Tässä välissä

Tuli ja meni päivä, jolloin Antto täytti kolme vuotta, meidän ihanainen esikoisemme. Olen muistellut sitä hetkeä, jolloin hänet annettiin vastasyntyneenä vatsalleni, ja sitä, millainen sää silloin oli ja mitä ajattelin, kun katsoin ikkunasta ulos ja parkkipaikalle tai mitä sieltä näkyikään. Minkälainen tuoksu oli. Kylmä ilma, muistan, ja desinfiointiaineen haju. Onnellinen olo.

Järjestelemme nyt pieniä kekkereitä lähisuvulle ja lähikavereille, molemmille erikseen. Aloin jo olla stressissä kaiken muistettavan kanssa, kun yhtäkkiä minulle selvisi, että yhtä taidenäyttelyyn liittyvää asiaa ei tarvitsekaan tehdä sunnuntaiksi, ja ystäväni ilmoittautui vapaaehtoiseksi auttamaan kakkupohjien kanssa ja katsomaan synttärisankaria jonkin aikaa, kun huomenna touhuan täällä kemuja varten.

Ennen jotain valmistelua vaativaa, jos tarjoutuu pieni tilaisuus hengähtää, tulee kummallinen välitilassa oleva tunne. Isoihin projekteihin ei voi tarttua ja pienet, jos niihin ryhtyy, pitää hoitaa kerralla alta pois. Sellaiset pikkuhommat sopivat minulle.

Esittelen tässä pikkuprojektini viime viikonlopulta: Aaronin uuden puseron. Sain äitini kautta sukulaismiehen liikkeestä peräisin olevan ison tukun ihania kangaspaloja, joiden joukosta tämän takin materiaali löytyi. Lintu on silityskuva, jonka Janne toi joskus minulle tuliaisena eräästä kangaskaupasta, johon olin hänet lähettänyt. Resorin ostin eräästä Hyvinkään-päivänsä päättäneestä liikkeestä poistohintaan euron metriltä.

Pulju ja pieni ongelma

Olen perustamassa pientä käsityökauppaa, lähinnä omaksi ilokseni mutta myös katsoakseni, mitä siitä tulee. Ideanani on, että putiikki toimii rinnakkain Jannen nettikaupan rinnakkaiskauppana. Kun Janne myy puodissaan kuvavedoksia, minä myyn yksilöityjä käsitöitä: lastenvaatteita, lahjatavaroita, muita maskotteja, käyttötekstiilejä yms., joihin on painettu tilaajan haluama kuva tai teksti. Ideana on käyttää pitkälti kierrätys- ja jäännösmateriaaleja.

Homma on ihan hyvässä vaiheessa: olen tehnyt jo useita mallikappaleita erilaisista tuotteista ja liittänytkin ne jo kauppapohjaan (ei vielä julkaistu). Kuvia pitäisi tuotteista vielä ottaa. Nyt varsinainen ongelma on se, etten meinaa keksiä puljulleni järkevää nimeä millään. Olen kutsunut sitä nyt hyvin yksinkertaisesti Kuvalahjaksi ja tehnyt alustavan logonkin saadakseni hommaa vähän eteenpäin. Lopullista nimeä en kuitenkaan keksi. Pitäisi olla jotain persoonallisempaa mutta kuitenkin jotain, mistä tulee sellainen fiilis, että tuolta saa lahjaksi(kin) passaavaa yksilöllistä pientä kivaa (käyttö)tavaraa. Iloa siinä saisi olla.

Tuossa se tämänhetkinen logo. Haastan lukijat esittämään ajatuksia nimestä ja kiitän kovasti jo etukäteen vinkeistä, jospa ne auttaisivat minut johonkin tulokseen! Lisäporkkana: arvon kommentoineiden kesken ensi sunnuntaina nahasta tehdyn heijastimen tai yksilöidyn "Muksut mukana" -maskotin. Alla kuva heijastimesta, maskotti on samanlainen paitsi kera lasten (tms.) kuvien.

