Kameli 1001 yön kakussa

Meillä oli lauantai-iltana naamiaiset, joihin saapui paljon pikkuväkeä vanhempineen sekä joitakin muita uskaliaita. Toki alun perin olemme järjestäneet naamiaisia nimenomaan ikäisillemme nuorille aikuisille (no, kohta voi ikävä kyllä tuon attribuutin tuosta pudottaakin), mutta näin seuraavan sukupolven ilmaannuttua tämä juhlakin on muuttanut luonnettaan enemmän tuohon lapsenmieliseen suuntaan. Kännäjäisiä ei tietääkseni enää odota edes kukaan aiempina vuosina mukana ollut, ja onhan läträys kyllä aina jäänyt hyvin vähiin. Juhlat menivät hienosti jo siinäkin mielessä, että harmaiden ja puoliharmaiden päivien välissä paistoi aurinko juuri tuon lauantain ajan eikä muutenkaan ollut järin koleaa. Siinä illan vanhetessa esikoisemme onnistui tosin väsymystä riehuessaan saamaan kunnon haavan korvaansa, mutta se liimattiin terveyskeskuksessa kuntoon ripeästi ilman sen kummempia häppeninkejä. Myönnettäköön kuitenkin, että äiti oli hetken aikaa vähän säikähtynyt.

Tämän vuoden teemana oli 1001 yötä. Vierailla oli yllään mm. kaikenlaista teemaan istuvaa, oli palmua ja taikamattoa, ja Janne herätti pienessä vieraassa harmitusta kokeilemalla palatsinarrin naamaria kasvoilleen. Oli sitten lopulta ilman. Kakkua oli monenlaista, oli juustokakkua ja mokkapalaa, joista kiitos ystävilleni Heidille ja J. Momille, ja itse olin tehnyt täytekakkua, tietysti teeman mukaista. Pohjana oli gluteenittomasta jauhosta tehty sokerikakku ja täytteenä aivan yksinkertaisesti kiireessä kaupan mango-passionmousse. Kostukkeena oli jälleen Ekströmsin mansikkainen sekamehu, jota meillä yleensäkin on kaapissa käden ulottuvilla. Päällä oli Flora Vispiä (kamala pursotus) ja marsipaania. Kuorrutus oli tehty niin paljon aiemmin, että se oli kovettunut liikaa, ja ajan puutteessa se pääsi kakun päälle niin lähellä tarjoiluvaihetta, että rapeaa oli ja kuori lohkeili mukavasti jo kakulle aseteltaessa. Kermatkin oli aika hankala saada nätisti sivuille, kun reuna oli sellainen lippa.


Eipä taida järjenjuoksu olla niitä vahvimpia alueitani nyt. Oli tarkoitus tehdä gluteeniton ja laktoositon tai ainakin vähälaktoosinen kakku. Meinasin heittää vehnäjauhot mukaan jo siinä vaiheessa, kun piti lisätä jauhoja kananmunavaahtoon. Huomasin onneksi mokan ajoissa, mutta enpä huomannut käyttää gluteenitonta korppujauhoa. Laktoosittomuus karisi siinä, kun tein täytteeseen tulevan moussen mitään ajattelematta tavalliseen rasvattomaan maitoon. Vähälaktoosinen, gluteeniton kakku tuli sitten erikseen.


Jos joku ihmettelee, miksi tähän kirjoitukseen ilmeistyi kuvia ennen edellistä, syy on se, että nämä on otettu eri kameralla ja sain ne tähän Jannen suopeasti lähettämänä = helposti. Seli, seli.

Iso luuta lakaisee

Janne on saanut vintin valmiiksi, mikä yhdessä huomisen kekkerien kanssa on seikka omiaan motivoimaan meitä kodin järjestelyyn tai pikemminkin raivaamiseen. Anton huoneen siivouksesta kerroin jo aiemmin, ja siihen palailen nyt, kun kerrankin ei tee tiukkaakaan kertoa.

Toissapäivänä oli vuorossa Anton huoneen tyhjentäminen liian pienistä vaatteista ja jäljelle jääneiden järjesteleminen kaappiin ja laatikoihin. Ne eivät siis enää ole siinä puoli huonetta täyttävässä tuolissa ja lattialla vaan järjestettynä omille paikoilleen kaappiin ja laatikostoon. Jahka saan kaapista loput omat rojuni pois, vaatteiden säilytys helpottuu entisestään eikä tarvitse niin tiiviisti pakata enää. Valtava korituoli on nyt siirretty pois Anton huoneesta, jolloin paljon tilaa jää kaikelle muulle - mutta niistä vaatteista piti ensin kertomani!

