maanantai 26. toukokuuta 2008

Uuden harrastuksen makuun

Olen hyvä aloittamaan uusia harrastuksia. Osa niistä tulee jäädäkseen, osa ei. Yleensä myönnän vasta vuosien kuluttua, että jokin aluksi innostavalta tuntunut puuha ei sitten oikein ottanutkaan tuulta siipiensä alle. Toisaalta ihan menestyksekkäästikin alkaneet harrastukset saattavat ajan tai energian puutteessa laimentua uutuudenviehätyksen myötä elpyäkseen parempina päivinä uudelleen.

Nukkekodit ovat olleet harrastukseni vuodesta 2004 alkaen, ja koko ikäni olen ollut innostunut nukeista ja tapaillut niistäkin jotain harrastuksen tapaista. Sittemmin olen tutustunut muihin alan taitajiin täältä lähiseudulta. Eräs heistä nauratti minua ja ystävääni yhteisissä pikkujouluissamme, kun keskustelimme blogeista: hän valitteli sitä, että ihmiset eivät päivitä nukkisblogejaan riittävän tiuhaan tai alkavat lisäillä sinne kuvia ruoasta tai muusta älyttömästä - kun painaa päivitysnappulaa, pahaa-aavistamattomien silmien eteen lävähtää joku piirakka!

Kohtalon ivaa on se, että viime aikoina olen nimenomaan hakeutunut niiden blogien pariin, joista tiedän tapaavani piirakoita tai kakkuja ainakin. Olen suorastaan koukussa kakkublogeihin. Pidän kyllä täytekakusta, mutta se ei edes ole syy noiden sivustojen selailuun. Ihailen koristeita, joita en uskonut syötävästä materiaalista voitavan tehdäkään (no toki minua on voitu huijata: mistä tiedän, vaikka ruusut ynnä muut olisivat itse asiassa Cernitiä). Suunnittelen päässäni erilaisia kakkuviritelmiä ja olen aivan varma, että katsoessani muiden luomuksia jokin kakkutaajuus virittyy minuun, eikä minun tarvitse seuraavalla kerralla itkeä, kun yritän saada lapsen kakun päälle tulevan telkkarihahmon näyttämään esittämältään. Itse asiassa olen jo aivan täysinoppinut kakuntekijä, kunhan vain muutamia vinkkejä ja virikkeitä vielä etsiskelen.

Näiden itsetietoisten ajatusten saattelemana aloitin viikko pari sitten ensimmäisen oikean täytekakkuni. Siis ensimmäisen oikean hienon täytekakkuni. Se tulee toisen poikani ensimmäiseen omaan juhlaan, joka on ensi sunnuntaina. Täytyyhän sinne nyt saada kakku isolla koolla, kun kerran on kunnolla yleisöäkin saatavilla. Lisäksi tämä on minulle loistava tilaisuus loistaa aluevaltauksellani.

Vuorossa ensimmäisenä olivat kukat. Mieleeni tuli muotoilla jotain omenapuun kukkien tapaista. Sekoittelin valkoista marsipaania ja punaista elintarvikeväriä ja valkoista marsipaania ja vaaleanpunaista marsipaania. Sitten muotoilemaan. Jokin mätti: kukista tuli tosi kömpelöitä. Muutaman yrityksen jälkeen luovuin toivosta ja siirryin hetkessä tekaistuun varasuunnitelmaan: kaulitsin nyt jo kirjavasta marsipaanista levyä ja leikkasin siitä pienillä piparimuoteilla tähtiä. Näitä liitin nyt kaksi päällekkäin, kääntelin vähän sakaroita ja lisäsin vielä kolme sokerihelmeä kuhunkin syntyneeseen kukkaan. Hienoa, koristeet pitkälti valmiina. Iloa laimensi hiukan se, että seuraavana päivänä väri oli tummunut, ei enää hienostuneen vaaleanpunertava vaan tosiaan aika vaaleanpunainen.

Pari päivää sitten soitin kakuista tietävälle ystävälle. Kuinka paljon etukäteen marsipaanikuoren voi tehdä? Vuoden. No selvä, heti tilaisuuden tullen uudelleen marsipaanin kimppuun siis. Tilaisuus koitti tänä iltana. Ostin kaupasta lisää marsipaania, tällä kertaa vihreää. Pidin kaulinta kädessä tuntien itseni ammattilaiseksi ja aloin rullata. Leivinpaperi luisti pöydällä. Painoin vatsallani paperin kulman kiinni pöydänreunaan ja rullasin uudelleen. Kaulin juuttui kiinni. Öljysin kaulimen. Sain aikaan suorakaiteen. Kun aloin rullata kovempaa saadakseni levyn isommaksi, ohuemmaksi ja pyöreämmäksi, kaulin juuttui uudelleen kiinni ja pesin sen. Lopulta lisäsin marsipaania ja jatkoin, jolloin saumat jäivät näkyviin. Kun levy oli muuten hyvä mutta vähällä revetä ja lisäksi saumainen, keksin kääntää sen ympäri, ja yllättäen alapuoli olikin edustuskelpoisempi.

Länttäsin pohjan päälle koristeita ja räppäsin tyytyväisenä kuvan. Ensimmäinen kakunkoristelevyni on valmis! Tunnen itseni jo varsinaiseksi kakkutaiteilijaksi, jonka huikea blogi alkaa tästä ja tänään. Kohta joudun jo valitellen torjumaan osan runsaslukuisista juhlakakkutilauksista, joita kakustani kuvan nähneet (tai ainakin siitä kuvauksen lukeneet) tuntemattomat minulle esittävät!