---

Muokkaus tiistai-iltana 22.10. Pyöriteltyäni saamiani kommentteja ja ideoita mietin tänä iltana tällaista:
Pahako? Mielestäni voisi olla jopa hyvä vaikka vähän lapsenomainen onkin...

Syötävä nukkekoti tai jotain sellaista

Tapasimme Hyvinkään ja Riihimäen nukkekotiharrastajaporukan kanssa viime perjantaina, jolloin teimme minikokoisia pahvilaatikoita Terhin opastuksella. Laatikoista otan kuvan, kunhan saan pokkarin muistikortin tyhjennettyä, ja sitten kerron lisää siitä projektista ja tapaamisestamme. Janne sen sijaan räppäsi kuvan tilaisuutta varten väsätystä kakusta, jossa sokerikakkupohja, täytteenä sitruunatahna ja Flora Vispillä jatkettu mango-passionmousse sekä päällä marsipaania. Muottina toimi näppärästi muumitalomuotti. Risoi, kun en osannut käyttää valmista sokerikuorrutetta tuon paremmin, mutta tuossapa opin ja seuraavan kerran ikkunat nätimmin sitten.

Unohdus ja mitä siitä seurasi

Ei tämä ole ainoa unohdukseni eikä välttämättä edes pahin, mutta voi kun osasi ottaa pattiin. Minä, joka en niin kovasti raha-asioilla ole jaksanut päätäni vaivata, en sitten oikein muuta tehnytkään koko seuraavana päivänä, ja se yö - se nyt oli luku sinänsä.

Niin siis havahduin yönä muutamana Aaronin ähinään ja totesin olevan aika yöruokinnan. Sen lopuilleen saatettuani laskin pienokaisen petiin, ja ajatukseni vielä harhailivat unisesti yhdessä ja toisessa asiassa, kunnes tuli mieleeni kotihoidontuen Hyvinkää-lisä. Sitähän piti hakea aika paljon aikaisemmin... Kolme kuukautta? Kolme kuukautta! Siis aika lailla nyt? Ja oliko kolme vai kuinka monta? Jospa vain kaksi? Ei kun nettiin ja tarkistamaan.

Hyvinkään kaupungin sivut puhuvat tylyä kieltään. Hakemuksen on oltava perillä neljä kuukautta ennen maksatuksen toivottua alkamista. Tuskan hiki pukkaa. Alan miettiä, olenko yhden vai kaksi kuukautta myöhässä, menetänkö siis 200 vai 400 euroa. Jannenkin herätän, emmekä sitten nukukaan moneen tuntiin. Janne tosin on rauhallisempi, unettomuudesta kärsivä vain. Kyllä tästä selvitään. Pari kuvauskeikkaa ja se on siinä. Mutta minun omat vähät tuloni! Niistä tuo on hyvänen aika melkeinpä leijonanosa, olkoonkin niin, että puolison tuloilla pärjätään. Tuon niin vähän rahaa tähän taloon, ettei siitä määrästä olisi kauheasti vähennettävää.

Aamun sarastettua ja vertaisunettomani päästyä onnellisesti työmaalle alan miettiä, mistä nyt tingin, jotta koen säästäneeni perheen kassaan nuo neljäsataa, sillä sehän se menetetty summa sitten tietenkin on, kuten tarkempi selvitykseni paljastaa. On asioita, joista en tingi kuin pakon edessä. Ne ovat lasten kanssa kotona oleminen (tässä vaiheessa ainakin), kaverien näkeminen (ja nyt omatunto kolahtaa, kun ajattelen monia vanhoja ystäviäni), se että Antto saa synttärit ja lahjoja, pari hyväntekeväisyyskohdetta, silloin tällöin hiukan aikaa omille asioilleni. Varmaan monta monituista muutakin pakollista asiaa löytyy, kun todella yritän elää tinkien vähemmän välttämättömästä.

