Liehulettejä puistossa

Puistossa juttelen ystäväni kanssa samalla kun seurailemme sivusilmällä kolmevuotiaidemme touhuja. Esikoinen kiipeää keinuun ja annan vauhtia, puolihuolimattomasti vähän jalalla potkiskelen. Äkkiä siinä keinun vieressä on tyttö, ihana pitkä oljenvärinen tukka ja miellyttävät vaikkakaan eivät mitenkään äärettömän siropiirteiset kasvot. Vuoden pari meidän poikiamme vanhempi, mistäpä tietäisin. "Millon on mun vuoro?" hän haluaa tietää. Jotenkin yksisanaisesti yhdestä suusta ystäväni kanssa murahdamme, että sitten Anton keinuttua, Antto kun ei ole siinä kauan ollut vielä. Tyttö varoittelee, että keinusta täytyy pitää hyvin kiinni, ettei putoa. Joo joo.

Lapset ovat saaneet keinusta tarpeekseen ja juoksentelevat puistossa, käyvät liukumäessä jne. Tuntematon pyörii siinä poikien mukana ja kertoilee, miten homma toimii. En oikeastaan tunne mitään suurempaa ärtymystä enää, mutta hiukan on sellainen olo, että on niitä besserwissereitä näköjään muissakin perheissä. Ainakaan minkäänlaista vierastusta ei lapsi osoita.

Ystäväni sanoo pojalleen jotain, mitähän se on, olisiko jotain sellaista, että anna tytölle. Tämä sanoo luontevasti: "Mä oon kyl poika." Seuraa pienoinen pysähdys. Ei lapsilla, tuskin huomaavat ja jatkavat leikkejään. Niinpä tietysti, ihan pojaltahan se näyttikin! Tarkemmin katsottuna vaatteetkin ovat tyypillisen poikamaiset. Sama se on minun kultakutrisen liehulettini kanssa, on luultu tytöksi eikä siinä mitään sen kummempaa ole ollut, en ole siitä hämmentynyt.

Nyt vain olen suorastaan säikähtynyt, sillä huomaan ajattelevani tuntemattomasta pojasta paljon myönteisemmin nyt kun tiedän, että hän on poika. Johtuuko se sitten siitä, että omat lapseni ovat poikia? Toivottavasti niin, olisipa vain! Mutta mietin, onko tämä sitä samaa syndroomaa kuin kaikki muu tässä maailmassa, että tietynlainen käyttäytyminen, jopa tungettelevuus, on paljon suotavampaa pojalle kuin tytölle? Että koulussa eloisasti käyttäytyvät, vaativat pojat ovat vain poikamaisen hurmaavia, kun taas vastaavat tytöt ovat mankujia? Ja miten minäkin, joka olen joskus sijaistanut saksalaisessa koulussa, luulin tulevani yleisesti poikien kanssa paremmin juttuun sen takia, että he olivat reiluja, ja tyttöjen kanssa huonommin siksi, että he kitisemällä tai inisemällä yrittivät saada tahtonsa läpi. Ei se saa olla niin, en minä saa nähdä maailmaa noin väärin! Reiluus ja avoimuus on helppoa sille, jota aina on sukupuolensa takia pidetty oikeutettuna suoraan ilmaisuun.

Myöhemmin selviää, että pojan nimi on Elias. Yritän sitten järkeillä itselleni, tasa-arvon vankkumattomalle kannattajalle, asian miten päin hyvänsä, minulle jää Eliaksesta kuva suloisen vallattomana poikana, joka näytti kovasti nauttivan päästessään leikkimään toisten liinatukkaisten pikkupoikien kanssa.