Ei tämä ole ainoa unohdukseni eikä välttämättä edes pahin, mutta voi kun osasi ottaa pattiin. Minä, joka en niin kovasti raha-asioilla ole jaksanut päätäni vaivata, en sitten oikein muuta tehnytkään koko seuraavana päivänä, ja se yö - se nyt oli luku sinänsä.
Niin siis havahduin yönä muutamana Aaronin ähinään ja totesin olevan aika yöruokinnan. Sen lopuilleen saatettuani laskin pienokaisen petiin, ja ajatukseni vielä harhailivat unisesti yhdessä ja toisessa asiassa, kunnes tuli mieleeni kotihoidontuen Hyvinkää-lisä. Sitähän piti hakea aika paljon aikaisemmin... Kolme kuukautta? Kolme kuukautta! Siis aika lailla nyt? Ja oliko kolme vai kuinka monta? Jospa vain kaksi? Ei kun nettiin ja tarkistamaan.
Hyvinkään kaupungin sivut puhuvat tylyä kieltään. Hakemuksen on oltava perillä neljä kuukautta ennen maksatuksen toivottua alkamista. Tuskan hiki pukkaa. Alan miettiä, olenko yhden vai kaksi kuukautta myöhässä, menetänkö siis 200 vai 400 euroa. Jannenkin herätän, emmekä sitten nukukaan moneen tuntiin. Janne tosin on rauhallisempi, unettomuudesta kärsivä vain. Kyllä tästä selvitään. Pari kuvauskeikkaa ja se on siinä. Mutta minun omat vähät tuloni! Niistä tuo on hyvänen aika melkeinpä leijonanosa, olkoonkin niin, että puolison tuloilla pärjätään. Tuon niin vähän rahaa tähän taloon, ettei siitä määrästä olisi kauheasti vähennettävää.
Aamun sarastettua ja vertaisunettomani päästyä onnellisesti työmaalle alan miettiä, mistä nyt tingin, jotta koen säästäneeni perheen kassaan nuo neljäsataa, sillä sehän se menetetty summa sitten tietenkin on, kuten tarkempi selvitykseni paljastaa. On asioita, joista en tingi kuin pakon edessä. Ne ovat lasten kanssa kotona oleminen (tässä vaiheessa ainakin), kaverien näkeminen (ja nyt omatunto kolahtaa, kun ajattelen monia vanhoja ystäviäni), se että Antto saa synttärit ja lahjoja, pari hyväntekeväisyyskohdetta, silloin tällöin hiukan aikaa omille asioilleni. Varmaan monta monituista muutakin pakollista asiaa löytyy, kun todella yritän elää tinkien vähemmän välttämättömästä.
Tingittävien listaan kuuluu liuta erilaisia makeita herkkuja, kirppis- ym. ostokset etenkin ellei tarvetta ole, vaatehankinnat, sillä vaatteita on jo ja niitä voi itsekin väsätä, sekä ylenpalttinen lelujen kärrääminen esikoiselle. Nämä päätökset on helppo tehdä juuri ennen virallista herkkupäivää, jolloin tietenkin on poikkeuslupa mässätä minkä jaksaa. Perheen yhteisistä ostoksista mainittakoon kalusteet, ne hankitaan tästä eteenpäin vain tarpeeseen ja mieluiten käytettynä. Ruokaostoksista voidaan nipistää, kun jätetään vähemmälle liha ja muu yhtään arvokkaampi ruoka-aines, jota voi pyrkiä kompensoimaan soijarouheella tai jollain muulla helpolla ja halvalla. Tokihan voin muutenkin ruveta entistä enemmän suosimaan moneksi päiväksi kerrallaan valmistettavia laatikoita, niin ja kauppaan mennään kerran viikossa ostamaan vain tarvittava pitkäksi aikaa. Silloinkin vain kauppaan ostamaan S-etua tai Plussaa tai jotain mitä kannattaa kerryttää.
Säästäjäksi olen kyllä vähän turhan epäjärjestelmällinen. Mitä jos sen sijaan antaisin toisten maksaa virheostoksistani, kuten äiti sanoisi, siis veisin kirpputoripöytään rojua sikahintaan? Jos se olisi taloudellisesti kannattavaa, huono mielihän siitä silti tulisi. Entäs se tuleva nettiputiikkini... mutta valitettavasti arvelen, että saan olla tyytyväinen, jos edes sitä pätkimääni viiden euron ompelukoneneulaa saan tienatuksi ainakaan vähään aikaan. Sitäkin suututtavampaa, että mahdollisuuteni saada omaa tuloa ovat niin pienet, että tyhmyyden ja dementian takia menettämäni etuudet kasvavat mammuttimaisiin mittoihin niiden itse hankkimieni pennosten rinnalla.
Yksi mahdollisuus olisi tietysti tunnustaa tappioni, toivoa hiljaisesti neljän kuukauden hakuaikaan tulevan muutoksia vielä tämän vuoden puolella ja luottaa siihen, että minkä jossain menetän, sen jossain muussa saan takaisin ja toimeen tullaan kuitenkin. Harmittaa vain, ettei huonomuistisuus ole pätevä oikaisupyyntöön kirjoitettava peruste, jonka turvin saisin sen mokoman maksatuksen alkamaan jo tammikuun alusta.
tiistai 14. lokakuuta 2008
keskiviikko 8. lokakuuta 2008
Liehulettejä puistossa
Puistossa juttelen ystäväni kanssa samalla kun seurailemme sivusilmällä kolmevuotiaidemme touhuja. Esikoinen kiipeää keinuun ja annan vauhtia, puolihuolimattomasti vähän jalalla potkiskelen. Äkkiä siinä keinun vieressä on tyttö, ihana pitkä oljenvärinen tukka ja miellyttävät vaikkakaan eivät mitenkään äärettömän siropiirteiset kasvot. Vuoden pari meidän poikiamme vanhempi, mistäpä tietäisin. "Millon on mun vuoro?" hän haluaa tietää. Jotenkin yksisanaisesti yhdestä suusta ystäväni kanssa murahdamme, että sitten Anton keinuttua, Antto kun ei ole siinä kauan ollut vielä. Tyttö varoittelee, että keinusta täytyy pitää hyvin kiinni, ettei putoa. Joo joo.