Tingittävien listaan kuuluu liuta erilaisia makeita herkkuja, kirppis- ym. ostokset etenkin ellei tarvetta ole, vaatehankinnat, sillä vaatteita on jo ja niitä voi itsekin väsätä, sekä ylenpalttinen lelujen kärrääminen esikoiselle. Nämä päätökset on helppo tehdä juuri ennen virallista herkkupäivää, jolloin tietenkin on poikkeuslupa mässätä minkä jaksaa. Perheen yhteisistä ostoksista mainittakoon kalusteet, ne hankitaan tästä eteenpäin vain tarpeeseen ja mieluiten käytettynä. Ruokaostoksista voidaan nipistää, kun jätetään vähemmälle liha ja muu yhtään arvokkaampi ruoka-aines, jota voi pyrkiä kompensoimaan soijarouheella tai jollain muulla helpolla ja halvalla. Tokihan voin muutenkin ruveta entistä enemmän suosimaan moneksi päiväksi kerrallaan valmistettavia laatikoita, niin ja kauppaan mennään kerran viikossa ostamaan vain tarvittava pitkäksi aikaa. Silloinkin vain kauppaan ostamaan S-etua tai Plussaa tai jotain mitä kannattaa kerryttää.

Säästäjäksi olen kyllä vähän turhan epäjärjestelmällinen. Mitä jos sen sijaan antaisin toisten maksaa virheostoksistani, kuten äiti sanoisi, siis veisin kirpputoripöytään rojua sikahintaan? Jos se olisi taloudellisesti kannattavaa, huono mielihän siitä silti tulisi. Entäs se tuleva nettiputiikkini... mutta valitettavasti arvelen, että saan olla tyytyväinen, jos edes sitä pätkimääni viiden euron ompelukoneneulaa saan tienatuksi ainakaan vähään aikaan. Sitäkin suututtavampaa, että mahdollisuuteni saada omaa tuloa ovat niin pienet, että tyhmyyden ja dementian takia menettämäni etuudet kasvavat mammuttimaisiin mittoihin niiden itse hankkimieni pennosten rinnalla.

Yksi mahdollisuus olisi tietysti tunnustaa tappioni, toivoa hiljaisesti neljän kuukauden hakuaikaan tulevan muutoksia vielä tämän vuoden puolella ja luottaa siihen, että minkä jossain menetän, sen jossain muussa saan takaisin ja toimeen tullaan kuitenkin. Harmittaa vain, ettei huonomuistisuus ole pätevä oikaisupyyntöön kirjoitettava peruste, jonka turvin saisin sen mokoman maksatuksen alkamaan jo tammikuun alusta.

Liehulettejä puistossa

Puistossa juttelen ystäväni kanssa samalla kun seurailemme sivusilmällä kolmevuotiaidemme touhuja. Esikoinen kiipeää keinuun ja annan vauhtia, puolihuolimattomasti vähän jalalla potkiskelen. Äkkiä siinä keinun vieressä on tyttö, ihana pitkä oljenvärinen tukka ja miellyttävät vaikkakaan eivät mitenkään äärettömän siropiirteiset kasvot. Vuoden pari meidän poikiamme vanhempi, mistäpä tietäisin. "Millon on mun vuoro?" hän haluaa tietää. Jotenkin yksisanaisesti yhdestä suusta ystäväni kanssa murahdamme, että sitten Anton keinuttua, Antto kun ei ole siinä kauan ollut vielä. Tyttö varoittelee, että keinusta täytyy pitää hyvin kiinni, ettei putoa. Joo joo.

Lapset ovat saaneet keinusta tarpeekseen ja juoksentelevat puistossa, käyvät liukumäessä jne. Tuntematon pyörii siinä poikien mukana ja kertoilee, miten homma toimii. En oikeastaan tunne mitään suurempaa ärtymystä enää, mutta hiukan on sellainen olo, että on niitä besserwissereitä näköjään muissakin perheissä. Ainakaan minkäänlaista vierastusta ei lapsi osoita.

