Turkkilaisittain Tuurissa ja muuta matkan varrelta

Kuvia tulossa - viipeellä jälleen.

Janne otti perjantain ja maanantain vapaaksi, ja Kotilomme nokka käännettiin kohti syyslomaa. Ensimmäisen yön vietimme jossain Hauhon ja Pälkäneen välillä levähdyspaikalla, jonka ohi kulki autoja vähän väliä. Maisema oli kuulemma kaunis, mutta se jäi tehokkaasti Aaronin parun varjoon: pikkuisemme oli ja on edelleen nuhainen, ja tämä yhdessä uusien olojen ja ehkä niiden autojen metelinkin kanssa aikaansai sen, että nukuttaminen oli hyvin hankalaa. Poika rääkyi, kunnes suosiolla otin koko yöksi viereeni.

Ensimmäinen yö ei siis jäänyt mitenkään kovin ruusuisena mieleen, mutta ainakin sitten perjantai valkeni ja eteni päänsäryn siivittämänä. Muuten oli kyllä mukavaa. Poikkesimme Pälkäneellä, jonka kirkon parkkipaikalla söimme Jannen valmistaman lounaan. Porsaan sisäfilettä, kastiketta ja perunoita, kyllä oli herkkua! Ruoan valmistumista odotellessamme kiersimme poikien kanssa kirkon pihamaata, jolle oli haudattu sotavainajia. Oli koskettavaa lukea kivistä nimiä, joita nykyään taas hyvinkin yleisesti annetaan lapsille. Vielä kun vainajat olivat iältään yleisimmin 20:n ja 40:n väliltä, tuntui aika haikealta. Hassut nimet kyllä vähän nostivat tunnelmaa: Semmi Johannes, Eelis Eerik, Tuovi Gunnar (mies?) ja joku Penjami, en muista ensimmäistä nimeä.

Pälkäneellä oli myös kirpputori, pieni ja hinnoiltaan kohtuullinen itsepalvelukirppis. Se sijaitsi erään talon kellarikerroksessa ja käsitti kaksi huonetta. Tavara näytti siistiltä ja kiinnostavalta, ja matkaan tarttuikin lyhyessä ajassa (poikien lähikauppareissun aikana) monenmoista. Löysin mm. Aaronille bodyn (1 euro) ja kypärämyssyn (20 senttiä), Antolle nallen (1 euro) ja itselleni kärryyn passaavan laukun (50 senttiä). Laukkuun varsinkin olin hyvin tyytyväinen. Kaipa tuolla provinssissa on todettu asiakkaita olevan sen verran vähän, ettei röyhkeä rahastus lyö leiville; täällä isommissa kaupungeissa kun törmää kirpputorilla hulluihin hintoihin vähän väliä, jopa silloin kun kyseessä on huonokuntoinen ja rumanvärinen kauniiksi mainostettu ristipistotaulu.

Pälkäneeltä jatkoimme matkaa Tuurin pienoiseen kyläkauppaan eli Keskisen omaan tavarataivaaseen. Kaupassa shopattiin ja viereisellä karavaanariparkilla yövyttiin. Olin kuvitellut kirjoittavani sieltä tunnelmia: maisemat on, nimittäin valkoista karavaaninkylkeä metrin päässä ja siitä silmänkantamattomiin. Totuus oli kuitenkin jotain aivan muuta. Jos täytyy leirintäalueella yöpyä, voin karavaanareille suositella Keskistä aivan ehdottomasti. Olihan se sellainen rakennettu ympäristö, eikä ikkunoista katsellessaan voinut välttyä näkemästä muita parkkeeraajia. Kuitenkin kullakin oli omat, tasaiset loosinsa, jotka oli erotettu toisistaan pienellä viherpläntillä, lasten leikkipaikka ihan silmän alla ja jotain virkistysalueen poikastakin siinä. Hyvin selkeä alue, jolla riittävästi omaa rauhaa johonkin parkkipaikkaan verrattuna ainakin, ja hinta erittäin kohtuullinen, oliko nyt 10 euroa sähköineen. Siinä isomman pojan katsoessa Barbapapaa minä tein mm. käsitöitä.

Minulla oli matkatekemisenä mukanani virkkuukoukku ja paksua puuvillalankaa, josta aioin tehdä kukkaruukunsuojuksen. Meillä on kaksi kukkaruukkua, joista molemmissa on multaa ja toisessa kasvi. Ruukut ovat altakastelumallia ja rumia, mutta siitä huolimatta kasvit eivät niissä ole ihan toivotulla tavalla rehevöityneet. Kasvittomaan ruukkuun yritämme juurruttaa paria keppiä, jotka siinä olivat, kunnes toinen alkoi tuntemattomasta syystä kellastua. Kyseessä lienee jokin traakkipuun tapainen. Ruukkujen rumuus joka tapauksessa on jo varmaan pari vuotta toiminut innoittajana: jotain naamiointia siihen on keksittävä joskus. Jospa nyt vihdoin olisi se joskus? Ei muuta kuin virkkuukoukku ja lankaa kehiin.