Lapset ovat saaneet keinusta tarpeekseen ja juoksentelevat puistossa, käyvät liukumäessä jne. Tuntematon pyörii siinä poikien mukana ja kertoilee, miten homma toimii. En oikeastaan tunne mitään suurempaa ärtymystä enää, mutta hiukan on sellainen olo, että on niitä besserwissereitä näköjään muissakin perheissä. Ainakaan minkäänlaista vierastusta ei lapsi osoita.
Ystäväni sanoo pojalleen jotain, mitähän se on, olisiko jotain sellaista, että anna tytölle. Tämä sanoo luontevasti: "Mä oon kyl poika." Seuraa pienoinen pysähdys. Ei lapsilla, tuskin huomaavat ja jatkavat leikkejään. Niinpä tietysti, ihan pojaltahan se näyttikin! Tarkemmin katsottuna vaatteetkin ovat tyypillisen poikamaiset. Sama se on minun kultakutrisen liehulettini kanssa, on luultu tytöksi eikä siinä mitään sen kummempaa ole ollut, en ole siitä hämmentynyt.
Nyt vain olen suorastaan säikähtynyt, sillä huomaan ajattelevani tuntemattomasta pojasta paljon myönteisemmin nyt kun tiedän, että hän on poika. Johtuuko se sitten siitä, että omat lapseni ovat poikia? Toivottavasti niin, olisipa vain! Mutta mietin, onko tämä sitä samaa syndroomaa kuin kaikki muu tässä maailmassa, että tietynlainen käyttäytyminen, jopa tungettelevuus, on paljon suotavampaa pojalle kuin tytölle? Että koulussa eloisasti käyttäytyvät, vaativat pojat ovat vain poikamaisen hurmaavia, kun taas vastaavat tytöt ovat mankujia? Ja miten minäkin, joka olen joskus sijaistanut saksalaisessa koulussa, luulin tulevani yleisesti poikien kanssa paremmin juttuun sen takia, että he olivat reiluja, ja tyttöjen kanssa huonommin siksi, että he kitisemällä tai inisemällä yrittivät saada tahtonsa läpi. Ei se saa olla niin, en minä saa nähdä maailmaa noin väärin! Reiluus ja avoimuus on helppoa sille, jota aina on sukupuolensa takia pidetty oikeutettuna suoraan ilmaisuun.
Myöhemmin selviää, että pojan nimi on Elias. Yritän sitten järkeillä itselleni, tasa-arvon vankkumattomalle kannattajalle, asian miten päin hyvänsä, minulle jää Eliaksesta kuva suloisen vallattomana poikana, joka näytti kovasti nauttivan päästessään leikkimään toisten liinatukkaisten pikkupoikien kanssa.
Lapset ovat saaneet keinusta tarpeekseen ja juoksentelevat puistossa, käyvät liukumäessä jne. Tuntematon pyörii siinä poikien mukana ja kertoilee, miten homma toimii. En oikeastaan tunne mitään suurempaa ärtymystä enää, mutta hiukan on sellainen olo, että on niitä besserwissereitä näköjään muissakin perheissä. Ainakaan minkäänlaista vierastusta ei lapsi osoita.
Ystäväni sanoo pojalleen jotain, mitähän se on, olisiko jotain sellaista, että anna tytölle. Tämä sanoo luontevasti: "Mä oon kyl poika." Seuraa pienoinen pysähdys. Ei lapsilla, tuskin huomaavat ja jatkavat leikkejään. Niinpä tietysti, ihan pojaltahan se näyttikin! Tarkemmin katsottuna vaatteetkin ovat tyypillisen poikamaiset. Sama se on minun kultakutrisen liehulettini kanssa, on luultu tytöksi eikä siinä mitään sen kummempaa ole ollut, en ole siitä hämmentynyt.
Nyt vain olen suorastaan säikähtynyt, sillä huomaan ajattelevani tuntemattomasta pojasta paljon myönteisemmin nyt kun tiedän, että hän on poika. Johtuuko se sitten siitä, että omat lapseni ovat poikia? Toivottavasti niin, olisipa vain! Mutta mietin, onko tämä sitä samaa syndroomaa kuin kaikki muu tässä maailmassa, että tietynlainen käyttäytyminen, jopa tungettelevuus, on paljon suotavampaa pojalle kuin tytölle? Että koulussa eloisasti käyttäytyvät, vaativat pojat ovat vain poikamaisen hurmaavia, kun taas vastaavat tytöt ovat mankujia? Ja miten minäkin, joka olen joskus sijaistanut saksalaisessa koulussa, luulin tulevani yleisesti poikien kanssa paremmin juttuun sen takia, että he olivat reiluja, ja tyttöjen kanssa huonommin siksi, että he kitisemällä tai inisemällä yrittivät saada tahtonsa läpi. Ei se saa olla niin, en minä saa nähdä maailmaa noin väärin! Reiluus ja avoimuus on helppoa sille, jota aina on sukupuolensa takia pidetty oikeutettuna suoraan ilmaisuun.
Myöhemmin selviää, että pojan nimi on Elias. Yritän sitten järkeillä itselleni, tasa-arvon vankkumattomalle kannattajalle, asian miten päin hyvänsä, minulle jää Eliaksesta kuva suloisen vallattomana poikana, joka näytti kovasti nauttivan päästessään leikkimään toisten liinatukkaisten pikkupoikien kanssa.
