Terveisiä arjessa selviytymisen kurssilta

Spagettikielet soivat kakkukitarassa

2010-04-12T08:22:00.003+03:00

Sain tehtäväkseni valmistaa pienelle ystävälle kitaraa muistuttavan synttärikakun. Tällainen siitä tuli:

Pohjana on pellillinen sokerikakkua, jonka leikkasin ensin neljään yhtä suureen osaa ja sitten yhden suorakaiteista vielä kolmeksi suikaleeksi. Kokosin osat täytteineen siten, että tulos oli jotain kitaranomaista, ja veistelin muotoonsa. Täytteenä oli purkillinen laktoositonta vispikermaa ja maitorahkaa, vajaat puolitoista pussia mango-passionmoussejauhetta ja noin puolikas jättitölkillinen persikkasäilykettä valutetuttuna ja soseutettuna. Kostukkeena käytin persikkasäilykkeiden lientä. Päällä ensin silaus yli jäänyttä täytettä ja uloimpana valkoista marsipaania, jota olen värjännyt ja marmoroinut kaakaojauheella. Teksti on kirjoitettu valmiilla sokerikuorrutteella, kitaran kielet ovat spagettia. Kuulemma kelpasi.

Kevyt talvikakku

2010-02-02T22:38:00.004+02:00

Blogin nukkuessa talviuntaan testasin mahdollisuuksia tehdä kakusta mahdollisimman kevyt ja terveellinen. Suklaavaahto, jota käytin tässä kokeilussani, ei sitten lopulta ollutkaan ihan teeman mukainen. Kuitenkin muuten arvelen kiertäneeni kaloreita melko vähäisin makuvaurioin.

Ensinnäkin sokerikakkupohjaan on käytetty ns. sokeritonta sokeria, joka on rypälesokerista käymisteitse valmistettua, täysin luontaista ja kaloritonta makeutusainetta, erytritolia. Tämä sokeri ei tee pahaa vatsalle eikä hampaille vaan lompakolle, sillä hinta on suolainen. Silti piti kokeilla! (Kiinnostuneille tiedoksi, että erytritolia myy ainakin sokeriton.fi.) Käytin makeutusta vähemmän kuin yleensä käyttäisin sokeria, mutta oikeastaan pitäisi käyttää enemmän, jos raatsisi, koska aine ei ole aivan yhtä makeaa kuin tavallinen sokeri. Jauhona hiivaleipäjauho.

Toisekseen toisessa välissä on käytetty täytteenä vispipuuroa. Siitä olisi voinut tehdä hiukan tavallista makeampaakin, huomasin. Ihan hyvin kuitenkin toimi, etenkin kun sekoitin vähän pakastevadelmia joukkoon. Toiseen väliin oli tarkoitus tehdä mousse rasvattomasta maidosta, hyytelösokerista ja kaakaojauhosta, mutta vaahtoutumisen ja hyytymisen kanssa tuli ongelmia ja tyydyin Flora Vispin ja tumman suklaan sekoitukseen. Flora Vispiä on myös päällä, kostukkeena vadelmaista sekamehua.

Kakkua syötiin tänään sisareni ja äitini sekä tietysti kahden pienen pojan kanssa.

Tammipuu

2010-01-05T22:43:00.006+02:00

Tapasimme suvun voimin Anne-tädin luona viime sunnuntaina, ja tein tilaisuuteen kakun. Kakun nimi juontaa esikoisen ihmettelyistä. Hän kuuli puhuttavan tammikuusta ja alkoi siihen tietäväisesti kertoa tammipuusta. Miten loistava aihe tammikuiseen kakkuun, erityisesti kun olemme näkemässä suvun voimin! Tähän sukupuuhun en kirjoitellut nimiä, koska niitä olisi tullut aika paljon ja oksistosta turhan mutkikas. Oli mukava nähdä paikalle päässeitä.

Kakun pohjana on sokerikakku, jonka sokeri on itse asiassa raakaruokosokeria. Sillä olen viime aikoina mielelläni korvannut perinteisen sokerin. Halkaisin siis kakkupohjan jo ennen paistoa siten, että taikinaa vuokaan kaataessani asettelin väleihin leivinpaperipyörylöitä. Tämä kannatti: kakku halkesi tosi nätisti kolmeen osaan, täyttäminen oli helppoa ja koko laitos suhteellisen siistin näköinen jopa paloja leikattaessa. Pohjan kostutin vedellä. Täytteenä oli purkillinen Flora Vispiä, pieni purkillinen maitorahkaa, 1 1/2 rkl liivatejauhetta ja reilun kahden mandariinin mehu jonkin verran kokoon keitettynä, lisänä sitruunamehua ja sitruunatahnaa (lemon curd), joka myös makeutti riittävästi. Kummankin täytekerroksen päälle ripottelin rouhittua Daimia. Päälle levittelin vanilliinikreemiä ja kuorrutukseksi marsipaania, hiukan tummaa suklaata sekä koristerakeita. Reunuksen koristelu syntyi hetken mielijohteesta (päivän luova teko 3.1.2010!): sekoittelin erivärisiä jämämarsipaaneja ja kaulin niistä levyä, ja siinä tulin ajatelleeksi, että voin yhtä hyvin repiä levyn kappaleiksi ja koota siitä - hmm, mielenkiintoisen kehyksen kakulle. Kerrankin olin itse tyytyväinen makuun ja (reissussa rähjääntyneeseen) koristeluunkin.

Joulu. Otantoja keskeltä suurten hankien

2010-01-01T21:51:00.006+02:00

Joulunajan hiljaiselo tarjoaa oivan syyn raportoida vuoden päätösjakson antikliimaksit paketoituna yhteen, tiiviihköön blogipostaukseen.

Aloitan katsaukseni jouluun valmistautumisesta. Perinteinen muumitalo oli välttämättömyys. Äitini sanoo valmispiparitaikinasta syntyneitä tuotoksia pahviksi, mutta tähän makua vähättelevään luonnehdintaan eivät yhdy veljeksemme, jotka kilpaa kurottelevat kohti pöydällä komeilevaa pipariviritelmää. Loppiaisena se korkataan, tai näin on aikomus. Vielä on tässä muisteltava vuoden takaista muumitaloa, josta tosin tuli suhteellisen näyttävä mutta joka ei ollut oikeastaan ainakaan sen säntillisemmin koottu kuin tämänvuotinenkaan. Olin silloin väärässä, ei tarvita mitään kultaista koti-insinööriä talon pystytykseen. (Parempi melkein ilman.) Mittaa vain pohjalevylle talon pohjan koon ja liimaa sille ensin kaksi vastakkaista seinää, sitten ne puuttuvat seinät paikoilleen. Kaikki alareunastaan. Katto menee melkein omalla painollaan tai ehkä ei ihan mutta kyllä se kuitenkin siitä. Kuvaa ottaessani olen ilmeisesti nukkunut vielä edellisyön pakkausepisodeja, sommittelusta sen näkee.

Vietimme juhlaviikot poikien kanssa yhdessä ottamatta lukuun muutamaa viikoittaista isituntia ja tapaninpäivää, jolloin pojat kävivät isänsä kanssa mummolassa.

Oleskelimme muutamana päivänä vanhempieni luona. Aatto esimerkiksi sujui siellä (poikien) lahjavuorten uumenissa. Joulupukki kävi nimittäin tervehtimässä sillä aikaa, kun vaari pistäytyi roskiksella. Kävin muuten itsekin viemässä hyljättyjä käärepapereita uusiokäyttöön ja tapasin matkalla joulupukin. Askeleet kävivät tosiaan aika reippahasti, ei ikä kovasti harteita tainnut painaa. Silloin vaarikin oli jo sisällä, joten valitettavasti hän ei nähnyt pukkia lainkaan, paitsi ilmeisesti ennen joulua jossain Prisman edustalla. Kaikenlaiset pukki- ja tonttukiemurtelut keskusteluissa esikoisen kanssa saivat minut suhtautumaan arvellen koko myytin ylläpitämisen tarpeellisuuteen.

Aatoksi ja siitä itse asiassa useammaksi päiväksi eteenpäin tein perinteisen glögikakun, jonka koristelin vihreillä kuulilla jo kotona. Marmeladit luistelivat kiilteen päällä läjäksi kakun toiseen laitaan kuljetuksen aikana, mutta pieni korjailu ja lisää tomusokeria pelastivat tilanteen.

En raportoi nyt kaikkia niitä mukavia asioita, joita jouluna tapahtui, esimerkiksi siskoni ja hänen poikaystävänsä palasivat maailman toiselta puolelta ja oli mahtavaa nähdä tapaninpäivän iltana, mutta samalla toisaalta harmittelen, etten nähnyt tänä jouluna veljeäni ja hänen tyttöystäväänsä. Joulusta aina tuntuu puuttuvan jotain, jos tärkeät ihmiset ovat kaukana.

Mukavaa oli toki viettää aikaa keskenämmekin. Joulupäivänä olimme kotona omissa oloissamme, minä ja pojat. Sain aamulla päähäni tarkistaa, olisiko jossain lapsille passeli joulukirkko, ja sellainen löytyi usean kilometrin ja vajaan parin tunnin päästä. Sain vastauksen pohdintoihin, joita kävimme äitini kanssa aattoiltana. Me nimittäin päivittelimme suomalaisen jouluruoan rasvaisuutta verrattuna monen maan vastaaviin. Jos matka joulukirkoille on aikanaan raskaudessaan ollut rinnastettavissa yhden lapsen työntämiseen kärryissä ja toisen vetämiseen samanaikaisesti pulkassa liian tiukkaan ahdetun aikataulun ja pakkasen kiristäessä hermoja (ja toisaalta tuskanhien tai ihan vain rehkimisen aiheuttaman hien pukatessa päälle) pitkin hyvin hiekoitettuja jalkakäytäviä, joulukilot ovat ennenvanhaan menneet samaa tahtia kuin ovat tulleetkin. Teemaan sopiva kuva aatonaatonaatolta:

Joulumieli konkretisoitui välillä kummallisilla tavoilla. Matkalla lasten joulukirkosta takaisin nyhdin pulkkaa jossain selkäni takana ja tuupin kärryjä edessäni tien vasenta laitaa kävellen. Hiekoitukset tekivät sen, että vasen laita oli se ainoa oikea sikäli kuin eteenpäin halusi päästä. Vastaan tuli nainen, jotenkin tutun näköinen, mutta en tiedä miksi, ja pysähtyi vasta aivan kärryjen eteen. Huolimatta siitä, että oikeanpuoleista kaistaa oli vapaana vaikka kuinka, olimme objekti, joka kuului kiertää liikennesääntöjä noudattaen juuri sieltä oikealta. "Oikeanpuolimmainen liikenne", vastaantulija sanoi tuikeasti. Tukahdutin halun vastata: "Miten niin -mmainen? Siis kaikkein eniten oikealla oleva vai mitä." Sen sijaan nöyristelin: "Meillä on pulkka. Olen pahoillani, mutta se ei oikein liiku tuolla." Naisen "o-ho!" sai päättelemään, että periaatteessa olisi asianmukaista kantaa pulkka ja pistää lapsi liikkumaan itse, ellei pysty noudattamaan liikennesääntöjä. Joulu lienee pahimmillaan vuoden stressaavinta aikaa.

Hyppään uuteen vuoteen, jota vietimme ystäväperheen kanssa meillä. Ystävä toi juustokakun, joka oli sekä päältä kaunis että sisältä herkullinen. Minä tein täytekakun, joka oli lähinnä päältä kaunis. Joka tapauksessa tuli mielestäni poikkeuksellisen siisti minun tekemäkseni. Sisus ei ollut edes niin siisti kuin herkullinen, mutta sepä ei ulospäin näykään.

Päätän rapottini poukkoamalla uudenvuodenlupaukseeni. Jos tämä taas on sellaisia asioita, joita ei saisi muille paljastaa, olkoon. Oikeastaan lupaukseni on kaksiosainen. Ensinnäkin aion ihan pian kartoittaa unelmani uudestaan ja miettiä erityisesti erään tietyn projektin edistämistä. Toisekseen kirjaan ylös yhden luovan teon joka päivältä. Tämän pitäisi lohduttaa niinä hetkinä, kun tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. En mitenkään välttämättä kirjaa niitä ylös tänne blogiin vaan johonkin vihkoon. Ensimmäinen tulee kuitenkin tässä. Keksin (tuskin ensimmäisenä ihmisenä maailmassa) halkaista kakkupohjan jo ennen paistamista: leikkasin kaksi pohjan kokoista pyörylää leivinpaperista, kaadoin ja tasoittelin kolmanneksen taikinasta vuokaan, sitten levitin paperin taikinan päälle, lisäsin taas kolmanneksen taikinaa ja sitten samalla tavoin paperia päälle ennen loppuja taikinoita. Toimii!

Joulua

2009-12-22T22:16:00.002+02:00

Jouluinen lace-kakku

2009-12-09T22:43:00.004+02:00

Osallistuin itsenäisyyspäivänä ystäväni järjestämiin joulukorttiaskarteluihin. Tulosta syntyi enemmän vyötärönseudulle kuin postitettavaksi - oli nimittäin mitä herkullisimmat tarjoilut! Osallistujat olivat tuoneet monenmoista hyvää, ja emäntä oli muutenkin laittanut pöydän koreaksi. Vein mukanani perinteisen jouluhyytelökakun, johon olin vähän lisäillyt omiani. Oli kyllä ainakin omaan makuuni (kerrankin).

Seuraavassa ohjeet lyhyesti:

* pohjana Paraisten piparireseptillä (paitsi käyttäen gluteenitonta jauhoseosta) leivottu helposti mureneva levy, jonka murskasin ja sekoitin pieneen määrään margariinia ja painelin vuokaan

* keskiosassa yksi Flora Vispi vaahtona, desi glögitiivistettä, silputtuja rusinoita, olisiko ollut pari teelusikallista jotain joulumausteita (muistaakseni pomeranssinkuorta ja kanelia) ja 2/3 paketillista kevyttä Viola-tuorejuustoa ja homman kokoamassa neljä liivatelehteä

* kiilteenä kolme desiä glögitiivistettä, yksi desi vettä ja alkuun kaksi liivatelehteä - ja kun ei hyytynyt, kaadoin päällisen takaisin kulhoon, vähensin vähän määrää ja lisäsin kaksi liivatelehteä lisää, niin johan hyytyi ja

* koristeena järeän tummaa (81-prosenttista) suklaata, joka sulatettu pakastepussista - kulma auki vain ja siitä kierrellen kakkumaailmassa lace-nimellä tunnettua kiemuraa.

---

Vielä loppuhuomautus: tästä lähin teen palveluksen kakuilleni ja etsin mistä tahansa riittävän ison valkoisen paperin kuvausalustaksi likaisen maton tai pöydänkulman sijaan. Jos syön sanani, lupaan kiinni jäädessäni omakätisesti leipoa kakun sille, joka lipsahduksista huomauttaa. Ei päde mahdollisiin ennen tätä oivallusta otettuihin kuviin, jotka saattavat muun sanottavan uupuessa tulla vielä julkaistuiksi.

Shoppingit kurissa tai siihen suuntaan tai sitten ei

2009-12-05T21:53:00.003+02:00

Päätin ostoksettoman viikkoni tasan viikko sitten lauantaina. Olin siis tehnyt kaikki ruoka- ja muut kauppakäyntiä vaativat shoppailuni jo edellisenä lauantaina enkä näiden päivien välillä ostanut mitään, vaikka silloin tällöin mielessä erilaisia tarpeita kävikin. Voin röyhistellä: linja piti hienosti enkä tullut käyneeksi marketeissa kertaakaan. Muutenkin rahanmeno rajoittui pakollisten laskujen maksuun ja pakolliseen junamatkaan.

Kuin avukseni ravittuna pysymiseen sattui aikaisemmin tässä blogissa kuvattu tapaus, kun pakastimen ovi unohtui heti viikon alkajaisiksi raolleen, mikä varmisti sen, että kaikki säilössä oleva vielä syömäkuntoinen tuli tosiaan laitettua ruoaksi asti saman tien eli pitkälti käytettyä hyödyksi. Minulla oli muutenkin tarkat syömissuunnitelmat, mutta poikkesimme niistä jonkin verran paitsi pakastinepisodin vuoksi, myös siksi, että ruoka riitti pidemmäksi aikaa kuin arvelin. (Viikon aikana minulla oli nimittäin toinenkin projekti. Kirjasin kaiken syömäni ja yritin pitää huolta riittävästä kuidun- ja proteiininsaannista samalla kun pyrin välttämään tarpeetonta mässäämistä. Viikko opetti minulle mm. sen, että juon aivan liian vähän. Eräänä iltana tajusin seitsemältä, etten ollut juonut kupillista, lasillista, mukillista, en yhtikäs mitään koko päivänä.) Loppuviikon helpotukseni oli taideterapeuttinen ateljee, johon osallistuminen tarkoitti täysihoidosta eli aivan ihanista pöydän antimista nauttimista. Matkaeväänäni oli vain purkkaa ja hyvin jaksoin.

