maanantai 30. kesäkuuta 2008

Ei ihan nimipäivänä mutta sen kunniaksi

Unohtui sitten Jannen nimipäivä. Muistin ennen ja muistin jälkeenkin, kun sain kuulla unohtaneeni, mutta sinä päivänä meni sitten näppärästi ohi. Petterin päivänä Janne sai onnittelupuhelun, ja kun hän siitä minulle kertoi, hähätin ilkeästi, että olipa joku muukin myöhässä. "Ei kun toisen nimen nimipäivä", Janne sanoi, ja hymyni hyytyi.

Tänään oli avattu kerma menossa vanhaksi, joten oli välttämätöntä tehdä kakku, mikä sopi hyvin missattuihin nimipäiviin. Sitä syömään kutsuin kavereita, perheen josta on aina hyvää seuraa meille jokaiselle (vähän kun Aaron kasvaa niin vielä enemmän hänellekin). Kakku oli pieni, mutta eipähän ainakaan jätetty muruakaan keräämään jääkaapin makua. Päällä marsipaania, sivuilla värjättyä kermaa johon sekoitettu hiukan piparminttuöljyä ja tomusokeria, välissä Blå Bandin moussea ja pätkissilppua, kostukkeena veteen tehty vahva kaakao. Sokerikakkupohjassa oli vähän kaakaojauhetta, eli oli maultaan aika suklainen, minttu-sellainen.


Koska kakku oli niin pieni, söimme lisäksi loput eiliseksi tekemästäni pienestä porkkanakakusta. Päällä olevat porkkanat olivat toki marsipaania eivätkä kasvimaan antia, vaikka tuskinpa noista erehtyisi luulemaankaan. Oli muuten porkkanakakku superhelppo tehdä, vaikka olen kuvitellut työlääksi - ei rasittavaa sokerin ja kananmunien loputonta vispausta.

Sainpa tänään vierailijoilta myös tilaamiani leivontavälineitä, he nimittäin olivat vierailleet kakkutarvikemyymälässä. Ei auttane muu kuin pian käydä kokeilemaan, ja kesähän on erilaisia tekosyitä täynnä. Aina tarvitaan kakkua!

keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Tautisia reseptejä eli miksi meillä ei ole lääkärikirjaa

Tässä päivänä muutamana irvailin ystävälle sairauskammoisuudestani, joka on onneksi pysynyt paremmin asioissa sitten lasten syntymän - ihmekö tuo, kun huomioni on kiinnittynyt lasten terveyteen ja yleiseen hötkyilyyn. Luulotautisuuden voisi ainakin minun tapauksessani kiteyttää sanomalla, että luulotautinen on se joka toivoo olevansa vain luulotautinen. Mieluummin niin kuin että todella sairastaisi sitä tautia, jota pelkää. Kaltaiselleni ihanaa katsottavaa on elokuva Bandits - Pankkirosvot. Toinen elokuvan miespäähenkilöistä, Terry, on mahdottoman luulotautinen ja mm. kuuntelee autoa ajaessaan kasetilta erilaisten sairauksien kuvauksia. Hän tuntee kehossaan pahimpien sairauksien oireet heti niistä kuultuaan. Hankalille asioille on helppo nauraa, kun ne tapahtuvat jollekin muulle tai eivät ole omassa elämässäni juuri nyt kovin ajankohtaisia.

Huolimatta nykyisestä seesteisestä tautitilanteestani yksi asia on varma: lääkärikirjaa ei meidän hyllyymme hankita. Lääkärikirjaa, kuten keittokirjaakin, voi lukea monella tavalla. Voi ihan mielenkiinnosta tutkailla selaillen, kuin ideoita hakeakseen. Silloin mottoni voisi olla: "Tänään olen niin vahva, ettei mikään saa päässäni napsahtamaan taas." Sinä päivänä en ole erityisen huolissani mistään mahdollisesta oireesta - tai ehkäpä vain en muista, mistä pitäisi olla huolissaan? Mutta voi apua, tullessani kohtaan "ihomuutokset" muistan ihmetelleeni jotain luomea jokin aika sitten. Siitä se sitten lähtee, mielessä alkaa pyöriä kymmeniä erilaisia mahdollisuuksia, mistä voisi olla kysymys, ja kun nyt tarkemmin katselen, liekö luomi vielä kasvanutkin sitten viime tutkailun? Ja taas mentiin.

