöhemmin tuntuisi.

Rattaat ovat ennen Paapaun syntymää olleet ratasasennossa, joten sillä tavalla ne ovat myös jääneet. Olen työntänyt 2,5-vuotiasta iloisesti rattaissa ja kanniskellut samalla pikkuvauvaa ensin kengurupussissa kehtoasennossa ja sitten trikooliinassa sammakkoasennossa. Sammakkoasentoon siirtyminen oli helpotus: eipä enää mennyt niska jumiin eikä selkä kipeytynyt, vaikka kilometrejä kertyi.

Kaikki siis kunnossa? No, teknisesti ottaen kyllä. Saan isomman pikkumiehen pysymään aloillaan tuolla liikenteessä, ja pienempi menee siinä samalla. Liikkumisemme näyttää peräti jouhevalta, kun vain kävelemme eteenpäin kaikki kolme sulassa sovussa. Tilanteessa on kuitenkin muutamia varjopuolia, joita en ehkä tullut ajatelleeksi tai täysin käsittäneeksi silloin, kun liikkumisemme tapaa etukäteen arvioin.

Ensinnäkin on "ite kävelee" -tekijä, joka koskee tuota uhmaikäistämme. Jo kotona kerron etukäteen, että Antto kulkee sitten rattaissa. Tätä seuraa tovi "Antto ite kävelee" -toistelua, johon vastaan kertomalla syyn, miksi ei nyt onnistu. Välillä teen kauppaa ja lupaan Antolle kotikadun päähän asti ite kävelyä, jos hän sitten suostuu menemään kiltisti rattaisiin. Tänään taas huomattiin, että on helppo unohtaa äidille tehty lupaus, ja meteli alkaa sitten siinä kotikadun päässä uudestaan, kun olisi aika pojan nousta rattaisiin. Äitiä taas harmittaa, koska tottahan lapsen olisi hyvä saada kävellä välillä itse. Sitä varten vain olisi hyvä pikkuveljen olla kärryissä eli nopeasti pois laskettavissa siltä varalta, että isompi päättää äkisti juosta johonkin kiellettyyn paikkaan, vaikkapa tielle. Kantoliinassa oleva lapsi hankaloittaa perään juoksemista.

Toinen hankaluus on paino. Esikoinen painaa reilut 15 kg, mutta hänen nostamisensa kärryihin ja sieltä pois onnistuu hyvin, ellei sylissä ole viiden kilon vauvaa kantoliinassa, vieläpä sellaista, jonka niskaa pitäisi tukea kumartuessa. Päätä kun ei oikein tunnu saavan pysymään liinan sisällä, tai ainakaan siihen ei voi luottaa. Lisäksi on litistymistekijä. Niinpä lastaan 15 kiloa kärryihin ensin ja palaan sitten sisälle kotiin kietomaan pikkuista liinaan. Tässä voi kestää aikansa, koska samalla muistan ainakin viisi tavaraa, jotka piti ottaa mukaan, ja lähden etsimään niitä, joten 15-kiloinen turhautuu ja parhaassa tapauksessa ehtii paeta rattaista, kuten tänään kävi.

Liikkeelle lähdettyämme toivon hartaasti, etten joutuisi nostelemaan esikoista rattaista ja rattaisiin ainakaan monta kertaa tai että siinä tapauksessa olisin paikassa, jossa saan apua joltakin ystävältä. Olen yrittänyt käyttää jalkautumiseen ja takaisin kiipeämiseen apuna puistonpenkkejä ja muurinpätkiä, ja satunnaisesti Antto suostuukin kiipeämään jopa takaisin rattaisiin tällä menetelmällä. Yleensä kuitenkin vain rääyn perään, kun Antto juoksee karkuun ilkikurisesti nauraen.

Ongelmia aiheuttaa nostelemisen lisäksi kumarteleminen. Käy työlääksi saada kaupan ostokset kärryjen alle, kun kannattelee pienemmän päätä. Usein esikoinen hankaloittaa hommaa entisestään ketkuilemalla vaarallisesti istuimellaan.

Ratkaisuksi voisi esittää siirtymistä siihen koppa + seisontatuki -systeemiin. Kaksi muttaa koskevat molemmat nukkumista: En ole oikein tottunut siihen, että Paapau nukkuu kopassa, joten pidän hänet mielelläni mahdollisimman lähellä eli sylissä ja liinassa, se tuntuu parhaalta. (Jos kärryissä olisi koppa, sitä olisi yhdellä reissulla käytettävä jatkuvasti eikä vuoroon liinan kanssa, sillä esikoinenhan ei olisi köytettynä mihinkään, jolloin liinan kanssa juokseminen olisi jälleen ajankohtainen haaste.) Antto puolestaan ei ainakaan vahingossakaan nukahda seisontatuelle, joten jos edes elättelen toiveita, että hänet saisi kärryttelemällä päiväunille, on paras pitää ratasversio käytössä. Ei siis niin täydellinen systeemi sekään.

Ehkäpä halvat, käytetyt tuplarattaat tosiaan tulisivat tarpeeseen, ainakin ajoittain. Voisi sitten vuorotellen pitää pientä liinassa ja sallia isomman "ite kävelyn". Ennen kuin itsestäni sen verran irti saan, että pistän kärrymestarin hommiin, jatkamme tällä systeemillä. Kengurupussi kulkee mukana siltä varalta, että välillä Antto kävelee pidemmän pätkän: välttävät vaunut saa laskemalla vauvan makuupussimaisessa säkkyrässä vaunuihin, jotka on asetettu suunnilleen vaakasuoraan, olkoonkin, että kuomu on silloin väärässä päässä ja paitsi estää näkymän lapseen, myös näyttää oudolta.