Kevyttä ylijäämää

Alkuperäinen aikomukseni oli tehdä kesäjuhliin suunnilleen sellainen kakku kuin teinkin. Sitten pohjaa tehdessäni Janne sanoi, että olisi hienoa, jos kakussa olisi keskellä korkeampi osa, joten paistoin minipohjan sitä varten. Se ei tuntunutkaan omasta mielestäni toimivalta ajatukselta enää siinä vaiheessa, kun olin osan koristeista tehnyt, joten palasin alkuperäiseen ajatukseen. Yli jäi siksi mitättömän pieni kakkupohja, johon tehdystä kakusta saimme irti kolme kursailupalaa sunnuntai-iltana. Täytin kakun pakastemustikoilla, mustikkahillolla, vedellä ja hyytelösokerilla. Päällä on marsipaania, sokerihelmiä ja värjättyä, tomusokerilla makeutettua kevyttä Viola-tuorejuustoa. Ihan raikas pikkupala ei kauan viihtynyt arkisella lautasellaan.

Kesäjuhlien kukkiva kakku

Vanhempieni vuotuisissa kesäjuhlissa syötiin mm. oheista kakkua. Ulkoasuun olin kerrankin melko tyytyväinen, mutta ilman kommelluksia ei toki päästy: Ensinnäkin lämmin sää sulatti tehokkaasti sekä päällyskermaa että kerma-tuorejuusto-valkosuklaasisusta. Kerrokset luistelivat toistensa päällä tarjolle vietäessä. Toisekseen yritin ottaa huomioon mahdolliset liivatetta syömättömät vieraat, mutta sellaisia ei tainnut ollakaan, toisin kuin joko kermaa, suklaata tai pähkinää (marsipaanissa siis mantelia) syömättömiä vieraita. Täyte oli siis jämäköitetty, tai siis yritetty jämäköittää valkoisella suklaalla, menestystä en osaa sanoa, koska sää oli omiaan lässäyttämään koko hoidon joka tapauksessa. Maku ei hirveästi eronnut perinteisestä kermavaahto-mansikkakakusta.

Päällä on marsipaania, reunuksena Flora Vispiä, pohjana sokerikakku, jota kostutettu Spritella ja kivennäisvedellä sekä täytteenä tuoreita mansikoita silppuna, sulatettua valkoista suklaata, Flora Vispiä ja Viola-tuorejuustoa.

Tilauskakkua

Tein eräälle perheelle ristiäisiin oheisen kakun, tosin ilman pursotuksia, jotka on lisätty kakkuun vasta juhlapäivänä ja ilmeisesti myös -paikalla. Toivomuksena oli kukkakakku, jossa keiju ja lapsen nimi. En itse ollut erityisen tyytyväinen lopputulokseen, tuli liian värikäs ja hajanainen visuaalinen vaikutelma. Uskon kuitenkin, että maku oli ok, sillä pidin itse vadelmaisesta täytteestä. Siinä oli maitorahkaa, Flora Vispiä (aina vaan), Viola-tuorejuustoa, vadelmahilloa ja tuoreita vadelmia, niin ja liivatetta hyydytykseen. Kuvan on ottanut ja julkaisuluvan antanut kyseinen perhe. Onnittelut vielä pienelle Annille kivasta nimestä!


***

Seuraava kakkuprojektini onkin parin päivän päästä tulevien kesäjuhlien kakku. Vanhempani järjestävät juhlat maalla, ja äiti on esittänyt toivomuksen, että kakussa olisi kesäkukkia. Saamansa pitää, tai tarkoitus olisi. Pohja onkin juuri uunissa... Ja kunhan opin siirtämään koneelle kuvia kännykästäni, laitan jonkinlaisen otoksen muumimammakakusta, jonka tein äidin syntymäpäivän kunniaksi.