Paluu tavallisuuteen alkoi kotiutuessani sunnuntaina. Lasten kotiinpaluun ajoitus tuotti sen verran päänvaivaa, että vanhempani kävivät kaupassa puolestani. Sain heiltä kyydin kotiin ja kirjoitin ajomatkalla lyhyen, pikaisen ostoslistan. Se että ihanat äiti ja isä ostivat kaiken luettelemani lisäksi vielä kaikenlaista listan ohi ja omaan piikkiinsä, oli hieno bonus. Arvelin jo pärjääväni näillä antimilla koko viikon, mutta niinpä vain tiistaina tuli melko äkkiseltään tilaisuus paikata pari kaappien puutetta, ja siinä ilman listaa ostellessani ostelin sitten kaikenlaista muutakin hyödyllistä mutta suunnittelematonta.

Torstaina kävi toinen haksahdus: menin kauppaan ihan vain mukaan, mutta niinpä vain kävin apinoimaan ystävää, joka löysi kirjolohta halvalla. Lapsille kalakeittoa ja muuta! No, itselleni tofua vastapainoksi. Jospa siitä oppisi laittamaan jotain. Ei tullut edes kovin kummoista. Perjantaina menin suunnitellusti kauppaan ja pysyin kutakuinkin listallani, ja tänään taas lista kasvoi vähän turhan pitkäksi ja tuli oltua impulsiivinenkin. Lohduttauduimme Prismalla, koska Tarjoustalo oli jo mennyt kiinni viiden jälkeen (yllätys), eikä sieltä tietenkään löytynyt kaikkea ei-syötävää, mitä olin ollut ostamassa (toinen yllätys), joten mukaan lähti mm. enemmän mausteita kuin oikeastaan juuri nyt olisin tarvinnut (ei enää edes mikään yllätys).

Kaiken kaikkiaan kuitenkin olen sitä mieltä, että olen kehittynyt ostelussa, tai ehkä pikemminkin ostamatta olemisessa. Jälleen siltä varalta, että joku on tässä asiassa jos mahdollista vielä itseäni tumpelompi, kirjaan oppimaani sääntöjen muotoon. Päällekkäisyyttä aikaisemman kanssa esiintynee runsaasti. Olkaa armeliaita, tämä on prosessi...

* Tee kunnon lista ennen kauppaan menoa. Yritä miettiä osasto kerrallaan, mitä tarvitset. Mieti myös, tarvitsetko. (Listasta oli jotain aikaisemmassa postauksessa.) Kaupassa vertaillaan vain tuotemerkkien välisiä hintaeroja, ehkä joitain muitakin tekijöitä kuten kotimaisuutta tms. Kotona mietitään, tarvitaanko graham- vai täysjyvävehnäjauhoja ja mitä ravitsemuksellisia eroja näillä on.

* Pitäydy listassa. Tee etukäteen itsellesi selväksi, kuinka paljon ja minkätyyppisiä heräteostoksia ehkä sallit. Esimerkiksi hyviin leipä- tai lihatarjouksiin voi olla perusteltua tarttua. Jos sellaisia tulee vastaan, voit ehkä siinä hyllyjen välissäkin miettiä, voisiko jonkin listalla olevan korvata tarjoustuotteella.

* Kestä jonkin verran puutetta. Jos ketsuppi puuttuu, yritä olla lähtemättä kauppaan vain sitä hakemaan. Tai jos lähdetkin, kieltäydy katsomasta yhtään mitään muuta.

* Jos päädyt kauppaan ilman että sinun piti oikeastaan ostaa mitään, lupaa itsellesi tulla illemmalla uudestaan. Leiki vaikka, että juuri nyt ei sattunut lompakkoa mukaan. Mieti etukäteen, miten suhtaudut aivan mahtaviin tarjouksiin. Onko edes sellaisiin pakko tarttua? Jos olet päättänyt laittaa lapsillesi viikon ruoat makaronista ja soijarouheesta, onko sittenkään välttämätöntä ostaa halpaa kirjolohifilettä? Minun tapauksessani se oli perusteltua, koska en ollut tehnyt mitään järkeviä viikkoruokalistoja ajoissa. Muutenkin lapseni voisivat syödä enemmänkin kalaa.

* Ehkä tärkein oppamani asia: Pidä viikkoruokalistaa. Sellaista ei ole mitenkään vaikea suunnitella. Aloita viikko ruoalla, josta pidät ja jota on helppo muuttaa monenlaiseen muotoon sitten, kun alkumuoto rupeaa kyllästyttämään. Aloitin ostoksettoman viikkoni tomaatti-papukeitolla. Oli muuten hyvää, ainakin omasta mielestäni! Siinä oli tomaattimurskan ja valkoisten papujen lisäksi ainakin mausteita, porkkanaraastetta ja silputtua sipulia. Vasta loppuviikosta sekoitin keiton jämää pakastinhaaverin kokeneista kasviksista tehdyn gratiinin joukkoon. Jos keittoa, ruokailutilanteita ja mielikuvitusta olisi riittänyt, olisin voinut jatkaa keitostani pastakastiketta, muhennosta, pitsanpäällistä, mitä vain.

Ostosten tarkkailu on näköjään harrastus, johon jää koukkuun melkein siinä missä itse ostosten tekemiseenkin. Seuraavaa viikkoa tulee tervehtimään viikkoruokalista, jolla mahdollisimman pitkälti jo kaapista löytyvää, edullista ja terveellistä ruokaa.

Rasite nimeltä astiahuolto

2009-11-29T22:30:00.002+02:00

Kyselin taannoin blogini lukijoiden mielipidettä siitä, mikä arkiaskare risoo eniten. Yhdeksästä vastanneesta kolme antoi äänensä astiahuollolle. En osaa sanoa, minkä itse olisin valinnut, mutta tulos motivoi minut kirjoittamaan astiain kiertokulusta, sopeutettu meidän kotimme oloihin.

Kerrottakoon, että kerrostalokeittiömme on kuulemma uusittu vaivaiset pari vuotta sitten, jolloin on luultavasti tapahtunut sellainen vääryys, että alkuperäiset 60-luvun kaapit on poistettu. Toki on mahdollista, että ne ovat saaneet väistyä jo aiemmin joidenkin 80-lukulaisten lastulevykalusteiden tilalta, mutta joka tapauksessa nyt keittiössämme on aidon puun sijaan mdf:ää (korjatkaa, jos erehdyn materiaalista, valkoiset muka-peiliovet ovat kyseessä kuitenkin). Ihan siistiä, ei siinä mitään. Ja ehkä nykyaikaan sopeutetut muutokset eivät olisi olleet mahdollisia vanhojen kaappien kanssa. Huomatkaa lievästi defensiivinen sävy.

Keittiössämme on näin pientä perhettä ajatellen kaappitilaa ruhtinaallisesti, mikä ei tarkoita, etten silti olisi sullonut mutta mikä mahdollistaisi järjellisenkin järjestämisen. Jos sitä olisi hieman vähemmän, ehkä tilaa olisi isolle lattiamalliselle astianpesukoneelle, mutta näin ei valitettavasti ole. Eikä tilaa ole pienellekään kaappiin upotettavalle koneelle, ehei! No, onneksi työtasoa oli, siis oli, jonkin verran. Enää ei ole, sillä siitä ison osan täyttää pöydän kulmaukseen lykätty valkoinen, pöytämallinen astianpesukone. Tiskaamaan en ryhdy, en ainakaan joka päivä. Siihen puolestaan on syykin, muu kuin laiskuus, tai laiskuuttahan toki tämäkin mutta melko perusteltua mielestäni: tiskialtaita on yksi. Yksi! Olkoonkin hieno, syvä, pyöreä designallas, mutta on jotenkin nihkeää sekä jynssätä että huuhdella astiat yhdessä ja samassa altaassa, kun ne mieluusti myös säilöisi siinä eikä pitkin pöytiä aina tiskaamishetkeen saakka.

Ei siinä mitään, meillä on siis astianpesukone. Juhuu, ei tarvitse käsiä liata. Vai tarvitseeko sittenkin? Mietitäänpä vähän tavanomaista ruokailutilannetta. Aaron syö jogurttia ja muroja samasta kiposta. Sotkee pöydän, itsensä ja kaukalon, niin ja tuolin, mutta se ei kuulu tähän. No, nousee seisomaan syöttötuolissaan ja alkaa huitoa vaarallisesti, jolloin arvelen, että on parasta nostaa poika pois ja lopettaa ateriointi siihen. Kippoon jää jogurttia ja muroja, jotka joko syön tai sitten en, jolloin joko kaadan ne biojätteeseen tai sitten en, jolloin ne kuivuvat kiinni kippoon ja joutuvat biojätteeseen myöhemmin. Minulla on siis jogurttinen kippo. Asettelen sen astianpesukoneeseen. Pesen kädet.

Näin, kone on täynnä. Pöydälle jäi paljon kamaa, koska astiahuolto on hoidettu huolimattomasti viime aikoina eikä kaikki mahtunut minimaaliseen masiinaan. Puolitan pesutabletin - noin pieneen koneeseen ei kyllä kokonaista haaskata. Pesen kädet. Kone päälle. Sujuu kuin tanssi! Nyt ei muuta kuin odotellaan. Odotellaan muuten aika kauan... aika yllättävän kauan? Mitäs kummaa. Ei mutta ei, kyllä siinä vain menee - kaksi tuntia! No, käsin olisin toki jo tiskannut astiat kauan sitten, mutta mitäs ideaa siinä olisi, olisin joutunut kastelemaan käteni. Mitäs tuo melu on? Ai niin, nyt taisivat olla viimeiset hurinat, valmista tuli.

Koneen luukku auki. Lusikkakorin sisältö näyttää puuroiselta. Meidän kone myös kuivattaa - siis näköjään kuivattaa kaiken röpön kiinni lautasiin. Pieni tutkailu osoittaa, että paistinlasta on sujahtanut alakorin (no, sen ainoan korin) alle, missä pesupropellin pitäisi pyöriä. Ei ole pyörinyt on yhtäsuuri kuin ei ole pessyt. Nyt se on pyörinyt juuri sen verran, että on kyllä lennättänyt jogurttikipon nurinpäin, jolloin se on kerännyt jogurtin lisäksi vettä, puuroa ja koneastianpesuainetta. Pesuaineluukku on näköjään pysynyt kiinni, koska se on painunut liian lujasti eikä siis ole auennut ohjelman sopivassa vaiheessa. Luukun alta tursuaa turkoosia, minkä tulkitsen tabletin toivottomaksi yritykseksi hoitaa tehtäväänsä.

Astioiden asemointi on välillä vaivalloista ja onnistunee parhaiten kokeneelta koneen käyttäjältä. Tosin sellainen (joksi tässä vaatimattomasti tunnustaudun) on välillä liian kokeilunhaluinen eli laiska ja yrittää sulloa yhteissuihkuun mukaan astioita, jotka vain eivät joukon jatkoksi mahdu tai estävät tehokkaasti pesutehon yltämisen muihin kippoloihin.

Uudelleenasemoin muutaman astian, poistan muutaman ja tiskaan, sillä tarvitsen kippoja uutta jogurttikattausta varten, lataan koneeseen sen toisen puolen konetiskitabletista, huokaisen syvään ja käynnistän koneen uudelleen. Toivottavasti muistan kääntää veden päälle. Nöyrryn tiskaamaan koneeseen mahtumattomat, tiskialtaaseen lojumaan jääneet astiat. Odotan pari tuntia, jolloin pääsen siirtämään puhtaat kipot ja lautaset koneesta omille paikoilleen niihin täyteen sullottuihin kaappeihin. Tarkistan lusikkakorin, jonka puhtaussuhde on tällä kertaa aika hyvä eli 10:1. Kaksi muumiaiheista pikkulusikkaa jää odottamaan seuraavaa kyytiä, muuten astiahuolto on bueno.

Pikkupostaus: pyykkivuorihehkutus

2009-11-29T22:16:00.004+02:00

Aikaisemmin uhkasin tehdä selvää jälkeä ylikuormittuneen pyykkikorimme sisällöstä sekä siitä sohvalla lojehtivasta kasasta, joka muuttuu nopeasti puhtaasta pyykistä likaiseksi tai ainakin ryppyiseksi. Tänään tuli kuluneeksi viikko aikarajastani. En ihan yltänyt siihen, vaan hommaa viimeisteltiin vielä tämän viikon alkupäivinä. Joka tapauksessa olen siitä alkaen ollut tasaisen onnellinen lopputuloksesta, joka on enintään yhden koneellisen päässä tyhjästä oleva pyykkikori. On suunnattoman helppoa, naurettavan helppoa oikeastaan, nostella kaappeihin ne muutamat vaatteet, jotka kone on kuivattanut hetkessä, kun ei ole ollut välttämätöntä latoa pesukoneen rumpua tuppotäyteen! Pyykkihuolto toimii taas jouhevasti.

Vaan niinpä käy, että vietämme viikonlopun muualla, koko perhe. Minä taideterapiakurssilla ja pojat isällään. Itse palaan mukanani noin kolme paitaa, yhdet housut ja jonkin verran alusvaatteita pyykättäväksi. Pojat palaavat kera kahden muovikassin, joista löytyy loputtomasti likaisia vaippoja sekä vaatteita, jotka varmaankin menevät kaikki pyykkiin, sillä en tajunnut kysyä, mitkä ovat puhtaita ja mitkä likaisia. Huokaus! No, elämä on tasapainon hakemista, horjahtelemista ja taas tasapainon hakemista. Huomenna kone pyörimään heti aamusta, eikä pyykkikorin kansi ehkä tällä kertaa ehdi irrota liitoksistaan.

Hätäleivontaa pakkotarpeista

2009-11-23T21:53:00.004+02:00

Eilisaamu tuotti yllätyksen. On niitä iloisempiakin nähty. Pakastimen ovi oli raollaan, enkä ole varma, osoittaisinko syyttävällä sormella puolitoistavuotiasta vintiötäni, joka on juuri oivaltanut tietystä kaapista löytyvän ainakin jäätelöä ja marjoja, vai itseäni, joka hiipi toissa iltana lasten nukkuessa hakemaan sitä jäätelöä ilman marjoja. Koska ovi tuntui olleen vähemmän kuin tiukasti kiinni koko yön, vapauttanen syyllisyydestä pienokaisen, joka saattaa välillä tehdä varhaisaamuisen kunniakierroksen mm. keittiössä.

Pikainen tarkastelu osoitti, että suurin osa marjoista ja muutama mehujää oli säästynyt kivikovina, ei siis akuuttia tarvetta sulattaa ja käyttää. Lähes kaikki muu odottikin sitten pikaista käyttöä tai valmistusta. Pussillinen mansikoita päätyi saman tien aamiaistarpeiksi jogurtin joukkoon. Loput aineksista upotin päivän mittaan erilaisiin enemmän tai vähemmän kummallisiin kokkauksiin ja sain kuin sainkin kaiken vielä käyttökelpoisen (mitä ei voi sanoa kaikesta: joukkoon mahtui kyllä runsaasti vanhentunutta, mutta tulipahan samalla heitettyä pois) jollain tavalla hallintaan. Ylpeänä jaan siis eteenpäin esimerkkejä siitä, mitä pakastimen antimista voi melko vähällä vaivalla valmistaa.

Pakastimesta löytyi muutamia yksittäispakattuja halpakaupan pitsapaloja, jotka eivät ole varsinaisesti raakapakasteita mutta ovat silti uunissa valmistettavia. Uuniin siis ja toivomuksena, että tämä saa ne säilymään jääkaapissa muutaman päivän.

Pakastevihanneksia oli todella vähän, enemmän niitä pitäisi suosia. Grillatut kasvikset löysin ja valmistin siitä säkistä itselleni gratiinin lounaaksi. Joukkoon sinihome- ja jotain muuta jääkaapista löytynyttä juustoa ja vähän mausteita, niin ja olisinko maitoa laittanut. Harkitsin pakastimesta kaivettua kookosmaitoa sujauttavani, mutta lähempi tarkastelu osoitti maidon äidinmaidoksi, joten juotinkin sen mukista Aaronille.

Kaksi piparkakkutaikinaa odotti pakastimessa syömistään - öö, siis paistamistaan ja syömistään tietenkin. Otimme esikoisen kanssa aamupäivän askareeksi leipomisen. Teimme karhuja, pupuja ja sydämiä ja söimme vähän reunoja. Ylijäämistä kaulin levyn, jonka painelin vuokaan. Ai miksi? Koska käytettäväkseni koitui myös kaksi purkillista omenasosetta. Toisesta suurimman osan käytin tehdäkseni piirakan (päälle kanelia ja inkivääriä, jospa se mausteiden itämaisuus tukisi kummallista ratkaisua käyttää pohjana piparkakkutaikinaa?) ja lopuista keitin omenakeiton pojille jälkiruoaksi ja välipalaksi. Aika hyvin on muuten uponnut Aaroniin, joka yleensä mieluiten söisi lasipurkeissa olevia mömmöjä.

Kääk, litra vaniljajäätelöä oli pehmennyt totaalisesti. Se taas vaihteeksi niistä terveellisyyspyrkimyksistä, omista ja lasten: pirtelöä lounaan jälkiruoaksi. Onneksi olin joskus aikanaan tajunnut sössätä pakastimeen purkillisen banaania, joka oli ollut menossa vanhaksi, siitä siis maustetta juomaan. Omenapiirakka meni pakastimeen (kuulemma saa jäädyttää uudestaan, jos on kypsennetty sulatuksen jälkeen, luotetaan nyt siihen), joten en tullut kokeilleeksi jäätelökastiketta sen kanssa.