Toivotaan, ettei harrastukseni kirjaimellisesti lässähdä siinä vaiheessa, kun tuo kokoon tuherrettu kakunkuorilevy siirretään kakkupohjan päälle tai mahdollisimman lähelle kakkupohjaa joka tapauksessa. Haaverin (no toki myös ja ennen kaikkea suuren suosion) varalta säästin pari kukkakoristetta hätävarakakkuun.

Kuva tuotoksesta.

keskiviikko 21. toukokuuta 2008

"Ite kävelee" eli hieman perheemme logistiikasta

Ennen kuin varsinaisesti käyn asiaan, kerrottakoon lukijalle, että Janne on meidän perheen kärrymestari. Jo kauan ennen kuin meillä oli ainoatakaan lasta tai edes toivetta sellaisesta, hän oli päättänyt, että meille tulisi kolmipyöräiset yhdistelmärattaat, ja ennen kuin esikoista odotimme, merkki ja malli olivat tarkentuneet Hartan Skatereiksi. Kun Anton odotus oli ehtinyt puoliväliin, meille oli jo sellaiset hommattu, toki käytettynä Keltaisen Pörssin ilmoituksen perusteella. Anton serkku syntyi puoli vuotta Anttoa myöhemmin, ja hänellekin Janne oli siihen mennessä löytänyt käytetyt Hartan Skaterit. Toista odottaessamme mietimme tuplarattaiden hankkimista, ja Janne sai jo alkumetreillä minutkin puhutuksi ympäri: niiden pitäisi olla Phil & Ted's -merkkiset. Välineurheilija perheessämme on siis mieheni - niin kärry- kuin kamera- ja autoasioissakin. Minä puolestani hädin tuskin tunnistan parin ystävän rattaat ja siihen se jää. En tiedä merkeistä ja malleista juuri mitään.

Paapaun odotuksen edetessä tulimme siihen tulokseen, että yritämme tulla toimeen ilman tuplarattaita. Tähän oli monta perustelua: Ensinnäkin Antto olisi Paapaun syntyessä niin iso, että voisi käyttää seisontatukea (ystäväni korjasi puhettani, kun sanoin sitä vahingossa astinlaudaksi) silloin kun Paapau makaisi vaunuissa. Toisekseen vuodenaika olisi sellainen, että jos haluaisin Anton istuvan rattaissa, voisin helposti kanniskella Paapauta liinassa tai repussa. Kolmanneksi mikään ei estäisi ostamasta tuplia sitten, jos siltä myöhemmin tuntuisi.

Rattaat ovat ennen Paapaun syntymää olleet ratasasennossa, joten sillä tavalla ne ovat myös jääneet. Olen työntänyt 2,5-vuotiasta iloisesti rattaissa ja kanniskellut samalla pikkuvauvaa ensin kengurupussissa kehtoasennossa ja sitten trikooliinassa sammakkoasennossa. Sammakkoasentoon siirtyminen oli helpotus: eipä enää mennyt niska jumiin eikä selkä kipeytynyt, vaikka kilometrejä kertyi.

Kaikki siis kunnossa? No, teknisesti ottaen kyllä. Saan isomman pikkumiehen pysymään aloillaan tuolla liikenteessä, ja pienempi menee siinä samalla. Liikkumisemme näyttää peräti jouhevalta, kun vain kävelemme eteenpäin kaikki kolme sulassa sovussa. Tilanteessa on kuitenkin muutamia varjopuolia, joita en ehkä tullut ajatelleeksi tai täysin käsittäneeksi silloin, kun liikkumisemme tapaa etukäteen arvioin.

Ensinnäkin on "ite kävelee" -tekijä, joka koskee tuota uhmaikäistämme. Jo kotona kerron etukäteen, että Antto kulkee sitten rattaissa. Tätä seuraa tovi "Antto ite kävelee" -toistelua, johon vastaan kertomalla syyn, miksi ei nyt onnistu. Välillä teen kauppaa ja lupaan Antolle kotikadun päähän asti ite kävelyä, jos hän sitten suostuu menemään kiltisti rattaisiin. Tänään taas huomattiin, että on helppo unohtaa äidille tehty lupaus, ja meteli alkaa sitten siinä kotikadun päässä uudestaan, kun olisi aika pojan nousta rattaisiin. Äitiä taas harmittaa, koska tottahan lapsen olisi hyvä saada kävellä välillä itse. Sitä varten vain olisi hyvä pikkuveljen olla kärryissä eli nopeasti pois laskettavissa siltä varalta, että isompi päättää äkisti juosta johonkin kiellettyyn paikkaan, vaikkapa tielle. Kantoliinassa oleva lapsi hankaloittaa perään juoksemista.

Toinen hankaluus on paino. Esikoinen painaa reilut 15 kg, mutta hänen nostamisensa kärryihin ja sieltä pois onnistuu hyvin, ellei sylissä ole viiden kilon vauvaa kantoliinassa, vieläpä sellaista, jonka niskaa pitäisi tukea kumartuessa. Päätä kun ei oikein tunnu saavan pysymään liinan sisällä, tai ainakaan siihen ei voi luottaa. Lisäksi on litistymistekijä. Niinpä lastaan 15 kiloa kärryihin ensin ja palaan sitten sisälle kotiin kietomaan pikkuista liinaan. Tässä voi kestää aikansa, koska samalla muistan ainakin viisi tavaraa, jotka piti ottaa mukaan, ja lähden etsimään niitä, joten 15-kiloinen turhautuu ja parhaassa tapauksessa ehtii paeta rattaista, kuten tänään kävi.

