Huomaa: uusi kysely oikealla!

Ja vastanneet palkitaan käsityöpsykologisella syväanalyysilla, ellei blogisti joudu aivan hämmennyksiin monikymmenisestä mielipiteenilmausten määrästä.

Lentäjälle varustetta

Sainpas vaatteista kuvat käyttäjänsä päällä! Hyvin istuivat, vaikka takissa onkin vielä hiukan kasvunvaraa.

Voi onneton, vakiosanontani siis, passaa tähän jälleen. Enpä ole vieläkään saanut edelliseen juttuun niitä kuvia, mutta tässäpä kuitenkin kuva tänään valmistuneista, jo tovin tekeillä olleista käsitöistä. Anton housut aloitin jo muistaakseni elokuussa, jolloin tein ne melkein valmiiksi matkailuautossa odotellessani Jannen vanhempien pihalla, että Antto tai Aaron heräisi. Ompelukone ja saumuri olivat Kotilossa mukana. Nyt vasta sain kuminauhan leikatuksi poikki ja ommelluksi yhteen, voi mikä valtava homma! Nahkatakki on ollut tekeillä parisen viikkoa luullakseni. Sain isot säkilliset nahkaa ja pienemmän (lammas?)turkispaloja pois muuttaneilta naapureilta, ja uusin Suuri Käsityölehti tarjosi kaavat lentäjäntakkiin. Antto innostui takista kovasti jo sovitusvaiheessa eikä olisi halunnut riisua sitä. Hihataskussa oli siten jo takin valmistuessa kourallinen pikkupojan aarteita, pullonkorkkeja.

Turkkilaisittain Tuurissa ja muuta matkan varrelta

Kuvia tulossa - viipeellä jälleen.

Janne otti perjantain ja maanantain vapaaksi, ja Kotilomme nokka käännettiin kohti syyslomaa. Ensimmäisen yön vietimme jossain Hauhon ja Pälkäneen välillä levähdyspaikalla, jonka ohi kulki autoja vähän väliä. Maisema oli kuulemma kaunis, mutta se jäi tehokkaasti Aaronin parun varjoon: pikkuisemme oli ja on edelleen nuhainen, ja tämä yhdessä uusien olojen ja ehkä niiden autojen metelinkin kanssa aikaansai sen, että nukuttaminen oli hyvin hankalaa. Poika rääkyi, kunnes suosiolla otin koko yöksi viereeni.

Ensimmäinen yö ei siis jäänyt mitenkään kovin ruusuisena mieleen, mutta ainakin sitten perjantai valkeni ja eteni päänsäryn siivittämänä. Muuten oli kyllä mukavaa. Poikkesimme Pälkäneellä, jonka kirkon parkkipaikalla söimme Jannen valmistaman lounaan. Porsaan sisäfilettä, kastiketta ja perunoita, kyllä oli herkkua! Ruoan valmistumista odotellessamme kiersimme poikien kanssa kirkon pihamaata, jolle oli haudattu sotavainajia. Oli koskettavaa lukea kivistä nimiä, joita nykyään taas hyvinkin yleisesti annetaan lapsille. Vielä kun vainajat olivat iältään yleisimmin 20:n ja 40:n väliltä, tuntui aika haikealta. Hassut nimet kyllä vähän nostivat tunnelmaa: Semmi Johannes, Eelis Eerik, Tuovi Gunnar (mies?) ja joku Penjami, en muista ensimmäistä nimeä.

Pälkäneellä oli myös kirpputori, pieni ja hinnoiltaan kohtuullinen itsepalvelukirppis. Se sijaitsi erään talon kellarikerroksessa ja käsitti kaksi huonetta. Tavara näytti siistiltä ja kiinnostavalta, ja matkaan tarttuikin lyhyessä ajassa (poikien lähikauppareissun aikana) monenmoista. Löysin mm. Aaronille bodyn (1 euro) ja kypärämyssyn (20 senttiä), Antolle nallen (1 euro) ja itselleni kärryyn passaavan laukun (50 senttiä). Laukkuun varsinkin olin hyvin tyytyväinen. Kaipa tuolla provinssissa on todettu asiakkaita olevan sen verran vähän, ettei röyhkeä rahastus lyö leiville; täällä isommissa kaupungeissa kun törmää kirpputorilla hulluihin hintoihin vähän väliä, jopa silloin kun kyseessä on huonokuntoinen ja rumanvärinen kauniiksi mainostettu ristipistotaulu.