Lapset söivät mielellään välipalaksi sulamishaaverin kokeneita pikkurieskoja, joista tein minipitsoja uunissa. Päälle jääkaapista kinkkua, jonka viimeistä käyttöpäivää vietiin. Ellei tauti olisi tullut tämän päivän vieraitamme riesaamaan, olisimme saaneet kakkua, sillä pakastimessa odotti hieman sulanut täytetty kakkupohja, jonka laitoin nyt sitten joka tapauksessa tänään lihoiksi (mutta kyseiset vieraat eivät ole minttusuklaan ystäviä, minkä vasta tänään muistin, joten sitä suuremmalla syyllä laitan jotain muuta seuraavaa tapaamista varten).

Kuva pikaisesta hätäkakusta, jonka koristelin Anton kanssa yhdessä ideoiden.

Leipää pakkasesta löytyi muuten melko otollinen määrä. Jälkiuuniviipaleita oli sellaiset kymmenen siivua, kahta itse leivottua leipää ehkä saman verran yhteensä. Käyttö on aloitettu niistä itse leivotuista, ne kun eivät säily ihan siinä missä kaupan ruisleipä.

En rupea luettelemaan, mitä kaikkea kiikutin täyttämään jäteastioita. Kuorma oli kuitenkin sen verran mittava, että se pakotti roskiksille heti tilaisuuden koittaessa. Pitäisiköhän pakastimen kolme laatikkoa pakata säilymisajan mukaan siten, että kussakin laatikossa olisi aina suunnilleen samoihin aikoihin huonoksi menevää ruokaa? Paljon tuli nyt pakastimen anteja hyödynnettyä, mutta aina yhtä harmillista on löytää jokin vanha suosikkiruokansa käyttökelvottomana. Vaikka aionkin (taas) vastedes varmistaa, lapsilukolla tai millä vain, että pakastimen ovi pysyy yöt kiinni, voisin ottaa nyt tavaksi raottaa sitä välillä sen verran, että pysyisin sisällöstä paremmin perillä.

Kuinka käydään supermarketissa ostamassa viikon elintarvikkeet

2009-11-21T22:48:00.005+02:00

Ylihuomenna alkaa shoppailuton viikkoni. Tänään oli siis paikallaan käydä täydentämässä ruokavarantoja, jotta en saa niveltulehdusta naapurien ovikellojen pimpottamisesta, kun milloin mitäkin puuttuu ensi viikon aikana. Yritän seuraavassa kertoilla, mitä opin suurostosten tekemisestä. Useimmat tai ehkä kaikkikin kohdat ovat luultavasti monelle itsestäänselvyyksiä, mutta uskokaa tai älkää, jotain opin jälleen kantapään kautta.

1. Suurostoksille lähdetään hyvin valmistautuneena. Kirjoitetaan kattava lista, jossa elintarvikkeet on jaoteltu paperille osastojen mukaan. Silloin voi kultakin osastolta poistuessaan nopeasti tarkistaa, onko kaikki varmasti mukana. Tuotteen nimen perässä on hyvä olla lukumäärä, etenkin jos ostokset täytyy tehdä juuri ennen sulkemisaikaa eikä luota prosessorinsa nopeuteen. (Kannattaa muuten katsoa, olisiko siinä avatussa kananmunapaketissa kuitenkin jäljellä yhdeksän munaa yhden sijaan. Tällä kertaa ammuin vähän yli: en oikeasti olisi tarvinnut kahta uutta paketillista. Nyt meillä on lähes 30 kananmunaa kotona, pärjäisinköhän niillä viikon?) Kynä mukaan!

2. Jätä jälkikasvu kotiin, jos suinkin voit. Itselläni kävi hyvä tuuri: vanhempani pääsivät valvomaan vesirokkopotilasta ja hänen veljeään - ja tarjosivat minulle tilaisuuden päästä hiukan huilimaan ennen viikkoa, jonka vietän luultavasti neljän seinän sisällä karanteenissa.

3. Olemme siis lähdössä suurostoksille. Kuvittelitko, että jalat ja kädet, reppu ja yksi muovikassi riittävät? Ota toki auto, jos sinulla on, tai jos ei, niin kuin minulla, pyörä, mielellään peräkärryineen. Kaljakärry, lastenrattaat, kottikärryt, mitä vain, kunhan et joudu jakamaan ostoksiasi kahdelle keikalle vain sen takia, ettei kama kulkeudukaan itsestään kotiin. Samasta syystä varaa mukaan ostoskärrypoletti tai sopiva kolikko, jos muistat, millaisia markettisi kärryt nielevät. Kasseja kannattaa olla ainakin neljä ja mielellään hiukan erilaisia, jos pakkaamisesta halutaan tehdä taiteenlaji: itse esimerkiksi pakkaan painavahkot ja kulmikkaat ostokset, kuten maitotölkit, mieluummin ryhdikkääseen paperi- tai kangaskassiin kuin venyvään muovikassiin. On helpompi kantaa useampaa kevyehköä kuin yhtä tai kahta tolkuttoman painavaa kassia, jotka räsähtävät rikki jossain liukuovien lähitienovilla.

4. Kierrä kauppa järjestyksessä, tutkaile listaasi tarkkaan otollisimman reitin löytääksesi ja rasti heti yli keräämäsi ostokset. Sitten näet nopeasti, mitä vielä puuttuu. Rahavarojesi mukaan voit tietenkin joko sallia tai olla sallimatta itsellesi heräteostokset, mutta muista, että olet suunnitellut kauppakeikkasi huolellisesti jo etukäteen etkä oikeasti tarvitse yhtään mitään listan ohi. Siksi ehkä sittenkin jätät hyllylle sen parsakaalin, josta anoppisi mahdollisesti saattaisi laittaa pateeta tms. tullessaan puolentoista kuukauden päästä kylään jostain Iisalmesta.

5. Ota huomioon sulkemisaika. Älä tee niin kuin minä, pysy siis kärryillä siitä, kuinka monta minuuttia sinulla on aikaa kerätä tarvitsemasi. Minä etsin Prisman perukoilla hiivaleipäjauhoja, kun kuulutettiin kaupan olevan nyt suljettu. Ehdin ihmeen kaupalla kaapata jonkin summamutikassa käteen osuneen myslin, mutta perunajauho, jäätelö ja ranskalaiset jäivät odottamaan jotain toista viikkoa juostessani ostoskärryrallia kohti makeishyllyä, josta kahmaisin mukaan aivan liian ison säkin hedelmäkarkkeja, paluu perusasioihin -suklaalevyn (Fazerin pettämätön sininen), pari pussillista halvinta ja pahinta purkkaa sekä Lakrisal-patukan, joka taisi pyörähtää kassalla jonnekin ulottumattomiin ja siis jäädä kohottamaan kaupan löytötavarasäilön pitäjän verenpainetta.

6. Pakkaa nyt ihmeessä ostokset kasseihin jo kassalla. Vaikka tuntuisi houkuttelevalta ajatukselta kärrätä ne suoraan auton viereen ja lappaa kamat takaluukusta sisään, et kiittele itseäsi siinä vaiheessa, kun kotisi parkkipaikalla kuljet sateessa sata kertaa kodin ja kontin väliä pari hassua jogurttia tai kaalinkerää kainaloissasi tai jäät siihen tuiskuun pakkaamaan tavaroita nyssäköihin. Ehkä tämä oli itsestäänselvyys, mutta havaitessani tänään houkutuksen ja vältettyäni sen katsoin aiheelliseksi varoittaa.

7. Ostokset puretaan saman tien, koska kiireessä olet varmasti pakannut pakastevihanneksia kassiin, jossa päällisin puolin katsottuna näyttää olevan talouspaperia ja nenäliinoja.

8. Säilytä ostoslistasi. Voi hyvin olla, että sen vilkaiseminen muistuttaa sinua mahdollisista ostostarpeistasi joskus myöhemmin. Jos mielesi teki kaupassa sortua heräteostoksiin, kirjaa ylös, millaisia houkutuksia kohtasit. Sitten voit kaikessa rauhassa arvioida, sisällytätkö ne seuraavalla kerralla listaan.

Huomattakoon, että yllä kirjatut vinkit ovat peräisin suurostosten amatööriltä. (Oma alani ovat siis impulssiostokset, mutta olen vaihtamassa toimenkuvaani.) Olen kiitollinen kaikenlaisesta palautteesta, omista kokemuksista, korjauksista esitettyyn jne.

Pyykkivuoren purku

2009-11-20T23:38:00.003+02:00

Tämän viikon tavoitteeni on ollut nähdä viimeistään sunnuntaina pyykkikorini pohja. Se olisikin ensimmäinen kerta noin puoleen vuoteen. Ei niin, että pyykkihuolto olisi mielestäni erityisen vastenmielistä, ei suinkaan. Konehan pesee puolestani. Ja kuivaa, kuten jotkut vanhat lukijani tietävätkin (ja muille lisätietoa täältä). Mitä kone ei tee, on 1) täyty itsekseen, 2) kuivaa vaatteita sekä nopeasti että perusteellisesti ja 3) lajittele ja viikkaa kuivattuja vaatteita ja sullo niitä paikoilleen ahdistavan täysille hyllyille. Likaisesta ja puhtaasta pyykistä onkin meillä tullut enemmän kuin satunnainen smurffauksen kohde.

Liian tiuhaan ja liian pitkän aikaa sohvilla lojuvat pestyt pyykit saavat suhtautumaan arastellen vaatteiden pesemiseen. Uskaltaako aloittaa, jos vaikka homma jää jälleen kesken? Sitäpaitsi meillä pestään vaippoja noin joka toinen päivä, ja niistä syntyy jo kokonainen koneellinen. Kun vielä (laiskuuttani) poikkeuksetta kuivatan vaipat samassa koneessa, se pysyy varattuna useita tunteja. Pese siinä nyt sitten vielä vaatteita päälle! En mielelläni jätä konetta yksin pesemään, kuivaamaan kyllä. Kun vaippapyykki on pyörinyt, on usein todellakin aika siirtyä ulkoilmoihin tai rientää kohti jotain kalenterinvaltaajaa. Kun olen palannut kotiin, olen unohtanut kotona odottavan pyykkivuoren tai päättänyt kiillottaneeni kotiäidin sädekehääni riittävästi jo sillä, että olen saanut katraan ulos ja takaisin. Sitäpaitsi voisinko juuri palattuani olla varmakaan aikovani olla kotona niin kauan (no, puoli tuntia), että pikapesuohjelma on päättynyt?

Pyykinpesun kanssa käyty taistelu väistöliikkeineen on aiheuttanut sen, että vaikka homma pysyy oikeasti hallinnassa (pysyy pysyy, kyllä meillä vaatteita riittää!), en ole muistanut ajatellakaan korin pohjaa aikoihin; sen sijaan olen haaveillut kannen kiinnisaamisesta. Vuori on kasvanut korkeutta niin kuin Malminkartanon Jätemäki joskus muinoin, eikä asioita ollenkaan helpota se, että kori täytyy suihkuun mennessään siirtää pois siitä, missä se on pysyvästi hätäsiivottuna, siis suihkun alla. Siirto-operaatio ei yleensä onnistu sellaisella tarkkuudella, ettei lattialta joutuisi vielä jälkikäteen noukkimaan jotain, mikä yleensä vielä ehtii epähuomiossa kastua.

Tänään pyykkikorin kansi menee kiinni. Ei tee tiukkaakaan! Ei silti, monta koneellista on vielä pestävänä, eikä taloyhtiössämme noin periaatteessa saa käyttää pesukonetta sunnuntaisin. Niinpä huomiselle on hommaa. Siitä huolimatta tunnen ansaitsevani mitalin. Olen nimittäin purkanut vuorta myös karaisemalla itseäni sillä askarella, joka minusta on vaatehuollon vastenmielisimpiä ja josta tuli silloin pesukonetta hankkiessani kynnyskysymys: ripustamalla vaatteita kuivumaan, siis ihan telineelle.

Kun muutimme vanhasta kodista tähän uuteen, en ottanut mukaan pyykinkuivaustelinettä. Minähän ostaisin kuivaavan pesukoneen. Asiasta ei ollut epäilystäkään: ripustelu ei todellakaan tulisi kysymykseen. Käytäntö osoitti, että joskus ylpeydestä on nieltävä edes palanen, ja täten välittyköön kiitollisuuteni sitä tuntematonta naapuriani kohtaan, joka oli jättänyt jotakuinkin koossa pysyvän kuivaustelineen jätekatoksen metallinkeräysastian lähettyville. Sille mahtuu kuivumaan noin kaksi koneellista, paitsi jos olen sullonut koneen täydemmäksi kuin pikapesu sallisi (tapahtuu aina). Kuivausteline on toiminut tällä pyykkiviikolla makuuhuoneen uutena sisustuselementtinä ja kuivat pyykit vastaavasti sohvanpäällisten.

Hommahan toimii meillä niin, että kun kone on saanut tekstiilit kutakuinkin kuiviksi, sujautan luukun alle lasten muovisen kylpypaljun ja kauhon pyykit paljuun. Siinä! Sohvanpäällinen on toki nätimpi lastattuna siistillä paljulla, olkoonkin sen sisällä monenkirjavaa ja taatusti päivä päivältä ryppyisempää pyykkiä, kuin vaatteiden ryöpytessä vuolaana yli käsinojien. Hidas ja likapyykkivuorta kasvattava pesukulttuuri on sallinut puhtaan pyykin vuoren luonnollisen eroosion: aamuisin on ensimmäiseksi tutkittu, löytyisikö sille päivälle päällepantavaa tuosta kasasta vai ihanko olisi kaapille mentävä. Kun kasa on päivien mittaan hiutunut riittävän pieneksi, viimeisten vaatteiden siirtäminen kaappiin on ollut peräti kivutonta. Harmi, että tällä konstilla se korin kansi on pysynyt auki tai itse asiassa revähtänyt liitoksistaan ja kertaalleen ehtinyt pudota ja jäädä pesukoneen taakse.

Nyt siis olen joutunut petraamaan myös kuivan pyykin kaapittamisen kanssa. Täysin se ei ole onnistunut: sohvalla on edelleen jotain riepuja, jotka kaadoin siihen tänään paljusta tarvitessamme sitä lapsille saunaan. Kaiken kaikkiaan tulokset ovat kuitenkin olleet hyviä: viikon mittaan aika suuri osa vaatteista on osunut kaappiin asti (myönnän toki, että aamuisin edelleen tarkistetaan sohva ensin). Yllättävää kyllä selitys parempaan kaapitusasteeseen on pyykinkuivausteline. Siinä missä sen käyttö tekee märästä pyykistä hirvittävän paljon rasittavampaa käsiteltävää verrattuna siihen ylellisyyteen, että kone jyystäisi sen hitaasti mutta suhteellisen varmasti sekä kuivaksi että kutistuneeksi, vaatteet on helpompi nähdä ja poimia narulta kuin korista - ja ne ovat usein jonkinlaisessa järjestyksessä jo valmiiksi. Minun tapauksessani mukavaa on sekin, että pyykkiteline on väliaikaismajoituksessa makuuhuoneessani, jossa sijaitsevat myös omat vaatekaappini. Ahkeruus yhdessä asiassa helpottaa laiskottelua toisessa!

Jos narukuivatus sujuisi alle vuorokaudessa silloinkin kun tilanpuutteen vuoksi olen joutunut ahtamaan liikaa liian paksuja vaatteita liian lähekkäin, voisin alkaa narukuivattaa enemmänkin. Tähän ei liene kuitenkaan tarvetta. Uhoan nimittäin nyt tässä, että huomenna näkyy se kuuluisa pyykkikorin pohja. Sitten kun näkyy, en anna kertyä kuin päivän-parin vaatteet kerrallaan. Ja ne ehtii hidas koneeni kuivattaakin. Täytynee alkaa valita, mitkä kaksi vaatekertaamme alkavat pian pyöriä rinkiä päälle, pyykkikoriin, koneeseen, sohvalle, päälle...

Pikkuostokset marketista eli lähtölaskenta shoppailuttomaan viikkoon

2009-11-17T13:10:00.003+02:00

Olen innostunut erilaisista viikon projekteista. Seuraava tulee todellakin tarpeeseen.

Kävin Prismassa ostamassa vähän jotain, mitä kaapista puuttuu: maitoa, jogurttia, soijajauhoa, kookosmaitoa, hammaslankaa ja Veet-karvanpoistoliuskoja (jotain ylellistä pitää mammallakin olla). Kaikki omasta mielestäni tarpeellista ja harkittua, yhteishinta arviolta 18 euroa. Miten voi olla, että lasku oli 29 euroa?

Syyhän on toki se, että mukaan tarttui myös vehnäleseitä, puoli kiloa maitorahkaa, kookoskermaa, kosteuspyyhkeitä, meikkisieniä, tummaa pikariisiä ja rooibos-teetä. Kaikki tämäkin mielestäni tarpeellista, ja turhamaiset meikkisienet voi perustella sillä, että olen ostanut sellaisia viimeksi noin kymmenen vuotta sitten ja kitkutellut niillä. Kosteuspyyhkeitä eivät kaikki tarvitse, mutta arvelin ne vaippaikäisen kanssa touhutessa järkeväksi hankinnaksi. Olen ostanut paketillisen viimeksi arviolta vuosi sitten. Lisäksi valitsin tuotteet ryhmänsä edullisesta päästä.