Alku aina hankalaa, lopussa työ seisoo?
Järjestämäni kysely mieluisimmasta käsityön tekemisen vaiheesta on nyt päättynyt, ja suosiota saavutti eniten se vaihe, jolloin työ on mukavasti käynnissä, siis keskivaihe. Kolme vastaajaa viidestä päätyi kannattamaan tätä vaihtoehtoa. Suunnitteleminen ja aloittaminen saivat kumpikin yhden äänen.
Kyselyn laatimisen syynä oli sen selvittäminen, olenko ainoa, jolle loppuun saattaminen on vaikeaa, tai jos nyt ei siihen voi vastausta kyselyn perusteella päätellä, niin ainakin saisin tietää, onko muidenkin mielestä käsityönteon elämänkaaren alkupää loppupäätä kiehtovampi. Jostain syystä keskeneräisiä, naurettavimmillaan muutamaa pistoa vaille valmiit työt odottavat tyhjän panttina päivänvalon näkemistä. No joo, oikeastaan olen kyllä usein hyvinkin ehtinyt niitä valottaa tuttaville jo suunnitteluvaiheessa. Sekö sitten vie mehut toteuttamisesta? Tai sitten homma ei etene kaavoja ja kankaiden ostoa pidemmälle, koska en saa kankaita leikatuksi tai en edes löydä niitä rojun joukosta. (Olisittepa nähneet minut työhuoneessani päivänä muutamana: kuvailinkin jo ystävälle, miten etsin pitsiä laatikosta, johon yltääkseni minun piti maata vatsallani tuolilla olevan pahvilaatikon päällä ja kumartua siitä alaspäin lähes lattianrajaan, missä lipastonlaatikko, onneksi aukinainen, odotti käyttäjäänsä valmiina aiheuttamaan kunnon tällin, jos putoaisin sinne pää edellä.)
Annas olla, jos aloittaessani huomaan jotain puuttuvan kotoa, jotain mikä estää homman saamiseen päätökseen yhdeltä istumalta! Sellaisessa tapauksessa saatan luopua suoraan toivosta, koska kauppaan en tulisi kuitenkaan lähteneeksi; ärsyttää, jos tiedän, etten voi saattaa askarta kerralla loppuun vaikka muuten valtavan onnenpotkun myötä saattaisin ehtiäkin. Silloin kuitenkaan ei voi sanoa työn jääneen kesken, enhän ole kunnolla aloittanutkaan, joten voin vain hyvin omintunnoin vaikkakin hiukan ärtyneenä jäädä odottelemaan aikaa parempaa eli sitä, että maanjäristys siirtää huoneessani tavaroita pois toisten päältä ja löydän sen pitsin tai kuminauhan, jota ilman ei juttu pelaa.
Netissä tehty persoonallisuustesti puhui tylyä kieltään: pitkäjänteisyyttä vaativiin töihin minusta ei ole. Siteeraan suoraan: "Ihmistyyppisi ei jaksa keskittyä kauaa samaan asiaan, ja monet mielenkiinnon kohteet saattavatkin vahingoittaa menestystäsi pitkäjänteisyyttä vaativassa työssä. Parhaiten sinulle soveltuvat ammatit, joissa voit aloittaa projekteja ja sitten innostaa toisia saattamaan ne päätökseen." Miksi sitten kuitenkin olen niin onnessani jokaisesta valmiiksi saamastani käsityöstä? Tai ehkäpä juuri siksi niinkin, että se on haave, kuin voitto uhkapelissä, johon lyön aikaani valuutaksi. Ikinä en voi olla aivan varma, että todella saan hommaa koskaan valmiiksi, joten katson jännittyneenä, miten käy. Iän myötä tosin olen kunnostautunut hieman, ja aloitettujen ja päätettyjen käsitöiden lukumäärä alkaa olla lähempänä toisiaan kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Keskeneräisiä on, mutta vakavasti keskeneräiseksi vakavan pitkäksi aikaa (lue: lopullisesti kesken) jääviä käsitöitä on vähemmän ja vähemmän. Ei aika riitä aloittaa ja olla lopettamatta, ja koska usein teen johonkin oikeaan käyttöön, kuten vaatetusta lähipiirille, on motivaattorikin kohdallaan. Motivaatiota lisää jokainen valmistunut homma, joka päätyy käyttöön tai muuten tuntuu omasta mielestäni niin onnistuneelta, että siinä voi hetken lepuuttaa silmiään ennen kuin siirtyy seuraavaan.
En osaa sanoa, minkä kohdan olisin rastittanut kyselystä. Tai ehkä sittenkin sen kultaisen keskivaiheen, niin kuin lukijoideni valtavirtakin, sillä on mahtavaa huristaa saumoja ompelukoneella ja nähdä, kuinka vaatteen tms. suuret linjat muotoutuvat. Napinlävet ja napit sun muut rasittavat viimeistelyt palkitsevat lähinnä valmistuessaan. Ongelmakohdat tuntuvat muutenkin sijoittuvan ennen kaikkea valmistusprosessin loppupäähän. Kuitenkin sitten kaiken ollessa viimeisen langanpään leikkausta myöten valmiina koittaa lyhyt mutta ihana hetki: syvä huokaus, valmista tuli.
Kiitos jälleen vastaajille! Käykäähän ahkerasti kurkkimassa, järjestän piakkoin täällä kilpailun, jossa luvassa pieni palkintokin.