En ollut avannut Anton vaatekaapin ovea kovinkaan monta kertaa kuluneen puolen aikana, sillä sen edessä oli aikamoinen määrä roinaa. Muutenkin vaatetus oli jo kauan toiminut sillä systeemillä, että puhtaat ja kuivat vetimet kipattiin korituoliin, ja siitä sitten pengottiin joka aamu tuskaisesti jotain tilanteeseen sopivaa päälle. Sukkaparin löytäminen oli todellakin kunnon urakan takana. Sen sijaan varsinaisessa vaatekaapissa osa vaatteista jatkoi pienenemistään, ei tullut samalla tavalla kuin käytössä kiertäviä tarkasteltua, olisiko noissa jokin pieneksi jäänyt. No nyt se selvisi: niitä oli vaatimattomat viisi muovikassillista!

Korituolin eli pyykkikorin saaminen pois huoneesta avarsi sitä huomattavasti jo sinällään. Eteisen kaapin päältä sinne siirtyi lisäksi valtava pärekori, johon mahtuu iso osa jopa Anton lukuisista leluista. Ikeasta löytyi kankaisia lelukoreja, jotta mikään auto tai nalle ei vahingossakaan ainakaan säilytystilan puutteen vuoksi joutuisi ottamaan paikkaansa lattialta. Kun kaikki oli poissa imurin tieltä, saatiin vuosikertapölyt karkotettua. Liikennematosta irtosi tomua ja roskaa sankka pilvi. Janne järjesteli huonetta tänään tovin, eikä sitä sen jälkeen ollut tuntea entisekseen. Hurjasti tilaa!

Jotta totuus ei unohtuisi, tulipa nyt illalla todettua pärekorin huono puoli: vanhempien päre palaa, jos lapsi päättää kipata kaikki lelut kerralla lattialle.

Kuvia Anton raivatusta huoneesta.

Kyselyn tulokset

Testimielessä ja uteliaisuuttanikin järjestämäni kysely on nyt päättynyt, ja tulokset ovat luettavissa tuosta sivulta. Olen imarreltu siitä, että lasten kanssa toilailu ja arjessa kyntäminen saivat suosiota lähes puolelta runsaasta (7 kpl) vastaajien joukosta. Keskimääräisestä menestyksestä nauttivat kaaoksen karkottaminen kotoa ja tilallisten/talollisten asioiden päässäpyörittely. Kakkujani katselee mieluiten vain seitsemännes (1 kpl) vastaajista, yhyy, mutta ilahduttavaa on, että kukaan ei kaipaa blogiin mitään uutta! Hahhaa, tämän päättelen siitä, että kohta "muuta kuin edellä lueteltua" on kaikilta jäänyt rastimatta. Kiitos kyselyyn osallistuneille, pyrin pikapuoliin pyöräyttämään jonkin toisen utelun kehiin.

60 vuotta Himalajalla

Tänään vietettiin Anne-tätini 60-vuotisjuhlia - kiitos vielä ihanista bileistä ja onnea kovasti tädille koko perheen puolesta! Vein juhliin tämän kakun. Anne on toiminut "kummitätinä" eräälle pienelle järjestölle, jonka apu kohdistuu Nepaliin, ja niinpä hän toivoi mahdollisten lahjarahojen ohjautuvan tälle järjestölle. Juhlissa oli nepalilainen kokki, joka valmisti herkullista ja tulisesti maustettua ruokaa. Kun siis teema oli näin selvä, oli luontevaa laittaa kakkukin sen mukaisesti. Ideoita tuli sukulaisiltakin, ja niistä kokosin tämän Himalajaa symboloivan tuotoksen.



Kakun sisältö oli mielestäni tällä kertaa aika hyvin onnistunut, ja kyllä se näytti muillekin kelpaavan. Sokerikakkupohjaa oli ties kuinka monta kerrosta, väleissä Flora Vispiä, maitorahkaa, mansikkaa, tomusokeria ja liivatetta. Kostukkeena oli Ekströmin mansikkainen jälleen kerran. Siis aika raikas perustäyte. Kakku oli kylläkin muotonsa puolesta hankala leikattava, mutta tinkimällä tyylistä sai syötävää lautaselle.

Kiitos Virpille ja Tiinalle vuoren muotoiluun liittyvistä vinkeistä!

Satuillaan lapsille

Naapurin kirsikkapuuhun ilmestyi keväällä harakanpesä, ja alkukesästä pihassamme hyppeli harakanpoikasia raakkuvine vanhempineen. Eräänä päivänä puskasta kuului: "Äiti tuu kattomaan." Kävin Anton "majassa" kurkistamassa, mitä siellä olisi, ja siellä lojui maassa eloton harakanpoikanen. Kaivoin kuopan ja hautasimme linnun tiivistetyin mutta vakavin menoin ja tein selväksi perusasioita: se lintu ei enää täällä hyppelisi. Surullista mutta jotenkin sen vielä saa suusta ulos. Antto katseli kiinnostuneena ja vähän huolestuneena vieressä.