Ei kai siinä mitään, että kaupasta tarttuu mukaan muutakin kuin aluksi suunniteltiin, mutta kun sellaista tapahtuu kovin usein. Kotivoittoisen päivän päätteeksi mieli tekee tavan takaa lähteä vaikka maitoa ostamaan, jotta vähän saamme iltakävelylle motivaattoria. Esikoiselle pitää joskus tuolloin luvata kaupasta jotain houkuttelevaa, jotta reissu ylipäänsä saadaan toteutetuksi ilman äärimmäistä hermojen pingottamista. Kun kuljemme sinne maitohyllylle ja sieltä sitten sille hyllylle, mistä esikoinen sen oman pienen juttunsa saa hakea, muistan, mitä kaikkea puuttuukaan: hedelmiä, jauhoja, ai mutta otetaanpa terveysvaikutteista tummaa suklaatakin... Lasku yleensä puhuu puolestaan.

En tarvitse niin paljon ruokaa. En tarvitse ihan niin laajaa kirjoa erilaisia aineksia, joista valmistaa ruokaa. Kookosmaito riittää, kookoskerma on jo turhaa ylellisyyttä (jossa sitäpaitsi on on näköjään rasvaakin vain viisi prosenttia enemmän, eli valmisteilla ei juuri ole eroa). Jogurtti riittäisi, maitorahka on vain ylimääräinen kiva. Meillä on jo ties mitä moniviljajauhoja, joten vehnäleseetkin ovat tavallaan tarpeettomia. Muistanko edes, mitä kaikkea kaapistamme löytyy? Osaanko käyttää niitä? Niin ja ehdinkökään käyttää, ennen kuin madot ja kuoriaiset tulevat syömään ne suihinsa?

Ostokrapulaa kokien päätän täten toteuttaa viikon ilman ostoksia. Jos tulee tarpeeseen, pyydän jotakuta muuta hakemaan kaupasta maitoa, jos se loppuu kesken kaiken. Muuta ei tarvittane. Aion siis tämän viikon loppuun mennessä shopata kaiken, mitä viikoksi todella tunnen kaupasta tarvitsevani, ja siinä sitten se. Toki tässä hiukan helpottaa se, että olen ensi viikon lopussa menossa pariksi päiväksi kuvataideterapiaseminaariin, ja siellä olen täysihoidettu. Tämä helpotus koskee kuitenkin vain perjantai-illan ja sunnuntain välistä aikaa.

Nyt kaipaisin vinkkejä siihen, mitä kannattaisi varata viikoksi kaappiin. Siis mitä järkevää? Aion vältellä ostohoukutuksia, joten ylilyöntejä ei tehdä edes valmisteluvaiheessa. Listaan alle muutamia elintarvikkeita, joita ainakin pitäisi varata riittävästi. Otan kiitollisena vastaan lisävinkkejä.

* maitoa monta litraa
* jogurttia
* jauhoja leivontaan
* kananmunia
* hedelmiä

Siinä olikin kaikki, mitä tulee äkkiseltään mieleen. Tästä se juuri huomataan, miksi kaupassa käy niin kuin käy: lähden sinne hyvin impulsiivisesti ja muistan vasta kotona, mitä kaikkea hyödyllistä en sitten tullut ostaneeksi sen listan ohi paisuneen kuorman joukossa. Nytkin mietin, olisiko vielä pitänyt ostaa mustikoita. Vai olikohan niitä valmiiksi pakastimessa... Tällä kertaa taidan tarkistaa ensin.

Viime hetken smurffaus

2009-11-14T06:46:00.003+02:00

Sain eilen ihan livenä kiitosta tämän sivun laidassa (kelaa tarvittaessa alaspäin) olevista siivousohjeista. Mielessäni on Anton synttärijuhlallisuuksista oppineena ollutkin, että pitäisi tässä lisää pureutua aiheeseen pikasiivoaminen vähällä ajalla eli juuri ennen vieraiden saapumista, kun kaikki näyttää edelleen epätoivoisesti vaiheessa olevalta. Aiheesta on kirjoitettu silloin tällöin kodinlehdissä, mutta vinkit à la meidän residenssi ovat vielä ylöskirjaamatta.

No niin, pikasiivouksen ohjeet on siis jo annettu. Ei aika riitä siihenkään? Liikaa rojua? Näin oli meillä, vaan nytpä se roju on smurffattu (ystäväni käyttämä termi, joka tarkoittaa taianomaista toimittamista katseluetäisyyden ulkopuolelle mutta tavalla joka saa oikeat järjestyksen ystävät kiemurtelemaan epämukavuuden tunteesta). Kaikki mukaan smurffaamaan!

Aloitetaan siitä osuudesta, jonka kaikkein vähiten haluaisin joutuvan katseiden alaiseksi. Se on likaiset pyykit ja astiat. Likapyykkiä varten on tietenkin pyykkikori. Itse pyykkikorin voi ainakin meillä siirtää suihkun alle verhon taakse. Hoidettu! Kun kaikki ei kuitenkaan mahdu koriin, osan pyykistä voi sulloa pesukoneeseen. Kuinka luontevaa! Jos aika ei riitä koneellisen pesemiseen eikä mekkalan takia halua pesukoneen käyvän happeninkien aikaan, ei toki kannata käynnistää konetta.

Likaiset astiat eivät ilahduta silmää. Ne kannattaa kerätä yhteen pisteeseen. Oletetaan, että aika ei riitä tiskaamiseen eikä astioita ihan välttämättä tarvita kekkereillä. Astianpesukone tulee apuun: sinne mahdutettakoon kaikki mahdollinen ja mahdoton. Tuskin kukaan tietää, onko kone tyhjä vai täysi ja täynnä likaisia vai puhtaita, joten melua välttääksemme jättäkäämme ohjelma käynnistämättä. Jos astianpesukonetta ei ole, astiat voi pakata tiskialtaaseen mahdollisimman tiiviisti ja kuorruttaa komeuden viehättävällä liinalla tai nurin käännetyllä pesuvadilla. Kukapa tietää, vaikka siellä kohoaisikin pullataikina?

Sohvanpäällinen täynnä puhdasta pyykkiä, joka ei ole löytänyt tietään vaatekaappeihin? Minulla on tarkoitukseen ihan kankainen kassikin, mutta h-hetkellä se on hukassa. Mustia jätesäkkejä onneksi löytyy. No, vaatteet voivat odottaa kaapittamistaan vielä muutaman tunnin lisää. Säkkiin ja vaatehuoneeseen. Noin!

Entäs pahvilaatikot, joissa purkamatonta tavaraa puoli vuotta aikaisemmin koetun muuton jäljiltä? Löytyykö kellaria, vaatehuonetta tai kaappia, josta voi heittää jotain roskiin? Itse ratkaisin monilaatikko-ongelman yllättävän helposti: pari yläkaappia olivat melkein tyhjiä, vain muutama pois toimitettava lampunvarjostin siellä haittasi operaatiota. Ne oli helppo mahduttaa vaatehuoneeseen, jonka lattialla muuten on minua korkeampi kasa pahvilaatikoita, muovikasseja, imureita, höyrymoppeja, turvaistuimia...

Lelut ovat siitä käteviä, että niille on noin karkeasti ottaen yksi ja sama osoite: lastenhuone. Niinpä siivoaminenkin on näppärää. Lisäksi jo lelujen luonne tulee tässä apuun: monella lapsella on yksi tai useampi ostoskärry tai taaperokärry tai peräti auto, jonka takakonttiin voi mahduttaa tavaraa. Myös nukenrattaat tai -vaunut käyvät. Lelut hoituvat kätevästi perille parilla kärräyksellä. Nyppimishimoa ei kannata liikaa toteuttaa lastenhuoneen puolella, etenkään jos tulossa on lapsia. Lelut pariin isoon koriin niin että imuri voi skannata huoneen ilman ainakaan suurempaa hävikkiä; kukaan ei tule tietämään, mikä oli lajittelun aste ennen kuin vieraat omien lasten johdatuksella huiskivat kamat jälleen levälleen.

Aina on aikaa nostaa kirjat hyllyyn. Jos ei ole hyllytilaa, toteutetaan kirjanvaihto-operaatio: pöydille lojumaan kirjoja, joita vierailijat saattaisivat mielellään selata, ja sen sijaan hyllyyn rakennustekniset ja kaunokirjalliset tuotokset ja ennen muuta kansiot, jotka sisältävät työ- tai opiskelumateriaalia.

Ajelehtivan roinan (toivotaan nyt, että sitä olisi mahdollisimman vähän) voi tietenkin sulloa laatikkoon tai vaikkapa muovikassiin, jonne se unohtuu kemujen jälkeen. Sitten käsiksi imuriin, jolla käydään läpi ainakin tärkeimmät paikat, ja lattiasta rätillä isoimmat tahrat. Ei niin paljon, että sitä varten kannattaisi kaivaa esiin höyrymoppia tai muutakaan TV:stä tuttua. Naulakkoon sopivasti lisätilaa sullomalla joitakin takkeja kaappiin. Vessanpönttö ja lavuaari siistiksi. Vessaan ja eteiseen kannattaa satsata erityisesti, mutta pinttyneen pöytäpinnan voi peittää kauniilla liinalla. Tunkkaisimpiin tiloihin pieni suihkaus sitruunantuoksuista puhdistusainetta.

Meillä selvittiin suunnilleen edellä kuvatulla smurffauksella. Tässä kuitenkin jatkovinkkejä tavaran hätäpiilotukseen:

* Sängylle päiväpeiton alle saa mahtumaan pyyhkeitä, päiväpeittoja, vaatteita, takkeja... Mitä vain, mikä ei kahise tai rapise päälle istuttaessa - ja niin, mene rikki, ellei se ole toivottavaa.

* Jos laatikoita kerta kaikkiaan jää vapaasti lojehtimaan, niistä voi tehdä pikkupöydän: tarvittaessa jokin levy päälle ja upea liina kääntämään häpeäpilkun kodin ylpeydeksi.

* Voipa miettiä sitäkin, voisiko jokin rojulta tuntuva esine toimia koriste-esineenä tai peräti keskustelunherättäjänä. Minä esimerkiksi en pääse eroon valtavasta muovisesta lampunkuvusta, joka on seurannut minua viitisen vuotta. Tuolla se makailee hyllyn päällä lakanneena hakemasta omaa paikkaansa. Lampunkupuun kuitenkin liittyy oma mahdollisesti mielenkiinnoton tarinansa, jonka voi tuoda esiin aina tilaisuuden kutsuessa.

Kakkua neljävuotiaalle

2009-11-11T17:48:00.005+02:00

Esikoinen otti ja täytti neljä, miettii haikeana äiti, joka vielä muistaa neljän vuoden takaisen haravointivillityksen. Kova oli kiire silloin päästä eroon pallomaisesta olemuksestaan, mutta nyt tuntuu siltä, että totta se mitä sanotaan: kovin nopeasti se vauva- ja pikkulapsiaika jää taakse.

Antto sai itse ideoida kakut. Sukulaisten kanssa syötiin puuta, jossa on maja. Sokerikakun täytteenä oli Pätkis-moussea. Antto askarteli itse sinisen etanan puun oksistoon.

Kaverikekkereille (toisille sellaisille, juhlimme aika moneen otteeseen) Antto toivoi Kunkku-kakkua. Kiireessä en nyt ruvennut miettimään, mistä saisin vakuuttavan takasiivekkeen tms. autoon, jos tekisin itse kakusta auton muotoisen. Siksipä helppo ratkaisu: marsipaaniin vain Kunkku-auton kuva, joka on toteutettu erivärisillä marsipaaneilla. Tämän kakun täytteenä oli stracciatella- ja vadelmamoussea.

Aarteenetsinnän väliraportointia

2009-11-01T00:24:00.002+02:00

Julkaisin heinäkuussa alla olevan aarrekartan, jonka kautta pyrin hahmottamaan unelmiani ja etsimään keinoja niiden toteuttamiseksi:

Tuntuu siltä, että aarrekartta ohjasi jollakin tavalla minua pohtimaan, mitä todella haluan ja miten se voi toteutua elämässäni jo nyt. En raportoi tässä kaikkea heinäkuun ja lokakuun lopun väliin mahtuvaa elämän kiemuraisuutta, mutta tässä kuitenkin päällimmäiset ajatukset karttani näkökulmasta.

* Kerroin etsiväni elämäntoveria. Tavallaan tämä etsintä on yhä ajankohtainen, tavallaan ei. Huomaan, että on hyvinkin mahdollista löytää ihminen, jonka kanssa jakaa kaikki vastaan tuleva. Toisaalta huomaan, että tulen toimeen ja viihdyn itseksenikin. Painetta tämän asian kanssa ei ole.

* Kaipasin omaa paikkaa. Totta, minua häiritsee edelleen se, että asun vuokralla. Haluaisin maalata keittiön seinän terrakotan väriseksi, jos joku päivä minusta siltä tuntuisi. Haluaisin tietää, että voin asua tässä niin kauan kuin haluan eikä vain vähintään puolta vuotta eteenpäin tai mikä lieneekään lakisääteinen irtisanomisaika, jos sellainen tilanne joskus tulisi vastaan. Huomaan kuitenkin, että viihdyn juuri tässä. En ole ihan juurtunut, mutta kotiutunut olen. Asunto on ihana, sijainti hyvä ja lähellä hyviä ihmisiä. Minulla on ympärillä omat tavarani ja mahdollisuus sisustaa ja luoda ympärilleni sitä mitä haluan. Osaan myös ottaa ilon irti siivoamisesta ja aion oppia hyväksi roinanraivaajaksi (taas).

* Kirjaprojektit ovat jollakin tavalla lähdössä liikkeelle mutta liian hitaasti. Olen luvannut, joten tehtävä on. Lasten kuvakirjaan on tekstit jo olemassa, mutta aion muuttaa niitä hieman. Kuvakirjassa vain pitäisi olla kuvat. Painiskelen nyt parin pulman kanssa, mutta ne ratkeavat. Toinen kirjaprojektini ei tahdo kovasti edetä, mutta sitä on mahdollista työstää pala sieltä ja toinen täältä, joten ajan kanssa ehkä. Pääasia on se, että tiedän voivani saada tulosta aikaan. Mieli on toiveikas.

* Näyttelytyöt, hohhoijaa. Niitä on hienoa päästä tekemään, mutta juuri parhaillaan pähkäilen erään työn käytännön toteutusta. Ratkaisun löydettyäni tartun heti toimeen - tartunhan? Joka tapauksessa kuvataide on minun juttuni, ja siitä oivalluksesta voi olla iloinen. Yksi teos on tässä aarrekartan laatimisen jälkeen valmistunut, ja se on ollut parin vanhemman kanssa Kostromassa saakka. Odottelen kuvia näyttelystä.

Näin siis mitään järisyttävää ei ole tapahtunut, mutta se että olen kirjannut ylös haaveitani ja pääsen tässä toteamaan jotakin pientä edistystä tapahtuneen, jos nyt ei itse asioiden vaan asenteeni suhteen, on lohdullista. Ehkä puolen vuoden kuluttua aarrekarttani näyttää jo ihan toisenlaiselta. Tai ehkä jossain vaiheessa kokoan näytille löytyneet aarteet.

Kuinka minusta melkein tuli suutari

2009-10-29T22:58:00.009+02:00

Punaiset saappaani. Ne tulivat entisen puolisoni vinkkauksesta vastaan Trendi-kengästä joskus aikana ennen esikoisen syntymää tai niillä main. Maksoivat siellä kympin, vielä vähemmän kuin ehkä viikkoa aiemmin ostamani toiset punaiset saappaat. Olivat ihanat, lähtivät kotiin mukaan.

Muistan, että ystäväni pisti punaiset saappaat merkille, kun joskus paheellisesti kopistelin niillä sisällä malttamatta riisua niitä astuttuani metrin säteen päähän ulko-ovesta - nykyisessä kodissani muuten kengillä kopistellaan niin pitkälle kuin halutaan paitsi pahimmilla kurasäillä. Oli kiva olla joskus jotain värikästä, syksy ja kevät kun ovat yhtä kulahtanutta harmaata, sää vuoronperään lupausta ja pettymystä.

Tänä syksynä räväkkyys on tarpeen. Ei elämä väritöntä ole, mutta täytyy pitää varansa, ettei itse harmaannu ympäröivän kakofonisen kirjavan arjen keskellä. Syyskenkien kaivaminen kaapista esiin teki ensin iloiseksi: hei, minulla oli nämäkin saappaat. Sitten tunnelma muuttui: niin mutta näistähän olivatkin pohjat puhki kuluneet!

Näin nimittäin oli parin vuoden kuluessa päässyt käymään: jo alun alkaen hyvin ohuesta kumista valmistettu pohja oli monin paikoin antanut periksi askelten alla ja alkanut sitten vuotaa kunnolla. Pari kokeilukertaa paljasti, että kengille olisi tehtävä jotakin, ellei elätellyt haaveita täysin sateettomista syksyistä ja kuivista teistä ilman tarvista loikkia lasten perään nurmikoille tai muihin kosteikkoihin.