Toisaalta lääkärikirjaa voi lukea toiveikkaasti etsien hyviä reseptejä tietyille raaka-aineille (joskin myös huonot on vilkaistava). Jokin oire toden teolla vaivaa mieltä. Jalkaa kolottaa, ja ajattelen etsiväni kirjasta harmittomia vaihtoehtotauteja. Voihan olla, että oire osuu enemmänkin laskimoverenkierron häiriöiden taudinkuvaan kuin luusyövän. Tosin se luusyöpäkin on tarkistettava ihan eliminoinnin vuoksi. Mutta kuinka ollakaan, itse asiassa juuri ne pahimman mahdollisen taudin oireet tuntuvat hyvinkin tutuilta ja eikö vain tälläkin hetkellä tunnu jalassa vihlovaa särkyä? Jos sen "kuuluu" olla hyvin paikallista, kipu alkaa yhtäkkiä tuntua esimerkiksi polvessa, ja jos taas sen "kuuluu" olla epämääräistä jomotusta laajalla alueella, eiköhän vain koko jalka äkkiä olekin kuin jyrän alle jäänyt. Seurauksena käynti terveyskeskuslääkärillä, joka joko nauraa ulos, lähettää fysioterapeutille tai toivoo voivansa ohjata psykiatriselle puolelle.

Kolmanneksi lääkärikirjasta on helppo löytää jatkokehittelyä oireilleen. Jos kerran minulla on tämä ja tämä pieni vaiva, eiköhän se tarkoitakin sitä, että siitä ajan saatossa on riski kehittyä se ja se isompi? Tai kun kerran näin monta pientä vaivaa löytyy, kyllähän toki täytyy olla jokin isompi nurkan takana odottamassa, joku varsinainen tautien äiti, josta kaikki muut riesat juontavat juurensa. Siis jos minuun on iskenyt flunssa, syynä siihen on huono vastustuskyky, johon tietysti on syynä jokin vakava yleissairaus.

Sain joskus kirjan "Luonnollinen tie terveyteen", ja se on meidän kodissamme lääkärikirjan lähin vastine. Kirjassa on lueteltu erilaisia tavallisimpia vaivoja tai jopa sairauksia ja mahdollisimman luonnonmukaisia hoitotapoja niihin. Kirja on sairausneuroosien aika tehokas pysäyttäjä, sillä oireiden perusteella diagnoosia etsiessään törmää äärimmäisen harvoin mihinkään hengenvakavaan tautiin, niiden hoitoon kun ei tässä oppaassa keskitytä. Kirjan huolestuttavin lause lienee: "Oireiden jatkuessa käänny lääkärin puoleen, jotta xx:n (tai yy:n) mahdollisuus voidaan sulkea pois." Tämä tietenkin saa epäilemään, että juuri minun tapauksessani kysymys on xx:stä tai yy:stä, ja haromaan epätoivoisesti jonnekin puhelimen suuntaan terveysneuvonnan numeroa muistellen.

tiistai 24. kesäkuuta 2008

Mitäs tänään syötäisiin?

Blogini alkaa olla yhtä kakkua, mutta lisäänpä silläkin uhalla tähän vielä yhden. Luonani oli nukkekotiharrastajakavereitani askartelemassa sateenvarjoja. Mukana oli myös Anton kaveri ja hänen pikkuveljensä, jolla ikää kolme päivää.

Tarjolla oli tänään kakkua, jonka väsäsin kiireessä eteen osuvista aineksista. Niinpä lopputulos näytti - hmm - mielikuvitukselliselta. Pohjana on puolikas valmispohja, väleissä Pätkis-silppua ja valmista suklaamoussea, kostukkeena veteen tehtyä kaakaota. Päällä on marsipaania ja koristerakeita, kyljissä Flora Vispiä ja väriainetta.