Menimme asioille ja tulimme kotiin, ja siinä portinpielessä hyppeli iloisesti harakanpoikanen. "Äiti, kato, siinä on se lintu", kuului kärryistä, ja minä siihen hätäisesti, ympäripyöreästi: "Niinpä näkyykin olevan. Katopas, tultiin kotiin!" "Miten se lintu pääsi ylös kuopasta?" Kun en ollut kuulevinani kysymystä, se toistettiin, ja vastasin lopulta surkeana, että kyseessä olikin eri lintu.

Miten onkin niin hankala joskus kertoa totuutta lapselle? Kuitenkin lapsi osaisi suhtautua luontevasti vaikka ihmetellenkin moniin sellaisiin asioihin, joihin aikuinen välttämättä liittää mielessään surua, syyllisyyttä, häpeää tai jotain muuta sellaista, minkä vuoksi aiheen mielellään väistäisi. Toisaalta ei sitten myöskään oikein tiedä, minkä asioiden kertomista voisikin lykätä vähän, tai minkälaisia tarinoita ehkä kannattaisi vielä vältellä. Antto on viime aikoina ollut innostunut Autot-elokuvasta ja etenkin siinä esiintyvästä hurjasta Frank-leikkuupuimurista, joka paahtaa vihaisesti esiin pensaan takaa ja jahtaa päähenkilöitä, Salama-autoa ja tämän kaveria Martti-hinaajaa. Kohtaus on ensi näkemältä jonkin verran pelottava aikuisellekin. Silti siitä on tullut pojan suosikki, jota on pahimmillaan ollut katsottava useita kertoja päivässä. Nyt sitten ihan viime öinä Antto on alkanut heräillä ja sanoa pelkäävänsä Frank-leikkuupuimuria. Hän pelkää, että Frank tulee meidän kotiimme.

Olen kutsunut nuorta väkeä meille naamiaisiin, joiden teemana on 1001 yötä. Tuhannen ja yhden yön satuja on vuosien mittaan karsittu väkivaltaisuudestaan, kuten näitä tarinoita kirjastosta etsinyt ystäväni tiesi huomauttaa. Samoin muita satuja, kuten voi huomata tarkastellessaan niitä eriasteisesti väkivaltaisia versioita, joita lastenkirjat ovat pullollaan. Antto sai esimerkiksi mummilta lahjaksi muutamia virolaisia kirjoja, joiden versiot tarinoista Punahilkka ja Kolme pientä porsasta saivat minut miettimään, miten tarinan kertoisin parhain päin. Kerrottuani tarinoista oman versioni nauroin itsekseni omalle typeryydelleni ja toivoin, että olisin vain kertonut ne sillä tavalla kuin ne kirjoissa olivat. Kerrotaanpas nyt lukijallekin, miten virolaiset lastenkirjat esittivät asiansa ja miten minä suodatin tarinat pojalle, näin varoitukseksi muille ja opetukseksi itselleni, jotta muistaisin vastaisuudessa pysyä hiukan paremmin totuudessa lasten kanssa, vaikka olisi hankalammasta päästä asioita:

Punamütsike. Kuvassa puunhakkaaja uhkaa kirveellä sängyssä makaavaa sutta. Teksti sanoo: Ainsa kirvehoobiga lõbetas puuraidur kriimsilma elupäevad. Vapaasti suomentaen jotenkin näin: Puunhakkaaja päättää kirveellään kiilusilmän päivät. Äidin versio: "Puunhakkaaja vie suden eläintarhaan." Seuraavalla sivulla sutta kuitenkin työnnetään kaivoon, ja siinä vaiheessa äiti nielaisee. Olisi pitänyt lukea kirja ensin itse. Äiti sanoo hädissään: "Ensin susi pääsee uimaan."

Possukirja. Kun susi on epäonnistuneesti yrittänyt puhaltaa nurin sen kolmannen possun tiilitalon, hän kokeilee onneaan savupiipun kautta. Possut ovat kuitenkin tehneet jekun: kuumentaneet hormin alle padallisen vettä kiehuvaksi. Kirjan viimeinen kuva näyttää, miten susi laskeutuu hormia alas kohti lämmintä loppuaan. Äiti hankkii jälleen aiheen hävetä itseään ja sanoo: "Katos, possut on tehny jekun ja susi joutuu uimaan." Taitaapa olla pienehkö eufemismi äidin ilmaisutavassa.

Näin siis. Ja kuitenkin olen sitä mieltä, että minun lapsilleni ei valehdella, esimerkiksi en sano Antolle meneväni nukkumaan, ellen todella mene nukkumaan, enkä sano syöväni leipää, kun olen juuri mättänyt suun täyteen kakkua. Puolitotuuksia ei kuitenkaan lasketa eikä pipien poispuhaltamista. Totuuden kiertelynkin kanssa pitäisi joku raja tietenkin oleman. Miten olisi: "Puunhakkaaja pelasti Punahilkan ja mummon, ja susi joutui kaivoon"? Laventelisi siitä sitten totuudenmukaisesti lapsen kiusallisten kysymysten myötä.