Kotikaupungissani toimii kyllä suutari. Siis yksi. Kerran vein hänelle kenkiä, jotka herättivät ilmeistä huvittuneisuutta, vaikka no, mielestäni kyseessä olivat melko tavalliset kengät. Ei minulla ole kuin tavallisia kenkiä, ehkä nyt ottamatta lukuun näitä punaisia saappaita. No, vähän rikkinäiset olivat toki. Pyysin liimaamaan pohjan takaisin kenkään ja kysyin, saisinko jonkin kuitin, jota vastaan tulla hakemaan jalkineitani. Suutari ja takanani jonossa seisova mies naureskelivat sille mahdollisuudelle, että joku kävisi ne sieltä vohkimassa. Poistuin naama punaisena ja savupilvi pääni päällä palatakseni turhaan hakemaan kenkiä päivänä, jolloin niiden olisi pitänyt olla valmiina. Seuraavana päivänä ne olivat kyllä valmiit mutta vähän tökerön näköiset. Se ei ole ainoa käyntini ko. suutarilla. Kerran toinen uusista autotallin avaimista avasi autotallin oven ja toinen - no, en tiedä, olisiko se ehkä käynyt jonkun toisen autotalliin?

Nyt siis olin sen todellisuuden edessä, että punaisille saappailleni oli tehtävä jotain. Voisin viedä ne suutarille ja miettiä, nauraisiko hän kymmenen euron halpiskengilleni kenties yhdessä jonkun paremman asiakkaan kanssa, tai keksiä vaihtoehtoisen strategian. Ero tai jokin elämättä jäänyt on herättänyt minussa jonkinasteisen tee-se-itse-naisen. Kenkien korjaaminen ei voi olla mikään vaiva, ongelmasta puhumattakaan. Niinpä kävin etsimässä pohjaan sopivaa kumia marketista. Ei löytynyt.

Tarjoustalon rautapuolelta löytyy, tiesin varmasti ja suuntasin sinne. Kumiin passeli liima löytyi. Autotarvikeosastolta käteen osui pari roiskeläppiä. Aikamoinen liukuesteraidoitus, mietin tyytyväisenä ja suuntasin kassalle makselemaan reilun viidentoista euron ostostani. Säästäisin huikeasti, tai ainakin vähän, tai jos vaikka en säästäisikään, tekisin ainakin itse.

Leikkasin roiskeläpistä kengänpohjien ja -kantojen muotoiset kappaleet ja odotin hyvää hetkeä liimata ne paikoilleen. Sen pitäisi olla hetki, jolloin lapset olisivat poissa. Homma piti hoitaa parvekkeella voimakkaan liimankäryn vuoksi. Muutenkaan ylimääräisiä vipeltäjiä ei lähettyville kaivattaisi h-hetkellä. Lopulta tilaisuus koitti ja aloin liimata. Liima ei kuivunut. Tai kuivui, luultavasti, mutta kauan sen jälkeen, kun kengänpohjia krampissa puristaneet käteni olivat pyyhkineet liiman pois ja todenneet, että jos vaikka turhan jäykästä kumista leikatut kappaleet saisi pysymään paikoillaankin, reunoja en saisi millään siisteiksi.

Jokusen päivän nielin tappiotani. Sitten nieleskelin häpeääni, sillä olin päättänyt kiltisti kiikuttaa kengät suutarille ja näyttää liimaiset saappaanpohjat. Lisäksi kengät tosiaan olivat kympin kengät, joille voisi jo sinälläänkin helposti nauraa. Suutari oli kuitenkin peräti ystävällinen. Jotain soperrellessani hän sanoi, että kalliissa kengissä maksaa yleensä vain merkki (enpä kyllä tästä mene aivan takuuseen) ja että kyllähän saappailleni jotain voisi tehdä. Hän voisi kiinnittää uudet puolipohjat ja kantalaput (yhteensä 25 euroa), ja voisin ostaa kenkiin nahkapohjalliset marketista viidellä eurolla.

Työtä käskettyä, ja seuraavana päivänä kenkäni olivat, jos kohta eivät tosiaankaan kuin uudet, ainakin erittäin käyttökelpoiset. Ja jälleen vältyimme kasalta jätettä korjaamalla vanhaa. Unohdetaan tässä yhteydessä kengänpohjan muotoiset roiskeläpät, jotka haisevat kummalliselta parvekkeellamme - ehkä niistä voi vielä askarrella jotakin. Unohdetaan myös se tyytyväisyydentunne, jonka koin aikanaan tehdessäni hyvän ostoksen: kengät vain kympillä. Opin suutariharjoituksestani ainakin sen, että seuraavan kerran valitsen potentiaaliseksi kengänpohjaksi ohuempaa kumia ja liimaksi jotain, mikä kuivuu samalla viikolla kuin sitä levitetään. Ehkä toisaalta lestissään voisi pysyä nimenomaan suutari ja minä puolestani keskittyä johonkin muuhun, vaikkapa sukkien neulomiseen.

Apinahommat vaihtoon

2009-07-19T13:04:00.005+03:00

Huokaus. Niitä projekteja, jotka aina odottavat mutta herättävät lähinnä syyllisyydentunteita osuessaan näköpiiriin. Kuten esimerkiksi se surullisenkuuluisa olohuoneen lamppu, josta olen jo pariin kertaan täällä maininnut: punontatyö etenee hitaasti eli ei ollenkaan. Kuitenkaan homma ei ole vaikea, vaan kuka tahansa vähintään kahdeksalla sormella varustettu aikuisihminen osaisi jatkaa siitä, mihin minun kärsivällisyyteni on lopahtanut.

Mietin, voisiko ikuisuusprojektien ikävyyttä vähentää sälyttämällä ne toisille. Haluaisiko joku auttaa minua punomalla tuota lamppua, vaikka vain sentin tai pari eteenpäin? Vastineeksi lupaan omia jonkin sellaisen rästiin jääneen apinahomman, joka tuuraajaltani jää muussa tapauksessa tekemättä mutta joka on kuitenkin mammalomalaisen ÄO:lle sopiva.

Muistin virkistykseksi alla kuva lampusta lähes nykytilassaan.

Unelmia aarrekartalla

2009-07-18T00:20:00.005+03:00

Sekä äitini että hyvä ystäväni Halpa remppa ovat vakavasti kehottaneet minua laatimaan aarrekartan. Ideana on jäsennellä unelmiaan kuvamuodossa. Molemmat ovat kertoneet vakuuttavasti kartan toimivuudesta: unelmat ovat toteutuneet, ehkä hiukan alkuperäisajatuksesta muuntuneina mutta kuitenkin täysin tyydyttävästi. Kokeillaanpa siis! Kuva puhukoon valtaosin puolestaan, mutta siltä varalta että se ei oikein aukene, unelmiini kuuluu seuraavaa:
* minä onnellisena, rakastuneena (takana epämääräisenä hahmona rakkauden kohde)
* iloiset lapset mukana kaikessa mitä teen
* paikka jonka koen kodikseni
* pari kirjaprojektia joskus toteutuneena
* seuraava yksityisnäyttely
Paljon haaveita jää tämän kartan ulkopuolelle, mutta en halunnut tuottaa enää tämän sekavampaa jälkeä.

Kuvan saa klikkaamalla hiukan isommaksi, jolloin on toivoa, että osan teksteistä pystyy lukemaan.

Rojunraivaustehtävän jälki/välipuintia

2009-06-25T22:14:00.004+03:00

Meni huominen ja pari muutakin päivää. Saatiin nostetuksi valaisimen retkahtanut osa, puretuksi rottinkikori, punotuksi kattolamppua hiukan, siirretyksi puolivalmiita ja valmiita tekeleitä puoli metriä, tyhjennetyksi lankalaatikko muihin laatikoihin ja ihmetellyksi, miten valokuvat saisi seinälle, keksimättä ratkaisua. Hälyttimet ovat yhä huoneessa ja seinää vasten nojaavia kovalevyjä naamioiva kangas vaihtamatta. Huone näyttää suunnilleen samalta kuin ennen raivausta, mutta voin olla tyytyväinen siihen, että lamppu kuitenkin on kunnossa jälleen ja olohuoneenkin valaisinprojekti lähtenyt uudelleen käyntiin. Muutosta se on hidaskin muutos! Jos punon uuteen valaisimeen yhden kierroksen joka päivä, se on valmis jo tämän kesän aikana, ainakin melkein.

Rojunraivaustehtävä

2009-06-21T22:07:00.004+03:00

Kamaa, sitä kertyy sisään ovista ja ikkunoista. Ei siinä mitään, hyvä kun on asuttua, mutta - tiedätte. Kama ei ikäpäivänä päädy järkevälle paikalle vaan jää vellomaan mihin sattuu, jolloin siitä on todellakin kaikkea muuta kuin silmäniloa eikä sen puoleen muutakaan iloa.

Rojunraivaushaasteita on ollut asialle omistautuneilla nettisivustoillakin, mutta laadin tähän omani. Tehtävän tulee olla riittävän yksinkertainen ja nopea toteuttaa, jotta se ei jää roikkumaan tai puolitiehen. Koko huonetta, saati kämppää ei ole tarkoituskaan saada siistiksi, mutta toteuttamalla rivakan pikaraivauksen vaikkapa aina silloin tällöin tulee ehkä kuopaisseeksi niitä pohjamutia, joihin ei normaalin viikko- tai satunnaissiivouksen yhteydessä ulotu. Tässä säännöt:

1. Valitse huone. Ihan huvin vuoksi ja myös saadaksesi enemmän näkyvää aikaan toteuta tehtävä yhdessä huoneessa kerrallaan. Minä valitsen makuuhuoneen.

2. Siirrä omille paikoilleen neljä esinettä. Minä siirrän paikoilleen nämä: gesso- ja sisustusmaalipurkit, pohjustetut valokuvat, nettikauppaa varten väkerretyt prototyypit ja neulekoneen lankoja sisältävän laatikon.

3. Valitse kolme pois heitettevää, annettavaa tai jonnekin kauas varastoitavaa esinettä ja hankkiudu niistä eroon. Minä valitsen lainassa olleen Angel Care -hälyttimen (palautetaan), itkuhälyttimen (säilötään) ja parhaat päivänsä nähneen, lue: loppuun käytetyn rottinkikorin (kierrätetään).

4. Korjaa kaksi asiaa, jotka ovat vinksallaan. Minä aion siirtää kattovalaisimesta alas liukuneen yläkotelon tai minkä lienee takaisin katonrajaan sekä etsiä nätimmän kankaan peittämään seinää vasten nojaavia isoja kovalevyjä.

5. Toteuta loppuun yksi keskeneräinen projekti. Minä teen loppuun, lopultakin, se olohuoneeseen tulevan kattovalaisimen, joka on lojunut makuuhuoneessa iät ja ajat.

6. Ihaile huonetta, jossa on ainakin muutama silmää häirinnyt seikka vähemmän. Tulee tapahtumaan meillä mutta huomenna vasta.

Ikuinen ystävä

2009-06-20T21:03:00.004+03:00

Kilpikonnien pitäisi kaiken ymmärtämäni mukaan elää hyvässä hoidossa satavuotiaiksi, mutta niin kävi, että tämä juhannus sujui osittain surullisissa merkeissä: entinen puolisoni soitti aamulla ja kertoi, että Iku, nuorempi konnistamme, oli yön aikana kuollut. Ikulla oli ollut pientä vaivaa muutama päivä sitten, jolloin sitä oli käytetty eläinlääkärissä ja sen jälkeen asianmukaisesti lääkitty, ja vaiva oli helpottanut. Janne oli oikein tyytyväisenä vielä eilen todennut, että konna oli ollut oikein reippaan näköinen. Ja sitten kuitenkin näin.

Kilpikonna vain, moni ehkä ajattelee, ja enhän edes asunut samassa osoitteessa. Kuitenkin on surullinen olo. Kilpikonnat eivät ole seuraeläimiä, ja etenkin lasten synnyttyä tuntuu siltä, että ne ovat todellakin jääneet aika lailla vaille suurempaa huomiota, mutta hoivattavaan syntyy suhde. Muistoja on monia: Iku meille tullessaan, se oikein kiinnitti huomiota, miten reipas ja utelias konna meille tuli. Käytiin lääkärissä, madotettiin, todettiin luultavasti tytöksi, mikä tuntui kivalta, jos vaikka munia tulisi. Nimi keksittiin Don Rosan Sammon ryöstö -tarinasta, jossa Aku ja kumppanit seikkailivat Kalevalan maisemissa ja tapasivat mm. merihirviö Iku-Turson. Silloin pienenä säikähdettiin, kun Iku söi terraarion pohjamateriaalina käytettyä puuhaketta, mutta eläinlääkäri määräsi parafiiniöljyä ja siirryttiin muihin materiaaleihin, ei sen kummempaa. Niin ja kova syömään Iku oli myös, kaikki upposi. Eläinlääkärikin oli juuri äsken todennut sopivan painoiseksi. Nopeasti kasvoi ohi Dinon, tosin tyttökonnat tuppaavat olemaan painavampia. Kun Dinon ahdistelut kävivät toisinaan häiritsemään Matamia, se puski Dinoa voimain takaa terraarion laidasta laitaan.

Joskus kuitenkin Dino oli tervetullutkin siihen kuhertelemaan. Muistan, kuinka kerran siirsin Ikua ulkoterraarioon ja säikähdin, että sillä olisi jokin suolisto-ongelma tai vastaavaa, kun hännän tyvi näytti jotenkin ärtyneeltä. Kuitenkin kävi mielessä, olisiko mahdollisesti jotain muuta, ja tarkistin terraarion. Uhhuh, siellä oli siististi vierekkäin kaksi kilpikonnanmunaa! Ne olivat kauan aikaa kellarissamme, ja jännäsimme, mahtaisivatko konnat lisääntyä ennen meitä, sillä odotimme esikoistamme parhaillaan. Harjoituskappaleita olivat kuitenkin nuo yksilöt, tai sitten haudonta vain epäonnistui.

Miten ohut elämänlanka onkaan, ja mysteeri etenkin noin tuntemattoman eläimen ollessa kyseessä. Elämän suhteen tilanne taitaa olla joko-tai. Virkeä eilen ja eloton tänään. Kyyneleet ovat valuneet vuolaasti ja kaipuu on suuri, ei niin että oikeasti voisin sanoa nyt tähän elämäntilanteeseen kaipaavani lemmikkieläimiä, mutta jokainen lemmikinomistaja tietää, miltä tuntuu kuulla, että rakas perheenjäsen (tai entinen) on nukkunut pois. Ei niinkään, että olisin mitenkään erityisen eläinrakas, mutta ne omat ovat eri asia. Ja vielä kun on nuori konna kyseessä. Miten hallitsematonta elämä onkaan!

Janne sanoi hautaavansa Ikun puutarhaan. Minä tein ikkunalle pienen muistelupaikan, jossa valokuva Ikusta jälleen kerran hyökkäämässä Dinon ohi salaattiapajille sekä kilpikonnan muotoinen savilyhty (lahja Piia-ystävältäni) ja siinä tekotuikku, lapsiperheen ykköskynttilä. Antto katsoi kuvaa ja kyseli, ja sitten hän sanoi: "Minä pidän hirveästi Iku-kilpikonnasta." Lepää rauhassa, Ikuinen ystävä.

Laiskuri lappaa kakkua

2009-06-09T22:42:00.005+03:00

Kuhnaileva päivittelijä kompensoi uutteruutensa puutetta lisäilemällä kuvia ajat sitten syödyistä kakuista.

Ensimmäinen yksilö on toteutettu Halvan Rempan esikoisen toivomusta mukaillen. Mukaillen siksi, että ihan varma en ollut etukäteen saamastani "speksistä", joka oli jotain siihen suuntaan kuin "prinsessarallipoliisi". Kakussa jättikokoiset prinsessat katselevat, kuinka poliisiauto ajaa takaa ralliautoa - tai sitten normaalikokoiset prinsessat ihmettelevät miniatyyriautoja. Kävi jokin harmittava takaisku, jonka vuoksi en päässyt viemään kakkua itse synttäreille, mutta juhlistimme tyttöjä hieman myöhemmin meillä. (Onneksi kukaan ei huomaa lautasen suttuja!)

Nallekakun pohja on valmistettu nallekakkumuotilla - yritykseni käyttää pohjassa täysruokosokeria ei ollut kovin onnistunut. Tämä oli tarjolla muistaakseni silloin, kun kaverit kävivät onnittelemassa Aaronia.

Juhlin äitienpäivää oman äitini kanssa - toki myös lasteni, sisarusteni ja isäni. Vein mummolaan mukaan juustokakkua, jossa Maraboun minttukrokanttisuklaata mausteena täytteessä.

Aaron ja blogi - yksivuotiaat

2009-05-27T22:44:00.002+03:00

Meillä täytettiin huhti-toukokuussa vuosia. Ensin tuli kuluneeksi kokonainen kalenterin pyörähdys siitä päivästä, jolloin pienokaisemme Aaron syntyi. Muistan, kuinka hänet ojennettiin ensimmäistä kertaa syliini, pieni lämmin, sätkivä rääpäle, vaikka oikeastaan aika kookas olikin. On siinä iso poika jo, sanojakin vaikka kuinka, mutta ei vielä kovin pitkiä matkoja kävele. Nyt ikää on jo reilusti yli vuosi ja kuukausi. Blogilla sitä taitaa olla vielä hiukan vajaat vuosi ja kuukausi. Voi miten paljon siihen aikaan mahtuukaan, juttua elämän pienistä ja suurista asioista. Vuosi on tuonut paljon iloa mutta voi miten paljon myös tuskaa. Uusia harrastuksia ja vaikeutta pitää niistä kiinni, vähän liikaa hötkyilyä ja liian vähän pitkäjänteisyyttä. Kuitenkin on kaiken keskellä ollut mahtavaa, että blogi on kulkenut tässä rinnalla - aina sopivan hetken tullen on ollut paikka, johon tilittää. Kiitos ystäväni lukemisesta ja kommentoimisesta, niin täällä netissä kuin muuallakin! Jatkoa seuraa.

