Pyykkivuoren purku

Tämän viikon tavoitteeni on ollut nähdä viimeistään sunnuntaina pyykkikorini pohja. Se olisikin ensimmäinen kerta noin puoleen vuoteen. Ei niin, että pyykkihuolto olisi mielestäni erityisen vastenmielistä, ei suinkaan. Konehan pesee puolestani. Ja kuivaa, kuten jotkut vanhat lukijani tietävätkin (ja muille lisätietoa täältä). Mitä kone ei tee, on 1) täyty itsekseen, 2) kuivaa vaatteita sekä nopeasti että perusteellisesti ja 3) lajittele ja viikkaa kuivattuja vaatteita ja sullo niitä paikoilleen ahdistavan täysille hyllyille. Likaisesta ja puhtaasta pyykistä onkin meillä tullut enemmän kuin satunnainen smurffauksen kohde.

Liian tiuhaan ja liian pitkän aikaa sohvilla lojuvat pestyt pyykit saavat suhtautumaan arastellen vaatteiden pesemiseen. Uskaltaako aloittaa, jos vaikka homma jää jälleen kesken? Sitäpaitsi meillä pestään vaippoja noin joka toinen päivä, ja niistä syntyy jo kokonainen koneellinen. Kun vielä (laiskuuttani) poikkeuksetta kuivatan vaipat samassa koneessa, se pysyy varattuna useita tunteja. Pese siinä nyt sitten vielä vaatteita päälle! En mielelläni jätä konetta yksin pesemään, kuivaamaan kyllä. Kun vaippapyykki on pyörinyt, on usein todellakin aika siirtyä ulkoilmoihin tai rientää kohti jotain kalenterinvaltaajaa. Kun olen palannut kotiin, olen unohtanut kotona odottavan pyykkivuoren tai päättänyt kiillottaneeni kotiäidin sädekehääni riittävästi jo sillä, että olen saanut katraan ulos ja takaisin. Sitäpaitsi voisinko juuri palattuani olla varmakaan aikovani olla kotona niin kauan (no, puoli tuntia), että pikapesuohjelma on päättynyt?

Pyykinpesun kanssa käyty taistelu väistöliikkeineen on aiheuttanut sen, että vaikka homma pysyy oikeasti hallinnassa (pysyy pysyy, kyllä meillä vaatteita riittää!), en ole muistanut ajatellakaan korin pohjaa aikoihin; sen sijaan olen haaveillut kannen kiinnisaamisesta. Vuori on kasvanut korkeutta niin kuin Malminkartanon Jätemäki joskus muinoin, eikä asioita ollenkaan helpota se, että kori täytyy suihkuun mennessään siirtää pois siitä, missä se on pysyvästi hätäsiivottuna, siis suihkun alla. Siirto-operaatio ei yleensä onnistu sellaisella tarkkuudella, ettei lattialta joutuisi vielä jälkikäteen noukkimaan jotain, mikä yleensä vielä ehtii epähuomiossa kastua.

Tänään pyykkikorin kansi menee kiinni. Ei tee tiukkaakaan! Ei silti, monta koneellista on vielä pestävänä, eikä taloyhtiössämme noin periaatteessa saa käyttää pesukonetta sunnuntaisin. Niinpä huomiselle on hommaa. Siitä huolimatta tunnen ansaitsevani mitalin. Olen nimittäin purkanut vuorta myös karaisemalla itseäni sillä askarella, joka minusta on vaatehuollon vastenmielisimpiä ja josta tuli silloin pesukonetta hankkiessani kynnyskysymys: ripustamalla vaatteita kuivumaan, siis ihan telineelle.