Reissun kylkiäisistä

Kirjoitin tämän tekstin reissun päällä, eikä nyt kotiuduttuamme tarvitsekaan kaivaa muistilokeroista sitä tapausta, kun näimme sepelkyyhkyjä eikä sitten juuri muuta.

***

Lomanalkustressin kiristämin tunnelmin saimme kuin saimmekin sitten perheemme reissuun. Musta Toyota-auto suuntasi ensin kohti Lappeenrantaa, josta olimme varanneet hotellin kahdeksi yöksi, ja siellä vietettyjen aurinkoisten, rentouttavien päivien jälkeen kohti Kiteetä ”hyvässä matkasäässä” eli oloissa, joiden vallitessa ei haittaa hukata kesää autossa istuen.

Kiteen-mökistä, myös kahdeksi yöksi varatusta, Janne löysi ensimmäisen vuorokauden kuluessa neljä sähköturvallisuuspuutetta ja siitä lähiympäristöstä me molemmat vanhemmat 100 000 hyttystä. Arvelimme tulevamme toimeen noiden seikkojenkin kanssa. Luksusta emme olleet odottaneet enkä minä erityisesti järviuimistakaan, joten kaikki tarvittava mukavaan mökkeilyyn oli kasassa jopa siitä huolimatta, että ranta oli jossain lähes tavoittamattomissa loputtoman mäkeä alaspäin kiemurtavan polun päässä. Järvinäkymä aukesi jo ikkunasta, ja Jannea miellytti mahdollisuus ensimmäistä kertaa vuosiin nähdä se terassilta saunasta vilvoittelemaan mennessä - hän kun on juuri käynyt silmien laserleikkauksessa.

Melko hyvin nukutun yön jälkeen saimme itsemme kammetuksi autoon yllättävän hyvissä ajoin: jo kymmeneltä liikuimme katselemaan Värtsilän kylää, josta Janne oli ottanut etukäteen selvää netitse. Reissun kylkiäisiksi kuuluvat aina nämä sivupolut, jos vain mahdollista: majapaikassa ei suinkaan lojuta koko majoittumisaikaa, vaan lähiseudun kiinnostavat kylät ja nähtävyydet käydään katsastamassa siinä öiden välillä.

Uuden-Värtsilän kohdalla olo oli vielä toiveikas, vaikka se ei näyttänytkään yhtään miltään, tai ainakaan sieltä ei löytynyt mitään, mitä ei odottaisi näkevänsä jostain Hyvinkään ja Riihimäen välimaastosta. Kilometrit kuitenkin kertyivät mittariin, emmekä vieläkään nähneet mitään muuta kuin tien varressa seisovan töyhtöhyypän (sen näin minäkin, koska tulimme samaa kautta takaisin - hiukan ihmettelin paikoillaan pysyneen linnun apaattisuutta) ja ison parven sepelkyyhkyjä. Ornitologisesti palkitseva retki ehkä, mutta hiukan oudoksutti nähdä kyltti, joka kertoi Värtsilän kylän jääneen taakse. Vai että karttaan merkitty nähtävyys aivan itärajalla, vai että vielä vireän kylätoimikunnan ylläpitämä. Ja kuitenkin talokanta jopa hiekkateiden varsilla muistutti enintään sipoolaista uutta ja vanhaa -sekoitusta - ei ollenkaan hullumpaa maisemaa kyllä, mutta jäimme odottamaan, että jokin osoittaisi meille suoraan: tässä se on, Nähtävyys.

Yksi Nähtävyys-kyltti kyllä löytyi. Erkanimme asfalttipäällysteiseltä tieltä hiekkatielle, jota jonkin matkaa eteenpäin ajettuamme näimme tien varressa toisen kyltin: Nähtävyys. Se osoitti penkalle, aidan takana oli jyrkänne. Janne kävi kurkistamassa ja näki siellä alhaalla asfalttipäällysteisen tien. Sellaisiakin siis niillä mailla ja halmeilla! Jälkeenpäin autossa kiistelimme siitä, kasvoiko jyrkänteessä ihan hopeakuusiakin. Janne kävi vanhan ajan K-kaupassa (Jannen mukaan Värtsilän paras nähtävyys) ostamassa auton Antolle ja jäätelöt suppeasta valikoimasta ja kyseli nähtävyyksien perään. Kyselyn perusteella etenimme toiveikkaasti kohti voimalaitosmuseota, joka oli auki tiistaista sunnuntaihin mutta ei toki nyt maanantaina.