Liikkeelle lähdettyämme toivon hartaasti, etten joutuisi nostelemaan esikoista rattaista ja rattaisiin ainakaan monta kertaa tai että siinä tapauksessa olisin paikassa, jossa saan apua joltakin ystävältä. Olen yrittänyt käyttää jalkautumiseen ja takaisin kiipeämiseen apuna puistonpenkkejä ja muurinpätkiä, ja satunnaisesti Antto suostuukin kiipeämään jopa takaisin rattaisiin tällä menetelmällä. Yleensä kuitenkin vain rääyn perään, kun Antto juoksee karkuun ilkikurisesti nauraen.

Ongelmia aiheuttaa nostelemisen lisäksi kumarteleminen. Käy työlääksi saada kaupan ostokset kärryjen alle, kun kannattelee pienemmän päätä. Usein esikoinen hankaloittaa hommaa entisestään ketkuilemalla vaarallisesti istuimellaan.

Ratkaisuksi voisi esittää siirtymistä siihen koppa + seisontatuki -systeemiin. Kaksi muttaa koskevat molemmat nukkumista: En ole oikein tottunut siihen, että Paapau nukkuu kopassa, joten pidän hänet mielelläni mahdollisimman lähellä eli sylissä ja liinassa, se tuntuu parhaalta. (Jos kärryissä olisi koppa, sitä olisi yhdellä reissulla käytettävä jatkuvasti eikä vuoroon liinan kanssa, sillä esikoinenhan ei olisi köytettynä mihinkään, jolloin liinan kanssa juokseminen olisi jälleen ajankohtainen haaste.) Antto puolestaan ei ainakaan vahingossakaan nukahda seisontatuelle, joten jos edes elättelen toiveita, että hänet saisi kärryttelemällä päiväunille, on paras pitää ratasversio käytössä. Ei siis niin täydellinen systeemi sekään.

Ehkäpä halvat, käytetyt tuplarattaat tosiaan tulisivat tarpeeseen, ainakin ajoittain. Voisi sitten vuorotellen pitää pientä liinassa ja sallia isomman "ite kävelyn". Ennen kuin itsestäni sen verran irti saan, että pistän kärrymestarin hommiin, jatkamme tällä systeemillä. Kengurupussi kulkee mukana siltä varalta, että välillä Antto kävelee pidemmän pätkän: välttävät vaunut saa laskemalla vauvan makuupussimaisessa säkkyrässä vaunuihin, jotka on asetettu suunnilleen vaakasuoraan, olkoonkin, että kuomu on silloin väärässä päässä ja paitsi estää näkymän lapseen, myös näyttää oudolta.

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Unitalo

Kuva: teos Eräästä huoneesta (2005). Isän kauluspaidasta puretulle kappaleelle siirretty valokuva esittää näkymää vaarin talosta, ja sitä on parsittu harmaalla ompelulankakirjonnalla.


Unissani toistuu kaksi teemaa: lentäminen ja erilaiset tilat ja rakennukset. Lentämisestä näen unia usein mutta nähdäkseni en välttämättä tietyissä elämäntilanteissa vaan pikemminkin tietyissä mielentiloissa. Viime vuosina olen yhä enemmän kunnostautunut tilauneksinnassa. Olen talossa tai asunnossa, tutussa tai vieraassa. Saatanpa joskus vierailla kokonaisessa kaupungissakin, oudossa ja kiehtovassa mutta kuitenkin tutunomaisessa.

Tilojen esiintymiselle unissani löydän yleensä jonkin selityksen valvemaailmasta: elämänmuutokset, kaipaus, ihmissuhteet ja suhde omaan itseeni ja ajatuksiini näkyvät unimaailmassa rakennuksissa seikkailemisena. Vanhasta talosta löytyy uusia huoneita ja sopukoita, joiden olen unessa tavallaan tiennyt olevan olemassa mutta olen ehkä unohtanut, kaikenlaisia pölyttyneitä muistojen arkistoja, jotka heräävät eloon. Toisinaan olen muuttamassa talosta ulos tai taloon sisälle. Talo voi olla muuttunut siitä, mitä se on joskus lapsuuden vuosina ollut, mutta koskaan se ei ole sen vieraampi tai millään tavalla huonompi.

Minun unitaloni on talo, jossa isäni asui lapsuutensa, oman lapsuuteni mummola. Vaarini oli omin käsin sen rakentanut 50-luvulla. Elintasosiipi, suurikokoinen autotalli ja sen yläpuolella sijaitseva salimainen olohuone rakennettiin 70-luvulla. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin tyylikäs ja käytännöllinen, itse asiassa kummallinen ja suurikokoinen talo tuntui minusta pelottavaltakin, mutta minulle talo oli valtava innoituksen lähde, josta näin lapsenakin paljon unia ja johon palaan vieläkin niin unissani öisin kuin ajatuksissani päivisinkin.