Minulla ei ole nyt tietokoneella kuvaa Aaronin yksivuotiskakusta, joka ei kovin kummoinen ollutkaan, mutta julkaisen tässä tilaajan luvalla toisen kahdesta kakusta, jotka tein Aaronin kaverin yksivuotisjuhliin.

Uusi ystävä

2009-05-26T20:28:00.005+03:00

Osa lukijoistani tietääkin, että minulla on uusi ystävä, tai vähän enemmänkin, itse asiassa. Olemme tunteneet toisemme jo vuosikausia, mutta varsinaisesti lempi leimahti vasta viime viikkojen aikana, jolloin opimme paremmin ymmärtämään toisiamme. Olenhan toki aina ollut kiinnostunut ystävästäni, mutta koska lähentymisyritykseni eivät ole mitään vastakaikua tuottaneet, suhteemme on jäänyt polkemaan paikoillaan. Kun sitten kerrankin näin todella vaivaa perehtyäkseni ystäväni aiemmin niin vieraaseen maailmaan, huomasin, että vähän mutkikkaan ulkokuoren alta löytyy oikeastaan aika luotettava, tunnollinen ja inspiroiva persoona. Jälkikasvua ystävälleni on siunaantunut runsain määrin, harmikseni ei vielä juurikaan minun kanssani, vaan edellisen ystävän, joka sattui olemaan mummoni.

Ai mitä ihmettä? No, toki paljastan ystäväni henkilöllisyyden. Sukunimi on Passap ja etunimi Duomatic, ja neulekoneiden maailmassa (samoin kuin autojen ja erilaisten vekottimienkin) tuo sukunimi tuppaa olemaan ensiksi lausuttava. Passap-neulekoneella mummoni raksutteli meille monet villapaidat ja -sukat (olkoonkin, että muistan erityisesti ne sukat, joihin käytetty lanka oli jotenkin melko kovaa ja raapivaa), ja kuten isäni, myös minä ja veljeni saimme sillä neulotut "tollot" unikaveriksemme, peukalottomat lapaset, joiden tehtävänä oli estää meitä raapimasta itseämme yöllä. Muistan, miten lapasilla raapimisen yrittäminen teki nukkumisesta niin viheliäistä, että ne oli pakko heittää syrjään keskellä yötä, jotta kahta kauheampi rapsutus pääsisi irti. Tollot ovat vieläkin minulla tallessa.

Lapsuudessa neuloin jotain sillä tavalla, että mummo aloitti ja minä sain huristaa niin kauan kuin lankaa riitti. Ei ongelmia. Vaan heti neulekoneen kotiuduttua aikanaan edelliseen asuntooni ilmeni, että asiassa on monta muttaa. Ohjekirjojen katselu ei auttanut - kamalaa sotkua tuli saman tien kun mitään yritin saada aikaan, vaikka säädöt olisivat mielestäni olleet kuinka mallikelpoisesti hyvänsä.

Muutama vuosi sitten eräs ammattilainen näytti, miten homma toimii, ja opinkin jonkin verran. Siinä kuitenkin lapsenhoidon ym. myötä unohdin totaalisesti toimimattoman neulekoneen arvoituksen ratkaisun, jotenkin se liittyi siihen, että säätöjen piti olla todellakin tietyllä lailla, mutta miten? Onneksi opettelutilanteesta oli video, joka auttoi minut alkuun, kun nyt jokunen viikko sitten aloin unelmoida toimivasta neulekoneesta. Kaikkia vastauksia en videolta saanut, mutta yllättäen aloin itse huomata, mikä rakasta Duomaticia missäkin tilanteessa risoi, joten hiljalleen aikaansaannokseni ovat kohentuneet huomattavasti. Olen lisäksi oppinut niitä vähän tuskaisempia ja nyhräämistä muistuttavia vaiheita, kuten kavennukset, enkä koe niitä enää ihan niin tuskaisiksi.

Mitä sitten olen saanut aikaan? Pienelle ystävälle tein hameen, johon tuli niin paljon virheitä, että ajattelin tuunata omaa tuotostani ja virkata kukkasia neuleeseen (liian tiukkaan vieläpä) jääneiden reikien päälle. Se savotta jatkuu yhä. Sen verran paksua neule tosin on, että jos vain päälle mahtuu vielä talvella, käynee silloinkin. Lisäksi olen tehnyt näin kesää vasten lähes kokonaan valmiiksi keltaiset lapaset esikoiselleni. Siinä sitä kavennusta tuli olan takaa harjoiteltua! Ja pienemmälle villaliiviä: muutaman epäonnistuneen koeversion jälkeen sain tehdyksi valmiin etukappaleen, mutta näyttää siltä, että liivi menee sittenkin jollekin pienemmälle lahjaksi. Arviointitaito on matemaatikon tärkein avu, kuten ala-asteen opettajani sanoi, ja matematiikkaa ja arviointiahan tuo on, silmukoiden laskeminen ja sitä rataa. Pääasia kuitenkin lienee se, että en välttämättä joudu enää rentouttavasti kilistelemään puikkoja ja saamaan valmista hitaasti mutta varmasti, sillä voin tuottaa nopeasti mutta suurella päänvaivalla ja monen manauksen saattelemana sinnepäin-tulosta, jonka lukuisat virheet ainakin toistaiseksi innostavat keksimään mitä mielikuvituksellisimpia neuletuunauksen muotoja ja ehkä jossain vaiheessa ajavat minut takaisin puikkoihin.

Eteenpäin elämässä

2009-05-07T21:37:00.006+03:00

Ja sitten selitykset: Kun jää pitkäksi aikaa päivittämättä, ei tiedä, mistä oikein aloittaisi. Olisi paljon kerrottavaa, eikä tiedä, mikä olisi ylitse muiden, mistä siis aloittaa. Entä onko tökeröä kirjoittaa kymmenen uutta juttua samalla kertaa, kun välissä on kuukauden tauko? Jostain on kuitenkin aloitettava.

Karkkilakkoiluraportti ensin: Näyttää siltä, että karkkilakko tai ennen kaikkea suklaan syömisen välttäminen vaikuttaa ihoon myönteisesti. Karkkilakon jälkeen iho oli hyvässä kunnossa, kunnes aloin taas syödä suklaata, jolloin iho alkoi kukkia entistäkin enemmän. Painoin lakon jälkeen täsmälleen saman verran kuin ennen lakkoa. Karkkilakon jälkeen herkut kuitenkin maistuivat erityisen hyvin, ja parin viikon päästä puntari näytti kaksi kiloa enemmän kuin lakon jälkeen! Kyseessä taisi tosin olla jokin piikki, sillä tilanne on siitä jonkin verran palautunut lähemmäksi aiempaa - synttäreitä ja muuta välissä. Varsinainen karkkilakko oli mielestäni yllättävän kivuton toteuttaa, mutta linjani ei tosiaankaan ollut tiukka: pannassa olivat vain karkit, muuta tarpeetonta vain vaihdettiin terveellisempään. Olokin oli aika paljon parempi. Vaan kyllä ne herkut sitten taas veivät mennessään, täytyy varmaan ottaa kohta sama uusiksi.

Mistä siis aloittaisin noin yleisesti ottaen kuulumiset? Ainakin minusta tuli hopeaseppä. Innostuin Taito-lehden artikkelin myötä tilaamaan hopeasavea ja tein pari hopeariipusta. Kerronpa siitä.

Ensinnäkin hopeasavi on sinänsä hieno materiaali, sillä se on sellaisenaan ekologista: massa on valmistettu elektroniikkateollisuuden jätehopeasta (no, tästä taisi olla aavistuksen verran asiantuntevammin sivuilla www.hopeasavi.fi), ja sideaineena käytetyt aineet ovat myrkyttömiä. Poltettuna hopeasavesta valmistettu esine on 99,99-prosenttista hopeaa. Kivointa on se, että saven voi polttaa kotona. Tässä minun "uunini", retkikeitin. Nostin esineet keittimen päälle isokokoisessa teesihdissä, pienempikin olisi kyllä varmaan riittänyt. Ehkä tyhmän kuuloinen neuvo, mutta kuuman hopean ja laitteiden kanssa kannattaa oikeasti olla varovainen, sain huomata.

Hopeasavesta muovaileminen kävi kuin minkä tahansa saven muotoileminen. Alla kuivatettu (kotiuunissa, noin kymmenen minuuttia sadassa asteessa) mutta ehkä vielä polttamaton riipus, jollaisia yhdestä seitsemän gramman pakkauksesta (hinta muistaakseni noin 12 euroa) sai kaksi kappaletta. Noki johtuu siitä, että ostin aluksi vääränlaisen kaasupullon keittimeen. Koska en siis saanut vekotinta heti pelittämään, kokeilin kärsimättömänä tuikulla. Seuraus oli se, että poltin näppini ja pudotin "taokseni" lattialle, jolloin se halkesi. Hopeasavesta on onneksi helppo laimentaa lietettä liimaksi, eikä liitoskohta jää yhtään muita kohtia heikommaksi. On mahdollista, että alla oleva kuva on otettu polttamisen jälkeenkin, sillä esine näyttää suunnilleen samalta molemmissa vaiheissa. Se vain kutistuu noin kahdeksan prosenttia.

Hopeaesine ei siis häikäise loisteellaan polttamisen jälkeen, vaan se pitää kiillottaa. Ohjeissa suositeltiin jotain niinkin erikoiselta kuulostavaa kuin hiekkapaperia ja messinkiharjaa, mutta vaikka hankin nämäkin kapistukset käden ulottuville, ehdottomasti paljon yksinkertaisemmalta tuntui käyttää teräsvillaa, joka sattumalta osui käsiini Tarjoustalossa. Hommiin siis!

Hiukan kiiltoa havaittavissa riipuksen taustassa.

Tässä riipus valmiina ja kiillotettuna, kuva tärähtäneenä. (Minulla on nyt uusi kamera, joten toivottavasti tästä lähin ottamani kuvat ovat hieman parempia.)

Tässä testataan polton onnistumista. Kyllä vain: ennen polttamista piirretty ympärysmitta on sen kahdeksan prosenttia suurempi kuin riipus, ainakin noin silmämääräisesti.

Se messinkiharja olisi kiillotusvälineenä siinä mielessä passeli, että sillä olisi ehkä helpompi saada noita laaksonpohjia kiiltämään. Ostamani oli kuitenkin hiusharjan kokoinen ja niin kova, että se vain raapi yrittäessäni harjata, liekö pienempiä jossain tarjolla.

Karkkilakkokuulumiset

2009-04-07T23:10:00.005+03:00

Lisään tähän samaan postaukseen lyhykäiset tiedonantoni karkkilakon kulusta.

Maanantaina se siis alkoi, ja onneksi olin vanhempien luona, jolloin ei samalla tavalla kuin tavallisesti ollut houkutusta ruveta mässäämään. Vierailin ystävän luona ja söin siellä jäätelöä ja vadelmia, muuten vain oikeaa ruokaa. Smoothiet ja sellaiset lasketaan oikeaksi ruoaksi.

Tiistaina eli tänään myönnän syöneeni yhden jäätelöpuikon sekä loput Anton jäätelöstä, joka meni rikki eikä kelvannut siksi enää valikoivalle kuluttajalle. Illalla tein kakkukoristeita, oli pakko syödä hieman marsipaania. Olen aina ollut sitä mieltä, että pähkinät ja rusinat eivät ole mitään oikeaa naposteltavaa vaan karkki. Telkkarin ääressä kokeilin kuitenkin sekoitusta, jossa erilaisia pähkinöitä sekä rusinoita ja kuivattuja karpaloita. Oikeasti meni täydestä! Mutta meni myös runsaasti.

Omakehu siis haisee täällä, hyvin menee! Tällä hetkellä ei vielä tee kovin tiukkaa, vaan oikeasti kunnon ruoka houkuttaa. On tainnut hyvin tulla täytettyä makeankiintiötä viime viikkoina. Vähän kyllä tänään kutkutti, kun pääsiäisherkkuja katselin. Lidlistä löytyi pupu, joka suurimmaksi osaksi tummaa suklaata - mutta hei, tummahan on terveysvaikutteista! Ostin pupun mutta maltan pääsiäiseen ennen kuin pistän sen lihoiksi.

---

Lisäys: keskiviikko ja torstai. Ei vieläkään mitään valtavaa karkinhimoa. Välillä ajatus karkaa suklaaseen, mutta onneksi sitä saakin sitten jo sunnuntaina ja koko lakon edestä, koskapa pääsiäinen on innostanut lähipiiriä toimittamaan kaappeihin reilusti suklaata. Huomaan, että olen tosiaan mättänyt makeaa melkein jokaisen aterian perään (milloin en sijasta), sillä nälkä tulee nyt paljon aikaisemmin. Marsipaania olen kyllä syönyt jonkin verran taas tänään kakkukoristeita laitellessani, niin ja söin kyllä tähteeksi jäänyttä kakkupohjaakin eilen. Rahkat ja muut lasketaan terveelliseksi ruoaksi. Nyt taitavat olla pähkinäsekoitukset kaapista lopussa, harmin paikka. Ehkä kuivahedelmiä vielä löytyy, mutta kaappi on kovasti sekaisin. Kaipa se myytti sitten pitää paikkansa, että suklaa puskee ihollekin, sillä iho on paljon vähemmän näppyläinen nyt kuin ruokaremontin alkaessa. Muuten hyvät tunnelmat, mutta ehdin aamupäivällä saada kunnon nälän aikaiseksi, kun en vetänyt suklaata aamupalan päätteeksi ja sitten en moneen tuntiin ehtinyt syödä, joten päänsärky on vähän vaivannut.

Pääsiäisruoaksi on suunnitteilla kaikenlaista herkkua, joka varmasti kompensoi karkkilakon monin verroin. Jospa tästä kuitenkin jäisi käteen terveellisen ruoan himo.

Ruokatavoista ja niiden opettelusta

2009-04-04T21:57:00.003+03:00

Nyt pääsiäiseen on viikko aikaa, ja toiset ovat näihin aikoihin paastonneet toisten mättäessä naamaansa mitä sattuu paitsi kunnon ruokaa. Valitettavasti kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan.

Listataanpa, mitä tänäänkin olen kitaani ahtanut. Pari riviä Fazerin sinistä (Sinistä? Erisnimi vai ei, siinäpä pulma), kourakaupalla salmiakkia, samaten pehmeitä hedelmäkarkkeja, aamupalalla tosin kauramuroja mutta siihen päälle taisi tulla kuumaa kaakaota, keksejä, lasitolkulla sekamehua, lasi tai pari maitoa, aamupäivällä meni jäätelötuutti, sitten yllätyksekseni sentään riisi-linssisekoitusta ja jääkaapista liharuoan jämiä, kipollinen Aaronin lattialle pudottamaa mysliä ja hiukan myöhemmin saman kohtalon kokeneita muroja kahta eri sorttia, olikohan jogurttia vielä... Siis sitä sun tätä ei kovinkaan kunnollista ruokaa silloin tällöin ja tänään vielä suhteellisen kohtuullisesti verrattuna moneen päivään. Verensokerin heittelyyn on nopeinta napata suklaata, ja muutenkin suklaa on puolustettavissa siksi, että serotoniinitasoni voisi ruveta heittelemään ilman sitä.

Myönnetäänpä nyt, että serotoniinia saan varmasti riittävästi kaakaostakin, verenpainettani ei varmaan enää kaiken viimeaikaisen kiukkuamisen jälkeen tarvitse nostaa salmiakilla ja hedelmäkarkit ne vasta pahoja ovat hampaille. Totta on, etten mitenkään suurensuuri ole, mutta pakkoko sitä painoa on yrittää epäterveellisillä hilata ylöspäin tai ylipäänsä ollenkaan. Sitäpaitsi alkaa hiljainen viikko! On siis mitä parhaiten perusteltavissa viikon mittainen karkkilakko, johon sisällytetään myös jäätelöt, mahdollisimman totaalinen mutta inhimilliset heikkoudet salliva. Jotain pullaa tai kakkua saa maistaa, kunhan kohtuudella.

Ehkä ensi viikon jälkeen syömisestä on tullut vähän hallitumpaa. Raportoin myöhemmin, miten sujuu, mutta huomisen ajan jatkan vielä mässäämistä.

Tivoli

2009-04-04T21:33:00.004+03:00

Kävimme eilen poikien kanssa tivolissa, ja tänään vietin yksinhuoltajan vapaapäivääni mm. printtaamalla ja leikkelemällä kameran antimista kuvakollaasin huoneentauluksi. On varmasti mukava muistella reissuamme kuvaa katsellessa, kunhan kaikki olemme kotiutuneet.