Sivupoluilla on varmasti tarkoituksensa. Värtsilä-aamupäivän sää sopi parhaiten juuri autossa istumiseen. Ehkä myöhemmin muistamme tästä koko tourneesta parhaiten Värtsilän, jossa ei oikeastaan ollut paljon mitään mutta jonne teimme hauskan, koko perheen yhteisen automatkan. Niin kuin taannoisesta Interrail-reissusta muistan ensimmäisenä sen, kuinka tarkoitus oli viettää yö junassa mutta laskuvirheen takia jouduin ystäväni kanssa majoittumaan yön tunneiksi postitalon avoinna olevaan tallelokerohuoneeseen. Sitä paitsi ystäväni kaatui kukkapensaaseen astuessaan junasta ulos. Aina tarttuu reissusta muutakin mukaan kuin niitä muistoja, jotka jäävät albumiin aurinkoisina ja hymysuisina. Rasittavia, arkisia, sateisia - ja sellaisina ikimuistoisia.

Onnentunteesta

Niitä välähdyksiä on monenlaisia. Mieleen tulee kuva matalasta rakennuksesta, jonka sisällä on kangaskauppa ja ulkopuolella pölisevä parkkipaikka. Aurinko paistaa selkään ja varjot ovat terävät. Ajatuskin saa sydämen pamppailemaan. Tai sitten kävelen arkisessa ostoskeskuksessa ja äkkiä kaiuttimista kuuluu tuttu, ihana kappale. Tekee mieli heittää ostoskoriin ihan mitä vain tai vaikka heittää koko kori menemään, olo kuin lentoon lähdössä. Teatterissa leijui tuoksu silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun näin ensimmäisen kerran sen yhden elokuvan, ja vielä nytkin muistan sen huumaantuneen tunteen, kun kohtaan sen tuoksun jossain. Vanhan talon tapetteihin pinttynyt tupakanhaju saa kaipaamaan järjettömästi vaarin taloa ja uppoutumaan muistoon sen sopukoista, niin tutuista ja silti aina salaperäisistä. Käsidesinfiointiaine palauttaa aina mieleen sairaalan ja syntymän, ne ensimmäiset hetket joissa oli kivusta ja epätodellisesta olosta huolimatta hurjaa, onnellista latausta: uutuudenviehätystä ja hiljalleen muotoutuvaa rakkautta pientä kohtaan.

Ehkä onnellinen ajatus on ideaalikuva siitä, mitä johonkin asiaan tai tilanteeseen liittyy tai olisi voinut liittyä. Ytimeen, muiston kehyskertomukseen, tulee lisää vain jotain olennaista, joka värittää mielikuvan lopulliseen muotoonsa. Lapsuuden vuokramökin sateiset päivät tiivistyvät niiksi sateisiksi päiviksi, jolloin istuttiin siskon ja veljen kanssa sisällä pelaamassa Bogglea (ja sisko huijasi, kunnes oppi meitä paremmaksi) tai grillattiin säästä huolimatta ja syötiin ruoka terassilla keltaisissa sadetakeissa. Jos en tietäisi paremmin, sanoisin jopa, että lapsuudessa auringonvalo oli oikeasti eriväristä, kellertävää, ja ahomansikat tuottivat satoa koko kesän.