Vaarini kuollessa minulle oli - hävettää vähän tunnustaakin - suunnilleen yhtä raskasta luopua talosta kuin läheisestä ihmisestäkin. Ei se ole sitä, että säilyttämällä rakennuksen olisin kuvitellut voivani museoida rakkaan ihmisenkin. Jos olisin muuttanut vaarin jälkeen tuohon taloon, olisin luultavasti pistänyt remonttitarvikkeet soimaan. Kun talon asukkaat vaihtuvat, jotain sen hengestä muuttuu väistämättä kuitenkin. (Toisaalta uuden asukkaan myötä taloon siirtyy jotain siitä hengestä, joka hänen vanhassa kodissaan on vallinnut. Tämän olen huomannut vanhempieni muuttaessa asunnosta toiseen: tuntuu kuin samaan kotiin silti tulisin.)

Vaarin talossa vain eivät olleet minulle olennaisia niinkään sisustus (kuluneet huonekalut ja pinttynyt tupakanhaju tapeteissa) eivätkä kenenkään asukkaan sinne jättämät muistot, ei ehkä edes yksittäisten seinien sijainti. Jotain olennaisen tärkeää oli siinä rakennuksessa itsessään ja siinä tavassa, miten sen sisällä toimittiin, siinä miten jalat astuivat vuosien ajan tietyllä tavalla ylös keittiöön johtavia portaita ja käsi tarttui lenksuvaan ovenkahvaan.

Vaarin talo on ollut elämässäni niin kauan pysyvyyden symboli, että sen rakenteista on tavallaan tullut mieleni rakenteita. Se joustaa ajatuksissani loputtomiin. Kun elämässäni alkaa jotain uutta, taloon kasvaa unessa uusi huone. Kun olen eksyksissä, käy joskus niin, että talossa asuneet isovanhemmat tulevat uniini kuin vierailulle tänne elävien joukkoon lohduttamaan ja opastamaan minua. Ei mitään konkreettisia neuvoja, mutta herättyäni olo on rauhallisempi. Elämäntilanteissa, joissa joudun luopumaan jostain, näen unia siitä, että luovun talosta: joskus muutan asumaan takaisin vaarin taloon ja jätän nykyisen kotini, toisinaan taas ajattelen haikeana, että vaikka vaarin talo nyt jääkin taakse, kaikki on ihan hyvin siellä missä nyt elän.

lauantai 10. toukokuuta 2008

Tunnen itseni huijatuksi eli lyhyesti äitiyden huolista

Suhteellisen mallikkaasti nukutun yön jälkeen näyttää jäävän energiaa siihen, minkä osaan parhaiten: murehtimiseen. Aihe on tuttu: mietin, meneekö koko vauva-aika taas siihen, että huolehdin tuon pienen nukkumisesta ja hengittämisestä. En edes halua mennä tarkemmin itse aiheeseen, sen verran se ahdistaa (sitä parempi, mitä vähemmän asiasta puhun, sen sijaan pelkojeni ja niiden realistisuuden käsittely voisi olla hedelmällisempi lähtökohta). Kuitenkin sen haluan sanoa, että minua on huijattu.

Anton syntymän jälkeen selvittelin häiriötilaan joutunutta päätäni neuvolapsykologilla. Oirehdin samalla tavalla kuin nyt: pelkäsin aivan samoja asioita vai sanottaisiinko samaa asiaa. Psykologi lohdutti minua ja sanoi, että sitten kun minulla olisi useampi lapsi, en ennättäisi jäädä miettimään, mitä voisi tapahtua. Pelkoni haihtuivat sitten hyvin hissukseen, kun esikoinen kasvoi, tai ehkä pikemminkin korvautuivat uusilla.

Nyt minulla on taas pieni vauva, ja samat huolet nostavat päätään. Minua on huijannut paitsi neuvolapsykologi, myös läheisempi henkilö: minä itse. Koko odotusajan ajattelin, että kävi tulokkaan kanssa mitä ikinä hyvänsä, selviän siitä, sillä minulla on esikoiseni. Anton puolesta sitten pelkäsinkin silloin täysillä. Heristelin nyrkkiä autoilijoille, jotka mielestäni ajoivat ohi liian lujaa tai liian läheltä tai - siltä tuntui - sekä-että. Öisin itkin, kun olin juuri kuullut jostakin onnettomuudesta ja jäin liian tiukasti kiinni siihen ajatukseen, että jotain voisi sattua minun palleroiselleni. En jutellut hassuja juttuja mahalle enkä miettinyt, olisiko siellä kaikki varmasti kunnossa ja miten synnytys menisi: äidintunteet kallistuivat hyvin vahvasti rakkaan riiviöni puoleen.

Se mitä en voinut aavistaa oli että myös Yövalvottaja #2:sta tulisi minun rakkaani, jonka hengissäsäilyminen olisi olemassaoloni tärkein tarkoitus ainakin seuraavien kahdeksantoista vuoden ajan. Lapseen kohdistuva rakkaus on siitä merkillistä laadultaan, että sitä ei voi määrällisesti mitata: jokaista kohtaan syntyy aivan oma, erityinen rakkautensa. Näin päättelen kokemuksestani näiden kahden äitinä.