Metropolitain

2009-03-21T22:47:00.007+02:00

Ah ihana Pariisi! Metrossakin on niin tunnelmallista, joskin ilma on tunkkainen, raiteilla juoksee rottia ja torakoita ja joutuessaan vaihtamaan Châtelet'n asemalla saa enemmän kuin päivittäisen annoksen niin liikuntaa kuin liukuhihnoja ja vieraita naamojakin. Joka tapauksessa Art Nouveau -tyyliset metrokyltit ovat ylettömän nostalgisia. Näin valmistetaan oma Metropolitain-kyltti vaikkapa keittiön seinälle, kuten meillä:

1. Etsitään kyltin kuva Googlen kuvahaulla. Löysin kuvan, jossa kyltti näkyi tummaa yötaivasta vasten, siitä oli helppo photoshopata tausta valkoiseksi - mikä ei ehkä edes olisi ollut tarpeen. Jouduin suurentamaan kuvaa, mikä johti sarjaan erilaisia kuvankäsittelyllisiä toimia - mitä parempi ja suurempi kuva, sitä vähemmän tietysti puljaamista.
2. Printataan kyltin kuva. Koska värit eivät ainakaan minulla suostuneet tulostumaan ihan niin kylläisinä kuin olisin halunnut, elävöitin niitä vielä Anton puuväreillä: keltaista taustaan ja mustaa kirjaimiin.
3. Liimataan paperi tukevalle pahville ja sitten leikataan ääriviivoja myöten. En löytänyt kunnon työkalua, joten seuraava vaihe, reunojen hiominen, vei tovin.
5. Kun reunat on hiottu tasaisiksi ja mielellään pyöreiksi, ne maalataan ruskean ja mustan sekoituksella. Käytin akryylivärejä, varmasti esim. peitevärikin käy.
6. Lopuksi vielä lakataan. Lakka sai paperin vetäytymään rutuille, mutta kuivumisen jälkeen tulos oli jälleen ihan kelvollinen. Olen muuten kuvasta huolimatta oikeakätinen, kunhan havainnollistin tilannetta.
Valmis! Tai vielä ehkä vähän kostea, paras odotella hetki. Sitten ei muuta kuin seinälle kaksipuolisella teipillä, sinitarralla ei taida pysyä vaikka melko kepoinen onkin. Kuvassa kummittelee myös printtauskokeilu.

Koti väreissä

2009-03-21T13:49:00.006+02:00

Joskus tuntuu siltä, että koti on kunnon koti vasta silloin, kun sen värit tuntuvat hyvältä ja lämmittävät. Olen jonkin verran turhankin tarkka siitä, mitä sävyjä ympärilläni katselen. Nämä tuntuivat olohuoneeseen hyvältä: keltainen sametti, josta tein irtopäälliset kahteen vanhaan nojatuoliin, Anttilasta neljä euroa metri, sekä syvän punainen verho, jonka väri syntyi summamutikalla.

Minulla on metritolkulla valkoista Ikean kangasta, josta värjäsin yhden verhopituuden ensin talonpoikaissinisellä - ei sopinut ollenkaan - ja sitten kirkkaanpunaisella. Etsin oikeastaan pohjaväriä, koska tarkoituksenani oli maalata kankaalle suomukuviota. Väri olisi saanut olla jotain harmaanviolettia. Punaisen värin jälkeen olin kuitenkin niin tyytyväinen aikaansaannokseeni, että annoin sen olla sellaisenaan.

Kummallista, miten jotain tiettyä väriä alkaa ajoittain ilmestyä näköpiiriin aiempaa enemmän. Viime aikoina varsinainen voimavärini on ollut kirkas punainen, mutta pesää teen lämpimällä keltaisella. Se alkoi varmaankin keltaisesta talvitakistani, mutta sitten samaa keltaista on alkanut pyöriä joka paikassa: kaulaliinassa, pipossa ja nyt myös neuletöissäni, tässäkin, joka loikoilee keltaisen nojatuolin kulmalla. Ostin kirpputorilta 100-prosenttista villalankaa, josta neuloin puoliksi Suuren Käsityölehden ohjeen mukaan, puoliksi Lindexillä näkemäni takin mukaan alakuvan lukunutun. Nyt olen neulomassa samasta langasta toista villapaitaa, jollaisen pitkähihaiseen versioon ohje löytyy täältä ja inspiroivia kuvia täältä.

Kurkistus kyökkiin

2009-03-16T22:07:00.007+02:00

No mutta mitäs kummaa kappale lohta tekee kalaa syömättömän Säätäjä-Sallan upouudella pannulla (johon vanha kansi on tietenkin liian pieni)?

Alkoi huolestuttaa poikien kalan saannin turvaaminen, joten ostin kotiin köntän kalaa ja sitten ihmettelin, miten sitä laitetaan. Kummallinen niljakas evä mukana. Piti ihan vanhemmille soittaa ja kysyä, voiko kalan paistaa pannulla. Kyllä kuulemma. Siinä se aikansa kypsyi, ja jotenkin sain jälkeenpäin nahankin irrotettua.

Kyllä sitä pojat ainakin maistamaan suostuivat. Suurin osa meni pakastimeen, osa jääkaappiin.

Ilmeni, ettei pyöreä bukleematto ruokapöydän alla ole ihanteellinen valinta lapsiperheeseen, joten tässä vielä uudet Anttilan matot, nekin jo ruoan täplittämät. Huomattakoon, että Aaron sai kummeiltaan turvavyön pöydässä vaan ei pöydällä pysyäkseen, nuo mustat köydet tuossa syöttötuolissa.

Pian palaamme jällehen

2009-03-10T17:18:00.012+02:00

Kirjoittelen taas pitkän tauon jälkeen. Mielialat vaihtelevat, ja kaikenlaisten askareiden vaatiessa huomiota blogeilu on ollut jäissä. Tarkoitus on kuitenkin aloittaa ahkera päivittely pikapuoliin. Tässä välissä muutamia hetkiä uuden kotimme elämästä.

Tässä esiteltävänä peilinkehys, jonka toin Orimattilan tontilta, muutama viikko sitten myymältämme lapsuuteni kesäpaikalta. Kehyksellä ei ole kovinkaan suurta muistoarvoa, koska olemme aika vähän viettäneet aikaa sen sisältäneessä saunamökissä, joka ei ollut ikinä varmaan parhaita päiviään nähnytkään. Meni aikaa, ennen kuin kummallinen haju haihtui kehyksestä.

Kehys päätyi eteiseen vanhennettuna eli jotenkin maalaisromanttisesti maalattuna. Ehkä vielä etsin jostain korkki- tms. levyn tuohon Sauno oikein -tekstin päälle, jotta siihen on helpompi kiinnittää muistilappuja ja muuta tärkeää.

Äitini on viettänyt meillä eläkepäiviä muutamaan otteeseen ja järjestellyt sekä lapsia että tavaroita. Tässä pojat maalaamassa kermaviilillä ja karamellivärillä. Saatiin aikaiseksi hienot maalaukset (kuvat toivottavasti tulossa myöhemmin) ja pyykkiä.

Aaron kävi kylvyssä höyryttelemässä, ja toki isoveikkakin on saanut vannassa polskia. Isäni antoi tämän vauvanammeen, joka on ollut aika näppärä muodoltaan. Siinä kulkevat jopa saunakamat saunaan.

Antto lastaa tässä taikataikinaa autojensa kyytiin.

Itse innostuin muovailemaan taikataikinasta pääsiäiskoristeita, jotka odottavat tässä lakkausta.

Aaron mannekeeraa tässä koon 74 takkia, jonka ompelin putiikkiani varten. Hiharesorit puuttuvat vielä.

Surraten putiikin kimppuun

2009-02-21T23:16:00.005+02:00

Ystävälläni on sama haave tai pikemminkin päämäärä kuin minulla: oma pieni käsityöpuoti. Niinpä otimme tänään hyödyn irti niistä seitsemästä tunnista, jotka Antto ja Aaron olivat isänsä kanssa, ja ystävä kuljetti lastenrattaissa ompelukoneensa sekä valtavan määrän kankaita. Määrä ei ollut siinä mielessä ollenkaan liioiteltu, että hän todella surautteli varmaan kymmenen hienoa hattua sinä aikana, kun minä yritin vääntää yhtä lastentakin protoversiota. Onnistuihan se lopulta, mutta siinähän se seitsemäntuntinen vierähtikin. Ensimmäinen kappale on kuitenkin se vaikein, ja nyt tiedän, missä oikoa mutkia, kun uusia teen. Toivottavasti ainakin, sillä jos vauhti pysyy yhtä hitaana, minun täytyy pyytää takeistani huikeasti hintaa, jolloin minusta ei taida takkikauppiasta tulla.

Takki on valmistettu joskus aikanaan kirppikseltä ostamastani verhosta, joka on palvellut meillä pöytäliinana. Vuori on vanhaa satiinilakanaa ja vetoketju entisen anoppini taannoin antama. Taskujen punainen on kangaskaupan näytepalasta ja toisessa taskussa oleva sydänmerkki naapurin antamista nahanpaloista ommeltu. Resori on joskus tarttunut mukaan - yllätykseksemme - ihan kangaskaupasta. Takin koko on 92/98.

Alla vielä kuva kangashyllyni nykytilasta. Tai no, pari kangasta on kuvanoton jälkeen tullut lisää ja pari vaihtanut paikkaa.

Ps. Puotini on saanut uuden nimenkin. Julkistan sen yksityisesti sille, joka kysyy, tai kaikille saatuani sen rekisteröidyksi.

Kattoon

2009-02-20T22:19:00.003+02:00

Punon olohuoneeseen valaisinta halkaisijaltaan puolimetriseen, vanhaan varjostimen runkoon. Materiaalina minulla on paksu kalalanka. Tarkoitus on ripustaa valmis valaisin ehkä sen puoli metriä katosta alaspäin roikkumaan kolmen ketjun varaan, jolloin se on hiukan niin kuin kattokruunu. Jos tämä selostus ei auennut, toivottavasti pian saan homman siihen vaiheeseen, että pääsen havainnollistamaan ajatustani kuvin. Kovin vain on hitaaksi osoittautunut punominen.

Kyökissä selviytymisen alkeiskurssin diplomi

2009-02-20T21:54:00.004+02:00

Ylpeänä esittelen tässä diplomin, jonka myönsin itselleni suoritettuani keittiössä selviytymisen alkeet.

***

DIPLOMI

Täten todistamme, että Säätäjä-Salla on osoittanut suoriutuvansa keittiössä tason 1 (alkeet) edellyttämillä tiedoilla ja taidoilla. Kurssillaan S-S on omaksunut henkistä pääomaa seuraavilta keittiötaidon osa-alueilta:

* Astiahuolto ja tasojen siisteys. S-S:n pöytämallinen astianpesukone tyhjenee ja täyttyy uudelleen kiitettävän nopealla syklillä.

* Lattioiden ja tasojen puhtaanapito. S-S on kuluneiden viikkojen aikana jynssännyt pöytiä ja lattiaa sekä imuroinut.

* Jääkaappi- ja pakastinhuolto. S-S:n jääkaapissa eivät kovin monet ruoat enää vanhene niin kauan, että pääsevät harmaantumaan. S-S tuntee pakastimensa sisällön ja käy sitä läpi säännöllisesti.

* Kierrätys. Taloyhtiön monipuolisen roskakatoksen ansiosta S-S voi helposti lajitella jätteet kuuteen eri sorttiin, lisänä toki ongelmajätteet.

* Säästöruokailu. S-S on kiinnittänyt huomionsa tarjouslihoihin ja edullisiin jatke- ym. materiaaleihin ja pyrkinyt melko onnistuneesti täyttämään niillä kaappejaan juuri siinä määrin, ettei tilanahtautta kuitenkaan pääse muodostumaan.

* Jämien hyötykäyttö. S-S on ryhtynyt käytännön toimiin selvittääkseen, onko mahdollista olla heittämättä menemään yhtään vanhaa ruokaa.

Lopputyökseen S-S valmisti edellispäivän tomaattimurska-broilerisuikalekastikkeesta pataruoan. Sitä varten hän keitti kattilassa riisiä ja punaisia linssejä, joihin lisäsi jäljelle jääneen kastikkeen ja hiukan oreganoa. Kurssilaiselle pataruoka maistui mainiosti ja arvosana oli sikäli hyvä, mutta koemaistajalle sitä sai lupaavan alun jälkeen sulloa suuhun haarukallisia laskien ja kuunnellen lauseita "äiti, mä en tykkää tästä" ja "mä en jaksa syödä".

Hankitaan pesukone

2009-02-19T22:59:00.003+02:00

Asetuttuani hädin tuskin mutta kuitenkin uuteen kotiin alan "lopulta" (ex-miehen mielipide) katsoa pesukonetta itselleni. Se löytyy ja kaupat tehdään. Minulle ei mahdu tornia, jossa olisi kuivuri erikseen, mutta narukuivatusta ajatellen olen liian laiska. Ja se tilanpuute! Muutenkin kaikki hankalaa, äh! No, löytyy kuivaava pesukone ja saan tarjouksen ja ostan. Toimitus kahden viikon päästä, mutta selvitään jotenkin, pakko. Pesutupaa käytän aina jonkun vieraillessa kotonani, koska silloin voin käydä alhaalla yksin ilman lapsia.

Koittaa päivä, jolloin pesukone ja sen ohessa printteri ja pölynimuri toimitetaan minulle. Se on tämä päivä. Sisään kävelee kaksi setää, lapset riekkuvat kuka sisällä ja kuka rappukäytävän puolella, kun ovet repsottavat auki. Havaitaan, että hieno kuivaava pesukone ei mahdu kylpyhuoneen ovesta sisään. Kolme senttiä jää uupumaan. Epätoivo iskee. Soitan vuokranantajalle, joka ei oikein lämpene ajatukselle karmin irroittamisesta, minkä ymmärrän, ei se helppoa olisikaan. Ei hänen miehensäkään, jonka kanssa juttelen seuraavaksi. Tuskailen ja ihmettelen. Puhelun aikana kantaja lähtee ja asentaja sanoo joutuvansa kohta lähtemään.

Lopetan puhelun ja tuskailen lisää. Asentaja kysyy, onko minulla mies, joka voisi auttaa tässä asiassa. Parahdan itkemään, eikä murtaen suomea puhuva asentaja ymmärrä murrettani. Parku on kuitenkin universaalikieli, ja saan myötätuntoa osakseni. Kapeammaksi pesukoneeksi asentaja ei osaa muuttua, minkä hän valittaen toteaa, mutta 45-senttinen päältä täytettävä mahtuisi ovesta. Ajattelen pottuuntuneena ex-miestä latomassa kolmia kalsareita mukavasti kymmenen kilon pesukoneeseen ja sitten kuivausrumpuun samalla hetkellä, jolloin ripustelen kolmen ihmisen vaatteita ja vuodevaatteita ja yhden ihmisen vaippoja loppumattomalle narulle. Ei tule mitään mistään, ei taaskaan! Mikä parku! Onko sinulla äitiä tai isää kuitenkin? No on, mutta hekään eivät saa vaatteita kuivumaan itsestään.

Vaatteiden kuivattaminen on maailmanlopusta seuraava katastofi myös seuraavan puheluni aikana. Soitan kodinkoneliikkeeseen ja parun asiani puhelimeen vastaavalle naiselle. Hän antaa puhelimen myyjälle, joka alkuun teki minulle tarjouksen. Parun asiani hänellekin, jos nyt en ihan niitä miehen kolmia kalsareita myöten niin ainakin muuten tehden selväksi sen, että tilanne on hirveä ja epätoivoinen, olen melkein mieluummin narun jatkona kuin kuivatan pyykkini sillä. Mies kertoo olevansa huomenna töissä ja kehottaa vaikka tulemaan käymään, jos pääsen. Mittailemme oviaukkoa ja toista kuivaavaa pesukonetta linjan eri päissä ja saatamme löytää mittaustulosten väliltä yhteensopivuutta. Joka tapauksessa etsitään joku passaava kone, jonka saatan saada jo huomenna, jos olen nopea. En jaksa edes ajatella, onko minun lupa maksaa kotiinkuljetus ja asennusmaksu uudestaan, mitä todennäköisimmin kyllä. Kunhan saan koneen ja mieluiten vielä sen kuivaavan.

Parun vielä äidille, ja loppupuhelusta olen alkanut pikemminkin nauraa asialle. En muista, milloin olisin soittanut hänelle ilman että tunnen puhelun lopussa oloni ainakin jonkin verran paremmaksi. Juttelen vielä ystävän kanssa ja harmittelusta huolimatta lähinnä naurattaa. Vähän myöhemmin viestitän vielä vuokranantajalle asian järjestyvän kyllä ja kerron postista juuri kolahtaneen hänelle osoitetun kirjeen. Hän soittaa minulle, jolloin sovimme kirjeen toimittamisesta ja puhelemme pesukoneesta. Vuokranantaja haluaa piristää minua ja antaa minulle luvan maalata seinän, jonka hän on tiennyt minun haluavan maalata mutta jonka maalaamiseen ei ole aikaisemmin suostunut.

Kun puhelumaratonini on tullut päätökseen, Antto on kastellut kylpyhuoneen ja vaatteensa lotratessaan 45 minuuttia lavuaarin ääressä. Aaron on kastellut vaippansa ulkopuolelta kontatessaan kylpyhuoneen märällä lattialla. En muista edes murehtia sitä, että nuokin vaatteet täytyy kuivata.