Ystäväni sanoo pojalleen jotain, mitähän se on, olisiko jotain sellaista, että anna tytölle. Tämä sanoo luontevasti: "Mä oon kyl poika." Seuraa pienoinen pysähdys. Ei lapsilla, tuskin huomaavat ja jatkavat leikkejään. Niinpä tietysti, ihan pojaltahan se näyttikin! Tarkemmin katsottuna vaatteetkin ovat tyypillisen poikamaiset. Sama se on minun kultakutrisen liehulettini kanssa, on luultu tytöksi eikä siinä mitään sen kummempaa ole ollut, en ole siitä hämmentynyt.

Nyt vain olen suorastaan säikähtynyt, sillä huomaan ajattelevani tuntemattomasta pojasta paljon myönteisemmin nyt kun tiedän, että hän on poika. Johtuuko se sitten siitä, että omat lapseni ovat poikia? Toivottavasti niin, olisipa vain! Mutta mietin, onko tämä sitä samaa syndroomaa kuin kaikki muu tässä maailmassa, että tietynlainen käyttäytyminen, jopa tungettelevuus, on paljon suotavampaa pojalle kuin tytölle? Että koulussa eloisasti käyttäytyvät, vaativat pojat ovat vain poikamaisen hurmaavia, kun taas vastaavat tytöt ovat mankujia? Ja miten minäkin, joka olen joskus sijaistanut saksalaisessa koulussa, luulin tulevani yleisesti poikien kanssa paremmin juttuun sen takia, että he olivat reiluja, ja tyttöjen kanssa huonommin siksi, että he kitisemällä tai inisemällä yrittivät saada tahtonsa läpi. Ei se saa olla niin, en minä saa nähdä maailmaa noin väärin! Reiluus ja avoimuus on helppoa sille, jota aina on sukupuolensa takia pidetty oikeutettuna suoraan ilmaisuun.

Myöhemmin selviää, että pojan nimi on Elias. Yritän sitten järkeillä itselleni, tasa-arvon vankkumattomalle kannattajalle, asian miten päin hyvänsä, minulle jää Eliaksesta kuva suloisen vallattomana poikana, joka näytti kovasti nauttivan päästessään leikkimään toisten liinatukkaisten pikkupoikien kanssa.

Alku aina hankalaa, lopussa työ seisoo?

Järjestämäni kysely mieluisimmasta käsityön tekemisen vaiheesta on nyt päättynyt, ja suosiota saavutti eniten se vaihe, jolloin työ on mukavasti käynnissä, siis keskivaihe. Kolme vastaajaa viidestä päätyi kannattamaan tätä vaihtoehtoa. Suunnitteleminen ja aloittaminen saivat kumpikin yhden äänen.

Kyselyn laatimisen syynä oli sen selvittäminen, olenko ainoa, jolle loppuun saattaminen on vaikeaa, tai jos nyt ei siihen voi vastausta kyselyn perusteella päätellä, niin ainakin saisin tietää, onko muidenkin mielestä käsityönteon elämänkaaren alkupää loppupäätä kiehtovampi. Jostain syystä keskeneräisiä, naurettavimmillaan muutamaa pistoa vaille valmiit työt odottavat tyhjän panttina päivänvalon näkemistä. No joo, oikeastaan olen kyllä usein hyvinkin ehtinyt niitä valottaa tuttaville jo suunnitteluvaiheessa. Sekö sitten vie mehut toteuttamisesta? Tai sitten homma ei etene kaavoja ja kankaiden ostoa pidemmälle, koska en saa kankaita leikatuksi tai en edes löydä niitä rojun joukosta. (Olisittepa nähneet minut työhuoneessani päivänä muutamana: kuvailinkin jo ystävälle, miten etsin pitsiä laatikosta, johon yltääkseni minun piti maata vatsallani tuolilla olevan pahvilaatikon päällä ja kumartua siitä alaspäin lähes lattianrajaan, missä lipastonlaatikko, onneksi aukinainen, odotti käyttäjäänsä valmiina aiheuttamaan kunnon tällin, jos putoaisin sinne pää edellä.)