Viime päiviin asti olin sitä mieltä, että kahden äitiydessä on erityisen hyvä hyötysuhde, sillä rakkaus tuplaantuu ja huoli puolittuu (ajan puutteessa). En ole enää ihan varma tuosta huolen määrästä. Voi näitä viikonloppuja ja joutohetkiä. Ehkä olen onnellisempi sitten taas maanantaina, kun Paapau puklailee kantoliinassa ja poika riehuu rattaissa, jotka on lastattu vaarallisen täyteen elintarvikkeita ja muovitraktoreita, ja kun kaikki energia tuntuu valuvan lavuaariin samalla kun silmät puoliummessa väsymyksestä huuhtelen vuorotellen kummankin vaippoja.

torstai 8. toukokuuta 2008

Kärpäspaperi eli miten selviytyä kotoisasta ongelmasta

Toivottavasti mieheni Janne ei pahastu, kun tässä ilmaiseksi jakelen hänen brutaaleja ratkaisujaan monelle niin kovin tutuksi tulleeseen vitsaukseen! Ei hän varmaan ainakaan pistä pahitteeksi sitä, että kutsun niitä brutaaleiksi, varmaan naurahtaisi enintään, jos tämän lukisi. Ehkä syyttäisi minua liioittelusta sen suhteen, mitä kärpäsongelmastamme seuraavassa sanon, tai paheksuisi hiukan sitä, että teen siitä puolijulkisen.

Eihän meillä mitään jatkuvaa ongelmaa olekaan, satunnaisesti vain pääsee muutama paikka kodissamme kehittämään banaanikärpäsille suotuisaa elinympäristöä, jossa kohta asuukin jo aikamoinen makrokosmos eri elämänvaiheissaan olevia minielukoita.

Ystäväni sanoi tässä taannoin meidän keittiössämme tunnistavansa hajun, joka pikkukärpäsistä lähtee. Ja se haju leijaili - toki! - siellä meidän biojäteastiamme seutuvilla. Minä väitin vastaan, että eivät kai kärpäset, viattomat pikku olennot, lemua, vaan ne ovat hajun seuraus eivätkä syy. Sellainen kuvottava sontainen lemu se joka tapauksessa on. Hyi olkoon!

Janne halusi vähän aikaa sitten vaihtaa imurimme parempaan. Oletin syyn olevan olohuoneen maton puhtaanapito, mutta johan tajusin piiloagendan, kun bongasin puolisoni päivänä muutamana imuroimasta banaanikärpäsiä jostakin niiden kansoittamasta keittiön kolkasta.

Tänään Janne toi kotiin kärpäspaperia. Hän oli ehtinyt etsiäkin sitä jo parista paikasta. Olikohan eilen, kun hän sanoi minulle, ettei kaupassa ollut sitä. Mitä niin? Siis tietysti kärpäspaperia, hän muistutti minulle, joka olin jo tämän ostoslistan kohdan unohtanut. No tänään sitä oli kuitenkin jo viriteltynä biojäteastian välittömään läheisyyteen, ja olin kuulemma onnistunut sitä huomaamattomuuksissani jotenkin torpedoimaan. Janne esitteli mustenevaa paperia minulle: toimii, jee!

Veljeni asui jokin vuosi sitten useamman vuoden Pariisissa. Siellähän torakat ovat arkipäivää. Kyllä minäkin, vaikka en mitenkään ötökkäkammoinen olekaan, niitä kavahdin, kun ensimmäisen kerran näin vuonna 1999 ollessani interraililla siellä. Ystäväni, vanha Pariisin-kävijä, oli sitä mieltä, että torakat voivat nukkuessamme tehdä vaikka mitä, esimerkiksi mennä korviin. Siellä ö-luokan hotellissa oli jokin torakankarkoitin, josta tuli järkyttävä ja luultavasti astmaa aiheuttava haju, ja päätimme seuraavan kerran sietää torakat sellaisenaan, jos vielä niitä eteen tulisi.

Niin mutta siis veljeni esitteli erään Pariisin-asuntonsa (erään pariskunnan viehättävä kerrostaloasunto, jossa hän asui kukkienhoitoa vastaan näiden lomamatkan ajan - kukat tosin näyttivät surkeilta jo loman siinä vaiheessa) keittiötä ja kaivoi jostain nurkasta esiin omituisen pahvilaatikon. Sitä pariisilaiset kutsuivat nimellä kortteli (quartier, ellen väärin muista). Laatikko oli kuin torakoille tehty parkkihalli, ja parkkeeraaminen oli pysyvää, sillä materiaali muistutti kärpäspaperia. Pysäköityjä torakoita olikin korttelissa jo useita.

Joskus mietityttää, tekeekö ötököiden karkottaminen mitään muuta kuin tilaa uusille ötököille. Muurahaiset tuntuvat keväisin hoituvan Baygonilla, mutta lentävät elukat ovatkin jotenkin paljon hankalampaa hävitettävää. Minusta ei edes ole omin käsin tekemään niiden vastaisia toimia, sellainen lässy olen. Lienee tunnustettava, että paras tapa pitää ötökät kurissa olisi luoda niille mahdollisimman surkea elinympäristö ja itselleen mahdollisimman viihtyisä: kiikutettava kiltisti roskat ulos ajoissa ja pidettävä tiskiallas siistinä. Silloin vain jäisivät luonnon ihmeet esittelemättä lapsille, mitä uhrausta emme toki voisi sallia.

Yöjuttu

Tästä lähin en enää muutamasta yösyötöstä ja parista ähinäherätyksestä valita. Tai äh, en lupaa olla valittamatta, mutta tässä tulee ainakin vertailukohdaksi tarinaa lähes niin hankalasta loppuyöstä kuin olla voi.