Mukava ilta oli ja saatiinpa joku sateenvarjokin aikaiseksi. Kakku osoittautui aika hyvän kokoiseksi, Janne viimeisteli homman eikä yhtään tarvinnut jääkaappiin jättää.

lauantai 21. kesäkuuta 2008

Kokko roihuaa kakussa

Tänään jatkettiin juhannuksen juhlistamista tuttavaperheen kanssa (kiitos kivasta illasta Junglehouse Mom!) ja syötiin tällaista kokkokakkua. Sisus on identtinen aurinkokakun pohjan kanssa, samasta kääretorttulevystä tuli nimittäin kaksi pientä kakkupohjaa, jotka oli näppärä täyttää samalla kertaa. Päällinen on värjättyä marsipaania. Poltettavat rojut ovat suklaata ja liekit sulatettua sokeria ja karamelliväriä. Laidalla on jälleen värjättyä Flora Vispiä.

perjantai 20. kesäkuuta 2008

Keskiyön aurinko kakussa

Olimme appivanhempieni luona viettämässä sateista juhannusta. Sisätiloissa olimme lukuunottamatta sitä hetkeä, kun kävelimme kokkoa katsomaan - ja takaisin mummolaan kaatosateen iskettyä niskaan. Veimme mukanamme ja tuhosimme perusteellisesti tällaisen pienen kakun:

Päällinen on jälleen marsipaania, pursotukset Flora Vispiä, pohjana mehulla kostutetut sokerikakkulevyt, joiden välissä mustikka- ja mansikkavaahdot. Mustikkavaahdossa on Flora Vispiä, rahkaa, lasten mustikkasosetta, sokeria, liivatetta ja tuoreita pensasmustikoita kokonaisena. Mansikkavaahdossa on Flora Vispiä, rahkaa, mansikkamarmeladia, liivatetta ja tuoreita mansikoita viipaleina. Pursotukset ovat kyllä vaikea paikka, taaskaan en ollut täysin tyytyväinen. Harmittavasti kakku pääsi lisäksi olemaan liian lämpimässä ennen tarjoilua, joten kerma ehti hieman valua liukkaan marsipaanin päältä. Makuun tapauksella ei ollut vaikutusta.

maanantai 16. kesäkuuta 2008

Muutos asetuksissa

Osasinpas korjata asetuksia sen verran, että kommenttien jättäminen on nyt mahdollista myös rekisteröitymättömille lukijoille. Ei siis ole kommentointi enää vain "harvojen ja valittujen" yksinoikeus vaan kuuluu jokamiehelle ja -naiselle.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Hääpäivän häppeninkiä

6. hääpäivämme koitti silmätulehduksen merkeissä. Jo eilisiltana tarkastelin huolestuneena alati turpoavaa silmäluomeani, ja tänään oli sitten mentävä lääkäriin. Kaikkea muuta kuin hehkeän ulkoasun lisäksi sain siis hääpäivän ohjelmaa juhlistamaan muutaman tunnin päivystyksessä istuskelun, viiden minuutin lekurikäynnin ja silmätipat - hyvä toki että lääke löytyi ja saatiin pian käyttöön. Janne kävi kuvaamassa kaverin pojan ristiäiset ja vei samalla mukanaan tekemäni kakun. Sitä oli kuulemma kehuttu, kyllä olen ylpeä! Sitten illalla kävimme vielä koko perhe Amarillossa syömässä.

Takaisin kuitenkin ristiäiskakkuun. Suunnittelin sitä jo reilusti etukäteen. Sukupuu tuli mieleen aiheeksi, ja perhe antoi suostumuksensa siihen, että "valtionsalaisuus", pojan nimi, tulisi tietooni jo ennen juhlaa. Tässä on alkuperäinen kakkusuunnitelmani:

Luovuin ajatuksesta ripustella oksiin noita lappusia ja päätin sen sijaan kirjoitella nimet puunrunkoon. Kovasti ajatusta herätti puun symboliikka: ei tavallaan ole aivan loogista, että lapsi on rungossa ja vanhemmat oksissa, mutta minkäs teet. Juuret esivanhempina ja runko lapsena ei ehkä olisi yhtä kuvauksellinen aihe.