Miksi nykyhetkestä on joskus vaikea löytää onnenvälähdyksiä, paitsi jos ne tuovat muiston mieleen, enpä tiedä. Ei se ole mikään aikuisuuden mukanaan tuoma kalkkeuma, vaan aina ne muistot ovat olleet suloisimpia. Ehkä menneestä on helpompi rajata tarpeeton kuva-alan ulkopuolelle. Silti lasten myötä nykyisyydessä näkee usein jotain niin suloisesti jostain joskus koetusta muistuttavaa, että aivan unohtaa kaivata mennyttä. Kannoin sylissä Aaronia ja katsoin ulos - siellä ne isommat ukkelit leikkasivat nurmikkoa, yksi keräävällä ruohonleikkurilla ja toinen muovisella miniversiolla. Se pienempi kipitti tiukasti isomman perässä ja se isompi kääntyi ja pörrötti pikaisesti lapsen päätä ennen kuin jatkoi leikkaamista. Nuo pari sekuntia tiivistivät onnen juuri siihen samaiseen hetkeen.

Formulaa syötiin sunnuntaina

Luvaten täten julkaista piakkoin myös jotain muuta kuin kakkuja esittelen tässä kakun, jota söimme sunnuntaina. Meillä näkyy kesän ajan maksullinen kanava, jolta voi seurata formuloita suorana, ja niin äärimmäisen vähän kuin tämä seikka minua jaksaakin kiinnostaa on ollut mukavaa saada sunnuntaisin kavereita kylään kisakatsomon varjolla. Tällä kertaa löysin kaapista puolikkaan valmispohjan, joka piti koristella päivän teeman mukaisesti. Kokeilin oikeastaan ensi kertaa kunnolla kakulle maalaamista. Vähän kinkkistä oli väriem sekoittelun takia, mutta kai tuon formulaksi tunnistaa.

Kakun tekemisestä tulikin nyt ensi kertaa vähän apeaksi tekevää argumentointia Jannen kanssa. Mies kun oli sitä mieltä, että herkkuja on nyt mätetty tarpeeksi eikä kakkuharrastus ole hyvä tekosyy läskiksi tulemiselle (hänen - minä tarvitsen nyt paljon energiaa, kun heräilen yölläkin imettämään). Perustelin kakun laittamista sillä, että 1) pohja on käytettävä pois ja 2) vieraille on kuitenkin tarjottava jotain makeaa jälkiruoaksi, ja niinhän siitä sitten kakku tuli. Kompromissiratkaisuna päädyin kuitenkin mahdollisimman kevyeen versioon: täytteenä oli mustikkahilloa ja mustikkasosetta, kostukkeena sekamehua, kuorrutteena silaus mustikkasosetta ja päällä ohut marsipaanikuori, sivuilla banaaniviipaleita ja vielä koristeena tomusokerista, sitruunamehusta ja tuorejuustosta pursotettuja tähtiä.

Kakkua prinssin kunniaksi

Vaikka minua yleensä vähän ärsyttävätkin kaikenlaiset prinssi-, prinsessa- ja neitijutut, kun puhutaan ihmisten lapsista, teinpäs ystäväni reilun viikon vanhan pojan kunniaksi tämän kakun, joka kieltämättä vähän hyödyntää prinssiteemaa. Kakku koostuu tutuksi tulleista aineksista: kaakaolla maustettua sokerikakkua, kostukkeena veteen tehtyä kaakaota, Blå Bandin suklaamoussea, Pätkis-rouhetta, Flora Vispiä, väriainetta, marsipaania, sokerihelmiä sekä vielä sulatetusta ja värjätystä sokerista tehtyjä "jalokiviä", joista tuli hieman liian tummia.


---

Sen verran lisättäköön tähän, että tänään on myös meidän ihanaisen Aaronin nimipäivä. Tämä siksi, ettei vain voida väittää minun unohtaneen tätäkin nimpparia! Kakkua ei meidän pienokainen vielä pitkään aikaan saa kuin äidinmaidossa, joten ei tullut hänelle sellaista tehtyä, mutta kortin kuitenkin kiireessä kyhäsin muistoksi.