Molemmat pojat nukahtivat eilisiltana kymmenen aikaan, joten kymmenen jälkeen pääsin minäkin nukkumaan. En muista ekan syötön ajankohtaa, mutta se oli varmaankin joskus kahdentoista ja yhden välillä. Ei ongelmia. Toinen syöttö olikin toinen juttu. Paapau söi kiltisti, vaikkakin näytti toivottua virkummalta. Vaan sitten tapahtui Se: kuulin, että vaippaan tuli kakka (sitä on viime päivinä tullut enemmän, vaikka tämä toinen näyttäisi tekevän paljon vähemmän kuin esikoinen aikanaan), ja lyhyesti sanottuna siinä vaipanvaihtorumban keskellä taisi kuulua jokunen rääkäisy liikaa, sillä pian esikoinen heräsi eikä sitten nukahtanutkaan sinä yönä enää ollenkaan. Tuo tapahtui joskus kolmen aikoihin.

Ensin kuului parkuhälyttimestä kolaus, jota sängyssäni kuuntelin. Täysin unessa ei pienestä ähinästä päätellen ollut pikkuvelikään. Kohta hälytin sanoi: "Haami, ei ketään tullut." Menin katsomaan isoveikkaa, joka loikoili sängyssään silmät auki ja halusi halata. Ei näyttänyt uniselta. Sitten hän pyysi minua tulemaan viereen nukkumaan, ja että kun itketti, etten voinut, sillä makuuhuoneesta kuului pienemmän rääky. Toivoin, että Antto nukahtaisi, mutta tietenkään hän ei nukahtanut, joten taisin seilata siinä jonkun kerran ja sitten pyytää Jannea katsomaan poikaa. En ole enää varma, missä järjestyksessä tapahtumat etenivät, mutta jossain välissä yritettiin saada Anttoa nukahtamaan meidän petiin, jossain vaiheessa taas Janne yritti rääyn säestämänä sammauttaa poikaa omaan sänkyynsä. Itselläni oli Paapau kainalossa, jotta hän nyt ainakin saisi nukuttua. Lopputulos oli se, että kello oli varmaan puoli viisi, kun Janne luopui toivosta esikoisen suhteen ja laittoi tälle jonkin videon pyörimään - itse jäi sohvalle viereen torkkumaan.

Jannen lähdettyä töihin yritin pysyä pedissä mahdollisimman kauan. Antto pyöri siinä ympärillä kyllästyttyään Barbapapaan, Paapau muutti jossain välissä takaisin kehtoon nukkumaan. Kun meno kävi liian villiksi, nousin ylös ja ihmettelin, mitä sille väsymykselle tekisin. Lopulta tisuttelin Anton nukkumaan, mutta konstit on monet siinäkin: sanomattakin selvää, että Paapau heräsi juuri minun maatessani Anton sängyssä nukutuspuuhissa. Ei auttanut kuin kaapata pikkuinen mukaan vatsani päälle, jolloin saatiin paitsi kunnon tandemimetysesitys, myös aikamoinen akrobatian taidonnäyte. Puoli tuntia riitti isoveljen nukuttamiseen, ja puoli yhdeksältä pääsimme pikkuveljen kanssa perhepetiin. Siinä nukuttiin aina noin puoli kahteentoista, jolloin Antto heräsi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. Paitsi että Janne oli töissä ymmärrettävästi väsynyt ja kotiin tullessaan päiväunia vailla (toisin kuin Antto, jolta ne tänään jätettiin suosiolla väliin). Ne hän ehti nukkua meidän käydessämme kirjastossa ja kaupassa. Nyt touhutaan tavalliseen tapaan: meillä on pikkuisen kanssa meiningit täällä sisällä, ja kohta mennään hedelmäsalaatin laittoon, Antto ja isi sen sijaan siirtelevät soraa tuolla pihalla tulevalla autopaikalla.

Tulipa tänään kokeiltua sitäkin, miten pikkuveljen saa kengurupussissa ratasasennossa oleviin kärryihin samalla kun äiti vahtaa isoveljeä, joka "ite kävelee" - tämä on kuitenkin jo toinen tarina.

tiistai 6. toukokuuta 2008

Aikaa jälkeen isyysvapaan

Tänään se perheen isoin miekkonen sitten palasi trukkien sähköjärjestelmien pariin. Paitsi että tämä päivä herätti kauhua jo aiemmin, viime yö ei mitenkään erityisen hyvää lupaillut. Nuokuin ylhäällä n kertaa, en tosiaan pysy laskuissa perillä. Kolmesti taisin syöttää pienempää poikaa, mutta sängystä ylös ampaisin kaikkiaan varmaan kymmenesti. Pieni kun on sellainen ähisijä, että en aina oikein ole selvillä siitä, odotetaanko palvelua vai jutellaanko muuten vain hereillä olemisen kunniaksi. Pari kertaa ainakin jäin lattiamatolle makaamaan pidellen tuttia jossain kehdon suunnalla (targettina tietenkin pojan suu), ja kerran taisin jopa löytää itseni siitä torkahtaneena.