Ensimmäinen marsipaanikuori meni pieleen. Ei muuten, mutta rakas esikoinen länttäsi siihen kouransa, ja vaikka mitään tuhoa ei ollut havaittavissa, en voinut laittaa vieraiden ihmisten syötäväksi äskettäin vatsataudissa olleen lapsen koskemaa marsipaania. Säästin kuoren muuhun käyttöön, koska oikeasti uskon, että se on syömäkelpoista. Harmitti kovasti, mutta ainakin harjoitusta tuli, ja versio kakkosen lopputulos on mielestäni selkeämpi.

Kerman pursotus on vieläkin mielestäni vaikeampi. Olisi kiva loihtia vauhdikkaita ja mielikuvituksellisia pursotuksia, mutta päädyn näköjään helposti aika yksinkertaiseen ratkaisuun, koska en parempaan pysty. Harjoitusta siis kaivattaneen.

Tällainen kakusta tuli (kuvien julkaisuun antoi Kaapon perhe luvan). Sisällä on sekoitus Blå Bandin mango-passionmoussea (ja maitoa), Flora vispiä, liivatetta ja Viola-tuorejuustoa.
Yksityiskohta. Tein lehdet siten, että otin sydänmuotilla paloja kaulitusta marsipaanista, painoin niihin kuvion viinimarjan lehdellä ja leikkasin vähän sydänmäisyyttä pois. Hieraisin päälle karamelliväriä ja suttasin sitä hieman, jolloin lehtisuonien kohdalle jäi enemmän väriä. Tekstit on pursotettu valkoisella suklaalla.


Tässä vielä kuva kakusta, jonka tekaisin lopuista materiaaleista muumimuottia käyttäen hääpäivämme kunniaksi. Sen kimppuun käymme kohta, kun katsomme nauhalta Kauhukeittiön.

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Pieni tarina päättämisen vaikeudesta

Maanantai-iltapäivän kohdalla kalenterissani luki "neuvolapsykologi". Sunnuntai-iltapäivänä isompi poikani rupesi oksentamaan ripuloituaan ja näytettyään vakavalta ja väsyneeltä sitä ennen. Sovin jo anopin kanssa lähtevämme siitä, että en mene sinne neuvolapsykologille enkä siis tarvitse lapsenvahtia, joksi hän olisi suostunut taudista huolimatta (epäili joka tapauksessa jo saaneensa tartunnan, jos olisi saadakseen). Ihan päätäni pantiksi en kuitenkaan pistänyt siitä, että jättäisin käynnin väliin, vaikka illalla rupesi tuntumaan siltä, että tauti saattaisi olla omallakin ovellani.

Maanantaiaamuna isompi poika jatkoi ripuloimalla ja pienempi oli niin tukkoinen, että päätin varata hänelle lääkäriajan. Tunsin oloni hieman honteloksi. Soitin neuvolapsykologille ja sanoin peruuttavani ajan. Sitten soitin lääkärikeskukseen ja varasin pienelle sieltä ajan, jonka sain vasta illaksi. Seuraavana oli vuorossa puoliso, jolle kerroin muuttuneesta päiväohjelmasta.

Ja siinä vaiheessa epäilys heräsi: oikeastaan oloni ei sittenkään ollut kovin huono. Edellisenä iltana äiti oli puhelimessa sanonut, että turha minun olisi olla menemättä vain siksi, että perheessä on tautia, omaa vointiani vain miettisin. Mies sanoi puhelimessa, että parempi olisi mennä tänään, jos minulla vain olisi kutakuinkin ookoo olo: en voisi tietää, miten perjantaiaamuksi saamani seuraava neuvolapsykologin aika passaisi esimerkiksi anopin aikatauluun.