Pälkäneeltä jatkoimme matkaa Tuurin pienoiseen kyläkauppaan eli Keskisen omaan tavarataivaaseen. Kaupassa shopattiin ja viereisellä karavaanariparkilla yövyttiin. Olin kuvitellut kirjoittavani sieltä tunnelmia: maisemat on, nimittäin valkoista karavaaninkylkeä metrin päässä ja siitä silmänkantamattomiin. Totuus oli kuitenkin jotain aivan muuta. Jos täytyy leirintäalueella yöpyä, voin karavaanareille suositella Keskistä aivan ehdottomasti. Olihan se sellainen rakennettu ympäristö, eikä ikkunoista katsellessaan voinut välttyä näkemästä muita parkkeeraajia. Kuitenkin kullakin oli omat, tasaiset loosinsa, jotka oli erotettu toisistaan pienellä viherpläntillä, lasten leikkipaikka ihan silmän alla ja jotain virkistysalueen poikastakin siinä. Hyvin selkeä alue, jolla riittävästi omaa rauhaa johonkin parkkipaikkaan verrattuna ainakin, ja hinta erittäin kohtuullinen, oliko nyt 10 euroa sähköineen. Siinä isomman pojan katsoessa Barbapapaa minä tein mm. käsitöitä.

Minulla oli matkatekemisenä mukanani virkkuukoukku ja paksua puuvillalankaa, josta aioin tehdä kukkaruukunsuojuksen. Meillä on kaksi kukkaruukkua, joista molemmissa on multaa ja toisessa kasvi. Ruukut ovat altakastelumallia ja rumia, mutta siitä huolimatta kasvit eivät niissä ole ihan toivotulla tavalla rehevöityneet. Kasvittomaan ruukkuun yritämme juurruttaa paria keppiä, jotka siinä olivat, kunnes toinen alkoi tuntemattomasta syystä kellastua. Kyseessä lienee jokin traakkipuun tapainen. Ruukkujen rumuus joka tapauksessa on jo varmaan pari vuotta toiminut innoittajana: jotain naamiointia siihen on keksittävä joskus. Jospa nyt vihdoin olisi se joskus? Ei muuta kuin virkkuukoukku ja lankaa kehiin.

Olen joskus lukenut turkkilaisesta virkkauksesta, mahdanko nyt muistaa kansalaisuuden oikein. Jälki on oikealta puoleltaan korimaista ja tuo mieleen rantakassin. Nurjalta puolelta se muistuttaa hiukan nurjaa neuletta. Tekniikkakin on risteytys neulontaa ja virkkausta. Jokainen kerros alkaa sillä, että nostetaan silmukat virkkuukoukulle. Työssäni on 38 silmukkaa, ja nostin siis joka kerta yhtä monta koukulle (tai alkuun en, sillä viimeinen silmukka oli koko ajan jäädä nostamatta ja siksi homma kapeni ennen kuin huomasin mokani). Oikeaoppinen koukku olisi neulepuikon ja virkkuukoukun risteytys, sillä jo nuo 38 silmukkaa saivat koukun tuntumaan aika ahtaalta.

Edettyäni siis ensimmäisen vaiheen oikealta vasemmalle oli aika päättää kerros etenemällä vasemmalta oikealle. Työtä ei siis käännetty vaan pidettiin koko ajan sama puoli tekijään päin. Langasta otettiin silmukka, joka vedettiin aina kahden silmukan läpi kerrallaan, sitten uusi silmukka, joka jälleen kahden silmukan läpi jne. Tämä vaihe oli sitä varsinaista virkkaamista ja paljon kivempaa mielestäni kuin silmukoiden nostelu. Hauskaa hommaa kuitenkin! Huomasin, että nosteluvaiheen lopussa viimeiseen silmukkaan on paras tehdä yksi ketjusilmukka, jotta vasemmasta laidasta tulee siistimpi eikä viimeinen silmukka jää niin helposti seuraavalla kerroksella nostamatta. No, ei tullut vielä valmista, sillä minulla oli kotona lankaa vain jättirullalla, josta piti äkkiä keriä pienempi mukaan. Tuli sitten liian vähän ja puuha katkesi matkan osalta langan loputtua.

