Kuinka minusta melkein tuli suutari

Punaiset saappaani. Ne tulivat entisen puolisoni vinkkauksesta vastaan Trendi-kengästä joskus aikana ennen esikoisen syntymää tai niillä main. Maksoivat siellä kympin, vielä vähemmän kuin ehkä viikkoa aiemmin ostamani toiset punaiset saappaat. Olivat ihanat, lähtivät kotiin mukaan.

Muistan, että ystäväni pisti punaiset saappaat merkille, kun joskus paheellisesti kopistelin niillä sisällä malttamatta riisua niitä astuttuani metrin säteen päähän ulko-ovesta - nykyisessä kodissani muuten kengillä kopistellaan niin pitkälle kuin halutaan paitsi pahimmilla kurasäillä. Oli kiva olla joskus jotain värikästä, syksy ja kevät kun ovat yhtä kulahtanutta harmaata, sää vuoronperään lupausta ja pettymystä.

Tänä syksynä räväkkyys on tarpeen. Ei elämä väritöntä ole, mutta täytyy pitää varansa, ettei itse harmaannu ympäröivän kakofonisen kirjavan arjen keskellä. Syyskenkien kaivaminen kaapista esiin teki ensin iloiseksi: hei, minulla oli nämäkin saappaat. Sitten tunnelma muuttui: niin mutta näistähän olivatkin pohjat puhki kuluneet!


Näin nimittäin oli parin vuoden kuluessa päässyt käymään: jo alun alkaen hyvin ohuesta kumista valmistettu pohja oli monin paikoin antanut periksi askelten alla ja alkanut sitten vuotaa kunnolla. Pari kokeilukertaa paljasti, että kengille olisi tehtävä jotakin, ellei elätellyt haaveita täysin sateettomista syksyistä ja kuivista teistä ilman tarvista loikkia lasten perään nurmikoille tai muihin kosteikkoihin.

Kotikaupungissani toimii kyllä suutari. Siis yksi. Kerran vein hänelle kenkiä, jotka herättivät ilmeistä huvittuneisuutta, vaikka no, mielestäni kyseessä olivat melko tavalliset kengät. Ei minulla ole kuin tavallisia kenkiä, ehkä nyt ottamatta lukuun näitä punaisia saappaita. No, vähän rikkinäiset olivat toki. Pyysin liimaamaan pohjan takaisin kenkään ja kysyin, saisinko jonkin kuitin, jota vastaan tulla hakemaan jalkineitani. Suutari ja takanani jonossa seisova mies naureskelivat sille mahdollisuudelle, että joku kävisi ne sieltä vohkimassa. Poistuin naama punaisena ja savupilvi pääni päällä palatakseni turhaan hakemaan kenkiä päivänä, jolloin niiden olisi pitänyt olla valmiina. Seuraavana päivänä ne olivat kyllä valmiit mutta vähän tökerön näköiset. Se ei ole ainoa käyntini ko. suutarilla. Kerran toinen uusista autotallin avaimista avasi autotallin oven ja toinen - no, en tiedä, olisiko se ehkä käynyt jonkun toisen autotalliin?

Nyt siis olin sen todellisuuden edessä, että punaisille saappailleni oli tehtävä jotain. Voisin viedä ne suutarille ja miettiä, nauraisiko hän kymmenen euron halpiskengilleni kenties yhdessä jonkun paremman asiakkaan kanssa, tai keksiä vaihtoehtoisen strategian. Ero tai jokin elämättä jäänyt on herättänyt minussa jonkinasteisen tee-se-itse-naisen. Kenkien korjaaminen ei voi olla mikään vaiva, ongelmasta puhumattakaan. Niinpä kävin etsimässä pohjaan sopivaa kumia marketista. Ei löytynyt.

Tarjoustalon rautapuolelta löytyy, tiesin varmasti ja suuntasin sinne. Kumiin passeli liima löytyi. Autotarvikeosastolta käteen osui pari roiskeläppiä. Aikamoinen liukuesteraidoitus, mietin tyytyväisenä ja suuntasin kassalle makselemaan reilun viidentoista euron ostostani. Säästäisin huikeasti, tai ainakin vähän, tai jos vaikka en säästäisikään, tekisin ainakin itse.

Leikkasin roiskeläpistä kengänpohjien ja -kantojen muotoiset kappaleet ja odotin hyvää hetkeä liimata ne paikoilleen. Sen pitäisi olla hetki, jolloin lapset olisivat poissa. Homma piti hoitaa parvekkeella voimakkaan liimankäryn vuoksi. Muutenkaan ylimääräisiä vipeltäjiä ei lähettyville kaivattaisi h-hetkellä. Lopulta tilaisuus koitti ja aloin liimata. Liima ei kuivunut. Tai kuivui, luultavasti, mutta kauan sen jälkeen, kun kengänpohjia krampissa puristaneet käteni olivat pyyhkineet liiman pois ja todenneet, että jos vaikka turhan jäykästä kumista leikatut kappaleet saisi pysymään paikoillaankin, reunoja en saisi millään siisteiksi.


Jokusen päivän nielin tappiotani. Sitten nieleskelin häpeääni, sillä olin päättänyt kiltisti kiikuttaa kengät suutarille ja näyttää liimaiset saappaanpohjat. Lisäksi kengät tosiaan olivat kympin kengät, joille voisi jo sinälläänkin helposti nauraa. Suutari oli kuitenkin peräti ystävällinen. Jotain soperrellessani hän sanoi, että kalliissa kengissä maksaa yleensä vain merkki (enpä kyllä tästä mene aivan takuuseen) ja että kyllähän saappailleni jotain voisi tehdä. Hän voisi kiinnittää uudet puolipohjat ja kantalaput (yhteensä 25 euroa), ja voisin ostaa kenkiin nahkapohjalliset marketista viidellä eurolla.

Työtä käskettyä, ja seuraavana päivänä kenkäni olivat, jos kohta eivät tosiaankaan kuin uudet, ainakin erittäin käyttökelpoiset. Ja jälleen vältyimme kasalta jätettä korjaamalla vanhaa. Unohdetaan tässä yhteydessä kengänpohjan muotoiset roiskeläpät, jotka haisevat kummalliselta parvekkeellamme - ehkä niistä voi vielä askarrella jotakin. Unohdetaan myös se tyytyväisyydentunne, jonka koin aikanaan tehdessäni hyvän ostoksen: kengät vain kympillä. Opin suutariharjoituksestani ainakin sen, että seuraavan kerran valitsen potentiaaliseksi kengänpohjaksi ohuempaa kumia ja liimaksi jotain, mikä kuivuu samalla viikolla kuin sitä levitetään. Ehkä toisaalta lestissään voisi pysyä nimenomaan suutari ja minä puolestani keskittyä johonkin muuhun, vaikkapa sukkien neulomiseen.