Raikastus

Aiheesta raikastus olisi paljonkin kirjoitettavaa, voisin mm. kuvailla tyrmistystäni astuessani autoon, jonka tupakankatkua on pyritty poistamaan wunderbaumilla, asiaintila josta keskustelimme eilen ystäväni kanssa. Tässä tyydyn kuitenkin vain toteamaan, että sivujen ulkoasua eli väritystä on hiukan muutettu mutta muutettaneen pian uudestaan: etenkin taustavärivaihtoehdoista on vaikea löytää sellaista, johon olisin tyytyväinen.

Pienet kiinalaiset sormet

Pidimme joskus vuosia sitten siskoni kanssa käsityökerhoa. Ideana oli se, että kokoonnuimme kahdestaan kunnianhimoiset käsityösuunnitelmat muassamme ja päädyimme yleensä laittamaan ruokaa ja sen päälle räpeltämään jotain. Toisessa tapauksessa, joka oli myös hyvin tyypillinen, Soila laittoi ruokaa (jotain tulista intialaistyyppistä) ja minä korjasin jotakin hänen vaatettaan niin radikaalein ottein, että oikeastaan vaatteesta tuli melkein kokonaan uusi. Muistan ainakin yhden villakankaisen talvitakin, jota kursittiin pienemmäksi tuntikausia, kunnes lopputulos miellytti.

Varsinaisten käsityökerhovuosien jälkeenkin on ollut tavallista, että Soila tulee meille jonkin muutettavan vaatteen kanssa. Meillä tätä tilannetta kutsutaan nimellä pienet kiinalaiset sormet, millä Soila on viitannut muka käyttämäänsä orjatyövoimaan. Toisaalta hänen omat pienet kiinalaiset sormensa ovat samaan aikaa meillä olleet tehokäytössä ja tehneet itsekin käsitöitä, laittaneet ruokaa tai hoitaneet kämppää siistimpään kuntoon (huhhuh, muistuu kuitenkin mieleeni se kerta kun oikeasti itkin: siivottiin silloista työhuonettani, ja lopulta Soila oli kantanut puolet tavarasta olohuoneeseen eikä enää auttanut muu kuin hoitaa loputon urakka loppuun tai kohdata Jannen viha). Siskon kanssa on ihana vain olla, tehdä mitä tahansa ja samalla parantaa maailmaa eli ylistää tai parjata milloin mitäkin ja usein molempia samaan aikaan.

Eilen Soila-kummitus, tai "pummitus" niin kuin kummipoika Antto sanoo, oli meillä taas katsomassa lapsia ja leikkimässä heidän kanssaan. Samalla hän sai jotenkin aikaiseksi pienen ihmeen: hän siivosi keittiön tasot. Jospa nyt osaisimme vähän aikaa täyttää likaiset astiat heti astianpesukoneeseen, josta olisi siis puhtaat siirretty heti kaappiin... Muutenkin motivaatio keittiön kunnon ylläpitämiseen on taas kova.



Kun Soila siivosi, kanniskeli Aaronia ja viihdytti Anttoa, ompelin Soilalle takkia erittäin edullisesti ostamastani kankaasta, joka taitaa olla oikeasti huonekalukangasta mutta joka sopii mielestäni erinomaisesti myös vaatteisiin. Kaavoitimme sen yhteistuumin: takin piti olla ylhäältä istuva mutta levetä reilusti, etukappaleiden piti aueta keskeltä ja muodostaa helmaan sivuille kolmiot. Hihoissa sai olla pientä pussitusta, samoin kauluksen alla olevassa etukappaleessa. Rinnan päälle tulee poikkisauma. Hihansuut ovat aivan aavistuksen pussittavat. Vaatteesta puuttuu vielä vuori, ja siihen saattaa tulla selkämykseen kiristystä säätelevä nauhasysteemi. Muutama nappi ainakin tulee. Kuvaa oli vaikea ottaa, koska kankaan materiaali on niin vaihtelevaa väritykseltään; saumoja ja laskoksia ei näy kunnolla, ainakaan nyt salamalla lätkäistynä. Kuitenkin olen tyytyväinen takkiin tähän asti: kuka tietää, vaikka olisi tulevaisuuden klassikko?

Lopuksi vielä kuva, johon on piirretty vaatteen saumat, kun kerran niistä ei oikein ota tolkkua noita muita kuvia katselemalla.

Mutta mistä koostuukaan se 20 prosenttia?