Kyselyn laatimisen syynä oli sen selvittäminen, olenko ainoa, jolle loppuun saattaminen on vaikeaa, tai jos nyt ei siihen voi vastausta kyselyn perusteella päätellä, niin ainakin saisin tietää, onko muidenkin mielestä käsityönteon elämänkaaren alkupää loppupäätä kiehtovampi. Jostain syystä keskeneräisiä, naurettavimmillaan muutamaa pistoa vaille valmiit työt odottavat tyhjän panttina päivänvalon näkemistä. No joo, oikeastaan olen kyllä usein hyvinkin ehtinyt niitä valottaa tuttaville jo suunnitteluvaiheessa. Sekö sitten vie mehut toteuttamisesta? Tai sitten homma ei etene kaavoja ja kankaiden ostoa pidemmälle, koska en saa kankaita leikatuksi tai en edes löydä niitä rojun joukosta. (Olisittepa nähneet minut työhuoneessani päivänä muutamana: kuvailinkin jo ystävälle, miten etsin pitsiä laatikosta, johon yltääkseni minun piti maata vatsallani tuolilla olevan pahvilaatikon päällä ja kumartua siitä alaspäin lähes lattianrajaan, missä lipastonlaatikko, onneksi aukinainen, odotti käyttäjäänsä valmiina aiheuttamaan kunnon tällin, jos putoaisin sinne pää edellä.)
Annas olla, jos aloittaessani huomaan jotain puuttuvan kotoa, jotain mikä estää homman saamiseen päätökseen yhdeltä istumalta! Sellaisessa tapauksessa saatan luopua suoraan toivosta, koska kauppaan en tulisi kuitenkaan lähteneeksi; ärsyttää, jos tiedän, etten voi saattaa askarta kerralla loppuun vaikka muuten valtavan onnenpotkun myötä saattaisin ehtiäkin. Silloin kuitenkaan ei voi sanoa työn jääneen kesken, enhän ole kunnolla aloittanutkaan, joten voin vain hyvin omintunnoin vaikkakin hiukan ärtyneenä jäädä odottelemaan aikaa parempaa eli sitä, että maanjäristys siirtää huoneessani tavaroita pois toisten päältä ja löydän sen pitsin tai kuminauhan, jota ilman ei juttu pelaa.
Netissä tehty persoonallisuustesti puhui tylyä kieltään: pitkäjänteisyyttä vaativiin töihin minusta ei ole. Siteeraan suoraan: "Ihmistyyppisi ei jaksa keskittyä kauaa samaan asiaan, ja monet mielenkiinnon kohteet saattavatkin vahingoittaa menestystäsi pitkäjänteisyyttä vaativassa työssä. Parhaiten sinulle soveltuvat ammatit, joissa voit aloittaa projekteja ja sitten innostaa toisia saattamaan ne päätökseen." Miksi sitten kuitenkin olen niin onnessani jokaisesta valmiiksi saamastani käsityöstä? Tai ehkäpä juuri siksi niinkin, että se on haave, kuin voitto uhkapelissä, johon lyön aikaani valuutaksi. Ikinä en voi olla aivan varma, että todella saan hommaa koskaan valmiiksi, joten katson jännittyneenä, miten käy. Iän myötä tosin olen kunnostautunut hieman, ja aloitettujen ja päätettyjen käsitöiden lukumäärä alkaa olla lähempänä toisiaan kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Keskeneräisiä on, mutta vakavasti keskeneräiseksi vakavan pitkäksi aikaa (lue: lopullisesti kesken) jääviä käsitöitä on vähemmän ja vähemmän. Ei aika riitä aloittaa ja olla lopettamatta, ja koska usein teen johonkin oikeaan käyttöön, kuten vaatetusta lähipiirille, on motivaattorikin kohdallaan. Motivaatiota lisää jokainen valmistunut homma, joka päätyy käyttöön tai muuten tuntuu omasta mielestäni niin onnistuneelta, että siinä voi hetken lepuuttaa silmiään ennen kuin siirtyy seuraavaan.
En osaa sanoa, minkä kohdan olisin rastittanut kyselystä. Tai ehkä sittenkin sen kultaisen keskivaiheen, niin kuin lukijoideni valtavirtakin, sillä on mahtavaa huristaa saumoja ompelukoneella ja nähdä, kuinka vaatteen tms. suuret linjat muotoutuvat. Napinlävet ja napit sun muut rasittavat viimeistelyt palkitsevat lähinnä valmistuessaan. Ongelmakohdat tuntuvat muutenkin sijoittuvan ennen kaikkea valmistusprosessin loppupäähän. Kuitenkin sitten kaiken ollessa viimeisen langanpään leikkausta myöten valmiina koittaa lyhyt mutta ihana hetki: syvä huokaus, valmista tuli.
Kiitos jälleen vastaajille! Käykäähän ahkerasti kurkkimassa, järjestän piakkoin täällä kilpailun, jossa luvassa pieni palkintokin.
tiistai 30. syyskuuta 2008
Huomaa: uusi kysely oikealla!
Ja vastanneet palkitaan käsityöpsykologisella syväanalyysilla, ellei blogisti joudu aivan hämmennyksiin monikymmenisestä mielipiteenilmausten määrästä.
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
Lentäjälle varustetta
Sainpas vaatteista kuvat käyttäjänsä päällä! Hyvin istuivat, vaikka takissa onkin vielä hiukan kasvunvaraa.