Niinpä soitin psykologille uudestaan ja kysyin nolona, voisinko vielä tulla. Kyllähän se sopi. Ja tiesin soittaneeni asiakkaan siellä ollessa, sillä kysyessäni edellisen kerran, soitinko huonoon aikaan, olin saanut vastaukseksi, että ei, asiakas tulisi vasta yhdeksän jälkeen, ja sitähän se kello oli nyt kun päätin sitten toistamiseen testata puhelinlinjoja.

Soitin anopille ja pyysin tulemaan lapsenvahdiksi, ja siinä puhelun aikana aloin miettiä, että mitä jos nyt kuitenkin olisin sen verran sairas, että tartuttaisin psykologiin yrjötaudin juuri viimeisellä työviikolla ennen lomaa. Tätä pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, etten kerta kaikkiaan kehtaa enää soittaa kolmatta kertaa, ellen todellakin ala laatoittaa lattiaa ennen kuin lähden istuntoon. Niinpä jäin odottelemaan anopin tuloa ja aloin miettiä vauvan rohisemista ja räkimistä ja pelätä psykologin saavan laattaustaudin sijaan räkätaudin.

Lopulta lähdin neuvolapsykologille vauva kantoliinassa ja purin vähän tätä päättämisen vaikeuttani siellä. Tämä nyt ei ole ollenkaan ainoa tilanne, joka on tuottanut valinnanvaikeuksia. Ruokakaupassa olen toivoton, ellen ole siellä yksin. Toisen aikuisen kanssa en saa päätettyä yhtään mitään, taidan mennä sekaisin omien toiveideni ja seuralaiseni oletettujen toiveiden kanssa.

Kuitenkin edellisen kerran muistan saaneeni varsinaiset kunnon päättämättömyysskitsoilut joulukuussa 2006, kun olin juuri palauttanut lopputyöni. Ensin stressasin sitä, että sana metafora oli sivulla XX kirjoitettu väärin. Oliko sitten isoilla kirjaimilla vai pienillä kirjaimilla vai oliko peräti jokin ylimääräinen kirjain välissä. Siinä sitten mietin, mitä tehdä: painattaako koko homma uudestaan vai toivoako, että virhe ei kaataisi koko lopputyötä. Kun olin päättänyt hyväksyä mettaforan tai minkä lie, huomasin, etten ollut maininnut lapseni nimeä kiitoksissa. Miten julmaa! Hyvittelin mokaani sillä, että omistin yhden todella vähistä omista kappaleista tuota lopputyön kirjallista osaa Antto-pojalleni. Sitten vielä tajusin, että en ollut antanut kappaletta eräälle minua ohjanneelle henkilölle, jolla tosin on työnsä puolesta hyvät mahdollisuudet päästä käsiksi pariin muuhun kappaleeseen milloin vain. Mietin, miten asian esittäisin hänelle, sillä hän oli ehkä luullut jonkin aiemmin antamani kappaleen olevan hänelle, tai ehkä ei. Tiettyihin hyllyihin piti kuitenkin toimittaa kaksi opusta, siitä ei voinut tinkiä. Lopulta lähetin hänelle yhden kappaleen postitse.

Neuvolapsykologin pakeilta lähdin tuntien syyllisyyttä siitä, että olin hapuillut nenäliinapinoa vain niistääkseni - olin ollut harvinaisen keveällä tuulella tällä kertaa. Hukkaamassa yhteiskunnan varoja! Minulla oli sellainen tunne, että psykologi ajatteli varmasti minun olevan taas yksi sellainen omanapainen eukko, jonka täytyy käyttää hyväkseen kaikki mahdolliset tarjotut palvelut vain saadakseen kälättää asioitaan jollekin, joka työnsä puolesta joutuu kuuntelemaan.