Tuurista mentiin Ähtäriin ihmettelemään eläimiä ja sieltä Multiaan yöpymään. Janne löysi rauhallisen levähdyspaikan Housukosken likeltä. Kosken kohina kuului rauhoittavasti autoon. Oli kyllä mahtava paikka jäädä yöpymään, sillä siitä melkein kotiovelta pääsi puolentoista kilometrin luontopolullekin. Maisemat olivat hienot ja innoittivat ukkelin kuvaamaan.

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Keuruuta, missä kävimme Jannen tädin luona. Söimme hirveä ja juttelimme; oli hauska nähdä pitkästä aikaa. Keuruulla asuu myös Jannen isotäti, joka on hyvin iäkäs eikä enää pääse tänne etelään, joten siellä liikkuessa käy mielellään tervehtimässä häntäkin. Antto esitteli Tuurista ostettua traktoria ja leikkuupuimuria isoisotädille, joka vaikutti ilahtuneelta visiitistä. Jannen serkku puolestaan asuu Keuruun Ekokylässä, jonne ajoimme autolla. Tutustuimme paikkaan, joka tuntui kiehtovalta noin äkkisilmäyksellä: paljon tilaa, enemmän kuin todellakaan olisin voinut kuvitella, ja lukuisia rakennuksia. Ei liian tiiviin ja suljetun oloinen yhteisö, nytkin siellä asusti iso lauma ulkomaalaisia vapaaehtoistyöläisiä ilmeisesti päättämässä työleiriään.

Ekokylässä oli kirpputori, jossa paljon hyvää tavaraa ja hinta omantunnon mukaan. Antolle tarttui mukaan pari hyväkuntoista lelua, etenkin Tuomas Veturi oli oikea löytö. Itse otin "vakavan" kietaisuhameen, joka ei ole mikään liepake vaan ryhdikäs, pitkä, ruskea. Sitten löysin Ruotsin armeijan takin vuodelta 1973. Ihastuin väriin, kunnon materiaaleihin ja leikkaukseen, vaikkakin joudun takkia vielä muokkaamaan saadakseni siitä itselleni passelin. Vyötäröä pitää kaventaa ja napit vaihtaa, ehkä jotain muutakin pientä.

Viimeinen yö vietettiin pitkän yösijan etsimisen jälkeen Valkeakosken leirintäalueella. En edes poistunut autosta koko paikassa, joten en osaa sitä sen kummemmin kommentoida. Flunssa oli tarttunut matkalta mukaan, ja olin hiukan väsynyt ja tillintallin. Ihan mukavasti nukutun yön jälkeen olikin ihana nauttia aamiainen ja lähteä kotimatkalle.

Maku ratkaisee

Olen ollut pienellä blogitauolla pitkän viikonlopun matkailuautoreissun vuoksi. Reissusta kerron myöhemmin, mutta pitipähän tässä käydä summaamassa kakkukyselyn vastaukset. Ellei vaalivilpillisiä vastaajia ollut, mielipiteensä on ilmaissut kuusi henkilöä, joiden mielipide kakun tärkeimmästä ominaisuudesta on yhtäpitävä: hyvä kakku maistuu hyvältä. Tämä ei mielestäni suinkaan ole itsestäänselvyys, vaan yhtä hyvin joku voisi pitää täytekakkua pakollisena juhlapöydän koristuksena, jonka täytyy näyttää kakulta, olkoon sisältä mitä vain - tosin näin ehkä ajattelisi lähinnä henkilö, joka ei itse leivonnaisia syö.