Voi onneton, vakiosanontani siis, passaa tähän jälleen. Enpä ole vieläkään saanut edelliseen juttuun niitä kuvia, mutta tässäpä kuitenkin kuva tänään valmistuneista, jo tovin tekeillä olleista käsitöistä. Anton housut aloitin jo muistaakseni elokuussa, jolloin tein ne melkein valmiiksi matkailuautossa odotellessani Jannen vanhempien pihalla, että Antto tai Aaron heräisi. Ompelukone ja saumuri olivat Kotilossa mukana. Nyt vasta sain kuminauhan leikatuksi poikki ja ommelluksi yhteen, voi mikä valtava homma! Nahkatakki on ollut tekeillä parisen viikkoa luullakseni. Sain isot säkilliset nahkaa ja pienemmän (lammas?)turkispaloja pois muuttaneilta naapureilta, ja uusin Suuri Käsityölehti tarjosi kaavat lentäjäntakkiin. Antto innostui takista kovasti jo sovitusvaiheessa eikä olisi halunnut riisua sitä. Hihataskussa oli siten jo takin valmistuessa kourallinen pikkupojan aarteita, pullonkorkkeja.
torstai 18. syyskuuta 2008
Turkkilaisittain Tuurissa ja muuta matkan varrelta
Kuvia tulossa - viipeellä jälleen.
Janne otti perjantain ja maanantain vapaaksi, ja Kotilomme nokka käännettiin kohti syyslomaa. Ensimmäisen yön vietimme jossain Hauhon ja Pälkäneen välillä levähdyspaikalla, jonka ohi kulki autoja vähän väliä. Maisema oli kuulemma kaunis, mutta se jäi tehokkaasti Aaronin parun varjoon: pikkuisemme oli ja on edelleen nuhainen, ja tämä yhdessä uusien olojen ja ehkä niiden autojen metelinkin kanssa aikaansai sen, että nukuttaminen oli hyvin hankalaa. Poika rääkyi, kunnes suosiolla otin koko yöksi viereeni.
Ensimmäinen yö ei siis jäänyt mitenkään kovin ruusuisena mieleen, mutta ainakin sitten perjantai valkeni ja eteni päänsäryn siivittämänä. Muuten oli kyllä mukavaa. Poikkesimme Pälkäneellä, jonka kirkon parkkipaikalla söimme Jannen valmistaman lounaan. Porsaan sisäfilettä, kastiketta ja perunoita, kyllä oli herkkua! Ruoan valmistumista odotellessamme kiersimme poikien kanssa kirkon pihamaata, jolle oli haudattu sotavainajia. Oli koskettavaa lukea kivistä nimiä, joita nykyään taas hyvinkin yleisesti annetaan lapsille. Vielä kun vainajat olivat iältään yleisimmin 20:n ja 40:n väliltä, tuntui aika haikealta. Hassut nimet kyllä vähän nostivat tunnelmaa: Semmi Johannes, Eelis Eerik, Tuovi Gunnar (mies?) ja joku Penjami, en muista ensimmäistä nimeä.
Pälkäneellä oli myös kirpputori, pieni ja hinnoiltaan kohtuullinen itsepalvelukirppis. Se sijaitsi erään talon kellarikerroksessa ja käsitti kaksi huonetta. Tavara näytti siistiltä ja kiinnostavalta, ja matkaan tarttuikin lyhyessä ajassa (poikien lähikauppareissun aikana) monenmoista. Löysin mm. Aaronille bodyn (1 euro) ja kypärämyssyn (20 senttiä), Antolle nallen (1 euro) ja itselleni kärryyn passaavan laukun (50 senttiä). Laukkuun varsinkin olin hyvin tyytyväinen. Kaipa tuolla provinssissa on todettu asiakkaita olevan sen verran vähän, ettei röyhkeä rahastus lyö leiville; täällä isommissa kaupungeissa kun törmää kirpputorilla hulluihin hintoihin vähän väliä, jopa silloin kun kyseessä on huonokuntoinen ja rumanvärinen kauniiksi mainostettu ristipistotaulu.
Pälkäneeltä jatkoimme matkaa Tuurin pienoiseen kyläkauppaan eli Keskisen omaan tavarataivaaseen. Kaupassa shopattiin ja viereisellä karavaanariparkilla yövyttiin. Olin kuvitellut kirjoittavani sieltä tunnelmia: maisemat on, nimittäin valkoista karavaaninkylkeä metrin päässä ja siitä silmänkantamattomiin. Totuus oli kuitenkin jotain aivan muuta. Jos täytyy leirintäalueella yöpyä, voin karavaanareille suositella Keskistä aivan ehdottomasti. Olihan se sellainen rakennettu ympäristö, eikä ikkunoista katsellessaan voinut välttyä näkemästä muita parkkeeraajia. Kuitenkin kullakin oli omat, tasaiset loosinsa, jotka oli erotettu toisistaan pienellä viherpläntillä, lasten leikkipaikka ihan silmän alla ja jotain virkistysalueen poikastakin siinä. Hyvin selkeä alue, jolla riittävästi omaa rauhaa johonkin parkkipaikkaan verrattuna ainakin, ja hinta erittäin kohtuullinen, oliko nyt 10 euroa sähköineen. Siinä isomman pojan katsoessa Barbapapaa minä tein mm. käsitöitä.
Minulla oli matkatekemisenä mukanani virkkuukoukku ja paksua puuvillalankaa, josta aioin tehdä kukkaruukunsuojuksen. Meillä on kaksi kukkaruukkua, joista molemmissa on multaa ja toisessa kasvi. Ruukut ovat altakastelumallia ja rumia, mutta siitä huolimatta kasvit eivät niissä ole ihan toivotulla tavalla rehevöityneet. Kasvittomaan ruukkuun yritämme juurruttaa paria keppiä, jotka siinä olivat, kunnes toinen alkoi tuntemattomasta syystä kellastua. Kyseessä lienee jokin traakkipuun tapainen. Ruukkujen rumuus joka tapauksessa on jo varmaan pari vuotta toiminut innoittajana: jotain naamiointia siihen on keksittävä joskus. Jospa nyt vihdoin olisi se joskus? Ei muuta kuin virkkuukoukku ja lankaa kehiin.