Toinen tarina onkin illan lääkärikäynti, tai pikemminkin se, mitä siitä seurasi: yhä vieläkin pähkäilen, aloittaako lääkärin määräämä antibioottikuuri vai menisikö vauvan tauti ohi ahkeralla höyryttämisellä. Jos hän määräsi kuurin siksi, että sanoin, että minä en jaksa kuunnella sitä rohinaa? En osannut tulla mihinkään tulokseen, joten soitin tänään terveydenhoitajalle ja pyysin takomaan jotain järkeä päähäni. Sain ohjeeksi höyrytellä katsoa vointia huomisiltaan asti, sitten lääkettä, ellei lapsen olo ole kohentunut. Jos vointi huononee aikaisemmin, sitten saman tien lääkettä. Mutta mistäpä taas olen varma, onko vauvan kunto sama, parempi vai huonompi kuin aikaisemmin? Aargh, kuka ylettyy kurkottamaan aivoni narikasta?

sunnuntai 8. kesäkuuta 2008

Valmista vaarille

Valmista tuli! Vaarin hämmästys olikin melkoinen, kun kakku kuskattiin pöytään synttärilounaan perään jälkiruoaksi. Kakku oli ihan maistuvaakin, täytteen runsauden vuoksi aika juustokakkumaista.


Figuurista tuli suunniteltua luisuhartiaisempi, koska vuoiksi valitsemani kattilat olivat mittasuhteiltaan vähän sinnepäin. Kakkupohjien kanssa oli muutenkin päänvaivaa: alaosa lysähti paistamisen jälkeen kokoon, ja syyksi paljastui se, ettei pohja ollutkaan kunnolla kypsä keskeltä. Siinä vaiheessa kananmunat olivat tietenkin lopussa. Onneksi tarkoituskin oli käyttää runsaasti moussea täytteeseen, ja sain alaosan kokoon melko pienellä määrällä sokerikakkua, sekin ylijäämäpaloilla paikkailtua. Mousse oli mielestäni onnistunutta, joten tässä muistiin ainekset: 3 pussia Blå Bandin suklaamoussea (+ tarvittavat maidot 3 dl), noin 3 rkl kaakaojauhetta, noin 3 rkl sokeria, 1 1/2 - 2 dl Flora Vispiä vatkattuna, rasiallinen Viola-tuorejuustoa sekä reilu ruokalusikallinen liivatejauhetta sekoitettuna vajaaseen desiin kiehuvaa vettä.

Työjärjestys poikkesi hieman aiemmin kaavaillusta: lakki tuli päähän ennen hiuksia, jotta en onnistuisi tursauttamaan kermaa rumasti sieltä alta. Lisäksi silmälasit tuli hutkaistua kokoon vähän miten kuten, enkä kerman pursotukseenkaan ollut aivan tyytyväinen. Kakkupaperi oli jostain kohden sen verran sotkeutunut, että piti peitellä työn jälkiä vadelman- ja mansikanlehdillä. Siihen muutokseen olin oikein tyytyväinen, että päätin lisätä hiuksiin tulevaan kaakaovaahtoon sinistä elintarvikeväriä: harmaan ja valkoisen kirjava sopii paljon paremmin kuin ruskean ja valkoisen.

Sain muuten ensimmäisen kakkutilauksenikin: tarkoitukseni on tehdä ensi sunnuntaiksi ristiäiskakku kaverini pojan ensimmäiseen juhlaan. Saa nähdä, mitä keksin siihen kakkuun.


Lisää kuvia.



Janne repi huumoria pään säilytyksestä...


... ja syömisestä.


torstai 5. kesäkuuta 2008

Osia ja mitä niistä

Esittelen tässä marsipaania, koska muuta ei vielä ole valmiina tekeillä olevasta projektistani.

Jannen isä, Anton ja Aaronin vaari, täyttää sunnuntaina vuosia. Laskeskelin jopa, että pyöreitä vuosia, tai ainakin melkein, eli 65 (siitä alkaa vanhuus ihan oikeasti, tai ainakin kaikissa listauksissa keski-iän katsotaan päättyvän siihen ja aikakauden nimeltä vanhuus alkavan). Lahja tarvitaan, ja koska olemme sunnuntaina menossa kyläilemään, ajattelin jatkaa aloittamaani harrastusta ja viedä kakun. Ensin piti selvittää miehen välityksellä, onko kakun vieminen anopin mielestä ok. Arvelinkin, että on, mutta koska en itse voi sietää sitä, että avioliiton kautta sukulainen tuo pyytämättä tarjoomuksia minun pitoihini, halusin varmistua asiasta.