Kun muutimme vanhasta kodista tähän uuteen, en ottanut mukaan pyykinkuivaustelinettä. Minähän ostaisin kuivaavan pesukoneen. Asiasta ei ollut epäilystäkään: ripustelu ei todellakaan tulisi kysymykseen. Käytäntö osoitti, että joskus ylpeydestä on nieltävä edes palanen, ja täten välittyköön kiitollisuuteni sitä tuntematonta naapuriani kohtaan, joka oli jättänyt jotakuinkin koossa pysyvän kuivaustelineen jätekatoksen metallinkeräysastian lähettyville. Sille mahtuu kuivumaan noin kaksi koneellista, paitsi jos olen sullonut koneen täydemmäksi kuin pikapesu sallisi (tapahtuu aina). Kuivausteline on toiminut tällä pyykkiviikolla makuuhuoneen uutena sisustuselementtinä ja kuivat pyykit vastaavasti sohvanpäällisten.

Hommahan toimii meillä niin, että kun kone on saanut tekstiilit kutakuinkin kuiviksi, sujautan luukun alle lasten muovisen kylpypaljun ja kauhon pyykit paljuun. Siinä! Sohvanpäällinen on toki nätimpi lastattuna siistillä paljulla, olkoonkin sen sisällä monenkirjavaa ja taatusti päivä päivältä ryppyisempää pyykkiä, kuin vaatteiden ryöpytessä vuolaana yli käsinojien. Hidas ja likapyykkivuorta kasvattava pesukulttuuri on sallinut puhtaan pyykin vuoren luonnollisen eroosion: aamuisin on ensimmäiseksi tutkittu, löytyisikö sille päivälle päällepantavaa tuosta kasasta vai ihanko olisi kaapille mentävä. Kun kasa on päivien mittaan hiutunut riittävän pieneksi, viimeisten vaatteiden siirtäminen kaappiin on ollut peräti kivutonta. Harmi, että tällä konstilla se korin kansi on pysynyt auki tai itse asiassa revähtänyt liitoksistaan ja kertaalleen ehtinyt pudota ja jäädä pesukoneen taakse.

Nyt siis olen joutunut petraamaan myös kuivan pyykin kaapittamisen kanssa. Täysin se ei ole onnistunut: sohvalla on edelleen jotain riepuja, jotka kaadoin siihen tänään paljusta tarvitessamme sitä lapsille saunaan. Kaiken kaikkiaan tulokset ovat kuitenkin olleet hyviä: viikon mittaan aika suuri osa vaatteista on osunut kaappiin asti (myönnän toki, että aamuisin edelleen tarkistetaan sohva ensin). Yllättävää kyllä selitys parempaan kaapitusasteeseen on pyykinkuivausteline. Siinä missä sen käyttö tekee märästä pyykistä hirvittävän paljon rasittavampaa käsiteltävää verrattuna siihen ylellisyyteen, että kone jyystäisi sen hitaasti mutta suhteellisen varmasti sekä kuivaksi että kutistuneeksi, vaatteet on helpompi nähdä ja poimia narulta kuin korista - ja ne ovat usein jonkinlaisessa järjestyksessä jo valmiiksi. Minun tapauksessani mukavaa on sekin, että pyykkiteline on väliaikaismajoituksessa makuuhuoneessani, jossa sijaitsevat myös omat vaatekaappini. Ahkeruus yhdessä asiassa helpottaa laiskottelua toisessa!

Jos narukuivatus sujuisi alle vuorokaudessa silloinkin kun tilanpuutteen vuoksi olen joutunut ahtamaan liikaa liian paksuja vaatteita liian lähekkäin, voisin alkaa narukuivattaa enemmänkin. Tähän ei liene kuitenkaan tarvetta. Uhoan nimittäin nyt tässä, että huomenna näkyy se kuuluisa pyykkikorin pohja. Sitten kun näkyy, en anna kertyä kuin päivän-parin vaatteet kerrallaan. Ja ne ehtii hidas koneeni kuivattaakin. Täytynee alkaa valita, mitkä kaksi vaatekertaamme alkavat pian pyöriä rinkiä päälle, pyykkikoriin, koneeseen, sohvalle, päälle...