Olen joskus lukenut turkkilaisesta virkkauksesta, mahdanko nyt muistaa kansalaisuuden oikein. Jälki on oikealta puoleltaan korimaista ja tuo mieleen rantakassin. Nurjalta puolelta se muistuttaa hiukan nurjaa neuletta. Tekniikkakin on risteytys neulontaa ja virkkausta. Jokainen kerros alkaa sillä, että nostetaan silmukat virkkuukoukulle. Työssäni on 38 silmukkaa, ja nostin siis joka kerta yhtä monta koukulle (tai alkuun en, sillä viimeinen silmukka oli koko ajan jäädä nostamatta ja siksi homma kapeni ennen kuin huomasin mokani). Oikeaoppinen koukku olisi neulepuikon ja virkkuukoukun risteytys, sillä jo nuo 38 silmukkaa saivat koukun tuntumaan aika ahtaalta.
Edettyäni siis ensimmäisen vaiheen oikealta vasemmalle oli aika päättää kerros etenemällä vasemmalta oikealle. Työtä ei siis käännetty vaan pidettiin koko ajan sama puoli tekijään päin. Langasta otettiin silmukka, joka vedettiin aina kahden silmukan läpi kerrallaan, sitten uusi silmukka, joka jälleen kahden silmukan läpi jne. Tämä vaihe oli sitä varsinaista virkkaamista ja paljon kivempaa mielestäni kuin silmukoiden nostelu. Hauskaa hommaa kuitenkin! Huomasin, että nosteluvaiheen lopussa viimeiseen silmukkaan on paras tehdä yksi ketjusilmukka, jotta vasemmasta laidasta tulee siistimpi eikä viimeinen silmukka jää niin helposti seuraavalla kerroksella nostamatta. No, ei tullut vielä valmista, sillä minulla oli kotona lankaa vain jättirullalla, josta piti äkkiä keriä pienempi mukaan. Tuli sitten liian vähän ja puuha katkesi matkan osalta langan loputtua.
Tuurista mentiin Ähtäriin ihmettelemään eläimiä ja sieltä Multiaan yöpymään. Janne löysi rauhallisen levähdyspaikan Housukosken likeltä. Kosken kohina kuului rauhoittavasti autoon. Oli kyllä mahtava paikka jäädä yöpymään, sillä siitä melkein kotiovelta pääsi puolentoista kilometrin luontopolullekin. Maisemat olivat hienot ja innoittivat ukkelin kuvaamaan.
Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Keuruuta, missä kävimme Jannen tädin luona. Söimme hirveä ja juttelimme; oli hauska nähdä pitkästä aikaa. Keuruulla asuu myös Jannen isotäti, joka on hyvin iäkäs eikä enää pääse tänne etelään, joten siellä liikkuessa käy mielellään tervehtimässä häntäkin. Antto esitteli Tuurista ostettua traktoria ja leikkuupuimuria isoisotädille, joka vaikutti ilahtuneelta visiitistä. Jannen serkku puolestaan asuu Keuruun Ekokylässä, jonne ajoimme autolla. Tutustuimme paikkaan, joka tuntui kiehtovalta noin äkkisilmäyksellä: paljon tilaa, enemmän kuin todellakaan olisin voinut kuvitella, ja lukuisia rakennuksia. Ei liian tiiviin ja suljetun oloinen yhteisö, nytkin siellä asusti iso lauma ulkomaalaisia vapaaehtoistyöläisiä ilmeisesti päättämässä työleiriään.
Ekokylässä oli kirpputori, jossa paljon hyvää tavaraa ja hinta omantunnon mukaan. Antolle tarttui mukaan pari hyväkuntoista lelua, etenkin Tuomas Veturi oli oikea löytö. Itse otin "vakavan" kietaisuhameen, joka ei ole mikään liepake vaan ryhdikäs, pitkä, ruskea. Sitten löysin Ruotsin armeijan takin vuodelta 1973. Ihastuin väriin, kunnon materiaaleihin ja leikkaukseen, vaikkakin joudun takkia vielä muokkaamaan saadakseni siitä itselleni passelin. Vyötäröä pitää kaventaa ja napit vaihtaa, ehkä jotain muutakin pientä.
Viimeinen yö vietettiin pitkän yösijan etsimisen jälkeen Valkeakosken leirintäalueella. En edes poistunut autosta koko paikassa, joten en osaa sitä sen kummemmin kommentoida. Flunssa oli tarttunut matkalta mukaan, ja olin hiukan väsynyt ja tillintallin. Ihan mukavasti nukutun yön jälkeen olikin ihana nauttia aamiainen ja lähteä kotimatkalle.
Janne otti perjantain ja maanantain vapaaksi, ja Kotilomme nokka käännettiin kohti syyslomaa. Ensimmäisen yön vietimme jossain Hauhon ja Pälkäneen välillä levähdyspaikalla, jonka ohi kulki autoja vähän väliä. Maisema oli kuulemma kaunis, mutta se jäi tehokkaasti Aaronin parun varjoon: pikkuisemme oli ja on edelleen nuhainen, ja tämä yhdessä uusien olojen ja ehkä niiden autojen metelinkin kanssa aikaansai sen, että nukuttaminen oli hyvin hankalaa. Poika rääkyi, kunnes suosiolla otin koko yöksi viereeni.