Seuraavana listalla oli suunnitelma. Tekisin vaarikakun. Jälleen olen enemmän kiinnostunut päältä kauniista kakusta kuin sisällä olevasta sahajauhosta, sisään siis kakku- tai kääretorttulevyä ja suklaavaahtoa jne. jne. Raikas kakku toivottavasti. Mutta ei siitä sen enempää. Vaarikakun täytyisi olla vaarin muotoinen mutta riittävästi abstrahoitu hahmo ollakseen näyttämättä naurettavalta. Kinuskikissan blogissa on kuva kauniista kakusta (onpa muuten sekin omenapuukakku, ja vähänkö risoo, että niin kaunis ja ammattimainen oman omenapuukakkuni rinnalla), jonka muodosta otin idean. Kakustani tulee kuitenkin hyvin erilainen. Seuraavassa kuva minun kakkuuni tarvittavista marsipaanikoristeista:


Kuvassa on ylhäältä alas lakki, lakin alareuna, kasvot sekä kauluspaidan näkyvä osa. Osat on tarkoitus sijoitella kakkuun seuraavan kuvan ja selostuksen mukaisesti:


Teen kaksi kakkua, joista toinen suurempi ja toinen vastaavasti pienempi. Lisäksi tarvitsen pienen lätkän kakkupohjaa, ja sen ympäri kääräisen kerman avulla lakkiympyrän. Myöhemmin viimeistelen lakin reunan pitkällä samanvärisellä suikaleella.

Ensin täytän kakut ja nostan pienen kakun isomman päälle, sitten sivelen pienen kakkupohjan kermalla. Kääräisen kasvot pienemmän pohjan ympäri niin pitkälle, kuin marsipaaninaamaa riittää. Sitten asettelen kauluksen kasvojen alle. Seuraavana on vuorossa villapaita: levitän kaakaolla ruskistettua kermavaahtoa ison kakkupohjan päälle ja "kampaan" kermanlevittimellä (anteeksi asiantuntijat, en tiedä oikeaa nimeä) kuvion pintaan. Sitten viimeistelen kermalla villapaidan kaula-aukon. Sen jälkeen pää: sekoitan huonosti valkoista kermaa ja ruskeaa kermaa ja tursotan sillä sekavärisiä tähtiä kaikkialle päähän hiuksiksi, vaikkakin kasvot jätän karvattomiksi. Sitten lasken päähän lakin ja kierrän vielä reunusnauhan sen alareunan ympäri. Ehkäpä kakun helma kaipaa nyt huolittelua; siinä tapauksessa teen vielä ruskean tähtirivin kakun alalaitaan.

Jotta ei nyt unohtuisi: vielä pitäisi etukäteen taikoa taloussuklaasta silmälasit, jotka lopuksi lisään aitovaarimaiseksi isovanhemmuuden symboliksi.

Suuret on suunnitelmat! Perästä kuuluu, sanoi torventekijä (tai vielä useammin näin sanoo äitini).

---

Lisään lopuksi vielä kuvan Aaronin nimikakun varakakusta.

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Talon aika

Neuvolapsykologi kysyi tänään, mitä muuta elämääni kuuluu kuin lapset. Aloin kertoa näyttelystä, johon olen viemässä pari teostani. Teemana on aika. Toinen teos on hiuksillani kirjottu muotokuva vaarista, ja se on tehty vaarilta jääneisiin kehyksiin. Toinen on aiemmin esittelemäni isän vanhan paidan kappale, johon on siirretty kuvaa vaarin talosta ja korjailtu sitä kirjonnalla. Keskustelu johti vaarin taloon ja tunteisiin ja ajatuksiin, jotka mielessäni siihen liittyvät.