Olen joskus lukenut turkkilaisesta virkkauksesta, mahdanko nyt muistaa kansalaisuuden oikein. Jälki on oikealta puoleltaan korimaista ja tuo mieleen rantakassin. Nurjalta puolelta se muistuttaa hiukan nurjaa neuletta. Tekniikkakin on risteytys neulontaa ja virkkausta. Jokainen kerros alkaa sillä, että nostetaan silmukat virkkuukoukulle. Työssäni on 38 silmukkaa, ja nostin siis joka kerta yhtä monta koukulle (tai alkuun en, sillä viimeinen silmukka oli koko ajan jäädä nostamatta ja siksi homma kapeni ennen kuin huomasin mokani). Oikeaoppinen koukku olisi neulepuikon ja virkkuukoukun risteytys, sillä jo nuo 38 silmukkaa saivat koukun tuntumaan aika ahtaalta.

Edettyäni siis ensimmäisen vaiheen oikealta vasemmalle oli aika päättää kerros etenemällä vasemmalta oikealle. Työtä ei siis käännetty vaan pidettiin koko ajan sama puoli tekijään päin. Langasta otettiin silmukka, joka vedettiin aina kahden silmukan läpi kerrallaan, sitten uusi silmukka, joka jälleen kahden silmukan läpi jne. Tämä vaihe oli sitä varsinaista virkkaamista ja paljon kivempaa mielestäni kuin silmukoiden nostelu. Hauskaa hommaa kuitenkin! Huomasin, että nosteluvaiheen lopussa viimeiseen silmukkaan on paras tehdä yksi ketjusilmukka, jotta vasemmasta laidasta tulee siistimpi eikä viimeinen silmukka jää niin helposti seuraavalla kerroksella nostamatta. No, ei tullut vielä valmista, sillä minulla oli kotona lankaa vain jättirullalla, josta piti äkkiä keriä pienempi mukaan. Tuli sitten liian vähän ja puuha katkesi matkan osalta langan loputtua.

Tuurista mentiin Ähtäriin ihmettelemään eläimiä ja sieltä Multiaan yöpymään. Janne löysi rauhallisen levähdyspaikan Housukosken likeltä. Kosken kohina kuului rauhoittavasti autoon. Oli kyllä mahtava paikka jäädä yöpymään, sillä siitä melkein kotiovelta pääsi puolentoista kilometrin luontopolullekin. Maisemat olivat hienot ja innoittivat ukkelin kuvaamaan.

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Keuruuta, missä kävimme Jannen tädin luona. Söimme hirveä ja juttelimme; oli hauska nähdä pitkästä aikaa. Keuruulla asuu myös Jannen isotäti, joka on hyvin iäkäs eikä enää pääse tänne etelään, joten siellä liikkuessa käy mielellään tervehtimässä häntäkin. Antto esitteli Tuurista ostettua traktoria ja leikkuupuimuria isoisotädille, joka vaikutti ilahtuneelta visiitistä. Jannen serkku puolestaan asuu Keuruun Ekokylässä, jonne ajoimme autolla. Tutustuimme paikkaan, joka tuntui kiehtovalta noin äkkisilmäyksellä: paljon tilaa, enemmän kuin todellakaan olisin voinut kuvitella, ja lukuisia rakennuksia. Ei liian tiiviin ja suljetun oloinen yhteisö, nytkin siellä asusti iso lauma ulkomaalaisia vapaaehtoistyöläisiä ilmeisesti päättämässä työleiriään.

Ekokylässä oli kirpputori, jossa paljon hyvää tavaraa ja hinta omantunnon mukaan. Antolle tarttui mukaan pari hyväkuntoista lelua, etenkin Tuomas Veturi oli oikea löytö. Itse otin "vakavan" kietaisuhameen, joka ei ole mikään liepake vaan ryhdikäs, pitkä, ruskea. Sitten löysin Ruotsin armeijan takin vuodelta 1973. Ihastuin väriin, kunnon materiaaleihin ja leikkaukseen, vaikkakin joudun takkia vielä muokkaamaan saadakseni siitä itselleni passelin. Vyötäröä pitää kaventaa ja napit vaihtaa, ehkä jotain muutakin pientä.

Viimeinen yö vietettiin pitkän yösijan etsimisen jälkeen Valkeakosken leirintäalueella. En edes poistunut autosta koko paikassa, joten en osaa sitä sen kummemmin kommentoida. Flunssa oli tarttunut matkalta mukaan, ja olin hiukan väsynyt ja tillintallin. Ihan mukavasti nukutun yön jälkeen olikin ihana nauttia aamiainen ja lähteä kotimatkalle.