Olemme Saksi-Sadien kanssa ahkerasti blogitelleet viime aikoina mm. aiheesta järjestäminen, ja hän osasi kertoa 80 + 20 -säännöstä, joka lohduttaa toivotonta järjestyksenpitäjää. Tavaroihin, kuten kaikkeen muuhunkin, pätee siis sääntö, jonka mukaan siitä 80 prosenttia, se on neljä viidestä, löytää helposti paikkansa, ja näiden tavaroiden järjestämiseen menee 20 prosenttia ajasta ja energiasta. Loput 20 prosenttia, siis yksi viidesosa, vaatiikin 80 prosenttia kaikesta vaivannäöstä eli on ajelehtivaa rojua, jolle ei ole paikkaa.

Innostuin kovasti tästä minulle entuudestaan tuntemattomasta kaavasta ja aloin miettiä, mihin kaikkeen sitä voisi soveltaa. Tuohan todella pätee melkein kaikkeen! Juhlaan tehtävistä tarjoomuksista 80 prosenttia on helppoja, sen sijaan loput 20 aiheuttavat valtavasti päänvaivaa ja vievät niin paljon aikaa, että lopulta ei tahdo tulla valmiiksi edes se muu, helppo 80 prosenttia. 80 prosenttia tai ainakin melkein niin paljon astioista on aktiivikäytössä, loput makaavat kaapissa tyhjän panttina. Se kiusallinen 20 prosenttia on ja pysyy taakkana, vaikka yrittäisi alentaa rimaa tarjoomusten suhteen tai heivata kirpputorille 10-vuotiskaverisynttäreillä saadut tiimarikristallilasit. Miten se ylipäänsä on mahdollista? Miksi ongelmaa on vaikea ratkaista yksinkertaisesti sillä, että hankkiutuu roinasta eroon? Turhan tavaran viidennes saattaa tilapäisesti huveta kymmenykseksi, mutta prosentuaalinen osuus kasvaa vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin ja saattaa hyvin ylittääkin sen 20.

Yritän seuraavassa analysoida omasta kodistani löytyvää kaksikymppistä ja miettiä, mistä se on peräisin ja miksi se on tullut jäädäkseen.

Astiat. Aina silloin tällöin suursiivouksen yhteydessä kannamme joitakin astioita kirpputorille, sellaiselle jonne huolitaan kaikki eikä mitään tarvitse viedä takaisin kotiin. Jälkikäteen tulee joskus huomanneeksi, että juuri kyseiset astiat olisivat sittenkin olleet aika kivat, sentään aitoa tavaraa tai muuten vain muistoarvoltaan suuret. Ja oli miten oli, lahjaksi saamme usein uusia, ihania mukeja (jostain syystä tosiaan lähinnä mukeja, joten niitä on paljon) ja jollakin perheen tai suvun jäsenellä olleita sarjoja, joista ei voi kieltäytyä, joten vanhaa astiavarantoa pitäisi vähentää tiuhemminkin. Kuitenkin pesussa kiertävät samat lasit, mukit ja lautaset, koska hyllyllä taaimpina oleviin tai pinojen alimpiin ei oikein ulotu. Vanhimpia astioita ei käytetä pesukoneessa, mikä vähentää intoamme syödä niistä.

Lelut ja niiden osat. Olen kuullut vanhemmista - ehkä jopa tunnenkin heitä - jotka vievät vanhoja leluja kirppikselle tai heittävät ne roskiin heti kun lasta mummolaan vievän auton perävalot katoavat näkymästä. Aijai, en voisi itse tehdä sellaista. Jos lapselle rakennetaan ilmalämpöpumpun talon kokoisesta pahvilaatikosta talo leikkaamalla siihen ovi ja ikkuna, se toimii talona niin kauan kuin lapsi itse on kiikuttanut sen mummolan saunan uuniin. Olkoonkin, että se on tällä hetkellä nurin päin arkkupakastimen päällä eikä näytä kovin tehokkaasti käytettävältä. Olen harkinnut eräiden rikkoutuneiden lelujen heittämistä roskiin mutta usein päätynyt kuitenkin siihen, että ne kuuluvat "lelujen 20 prosenttia" -Ikea-laatikkoon, siis siihen paikkaan, johon kuuluvat muuten sijattomat ja luokattomat lelut. Näihin puolestaan lukeutuu perässä vedettävä ämpärimuovinen elefantti, johon kuuluvia palikoita tulee aina välillä vastaan, samoin kuin siitä irronneita muovijalkoja, linnanmäkilippalakki, monta tonttulakkia, pieni rikkinäinen talon muotoinen puutekele, hammaslankarasioita, poronkello ja vaikka mitä.