Talo ympäröi ihmistä siinä missä vaate tai ihokin. Näen talon yhdenlaisena ihmisen kuorena. Toisaalta siinä missä vaate on vain kuori, talo kätkee sisäänsä myös rakenteita: huoneita ja käytäviä, pölyä ja unohdettuja kalusteita. Sen sisäpuoli on merkityksellisempi kuin ulkopuoli, toisin kuin vaatteen. Ei silti, vaatekin elää kiinnostavasti ihmisen mukana: kuluu ja muotoutuu liikkeisiin sopivaksi. Kuitenkin talo on se, mihin unessa uppoutuu ja mihin voi onnellisesti eksyä tuntien silti olonsa kotoisaksi.

Ajattelin itseäni vaarin talossa ja tässä talossa. Jos olisin aikanaan muuttanut vaarin taloon (ja kuinka ristiriitaisin ajatuksin ja unin olenkin käsitellyt sitä mahdollisuutta, että asuisin tämän kaupungin sijaan siinä talossa ja Lahdessa!), tilaa olisi huomattavasti enemmän. Tilaa! Sitä olen tähän taloon kaivannut, vaikka muuten hyvin viihdynkin. Olen varmaan jäänyt niihin lapsuushaaveisiin, joissa pistin koko vaarin talon mielessäni uusiksi niiltä osin kuin mahdollista. Tilanpuute ainakaan ei hillinnyt unelmiani. Lääniähän oli kolmessa kerroksessa, aina elintasosiipeä myöten. Nykyinen kotini ei mahdollista loputonta roinankeruuta tai seinien pystyttämistä sinne tänne uusien ateljeetilojen, leffateattereiden ja kangaspuuhuoneiden toivossa, puhumattakaan sellaisesta lepäävästä tilasta, jolla ei juuri sillä hetkellä ole mitään käyttöä vaan pelkästään valtavasti mielikuvitusta ruokkivaa potentiaalia.

Perhettä voi tarkastella talona. Silloin huoneiden ei tarvitse loppua kesken eikä tilanpuutteen tulla vastaan, kun jotain uutta suunnitellaan. Ei tarvitse miettiä valon tulosuuntia tai sitä, jääkö jokin sopukka liikaa pimentoon. Silti olen varmaan nähnyt väärin tämän talon, perheeni, noin mielikuvana ja aivan konkreettisestikin. Koen talon omaksi paikakseni, jossa jokaisella muulla jäsenellä pitäisi olla omat huoneensa, sellaiset joissa heidän olisi myös tarkoitus pysyä. Loikkaukset huonerajojen ulkopuolelle herättävät ahdistusta. Erityisesti se harmittaa, jos Janne ottaa liikaa tilaa oman kopperonsa ulkopuolelta. Tämähän on minun kotini! Minä asun täällä mutta lisäksi vietän täällä kaiket päivät, olen töissä täällä (tai ainakin saan Kelalta rahaa siitä, että pysyn täällä enkä huitele liikaa avajaisissa tai jökötä jossain työhuoneessa).

Taidan asua taloani liian omavaltaisesti. Ylpeyttäni loukkaa myöntää, että en voi omistaa tätä perhettä, vaikka se olisi surkean urakehitykseni vuoksi ainoa toimi, mitä minulla on tai minkä hoitoon koen tällä hetkellä pystyväni. Omistamispakko tai pikemminkin hallinnan tunteen tavoittelu tekee yksinäiseksi ja huolestuneeksi. En voi yksin hallita taloa, joka muodostuu neljästä oikeasta ihmisestä. Palaan kuvataiteeseen ja tulevaan yhteisnäyttelyyn. Käsittelen kyllä luopumista teoksissani, mutta mikä saisi minut oikeasti antamaan talolle tilaa elää ja kasvattaa uusia huoneita? Miten voi olla niin vaikea ymmärtää, että tämä elämänvaihe on loppujen lopuksi lyhyt ja väliaikainen ja että siitä voisi yrittää nauttia sen sijaan että sen yrittää täydellisesti hallita?

maanantai 2. kesäkuuta 2008

Tuote-esittely


1 kpl täytekakkuja
Päällys marsipaania
Teksti tummaa suklaata
Laidat kermaa
Pohjana sokerikakku
Täytteenä Blå Bandin suklaamousse ja mango-passionmousse
Innoittajina alkukesän omenapuu ja oma rakkaani, Aaron Eelis