Joulu. Otantoja keskeltä suurten hankien

Joulunajan hiljaiselo tarjoaa oivan syyn raportoida vuoden päätösjakson antikliimaksit paketoituna yhteen, tiiviihköön blogipostaukseen.

Aloitan katsaukseni jouluun valmistautumisesta. Perinteinen muumitalo oli välttämättömyys. Äitini sanoo valmispiparitaikinasta syntyneitä tuotoksia pahviksi, mutta tähän makua vähättelevään luonnehdintaan eivät yhdy veljeksemme, jotka kilpaa kurottelevat kohti pöydällä komeilevaa pipariviritelmää. Loppiaisena se korkataan, tai näin on aikomus. Vielä on tässä muisteltava vuoden takaista muumitaloa, josta tosin tuli suhteellisen näyttävä mutta joka ei ollut oikeastaan ainakaan sen säntillisemmin koottu kuin tämänvuotinenkaan. Olin silloin väärässä, ei tarvita mitään kultaista koti-insinööriä talon pystytykseen. (Parempi melkein ilman.) Mittaa vain pohjalevylle talon pohjan koon ja liimaa sille ensin kaksi vastakkaista seinää, sitten ne puuttuvat seinät paikoilleen. Kaikki alareunastaan. Katto menee melkein omalla painollaan tai ehkä ei ihan mutta kyllä se kuitenkin siitä. Kuvaa ottaessani olen ilmeisesti nukkunut vielä edellisyön pakkausepisodeja, sommittelusta sen näkee.


Vietimme juhlaviikot poikien kanssa yhdessä ottamatta lukuun muutamaa viikoittaista isituntia ja tapaninpäivää, jolloin pojat kävivät isänsä kanssa mummolassa.

Oleskelimme muutamana päivänä vanhempieni luona. Aatto esimerkiksi sujui siellä (poikien) lahjavuorten uumenissa. Joulupukki kävi nimittäin tervehtimässä sillä aikaa, kun vaari pistäytyi roskiksella. Kävin muuten itsekin viemässä hyljättyjä käärepapereita uusiokäyttöön ja tapasin matkalla joulupukin. Askeleet kävivät tosiaan aika reippahasti, ei ikä kovasti harteita tainnut painaa. Silloin vaarikin oli jo sisällä, joten valitettavasti hän ei nähnyt pukkia lainkaan, paitsi ilmeisesti ennen joulua jossain Prisman edustalla. Kaikenlaiset pukki- ja tonttukiemurtelut keskusteluissa esikoisen kanssa saivat minut suhtautumaan arvellen koko myytin ylläpitämisen tarpeellisuuteen.

Aatoksi ja siitä itse asiassa useammaksi päiväksi eteenpäin tein perinteisen glögikakun, jonka koristelin vihreillä kuulilla jo kotona. Marmeladit luistelivat kiilteen päällä läjäksi kakun toiseen laitaan kuljetuksen aikana, mutta pieni korjailu ja lisää tomusokeria pelastivat tilanteen.


En raportoi nyt kaikkia niitä mukavia asioita, joita jouluna tapahtui, esimerkiksi siskoni ja hänen poikaystävänsä palasivat maailman toiselta puolelta ja oli mahtavaa nähdä tapaninpäivän iltana, mutta samalla toisaalta harmittelen, etten nähnyt tänä jouluna veljeäni ja hänen tyttöystäväänsä. Joulusta aina tuntuu puuttuvan jotain, jos tärkeät ihmiset ovat kaukana.

Mukavaa oli toki viettää aikaa keskenämmekin. Joulupäivänä olimme kotona omissa oloissamme, minä ja pojat. Sain aamulla päähäni tarkistaa, olisiko jossain lapsille passeli joulukirkko, ja sellainen löytyi usean kilometrin ja vajaan parin tunnin päästä. Sain vastauksen pohdintoihin, joita kävimme äitini kanssa aattoiltana. Me nimittäin päivittelimme suomalaisen jouluruoan rasvaisuutta verrattuna monen maan vastaaviin. Jos matka joulukirkoille on aikanaan raskaudessaan ollut rinnastettavissa yhden lapsen työntämiseen kärryissä ja toisen vetämiseen samanaikaisesti pulkassa liian tiukkaan ahdetun aikataulun ja pakkasen kiristäessä hermoja (ja toisaalta tuskanhien tai ihan vain rehkimisen aiheuttaman hien pukatessa päälle) pitkin hyvin hiekoitettuja jalkakäytäviä, joulukilot ovat ennenvanhaan menneet samaa tahtia kuin ovat tulleetkin. Teemaan sopiva kuva aatonaatonaatolta:


Joulumieli konkretisoitui välillä kummallisilla tavoilla. Matkalla lasten joulukirkosta takaisin nyhdin pulkkaa jossain selkäni takana ja tuupin kärryjä edessäni tien vasenta laitaa kävellen. Hiekoitukset tekivät sen, että vasen laita oli se ainoa oikea sikäli kuin eteenpäin halusi päästä. Vastaan tuli nainen, jotenkin tutun näköinen, mutta en tiedä miksi, ja pysähtyi vasta aivan kärryjen eteen. Huolimatta siitä, että oikeanpuoleista kaistaa oli vapaana vaikka kuinka, olimme objekti, joka kuului kiertää liikennesääntöjä noudattaen juuri sieltä oikealta. "Oikeanpuolimmainen liikenne", vastaantulija sanoi tuikeasti. Tukahdutin halun vastata: "Miten niin -mmainen? Siis kaikkein eniten oikealla oleva vai mitä." Sen sijaan nöyristelin: "Meillä on pulkka. Olen pahoillani, mutta se ei oikein liiku tuolla." Naisen "o-ho!" sai päättelemään, että periaatteessa olisi asianmukaista kantaa pulkka ja pistää lapsi liikkumaan itse, ellei pysty noudattamaan liikennesääntöjä. Joulu lienee pahimmillaan vuoden stressaavinta aikaa.

Hyppään uuteen vuoteen, jota vietimme ystäväperheen kanssa meillä. Ystävä toi juustokakun, joka oli sekä päältä kaunis että sisältä herkullinen. Minä tein täytekakun, joka oli lähinnä päältä kaunis. Joka tapauksessa tuli mielestäni poikkeuksellisen siisti minun tekemäkseni. Sisus ei ollut edes niin siisti kuin herkullinen, mutta sepä ei ulospäin näykään.


Päätän rapottini poukkoamalla uudenvuodenlupaukseeni. Jos tämä taas on sellaisia asioita, joita ei saisi muille paljastaa, olkoon. Oikeastaan lupaukseni on kaksiosainen. Ensinnäkin aion ihan pian kartoittaa unelmani uudestaan ja miettiä erityisesti erään tietyn projektin edistämistä. Toisekseen kirjaan ylös yhden luovan teon joka päivältä. Tämän pitäisi lohduttaa niinä hetkinä, kun tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. En mitenkään välttämättä kirjaa niitä ylös tänne blogiin vaan johonkin vihkoon. Ensimmäinen tulee kuitenkin tässä. Keksin (tuskin ensimmäisenä ihmisenä maailmassa) halkaista kakkupohjan jo ennen paistamista: leikkasin kaksi pohjan kokoista pyörylää leivinpaperista, kaadoin ja tasoittelin kolmanneksen taikinasta vuokaan, sitten levitin paperin taikinan päälle, lisäsin taas kolmanneksen taikinaa ja sitten samalla tavoin paperia päälle ennen loppuja taikinoita. Toimii!