Erilaiset paperit. On toki helppoa heittää ilmaisjakelut keräyspaperilootaan ja tiliotteet laatikkoon, mutta ongelmana ovat paperit, joita ehkä tarvitsee, ehkä ei. Olenko varma, etten mene katsomaan jotain näyttelyä, jonka kutsu lojuu sadan muun kanssa vitriinin päällä? Tarvitsenko ehkä Hesburgerin alennuskuponkia, jolla saa aterian puoli euroa tavallista halvemmalla, jos sinne ehtii ajoissa ja jos välttämättä haluaa kerrosaterian kana-aterian sijaan. Nämä päätökset ovat usein tehtävissä, mutta jos päädyn säästämään alennuskupongin tai näyttelykutsun, mihin sen sijoittaisin?

Hmm, tuntuu siltä, etten ole aivan rehellinen itselleni, kun puhun 20 prosentista. Tämä pätee kyllä luultavasti muuhun asuntoon, mutta harrastetavaraa on kyllä tullut hamstrattua pikemminkin niin päin, että työhuoneeni kaaoksessa ulotun 20 prosenttiin kaikesta omistamastani. 80 prosenttia on ulottumattomissa, ja siitä 80 prosenttia jäänyt aktiivisen muistini ulkopuolelle niin, että se yllättää minut siinä vaiheessa, kun vihdoin pääsen siivoamaan oikein urakalla. On vaikea sanoa, onko yllätys iloinen vai ei, sillä ihanat löydökset vähentävät mahdollisuuksiani karsia tavaran määrää, ja toisaalta ehkä 80 prosenttia löytämästäni yleensä miellyttää minua tai ainakin saa minut keksimään, mitä tästäkin voisi tehdä, jos vain olisi aikaa ja jos ja jos ja jos. Onneksi Janne sai rakennetuksi meille vinttikomeron, ehkä piankin alkaa armoton rojunraivaus - vaikkakin neljä viidesosaa raivatusta tavarasta muuttanee vain kerrosta ylemmäs.

Olen anonyymi sottaaja

Eräs englanninkielinen messie- eli sottaajavertaistukiryhmä tunsi minut taannoin, ehkä silloin kun minulla oli vielä toivoa tai ainakin kun kehtasin vielä väittää yrittäväni muuttua, nimimerkillä Kahjoke, nimimerkki jonka syntymiseen oli oma hätäinen tarinansa. Sitten se kirjoittaminen jäi siinä missä suurempi yrittäminenkin laimeni. Ryhmän nimi oli Messies Anonymous.

Nyt kun on kaksi lasta, ongelmani ei ole niinkään tavaran kerryttäminen pöytien täydeltä jonkin harrastuksen tai askareen varjolla. Ongelma on se, että kun sitä tavaraa kuitenkin hiljakseen kertyy, ei riitä aika eikä energia sen poissiirtämiseen. Sen sijaan leikki-ikäisellämme on halua tutkia mitä vain, ja tutkimusmetodina on useimmiten tavaran heitteleminen ja kaataminen. Roskat eivät päädy roskikseen minunkaan jäljiltäni, mutta verrattuna perheen miesväkeen olen tässä kuitenkin kunnostautunein ja valveutunein, toki ottamatta lukuun sitä tavaraa, jonka mieheni heittäisi roskikseen mutta joka ei minun mielestäni sinne kuulu.

Messies Anonymous -ryhmässä kerroin aikanaan tavoitteekseni työhuoneeni raivaamisen ja kunnostamisen Anton huoneeksi. Tämä onnistui, tosin melkein vuoden hitaan uurastuksen tuloksena, mutta kyseinen huone ei sijaitsisi minun kotonani, ellei tiettyjä harmaita saarekkeita olisi jäänyt. Ensinnäkin itse huoneesta puuttuu vielä joitakin listoja ja muuta pientä, sitä ei siis ole vielä viimeistelty. Toisekseen vaatekaapin oli tarkoitus olla kokonaan Anton kaappi, mutta siellä on vieläkin roinaa, joka aiheuttaa minulle harmaita hiuksia, sillä se kuuluu kokonaan minulle ja on kokonaan minun pois toimitettava. Olisikin niin, että roskaa, mutta ei, vaan siellä on ompelutarvikkeita, lasityötarvikkeita ja miniatyyreihin liittyvää tavaraa. Kaksi hyllyistä on omistettu Anton vaatteille, mutta niistä tuskin mikään mahtuu enää päälle, sillä en ole aikoihin päässyt kunnolla kurkistamaan kaappiin - leluja kun kertyy Anton huoneeseen ja tuonkin oven edustalle samaa tahtia kuin kankaita minun roinakoppiini. Mutta kummallekaan ei voi sanoa ei, sillä Antto tykkää leluista siinä missä minä kankaista. Niinpä Anton vaatesäilö sijaitsee isossa korituolissa, kyllä mahtuu.