Omasta kannastani en ole ihan varma: toisaalta pidän makua olennaisena, mutta sitten taas pöytään on mukava saada jokin erikoisuuskin, esimerkiksi se poikkeavan näköinen, olkoonkin sitten vaikka myös "poikkeavan" makuinen täytekakku. Jos kakun kummallinen ulkomuoto on sen ainoa valtti, on toki paikallaan olla jotain hyvänkin makuista käden ulottuvilla, jotta ei tee mieli tehdä ns. brittiläisiä, viskata tuotosta tekijän naamatauluun. En tosin muista, milloin jos koskaan olisin viimeksi maistanut kakkua, joka tällaiseen antaisi aihetta, ellei ehkä sitten jokin oma paakelsini sellaisia tuntemuksia ole herättänyt. Kerran ainakin kuorrutin täytekakun suklaalla, johon en lisännyt mitään notkistavaa kuten kermaa. Vieraat naureskelevat yhä edelleen louhintakelpoiselle päälliselleni. Onneksi en saanut kakkua naamaani, sillä se olisi ollut aika tälli.

Varaudutaan vilpoisiin kärryilysäihin

Viime päivien mieluisa projektini on ollut tehdä Aaronille mukavaa ja käytännöllistä kärryilymakuupussia. Muokkasin kaavan erään 80-luvun alkupuolen lastenvaateompelukirjan ohjeesta siten, että se vastaa kärryilytarpeitamme. Pussia käytetään tämän näköisissä rattaissa, tilanteesta ja kullakin hetkellä kuljetettavien lasten lukumäärästä riippuen joko ylä- tai alapedillä:
Kummassakin penkissä on turvavyöt, eikä alaistuin (jolla nykyisellään istuu tavallisesti vain Aaron) kallistu enää tuosta alemmas. Yläistuin kylläkin kallistuu vaikka aivan makuuasentoon, jolloin siltä ei niin helposti liu'u alas, mutta koska alaistuin on usein Aaronin käytössä ja siitähän sitten vasta liukuukin ilman turvavöitä, makuupussiin oli tehtävä turvavöiden mentävä aukko. Siitä siis tuo vetoketjun alla oleva läppä.Tällainen siitä tuli. Materiaalina on käytetty pelkästään kotoa valmiiksi löytyneitä saatuja tai jämäkankaita. Myös tarvitut vetoketju sekä tarranauha olivat jämätavaraa. Taitaapa olla Saksi-Sadien antamaa ainakin tuo alaosassa käytetty musta fleece sekä koirakuvioinen. Hupun ja hihojen musta fleece on muuta kotoa löytynyttä, ja se on hieman ohuempaa kuin muun osan kangas. Resorit on ilmeisesti purettu jostain vaatteesta, sain sen vuosia sitten eräältä ystävältä, jolla on tapana ehkä minuakin pedantimmin ottaa kaikki talteen. Olen tikannut melkein kaikki saumat päältä punaisella jousto-ompelella.
Tässä makuupussi on ihanaisen käyttäjänsä päällä. Pussi on ommeltu siten, että sen voi helposti muuttaa haalariksi myöhemmin. Täytyy vain ratkoa etu- ja takakeskisauma haaraan asti, poistaa turvavyöaukon peittävä tarranauhaläppä ja ommella avatut kohdat housumallisiksi. Sitten vain resorit lahkeisiin ja valmista on. Luultavasti en kuitenkaan tuota miksikään muuta, koska haalareita meiltä löytyy vanhastaankin. Väritys on ehkä tavallaan vähän turhan goottihenkinen lapselle, mutta tässä se oli paikallaan, koska pitihän nyt makuupussin passata kärryihin. Sitä paitsi nuo koirat tuossa kyllä pehmentävät vaikutelmaa aika lailla.

Ikuisuustilkkupäiväpeitto

Anton meriteemaiseen huoneeseen on jo iät ajat ollut tekeillä tilkkupeitto, jonka pinta muistuttaisi väikkyvää vettä tai kalan suomuja. Innostuin alun perin ajatuksesta asetella raidalliset tilkkukolmiot vierekkäin tällä tavalla niin, että raidat muodostaisivat jänniä v-kuvioita. Jostain taisin nähdä jonkin sellaisen tilkkutyön kuvan, olisiko ollut jokin Kaffe Fassettin väri-ihanuus. Nyt yritän hiljaksiin edistää kesken jäänyttä tekelettäni, josta seuraavassa kuvia. Reunan ajattelin jättää siksak-muotoon, eli taustakangas on tarkoitus leikata sahalaitaiseksi.