Ensimmäinen yö ei siis jäänyt mitenkään kovin ruusuisena mieleen, mutta ainakin sitten perjantai valkeni ja eteni päänsäryn siivittämänä. Muuten oli kyllä mukavaa. Poikkesimme Pälkäneellä, jonka kirkon parkkipaikalla söimme Jannen valmistaman lounaan. Porsaan sisäfilettä, kastiketta ja perunoita, kyllä oli herkkua! Ruoan valmistumista odotellessamme kiersimme poikien kanssa kirkon pihamaata, jolle oli haudattu sotavainajia. Oli koskettavaa lukea kivistä nimiä, joita nykyään taas hyvinkin yleisesti annetaan lapsille. Vielä kun vainajat olivat iältään yleisimmin 20:n ja 40:n väliltä, tuntui aika haikealta. Hassut nimet kyllä vähän nostivat tunnelmaa: Semmi Johannes, Eelis Eerik, Tuovi Gunnar (mies?) ja joku Penjami, en muista ensimmäistä nimeä.
Pälkäneellä oli myös kirpputori, pieni ja hinnoiltaan kohtuullinen itsepalvelukirppis. Se sijaitsi erään talon kellarikerroksessa ja käsitti kaksi huonetta. Tavara näytti siistiltä ja kiinnostavalta, ja matkaan tarttuikin lyhyessä ajassa (poikien lähikauppareissun aikana) monenmoista. Löysin mm. Aaronille bodyn (1 euro) ja kypärämyssyn (20 senttiä), Antolle nallen (1 euro) ja itselleni kärryyn passaavan laukun (50 senttiä). Laukkuun varsinkin olin hyvin tyytyväinen. Kaipa tuolla provinssissa on todettu asiakkaita olevan sen verran vähän, ettei röyhkeä rahastus lyö leiville; täällä isommissa kaupungeissa kun törmää kirpputorilla hulluihin hintoihin vähän väliä, jopa silloin kun kyseessä on huonokuntoinen ja rumanvärinen kauniiksi mainostettu ristipistotaulu.
Pälkäneeltä jatkoimme matkaa Tuurin pienoiseen kyläkauppaan eli Keskisen omaan tavarataivaaseen. Kaupassa shopattiin ja viereisellä karavaanariparkilla yövyttiin. Olin kuvitellut kirjoittavani sieltä tunnelmia: maisemat on, nimittäin valkoista karavaaninkylkeä metrin päässä ja siitä silmänkantamattomiin. Totuus oli kuitenkin jotain aivan muuta. Jos täytyy leirintäalueella yöpyä, voin karavaanareille suositella Keskistä aivan ehdottomasti. Olihan se sellainen rakennettu ympäristö, eikä ikkunoista katsellessaan voinut välttyä näkemästä muita parkkeeraajia. Kuitenkin kullakin oli omat, tasaiset loosinsa, jotka oli erotettu toisistaan pienellä viherpläntillä, lasten leikkipaikka ihan silmän alla ja jotain virkistysalueen poikastakin siinä. Hyvin selkeä alue, jolla riittävästi omaa rauhaa johonkin parkkipaikkaan verrattuna ainakin, ja hinta erittäin kohtuullinen, oliko nyt 10 euroa sähköineen. Siinä isomman pojan katsoessa Barbapapaa minä tein mm. käsitöitä.
Minulla oli matkatekemisenä mukanani virkkuukoukku ja paksua puuvillalankaa, josta aioin tehdä kukkaruukunsuojuksen. Meillä on kaksi kukkaruukkua, joista molemmissa on multaa ja toisessa kasvi. Ruukut ovat altakastelumallia ja rumia, mutta siitä huolimatta kasvit eivät niissä ole ihan toivotulla tavalla rehevöityneet. Kasvittomaan ruukkuun yritämme juurruttaa paria keppiä, jotka siinä olivat, kunnes toinen alkoi tuntemattomasta syystä kellastua. Kyseessä lienee jokin traakkipuun tapainen. Ruukkujen rumuus joka tapauksessa on jo varmaan pari vuotta toiminut innoittajana: jotain naamiointia siihen on keksittävä joskus. Jospa nyt vihdoin olisi se joskus? Ei muuta kuin virkkuukoukku ja lankaa kehiin.
Olen joskus lukenut turkkilaisesta virkkauksesta, mahdanko nyt muistaa kansalaisuuden oikein. Jälki on oikealta puoleltaan korimaista ja tuo mieleen rantakassin. Nurjalta puolelta se muistuttaa hiukan nurjaa neuletta. Tekniikkakin on risteytys neulontaa ja virkkausta. Jokainen kerros alkaa sillä, että nostetaan silmukat virkkuukoukulle. Työssäni on 38 silmukkaa, ja nostin siis joka kerta yhtä monta koukulle (tai alkuun en, sillä viimeinen silmukka oli koko ajan jäädä nostamatta ja siksi homma kapeni ennen kuin huomasin mokani). Oikeaoppinen koukku olisi neulepuikon ja virkkuukoukun risteytys, sillä jo nuo 38 silmukkaa saivat koukun tuntumaan aika ahtaalta.
Edettyäni siis ensimmäisen vaiheen oikealta vasemmalle oli aika päättää kerros etenemällä vasemmalta oikealle. Työtä ei siis käännetty vaan pidettiin koko ajan sama puoli tekijään päin. Langasta otettiin silmukka, joka vedettiin aina kahden silmukan läpi kerrallaan, sitten uusi silmukka, joka jälleen kahden silmukan läpi jne. Tämä vaihe oli sitä varsinaista virkkaamista ja paljon kivempaa mielestäni kuin silmukoiden nostelu. Hauskaa hommaa kuitenkin! Huomasin, että nosteluvaiheen lopussa viimeiseen silmukkaan on paras tehdä yksi ketjusilmukka, jotta vasemmasta laidasta tulee siistimpi eikä viimeinen silmukka jää niin helposti seuraavalla kerroksella nostamatta. No, ei tullut vielä valmista, sillä minulla oli kotona lankaa vain jättirullalla, josta piti äkkiä keriä pienempi mukaan. Tuli sitten liian vähän ja puuha katkesi matkan osalta langan loputtua.