Eilen palasimme karavaanarikokeilultamme, ja sain väsymyksestä huolimatta hurjan energiapuuskan. Aloin siivota Anton huonetta. Homma jatkui tänään, ja äsken nappasin huoneesta kuvia, jotka näyttävät tältä:


Otettakoon huomioon, että huomattavasti vaivaa olen nähnyt jo saattaakseni huoneen tähän tilaan. Nyt aion kerrankin järjestellä kaiken pohjamutia myöten kuntoon. Ei pikkuautoja palapelin palojen joukossa, ei legoja kirjahyllyssä tai kirjoja kaappien takana. Siksi tämä on niin hidasta. Anton leikit takaavat sen, ettei homma kovin nopeasti valmistukaan, mutta onhan motivaattoria: ihana auttaa pientä miestä viihtymään paremmin huoneessaan ja löytämään aarteensa. Vaatteetkin päätyvät tällä kertaa kaappiin omille hyllyilleen ja liian pienet kiertoon. Tämän luvattuani tulen kurkkimaan välillä painostavia kommentteja, eli lootaani saa jättää rohkaisua homman edistämiseksi.

Elämääni kotilona

Niin kauan kuin muistan olen haaveillut kodista, jota voisin kantaa mukana, omasta paikasta vieraassakin paikassa. Kouluaikana ajattelin, että olisi onni, jos oppilailla olisi pienten kaappien sijaan pienet hytit, joihin voisi mennä vain olemaan itsekseen rauhaa kaivatessaan. Koulun hälinä ja jatkuvasti näkyvillä oleminen kävi hermostuttamaan. Olen myös kyläluudan vastakohta siinä mielessä, että muiden nurkkiin majoittuminen tuppaa tekemään sairaan olon jatkuessaan vuorokautta kauemmin, joskus riittää yksi kokonainen päiväkin. (Poikkeuksiakin on: joidenkin hyvien ystävien luona olen viihtynyt useita päiviä ilman suurempia ongelmia.) Mihinkään joukkomajoitukseen minusta ei ole, siskonpeti kuuluu mielestäni rangaistusvankilan välineistöön. Mukavuuttakin enemmän arvostan yksityisyyttä. Hankala homma, kun toisaalta kuitenkin mielelläni tapaisin ihmisiä myös ajan kanssa.

Onhan siitä matkailuautosta puhuttu, tai ihan matkailuvaunukin, vaikka vain aivan pieni, on monesti käynyt mielessä. Jopa nukkeharrastuksiini matkailuvaunu on ollut pääsemäisillään: kyllä joku päivä teen nukkekotikokoisen karavaanarin unelman. Miksi emme ole siihen aiemmin lähteneet, en tiedä, mutta Janne myös on tahollaan puhunut matkailuautosta, heitellyt ilmaan ajatuksia sellaisen omistamisesta, tai mitä jos vaikka vuokraisimme, mutta no joo, ehkä ei tulisi käytettyä, jos sellainen oikeasti olisi. Kunnes sitten yhtenä päivänä hän on keskustellut kaverinsa kanssa ja tullut siihen tulokseen, että voisihan sen matkailuauton omistaa myös yhdessä, joko kahden porukan kesken tai kolmen, jos sille tulisi enemmän hintaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan huimaa vauhtia: ennen kuin ehdin tajutakaan, Keltaisesta pörssistä on ehditty bongata lupaava ilmoitus, auto on käyty katsomassa ja helmeksi toteamassa, koeajamassa ja ostamassa.

Ja niin perjantaina haimme keskiviikkona ostetun auton Jannen kaverin luota (pysynköhän enää päivistäkään perässä), pakkasimme sinne tavaraa koko päivän ja illan ja lähdimme kello kahdeksan aikoihin illalla ajelemaan. Turvaistuimille oli viritelty kunnon vyösysteemit, ja minä istuin sivuttain olevalla penkillä ja yritin pitää lapsista isomman poissa pienemmän kimpusta. Suuntasimme jonnekin Porvoosta eteenpäin parkkeerataksemme meren rantaan satamaan. Siellä kuitenkin huomasimme autopaikkojen olevan maksullisia, joten iltakymmeneltä vielä palasimme jonkin matkaa takaisin ja pysäköimme tien sivuun pikkuruiselle levennykselle. Autoja kaahasi harvakseltaan ohi, kun verhojen takana paloivat valot ja väsynyt porukka puuhasi myöhäistä iltapalaa.