Tuossa vähän aikaa sitten olin sen verran vähemmän väsynyt, että tervehdin melkein iloiten mahdollisuutta lukea yöllä sohvalla imettäessäni. Olen kuitenkin ollut sittemmin niin väsynyt, että olen vuoroon poiminut päätä niskasta, vuoroon rinnalta yösyöttöjen aikana, mikä ei kovasti tue lukumahdollisuuksiani. Sain luettua Sinisen linnan (romanttinen kertomus, joka jo äitiäni taisi aikanaan kiehtoa), mutta 60-luvun kioskiromaani Taivas on meidän oli ikävystyttävä ja huonosti kirjoitettu tahi suomennettu ainakin ensimmäisten kymmenen sivun perusteella. Sivutkin irtosivat sitä mukaa kuin luin, mutta se ei haittane sitä, joka käyttää kyseistä opusta takansytykkeenä. Nyt sohvalla odottaa Ihmissuhteiden kirja, jota etenen ehkä muutaman lauseen kerrallaan, ennen kuin silmät lupsahtavat. Silti kyseessä on ihan mukava kirja, olen sen lukenut ennenkin.

Olin siis yön nukkunut aika huonosti. Aamulla Jannen lähdettyä töihin otin pikku ähisijän viereeni nukkumaan, jotta saisin hetken edes olla makuuasennossa jumpattuani yön pysty-vaaka-asentoa vaihdellen. Sitten mietin, mitä Antto tykkäisi nähdessään Paapaun makaavan vieressäni, esikoinen nimittäin tulee herättyään yleensä saman tien meidän makuuhuoneeseen. Taisin vauvan simahdettua lykätä hänet taas kehtoon ja sitten nukkua pienen pätkän ennen kuin Antto joskus puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä tuli noukkimaan minut ylös.

Antto kyseli ensin isin perään, sitten halusi katsoa Maisaa, jonka kiitollisena hänelle laitoinkin pyörimään. En ole enää varma, huilasinko hetken vai nousinko saman tien. Aika pian olin kuitenkin pukeutumassa, vaipoittamassa ja pukemassa. Hampaat harjattiin ja aamupalaa syötiin jossain välissä. Samalla yritin vähän järjestellä. Kämppä on nimittäin isyysvapaan aikana joutunut kaaoksen tilaan, kun ei oikein kumpaakaan ole innostanut siivoaminen. Antto halusi vaihtaa Barbapapaan, jota hän sitten katseli sillä välin kun hoidin pikkuveljeä. Sen jälkeen katsottiin Autot-elokuvaa (taas vaihteeksi) leikittiin Anton huoneessa.

Yhdentoista jälkeen laitoin vähän valkosipuliperunoita ja kermaa vuokaan ja uuniin, ja ennen puoltapäivää tekaisin lisäksi tosi gurmeet falafelpullista ja eilisen kerma-tomaattikastikkeesta. Pullat ja kastike upposivat Anttoon, potut taas eivät, vaikka uhkasin jättää ilman jälkiruokaa ja jätinkin.

Meille tuli Jannen kotiuduttua tänään kuormallinen soraa ja luonnonkiviä, ja jotta Antto ehtisi herätä uniltaan ennen kuormurin saapumista, hänet piti saada aikaisin nukkumaan. Onneksi sain Paapaun unilleen pian lounaan jälkeen, jolloin saatoin nukuttaa Anton. Poika söi tyhjäksi toisen tisun ja sanoi: "Pommonen (= tommonen) tisu loppu. Toisesta tisusta." Siinä epätoivoisena pelkäsin, ettei miekkonen nukahtaisi ollenkaan imuroinnista huolimatta, mutta Pommonen Toinen Tisu hoiti homman, ja koti oli hiljainen molempien poikien nukahdettua.

Pistin pyykkiä pyörimään ja hoitelin asianpesukonetta, ja sitten menin itse pitkäkseni. Aah! Toki Paapau heräsi siinä nukkumaan käydessäni, joten otin viereen ja toivoin, että vähän maitoa vielä irtoaisi. Heräsin tunnin-puolentoista päästä siihen, että leipäkone oli tuottanut tuoreen leivän ja piippasi. Tuoksu leijui ilmassa ja vastaanotti työstä palaavan Jannen.

Yksi työpäivä siis selvitty kahden pikkulapsen kanssa. Eikä ollut edes aivan mahdotonta! Ehkä tämä oli nyt pehmeä lasku, mutta kiinnostuneena huomista odottelen.

maanantai 5. toukokuuta 2008

Milky Way

Huh kun inhoan yletöntä englannin kielen ymppäystä joka paikkaan siitä huolimatta, että kielitaitoni ruostuminen harmittaa itseäni - siinä missä aikanaan puhuin englantia töissä lähes päivittäin, olen nyt mammalomaillessani rajoittunut puhumaan sitä pari kertaa vuodessa, ja silloin taitaa ollakin sormi suussa. Joka tapauksessa nimesin tämän raapustuksen englanniksi - jospa vaikka se kielitaitokin siinä nousisi uuteen kukoistukseen. Ajatelkoon rakas lukijani vaikka suklaapatukoita, jos asia häiritsee.

Tarkoituksenani oli siis raportoida imetysrintaman tapahtumia tähän. Poikieni iät ovat nyt 2,5 vuotta ja tasan 3 viikkoa. Viikkovisaa pukkaa: kumpihan näistä mahtaisi elellä äidinmaidolla? Vastaus: kumpikin. Esikoisen tisuttelu on sen kuin kiihtynyt pienemmän tultua apajille, eikä ihme, sillä maitoa on todella tullut molempien tarpeiksi ja välillä reilusti ylikin.