Kakkuvahinko ja kutakuinkin täydellinen piirakka

Tein vieraille kiireessä juustokakkua kaapista löytyneistä aineksista. Kommellusta oli, mutta loppujen lopuksi tulos oli yllättävän ok. Käytin pohjaan American Crunch -mysliä, joka muistutti maultaan ja rakenteeltaan murskattuja keksejä, muutamia karnevaalikeksejä vai mitä lie sekä margariinia. Ainesten puutteessa kokosin täytteen mansikkasoseesta, Flora Vispistä, pienestä määrästä maustamatonta Viola-tuorejuustoa, mustikkajogurtista, sokerista ja liivatteesta. Ideana oli odottaa, että täyte hyytyisi, ennen kuin lisäisin päälle jostain etnisestä ruokakaupasta hankittua mansikkahyytelöä (jauhe, johon lisättiin vesi), mutta olin malttamaton ja hyytelölitku upposi kakkuun. Kakkua leikatessamme paljastui, että hyytelö oli tehnyt kakun sisälle hauskan yllätyskerroksen. Ei toisaalta hullumpi näinkään!


Sitten kuuluisan sieniretkemme jälkeen pistimme Jannen kanssa saalista lihoiksi ja teimme yhdessä sienipiirakan. Minä tein pohjan, Janne oikeastaan kaiken muun. Lopputulos näytti niin täydelliseltä peruspiirakalta, että siitä oli otettava kuva. Maussakaan ei ollut mitään vikaa.

Ison luudan aikaansaannoksia

Jutussa Iso luuta lakaisee kerroin Anton huoneen siivouksesta, mutta kuvat sain koneelle vasta nyt. Huoneen uudesta kuosista, jossa yritämme sitä vaihtelevalla menestyksellä myös pitää, on nyt kuvia tuon aikaisemman kirjoituksen yhteydessä. Samassa hätäkässä Anton huoneen raivauksen kanssa siivosimme mm. keittiömme melko perusteellisesti. Seuraavassa kuvia puhtauttaan hohtavasta kyökistä, jossa on kuvanoton jälkeen nähty monta sotkua, tänään mm. rikkinäisiä astioita, kun rakas esikoinen jostain syystä nykäisi tarjottimen lattialle.

Sieniretken anti - suuntavaistosta tai sen puutteesta

Johan se syksy koitti ja sen myötä sieniretkeily. Kävimme lauantaina perheen kanssa päiväseltään vanhempieni maalla Porlammilla Lapinjärven kunnassa, missä pakkasimme koko porukka toiveikkaasti ämpäreitä auton täyteen ja ajoimme lähiseudulla sijaitsevaan metsään, jossa oli bongattu sieniä viime aikoina. Mielen pohjalle jäi jokin aavistus siitä, millä suunnalla auto oli, ja siitä jatkoimme sitten metsään. Aaron oli minulla kantorepussa, Janne lähinnä sooloili, Antto seurasi mummia ja minä uin jossain vaarin vanavedessä.

Rupesin näkemään suppilovahveroita, ei paljon mutta joitain siellä mättäikössä. Valitin kantoreppua ja kumartelun vaikeutta ja osoittelin sieniä isälleni, joka poimi ne ämpäriin. Äkkiä se sitten vain kävi: isä meni jossain edempänä, ja juuri sillä hetkellä päätinkin antaa myöten keräämishalulle, kävi kumartelu sitten helposti tai töin tuskin. Isä kuului loittonevan ja olikin yllättäen kadonnut täysin näkyvistä, kun katsahdin siihen suuntaan. Sieniä ei edes ollut kovin paljon. Siinä sitten luullen olevani suunnista selvillä keräilin vähän lisää ja suuntasin samalla sinne, minne kuvittelin isän ja muiden kadonneen. Aaron nukkui tyytyväisenä kantorepussa.

Sienet alkoivat viilentää käsiä, joten katsoin koittaneen ajan, jolloin etsiä näköpiiriini lähiomaisia. Hiljakseen liikuin kohti sitä suuntaa, missä tien piti mielestäni olla. Tuokiota myöhemmin minusta tuntui, että joku huusi minua nimeltä. Huusin takaisin: "Täällä!" ja lähdin suuntaamaan entistä määrätietoisemmin sinne, mistä arvelin huudon tulleen. Vaan eipä tullut näkyviin tietä eikä huutokaan voimistunut.