Annas olla, jos aloittaessani huomaan jotain puuttuvan kotoa, jotain mikä estää homman saamiseen päätökseen yhdeltä istumalta! Sellaisessa tapauksessa saatan luopua suoraan toivosta, koska kauppaan en tulisi kuitenkaan lähteneeksi; ärsyttää, jos tiedän, etten voi saattaa askarta kerralla loppuun vaikka muuten valtavan onnenpotkun myötä saattaisin ehtiäkin. Silloin kuitenkaan ei voi sanoa työn jääneen kesken, enhän ole kunnolla aloittanutkaan, joten voin vain hyvin omintunnoin vaikkakin hiukan ärtyneenä jäädä odottelemaan aikaa parempaa eli sitä, että maanjäristys siirtää huoneessani tavaroita pois toisten päältä ja löydän sen pitsin tai kuminauhan, jota ilman ei juttu pelaa.

Netissä tehty persoonallisuustesti puhui tylyä kieltään: pitkäjänteisyyttä vaativiin töihin minusta ei ole. Siteeraan suoraan: "Ihmistyyppisi ei jaksa keskittyä kauaa samaan asiaan, ja monet mielenkiinnon kohteet saattavatkin vahingoittaa menestystäsi pitkäjänteisyyttä vaativassa työssä. Parhaiten sinulle soveltuvat ammatit, joissa voit aloittaa projekteja ja sitten innostaa toisia saattamaan ne päätökseen." Miksi sitten kuitenkin olen niin onnessani jokaisesta valmiiksi saamastani käsityöstä? Tai ehkäpä juuri siksi niinkin, että se on haave, kuin voitto uhkapelissä, johon lyön aikaani valuutaksi. Ikinä en voi olla aivan varma, että todella saan hommaa koskaan valmiiksi, joten katson jännittyneenä, miten käy. Iän myötä tosin olen kunnostautunut hieman, ja aloitettujen ja päätettyjen käsitöiden lukumäärä alkaa olla lähempänä toisiaan kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Keskeneräisiä on, mutta vakavasti keskeneräiseksi vakavan pitkäksi aikaa (lue: lopullisesti kesken) jääviä käsitöitä on vähemmän ja vähemmän. Ei aika riitä aloittaa ja olla lopettamatta, ja koska usein teen johonkin oikeaan käyttöön, kuten vaatetusta lähipiirille, on motivaattorikin kohdallaan. Motivaatiota lisää jokainen valmistunut homma, joka päätyy käyttöön tai muuten tuntuu omasta mielestäni niin onnistuneelta, että siinä voi hetken lepuuttaa silmiään ennen kuin siirtyy seuraavaan.

En osaa sanoa, minkä kohdan olisin rastittanut kyselystä. Tai ehkä sittenkin sen kultaisen keskivaiheen, niin kuin lukijoideni valtavirtakin, sillä on mahtavaa huristaa saumoja ompelukoneella ja nähdä, kuinka vaatteen tms. suuret linjat muotoutuvat. Napinlävet ja napit sun muut rasittavat viimeistelyt palkitsevat lähinnä valmistuessaan. Ongelmakohdat tuntuvat muutenkin sijoittuvan ennen kaikkea valmistusprosessin loppupäähän. Kuitenkin sitten kaiken ollessa viimeisen langanpään leikkausta myöten valmiina koittaa lyhyt mutta ihana hetki: syvä huokaus, valmista tuli.

Kiitos jälleen vastaajille! Käykäähän ahkerasti kurkkimassa, järjestän piakkoin täällä kilpailun, jossa luvassa pieni palkintokin.