Tuurista mentiin Ähtäriin ihmettelemään eläimiä ja sieltä Multiaan yöpymään. Janne löysi rauhallisen levähdyspaikan Housukosken likeltä. Kosken kohina kuului rauhoittavasti autoon. Oli kyllä mahtava paikka jäädä yöpymään, sillä siitä melkein kotiovelta pääsi puolentoista kilometrin luontopolullekin. Maisemat olivat hienot ja innoittivat ukkelin kuvaamaan.
Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Keuruuta, missä kävimme Jannen tädin luona. Söimme hirveä ja juttelimme; oli hauska nähdä pitkästä aikaa. Keuruulla asuu myös Jannen isotäti, joka on hyvin iäkäs eikä enää pääse tänne etelään, joten siellä liikkuessa käy mielellään tervehtimässä häntäkin. Antto esitteli Tuurista ostettua traktoria ja leikkuupuimuria isoisotädille, joka vaikutti ilahtuneelta visiitistä. Jannen serkku puolestaan asuu Keuruun Ekokylässä, jonne ajoimme autolla. Tutustuimme paikkaan, joka tuntui kiehtovalta noin äkkisilmäyksellä: paljon tilaa, enemmän kuin todellakaan olisin voinut kuvitella, ja lukuisia rakennuksia. Ei liian tiiviin ja suljetun oloinen yhteisö, nytkin siellä asusti iso lauma ulkomaalaisia vapaaehtoistyöläisiä ilmeisesti päättämässä työleiriään.
Ekokylässä oli kirpputori, jossa paljon hyvää tavaraa ja hinta omantunnon mukaan. Antolle tarttui mukaan pari hyväkuntoista lelua, etenkin Tuomas Veturi oli oikea löytö. Itse otin "vakavan" kietaisuhameen, joka ei ole mikään liepake vaan ryhdikäs, pitkä, ruskea. Sitten löysin Ruotsin armeijan takin vuodelta 1973. Ihastuin väriin, kunnon materiaaleihin ja leikkaukseen, vaikkakin joudun takkia vielä muokkaamaan saadakseni siitä itselleni passelin. Vyötäröä pitää kaventaa ja napit vaihtaa, ehkä jotain muutakin pientä.
Viimeinen yö vietettiin pitkän yösijan etsimisen jälkeen Valkeakosken leirintäalueella. En edes poistunut autosta koko paikassa, joten en osaa sitä sen kummemmin kommentoida. Flunssa oli tarttunut matkalta mukaan, ja olin hiukan väsynyt ja tillintallin. Ihan mukavasti nukutun yön jälkeen olikin ihana nauttia aamiainen ja lähteä kotimatkalle.
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Maku ratkaisee
Olen ollut pienellä blogitauolla pitkän viikonlopun matkailuautoreissun vuoksi. Reissusta kerron myöhemmin, mutta pitipähän tässä käydä summaamassa kakkukyselyn vastaukset. Ellei vaalivilpillisiä vastaajia ollut, mielipiteensä on ilmaissut kuusi henkilöä, joiden mielipide kakun tärkeimmästä ominaisuudesta on yhtäpitävä: hyvä kakku maistuu hyvältä. Tämä ei mielestäni suinkaan ole itsestäänselvyys, vaan yhtä hyvin joku voisi pitää täytekakkua pakollisena juhlapöydän koristuksena, jonka täytyy näyttää kakulta, olkoon sisältä mitä vain - tosin näin ehkä ajattelisi lähinnä henkilö, joka ei itse leivonnaisia syö.
Omasta kannastani en ole ihan varma: toisaalta pidän makua olennaisena, mutta sitten taas pöytään on mukava saada jokin erikoisuuskin, esimerkiksi se poikkeavan näköinen, olkoonkin sitten vaikka myös "poikkeavan" makuinen täytekakku. Jos kakun kummallinen ulkomuoto on sen ainoa valtti, on toki paikallaan olla jotain hyvänkin makuista käden ulottuvilla, jotta ei tee mieli tehdä ns. brittiläisiä, viskata tuotosta tekijän naamatauluun. En tosin muista, milloin jos koskaan olisin viimeksi maistanut kakkua, joka tällaiseen antaisi aihetta, ellei ehkä sitten jokin oma paakelsini sellaisia tuntemuksia ole herättänyt. Kerran ainakin kuorrutin täytekakun suklaalla, johon en lisännyt mitään notkistavaa kuten kermaa. Vieraat naureskelevat yhä edelleen louhintakelpoiselle päälliselleni. Onneksi en saanut kakkua naamaani, sillä se olisi ollut aika tälli.
Omasta kannastani en ole ihan varma: toisaalta pidän makua olennaisena, mutta sitten taas pöytään on mukava saada jokin erikoisuuskin, esimerkiksi se poikkeavan näköinen, olkoonkin sitten vaikka myös "poikkeavan" makuinen täytekakku. Jos kakun kummallinen ulkomuoto on sen ainoa valtti, on toki paikallaan olla jotain hyvänkin makuista käden ulottuvilla, jotta ei tee mieli tehdä ns. brittiläisiä, viskata tuotosta tekijän naamatauluun. En tosin muista, milloin jos koskaan olisin viimeksi maistanut kakkua, joka tällaiseen antaisi aihetta, ellei ehkä sitten jokin oma paakelsini sellaisia tuntemuksia ole herättänyt. Kerran ainakin kuorrutin täytekakun suklaalla, johon en lisännyt mitään notkistavaa kuten kermaa. Vieraat naureskelevat yhä edelleen louhintakelpoiselle päälliselleni. Onneksi en saanut kakkua naamaani, sillä se olisi ollut aika tälli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