Sitten lopulta, kun aloin olla jo hiukan ihmeissäni, näin jälleen isäni. Hän osasi kertoa minulle, että olin itse asiassa kävellyt täysin päinvastaiseen suuntaan kuin tarkoitus, siis tiestä poispäin, ja huudotkin olivat tulleet toisaalta kuin luulin. Antto leikki pois metsästä kävellessämme eksymistä niin, että meni muka piiloon johonkin kuoppaan, ja kertoili siitä, miten äiti eksyi metsässä. Aaron-vauva vain jatkoi tyytyväisenä uniaan, kunnes tulimme autolla jälleen vanhempieni talolle.

Ei ole varmasti poikkeuksellista se, että olen lapsena eksynyt Eka-marketissa, mutta ihmetystä saattaa herättää se, että minulta meni noin kymmenen kertaa oppia löytämään erään ystäväni luokse Porvoonkadulle aivan kolmosen ratikkareitin varrelle. Aina jäin pois liian aikaisin tai myöhään, ja jos kävelin Pasilasta, löysin itseni kaukaa mistä tahansa ratikkareitistä. Kännykän akku simahteli pakkasessa, kun soittelin matkan varrelta viidettä kertaa lisäohjeita ystävältä.

Erään kerran Pariisissa halusin välttämättä käydä Jannen kanssa ostamassa falafelia samasta kojusta kuin muutamaa vuotta aiemmin ollessani ystävän kanssa interraililla siellä. Seikkailimme niin kauan, että olisi rasvaisempikin herkku siinä palanut. Lopulta luulin löytäneeni oikean kojun ja tajusin erehdykseni vasta sitten, kun muutaman päivän kuluttua kuljimme sattumalta etsimäni kojun ohi.

Pariisista minulla onkin mielessäni kartta, joka aina käytännössä osoittautuu liian pienipiirteiseksi. Mielessä paikat ovat tavallaan tiiviimpinä, lähempänä toisiaan, kuin todellisuudessa. Eliminoin muistoissa tehokkaasti sellaisia häiriötekijöitä kuin autoteiden kaistoja ja erityisen ahtaan oloisia tai hankalasti ylitettäviä katuja. Muistoni korostavat rakennusten välisiä mittasuhteita ja joskus materiaaleja, kuten mukulakiviä, sekä yleistä tunnelmaa ja valaistusta. Näin korostaen joitakin piirteitä ja häivyttäen toisia mielikuvani tiloista saattaa todellakin tehdä minulle karhunpalveluksen, mitä tulee suunnistamiseen. Ehkä sitten kyseessä on jokin avaruudellisen hahmottamisen häiriö tai vajavaisuus, mutta toisaalta mittasuhteet eivät minulle ole yleensä olleet erityinen ongelma esimerkiksi piirtäessäni.

Talossa sisällä on minusta melko helppo suunnata. Huoneen tunnelmaan vaikuttaa niin paljon valaistus, että pakosti tulee kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka paljon ikkunasta virtaa luonnonvaloa. Ilmansuunnat pysyvät siis melko hyvin hallussa sisällä. Poikkeuksia toki on, ja olinkin pari kuukautta sitten hyvin hämmentynyt käydessäni katsomassa ystävääni ja hänen vastasyntynyttään Hyvinkään sairaalassa: vain pari kuukautta aiemmin olin synnyttänyt siellä enkä osannut sanoa, missä oikein olin. Tosin remontti oli sotkenut järjestystä aika lailla.

Paras joka tapauksessa on pitää silmät auki myös silloin, kun kävelee jonkun toisen vieressä, siten ei ehkä tuudittautuisi samassa määrin siihen tunteeseen, että joku muu kyllä tietää, missä mennään. Oikopolkuja puolestaan ei pitäisi käyttää ollenkaan, ellei ole noin tunnin verran ylimääräistä aikaa käytettävänä matkaan. Kaikeksi onneksi puhelimeeni voi kytkeä GPS-laitteen; odotan sitä päivää, jolloin Janne kaikesta toivosta luovuttuaan lykkää sen minulle mukaan jokaiselle roskapussin viemistä pidemmälle matkalle.