Ensimmäinen yö oli opettelemista, mutta periaatteessa järjestely oli toimiva. Isommat miehet nukkuivat ohjaamon päällä olevassa makuutilassa ja minä vauvan kanssa alhaalla. Ruokailuryhmästä sai hyvänlevyisen nukkumapaikan minulle, ja jätimme sen ja sivuttain olevan penkin väliin käytävän, jotta liikkuminen olisi edelleen mahdollista. Aaronin koppa oli tuolla sivuttaisella penkillä, ja siinä poika nukkui, kunnes yösyötöllä nappasin viereen. Opetteleminen liittyi lämmönsäätelyyn. Illalla näytti selvältä, että mitään lämmitystä ei kannattaisi kytkeä päälle tai läkähtyisimme. Yöllä Janne kuitenkin heräsi kylmyyteen, hänellä ja Antolla kun ei ollut peittoina muuta kuin lakanat. Kaikeksi onneksi minä olen vaativainen peiton suhteen: sen täytyy myös painaa, myös kesällä kun on lämmin. Niinpä ylläni oli tavallinen peitto, emmekä minä ja Aaron paleltuneet. Ilma oli viileä ja kostea, mutta jääkaappi oli alkanut lämmetä. Syynä oli se, että sen energiansaantia piti säädellä jonkin korkeaa matematiikkaa vaativan kaavan mukaan, ja kaavaan vaikutti lisäksi se, oliko auto käynnissä vai ei. Herätessään viluun Janne jäi sitten säätämään jääkaappiakin, ja samalla kertaa piti ilmeisesti käydä vessassakin, ja nukkuminen oli siinä aamuyöstä meillä kaikilla mitä sattuu. Kattoikkunoiden tarjoama luonnonvalo piti kuitenkin huolen varhaisesta herätyksestä, jonka jälkeen söimme aamiaisen silmät sikkurassa ja lähdimme viettämään päivää vanhempieni maalle.

Antto-poika leikki maalla Playmobil-matkailuautolla, joka piti sitten koko päivän kestäneen runsaan syömisen, juttelun ja leikin jälkeen ottaa unikaveriksi, kun kömmimme jälleen väsyneinä omaan pesäämme. Oli mukavaa päästä majoittumaan siitä huolimatta, että maalla oli jo sisareni vieraana eikä majatalossa siinä mielessä enää oikein tilaa. Toinen yö olikin jo mutkattomampi, vaikka lämpö loppui sittenkin kesken yötä, vain vähän myöhemmin tällä kertaa. Seuraavan kerran säädämme lämmityslaitteen suosiolla automaattitoiminnolle.

Ei karavaanarielämä aivan uutta minulle ole. Ystäväni Piian perheen kanssa kävimme parinakin vuonna viikonloppureissussa Järvenpään leirintäalueen porsastelujuhlissa joskus ollessani siinä kymmenen vanha. Silloin en vielä tajunnut vierastaa joukkomajoitusta ja viihdyin hyvin. Lisäksi yövyin kolme vuotta sitten Jannen Maria-serkun luona vanhassa asuntovaunussa seuranani Janne sekä silloinen masuasukkini Antto. Silloinkin intouduttiin puhumaan asuntovaunun tai -auton ostamisen mahdollisuudesta, mutta sitten se jäi.

Vaikka kotiuduimmekin parin kokeiluyön rasittamina jo tänään eli hieman aiemmin kuin alkuun ajateltu, oli siinä määrin vapauttavaa olla karavaanari, että varmaankin otamme kotilon selkäämme taas pian ja lähdemme jonnekin reissuun. Jannekin voi lähteä yöksi kuvaamaan, ja tunnen oloni siinä mielessä turvallisemmaksi, että hänellä ainakin on järkevä paikka, johon kallistaa päänsä väsymyksen iskiessä. En nimittäin ole extreme-lomailun ystävä siinä mielessä, että mielestäni olisi välttämätöntä aina majoittua hankalasti irtautuakseen arjesta. Riittää se, että näkee uusia paikkoja, nukkumisen ja ruoanlaiton voi hyvin hoitaa tutuin ja itselleen sopivin rituaalein. Olen iloinen liikkuvasta talostamme, johon välillä vetäytyä turvaan reissun runsailta virikkeiltä.

Viemisiä

Ystäväni oli tehnyt sukujuhlia varten ison kasan kakkukoristeita, ja siitäpä keksin mielestäni loistavan ajatuksen. Olimme menossa iltasella kylään erääseen perheeseen eikä meillä ollut mitään tuomisia varalla, ei nyt toki ollut mitenkään välttämätöntäkään, mutta kiva on viedä jotain, jos vain jotain tulee vastaan. Askartelin siis kakkukukkia marsipaanista ja suljin ne pieneen rasiaan. Olin samalle perheelle tehnyt ristiäiskakkua aiemmin, joten arvelin, että kakku noin periaatteessa kuuluisi ruokavalioon, samoin kuin marsipaani. Äitini tosin oli sitä mieltä, ettei tekisi mitään sellaisella tuomisella, mutta itse olin tyytyväinen, sillä seuraavana päivänä sain perheen äidiltä viestin, jossa kerrottiin koristeiden päässeen heti käyttöön, siskontytön 1-vuotiskakkuun.

Koristeita kuljettaessani muistan sitten seuraavan kerran, että laatikko pidetään koko ajan samassa asennossa. Nyt jouduimme vähän oikomaan kukkasia perille päästyämme.