Kun Antto syntyi, ajattelin, että imetän, minkä hyväksi katson. Tietysti se puolen vuoden täysimetys olisi ihanteena, mutta ehkä siitä voisi osittain jatkaa siihen vuoden ikään saakka. Tuli puoli vuotta täyteen ja imetys jatkui tavalliseen tapaan. Jotain mössöjä maisteltiin jo, mutta kyllä se äidin oma anti vei voiton soseista. Tuli vuosi täyteen ja mössöjä, etenkin makeita sellaisia, maisteltiin jo ihan tasaiseen tahtiin, mutta kyllä vielä rintamaitokin maistui. Vuoden imettämisen jälkeen en enää edes ajatellut vieroittamista, se ei tuntunut ajankohtaiselta eikä tarpeelliselta.

Yöimetys pistettiin poikki pojan ollessa vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen, ja hyvä niin, sillä silloin ja ehkä siksi lopulta tärppäsi tämän toisen lapsen kanssa. Alkuraskauden väsymyksissä en jaksanut ajatellakaan mitään vieroitusta, vaikka neuvolaa myöten varoiteltiin keskenmenoriskeistä ym. Keskiraskauden aikana maidon vähennyttyä olisi ehkä ollut mahiksia, mutta silloin minua huolettivat Anton päiväunet. Olin nukuttanut pojan rinnalle enkä osannut siinä aloittaa muunlaista nukutustapaa, ja kun poika yritti jättää unet nukkumatta, en halunnut ottaa mitään riskiä, että näin kävisi. Niinpä jatkui nukutusimetys ja sitä kautta muukin imetys, tosin enää kolmesti päivässä. Loppuraskaudessa jatkui sama meininki. Vauvan synnyttyä en halunnut enää mustasukkaisuutta lisätä, joten se kolme kertaa päivässä jatkui esikoisen kanssa - ja tosiaan maitoa oli tolkuttomasti, joten siitä eroon pääseminen ei tuntunut pahaltakaan.

Pikkuveli syö hyvin, vaikkakin pulauttaa usein suuren osan ulos, koska maitoa tulee ilmeisesti aika kovalla paineella. Aika nopea syöjä tuo pikkuinen on myös. Niinpä syödä pitääkin sitten aika usein. Antolle on jäänyt niin paljon, että tuotokset ovat muuttuneet jälleen maitokakan suuntaan. Ruoka ei maistu kovin hyvin, sen sijaan aina välillä pitkin päivää saan kuulla toiveikkaan pyynnön: "Tisua?" Siihen olen sanonut, että ei nyt, päiväunille mennessä sitten, illalla sitten jne. Onneksi pikkuveljen maitotankkauksiin isoveli on oppinut suhtautumaan melko maltillisesti eikä enää saa hirveitä mustasukkaisuuskohtauksia tavatessaan "Paapaun" tisulta. Saattaapa joskus sanoakin "tisua vauvalle". Kunpa tämä linja jatkuisi.

lauantai 3. toukokuuta 2008

Nimimerkistäni ja blogin nimestä

Myönnetään, että perustan tämän blogin hetken huumassa. Kavereiden vastaavia lueskellessani olen tullut siihen tulokseen, että pitkinä joutohetkinäni (kahden lapsen yöt valvovana, joskin silloin täysin toimintakyvyttömänä kotiäitinä) tarvitsen paikan, johon koota kirjavaa tajunnanvirtaani itseni ja kukaties jonkun muun pällisteltäväksi. Tavallinen päiväkirja ei motivoi, sen sijaan tänne tulee mahdollisesti kirjoiteltuakin, jos lipsautan tiedon blogin olemassaolosta muutamalle ystävälleni ja täten joudun siihen tilanteeseen, että kommenttilootat täyttyvät "päivitä nyt jo ihmeessä" -viesteistä. Facebookit ja vastaavat herättävät minussa pelkkää ahdistusta lomakkeenomaisine täydennettävine tietoineen, kun taas blogiin voin rönsyten täydennellä mitä haluan ja jättää loput arvattavaksi.

Viimeisimmässä opiskelupaikassani eräs opiskelukaverini sanoi minulle jossain tilanteessa seuraavasti: "Salla, sä oot sitte sellanen säätäjä." Siitä siis nimimerkki Säätäjä-Salla. Sitä en tiedä, pitäisikö minun oikeastaan olla häpeissäni tuosta kunnianimestä. Ehkäpä hyvinkin. Tämän blogin olemukseen kuuluu kuitenkin villeissä unelmissani sekametelisopan ominaisuus, joten säätäminen lienee joka tapauksessa näiden tekstien perusteella se olemisen muoto, jonka hallitsen parhaiten.

Blogin nimesin erään kerran tapaamani ihmisen innoittamana. Meillä on muutaman tuttavani kanssa eräs harrastuspiiri, josta ehkä tarkemmin myöhemmin. Uusi ja innokas rouva ilmoittautui mukaan ja tuli kerran soitellen sotaan, minkä jälkeen hän ilmoitti tekstiviestitse jäävänsä pois, koska hän osallistui kansalaisopiston järjestämälle arjessa selviytymisen kurssille. Tarkoitus ei ole loukata kyseistä henkilöä, kurssin nimi vain jäi mieleeni hiukan huvittavana mutta ah niin sopivana melkein kenelle meistä hyvänsä - tai ainakin meille, joista päivittäiset käytännön askareet tuntuvat toisinaan riittävän haastavalta elämäntehtävältä sinänsä.

Tervetuloa pläräämään aatoksiani - toivottavasti blogi sisältää pian muutakin selailtavaa kuin tämän kirjoituksen!