Poikien touhuja

2009-02-19T22:51:00.005+02:00

Liian vähän tulee kuvattua noita pieniä kavereita, joiden kanssa päiväni vietän. Tässä muutama otos siitä peruselämänmenostamme.

Poks poksahti

2009-02-19T22:33:00.002+02:00

Harmin harmi. Joutunen vaihtamaan putiikkini nimeä. Hyvä tietysti tässä vaiheessa, kun en ole vielä mitään nimikoinut, mutta sittenkin. Syy löytyy Yritysrekisteristä, jonne on yllättäen ilmestynyt liian lähelle samanlainen yrityksen nimi, ja vaikuttaisi ikävästi siltä, että toimialakin liippaa omaani. Ja pah! Ei muuta kuin uudelleen pää raksuttamaan, mutta vaivaa oli tuossakin. Arvatkaa vain, julkistanko uutta nimeä täällä ennen rekisteröimistä!

Maan alta normaalisfääreihin

2009-02-16T21:34:00.000+02:00

Viikot ovat vaihdelleet: toisina hetkinä elämä on todellakin pelkkää arjessa tai ylipäänsä elämässä selviytymistä ja toisinaan kiukkua uhkuvaa tarmoa. Huonoja hetkiä oli viime viikolla paljon, ja joistakin suoriuduin kuiville äidin puhelimitse antamien konkreettisten toimintaohjeiden ansiosta. "Nouse matolta, vaihda yövaatteet Antolle, hampaita ei nyt ole pakko harjata, vie lapsi petiin, etsi vaippa Aaronille ja nukuta." Siitä, mistä ei mielestäni pitänyt tulla mitään, tuli jotain, kun laitettiin tulemaan.

Maanantaina tapasin terapeuttia ja olen voinut sen jälkeen paljon paremmin. Ammattilaiselle voi puhua sellaisiakin asioita, joita ei muille, ja se helpotti. Terapeutti tarttui syyllisyydentunteisiini ja oli sitä mieltä, että olen nyt niitä imaissut itseeni vähän liikaa. Helpotti todellakin. Voisi aiempaan perustuen kuvitella, että nyt olisi tilalle tullut kiukku, mutta ei, nyt tunnen yllätyksekseni iloa. Olen sitten vaikka syntymäonnellinen tai täydellisen epävakaa, ei voi mitään, mutta tällä hetkellä elämä on ihanaa.

Tunteiden vaihdellessa en ole saanut aikaiseksi mitään tällä blogirintamalla. Viime viikolla meni monta päivää, etten edes konetta saanut auki, sellaiset fiilikset oli. Muutenkin kirjoittaminen ajatuksena tuntuu johtavan vain siihen, että katkerana tilittäisin tuntojani, enkä aio tässä loputtomiin ruveta vatvomaan. Ainakin ne tunnot saavat kypsyä vielä. En edes tiedä oikein, mitä tunnenkaan. Tekeillä on kuitenkin useampia asioita, joista päivityksiä on luvassa lähiaikoina. Nyt hyytyi kameran akku pakkasessa, joten ei parane nyt yrittää kuvata. Olen kuitenkin saanut pienen villatakin itselleni melkein valmiiksi. Punon kattolamppua, jossa on vielä vähän tekemistä. Piirtänytkin olen, ja samalla kämppä saa muotoaan tässä ympärillä, vaikka vielä paljon keskeneräistä onkin. Näistä siis kuvia ja pälpätystä myöhemmin.

Muutettu on

2009-02-03T23:38:00.008+02:00

Lopultakin netti toimii, tosin systeemit ovat vielä melko hankalat. Modeemin johdot eivät riitä kovin pitkälle, joten langaton lähiverkko on hankinnassa. Lisäksi ostin vääränkokoisen peitelevyn puhelinpistokkeelle, joten tuon modeemin töpseli on suojattu jollain seinään teipatulla muovipakkauksella ja ompelutarvikelaatikolla. Turvallisuutta täytyy lähteä peräänkuuluttamaan pian. Nyt lasten nukkuessa pääsin kuitenkin käymään netissä, se kai tässä on tärkeintä. Tässä vielä pari kuvaa uudesta kodistamme, joka alkaa näyttää kodilta, kylläkin melko sotkuiselta sellaiselta. Äiti oli järjestelemässä tänään ja eilen, ja häntä ja siskoani voi kiittää siitä, että tavaraa on aika paljon muuallakin kuin lattialla.

Olohuoneessa on vielä vähän järjesteltävää.

Siinä se on: kangashyllyni. Paljon on vielä täyttämättä, mutta muistellen vielä vanhassa kodissa odottavia kankaita se lienee hyvä asia.

Ostin Ikeasta aivan ihanan valkoisen villamaton tuohon sohvan edustalle, mutta sitten tämä toinen ei mahtunutkaan. Mittaa tummansinisellä on kaksi kertaa kolme metriä. Olkoon toistaiseksi sitten näin, valkoinen pääsi makuuhuoneeseen ja passaa hienosti sinnekin.

Lainasänkyni on saanut kovasti ihailua osakseen, ja pidän siitä hirveästi itsekin.

Ostin tänään Tiimarista oranssin lyhdyn vain ja ainoastaan ledituikuille. Vieressä oleva mobile on euron kirpparilöytö.

Kuusi asiaa minusta

2009-02-03T22:36:00.003+02:00

Virpi haastoi minut kertomaan kuusi asiaa itsestäni. Tässä vielä haasteen säännöt, sitten vastaukseni:

SÄÄNNÖT:

Link to the person who taggeg you./ Linkitä henkilö, joka haastoi sinut.
Post the rules on your blog./ Kirjoita säännöt blogiisi.
Write six random things about yourself. /Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
Tag six people at the end of your post and link to them./ Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Tässäpä muutama asia, jotain pientä ja kevyttä kaiken raskaan keskellä:

1. Minulla on ollut muutama fobia. Olen pelännyt koiria, palloja ja sairauksia näin muutamia mainitakseni.

2. Olen synesteetikko: Näen numerot ja kirjaimet, kylläkin vain vokaalit, väreinä. Konsonantit herättävät pikemminkin tuntoaistimuksia.

3. Nyt on ollut telkkaripaussi (pitäisi muuten soittaa ja tilata TV-lupa!), mutta ajoittain katson sieltä innokkaasti erityisesti reality-sarjoja. Suosikkejani ovat Selviytyjät, Diili, Huippumalli haussa ja Kauhukeittiö.

4. Jos minun pitäisi valita lemmikiksi kissa tai koira, olen aika varma, että päätyisin kissaan. En vanno, etten olisi ollenkaan koiraihmisiä, koska pidän kyllä tapaamistani mukavista koirista, mutta noin yleisesti eläimenä kissat ovat minusta kiinnostavampia.

5. En yleensä hämmenny yllätysvieraista. Jos joku uskaltautuu ovelle tai peremmälle ilman ennakkovaroitusta, hän on luultavasti varautunut näkemään sotkua.

6. Toiveammatteihini on lapsena kuulunut ainakin seuraavia: kirjailija, näyttelijä ja rakennustyöläinen. Halusin rakennustyöläiseksi oppiakseni muuraamaan itselleni leikkimökin. Haave oli melko lyhytaikainen. Näyttelijäksi halusin nähtyäni, miten Susanna Haavisto lensi vaijerin varassa Kansallisteatterin lastennäytelmässä Peter Pan. Kirjailijaksi halusin muuten vain ja vuosikausia.

Haastan seuraavat bloginpitäjät mukaan:

Halpa remppa (jos luet tämän, koska en ole onnistunut niitä kommentteja jättämään)

Saksi-Sadie

Tapetoinnin loppusuora

2009-01-29T22:15:00.006+02:00

Isä kävi tänään tapetoimassa makuuhuonetta, minä auttelin siinä lastenhoidon ohessa. Junglehouse Mom tosin hoiti enemmän kuin puoli päivää tuota isompaa, mutta pienemmänkin läsnäolo vaikeutti hiukan osallistumistani. Joka tapauksessa taisimme saada kaiken valmiiksi, en tiedä, sillä isä jäi vielä hommiin, kun palasin lasten kanssa nukkumaan vanhaan kotiin. Voi kuinka odotan, että pääsen omaan pesääni ja ennen kaikkea että saan siitä tehdyksi kunnon pesän! Nyt voin pienen siivouksen jälkeen alkaa kantaa huonekaluja paikalleen, ah ihanuutta.

Pari kuvaa tapetoidusta makuuhuoneesta, jossa remonttitunnelmat hyvinkin aistittavissa vielä. Ei oikein tapetin kuosi erotu, mutta sama on kyseessä kuin olkkarinkin tapetti, se harmaaraitainen.

Muokkaus 30.1.2009: Kyllä vain, tuli valmista mutta myös verholauta isän päähän. Onneksi kuhmua isommilta vammoilta säästyttiin. Sain tänään listat kiinni, sängyn paikalleen ja uuden maton olohuoneen lattialle - kohta voisi asettua taloksi ja asetutaankin, nimittäin ylihuomenna!

---

Ja niin, kävinpä Ikeassakin tänään. Meitä oli kaksi äitiä ja kaksi lasta, mutta kiireestä huolimatta hyvin meni eikä rahanmenoa voinut estää. Yhtä ja toista tarttui mukaan, mutta siitä sitten lisää seuraavassa postauksessa.

Piirustuksia muuton alla

2009-01-29T22:00:00.006+02:00

Olen viime päivinä unohdellut piirtää, mutta toki tuotoksiakin on tullut. Tässä uusimmat.

21.1.2009 Lähtee vai jää? Monet esineet ovat mietityttäneet - mikähän minkäkin kohtalo on? Ihan iloinen yllätys oli, kun huomasin Jannen kuljettaneen tämän päälle istuttavan sinisen kuminorsun uuteen kotiimme - siis jää (minun elämääni), lähtee (vanhasta kodista).

22.1.2009 Niin se piirtäminen usein jää päivän viimeiseksi asiaksi: olen jo yöasussa ja varpaat pääsevät kuvaan. Hyvä, tulee harjoiteltua niitä räpylöitäkin välillä.

23.1.2009 Joskus ei tule mitään, tai no ainahan jotain tulee, mutta julkaisukelpoisuus on toinen juttu. Rehellisyyden nimissä tässä nyt kuitenkin taas yksi käsi.

26.1.2009 Poika osasi taas kieppua sylissäni. Oli kiintoisaa nähdä, minkä asennon lopulta ehtisin kunnolla piirtää. Lopulta hän hautasi pienen päänsä paitani alle, ja siihen jäi palleroinen niska piirrettäväksi.

27.1.2009 käsi hakeutui luontevasti kuvassa näkyvään asentoon. Vaalensininen puuväri tuntui alkuun hiukan liian lempeältä välineeltä, mutta piirtäessä siihenkin tuli puhtia kuin itsestään.

Nettipuljun tuotteita

2009-01-27T22:41:00.009+02:00

Tuike pyysi aiemmassa kommentissaan kuvia tulevan puotini tuotteista, joten käytän blogiani tässä mainostustarkoituksiin. Aion valmistaa myös mm. erilaisia värikkäitä nahka-asusteita, mm. laukkuja, sekä laajemminkin vaatteita, myös uniikkisellaisia. Varmaan yksinkertaisia lelujakin. Ja sisustusta lisää. Kattoo kattoo! Innostus on kova.

---

Seuraavassa esimerkkejä tuotteistani. Kuvissa esitetyt vaatteet ovat nimikoituja: painokuvassa lukee lapsen nimi (omenassa ja kypärämyssyn lehdessä Aaron, vaahteranlehdessä Antto). Tässä yleiskuvassa teksti vain ei näy. Vaatteet ovat tilattavissa halutun värisinä ja varustettuna halutulla kuvalla ja/tai tekstillä.

Body, koot 60, 70 ja 80

Paidat, koot 90, 100 ja 110

Kypärämyssyt, koot 60-70 ja 80-90 tms.
Heijastimet (teen myös samanlaisia maskotteja, joihin on heijastinosuuden sijaan painettu lapsen tai lasten kuvat)
Valmiit maskotit

Näköisnuket - nuken kasvonpiirteet ja vaatteet on poimittu valokuvasta ja painettu kankaalle. Joitain kasvojen yksityiskohtia on kirjottu. Nuken korkeus on noin 20 cm.

Kalusteita paikoillaan ja siihen suuntaan

2009-01-26T22:58:00.009+02:00

Maallista omaisuuttani ja poikieni omaisuutta siirtyi eilen runsaasti uuteen osoitteeseen katsellessani vieressä avuttomana ja kieltämättä aika murtunein sydämin. Niin se hiljalleen liukenee pois, minun olemiseni tässä talossa. Luulin asuvani täällä lopun ikääni. Minun kädenjälkeni sekoittuu hiljalleen muiden ihmisten kätten jälkeen, kunnes kukaan ei tiedä eikä muista, että olin täällä, ei sitäkään, miten rakas minulle olikaan tämä paikka ja perheeni tämän talon sisällä. Vain talo toisaalta mutta minulle Koti isolla koolla niin kuin lapselle äiti on Äiti tai isä on Isä.

Minun tavarani siis siirtyivät sinne kerrostalokolmioon, josta tulee varmasti myös rakas paikka. Se vain ei ole oma eikä minulla tällä kertaa ole illuusiotakaan siitä, että voisin jäädä sinne ikuisesti asumaan. Ehkä en haluakaan, mistä sen tietää. Tänään kävin kuvaamassa tämänhetkisen tilanteen, jossa on vielä paljon järjestelyä. Salaman asetuksissa oli varmaan jotain pielessä, koska tosi tummia kuvia tuli: säätelin valoisuutta sitten koneella, jotta noista saisi jotenkin selvää, vaikkakin sävyt näyttävät osassa kuvia vähän oudoilta.

Olohuoneessa kulmakaappi on sumpussa ainoassa mahdollisessa paikassaan, mikä saa minut miettimään, jättäisinkö sen kuitenkin pois. Iso hylly saattaa siirtyä kahden ruskean hyllyn paikalle. Tuo tapettilevy ei ole kiinni seinässä, siitä kummallinen muoto.

Poikien huoneessa näyttää jo ihan kotoisalta.

Nettipulju mielessäin

2009-01-24T23:24:00.003+02:00

Pari päivää sitten sain ajatuksen tulevan nettikauppani nimestä, lopultakin. Olkoonkin, että googlettaminen paljasti samannimisen ryijymallin olemassaolon. Ajattelin ensin Kuplaa, mutta koska nimi oli jo otettu niin taajaan käyttöön, ajattelin tyytyä ääneen, joka liittyy kupliin.

Seinää valmiimmaksi

2009-01-24T22:56:00.007+02:00

Se oli sitten Janne, joka kävi tänään hiomassa ja tapetoimassa olohuoneen. Nyt on siistiä! Kuvista tosin tuli tuhruisia. Tapettivalinta on mielestäni onnistunut: luonnossa siitä erottaa kuvion (näistä kuvista ei) mutta se ei ole lainkaan levoton vaan hyvinkin hillitty - sallii räiskymisen muussa sisustuksessa!

Jannesta on ollut tänään moneksi, sillä myös kuvassa näkyvän Ikean hyllyn kokoaminen on hänen käsialaansa. Kunhan se on nostettu pystyyn ja oikealle paikalleen (hakusessa), aion latoa siihen vain ja ainoastaan kankaita.

Olohuoneen nurkassa on kauan mukana seurannut kulmakaappi. Se oli ensimmäisessä asunnossani, jonka vuokrasimme 1996 Jannen kanssa, ja samoin se oli aikanaan tätini Tuulan ensimmäisessä omassa asunnossa. Nyt tuo tummunut männyn väri on alkanut harmittaa, joten maalaushommat odottavat. Ostamani maali on suunnilleen tuota sävyä kuin kaapin päällä uutuuttaan hohtava kastelukannu, puolikiiltävää vanhaa valkoista. Samalla värillä maalaan työpöytäni, jos vain maali tarttuu ja muuten kaikki menee putkeen. Pöydästä tulee koko minun huoneeni levyinen samoin kuin ikkunakin on.

Samalla tapetointireissullaan Janne kiinnitti vielä liitutaulunkin lastenhuoneen seinään. Piirrokset jatkuvat lähes katonrajaan, mutta kysymys ei ole akrobatian taidonnäytteestä vaan siitä, että Antto otti sallitun varaslähdön ja piirteli kaverinsa kanssa levylle jo ennen sen nostamista seinälle.

---

Siskoseni ihanaiseni täyttää tänään vuosia. Minä saamaton en ole vielä muistanut materialistisesti, mutta lupaan kyllä senkin tehdä jälkijunassa jälleen. Onnittelut Murakkaalle vielä tätäkin kautta!

Tapetti

2009-01-23T22:28:00.005+02:00

Allekirjoitetaan vuokrasopimus, otetaan sen jälkeen varovasti esiin olohuoneen ja makuuhuoneen nykyisen tapetin epäesteettisyys ja uusimismahdollisuus. Tiedustellaan lupaa maalata seinä tapetoinnin sijaan. Saadaan tietää, että se ei tule onnistumaan siististi, ja sovitaan, että olkoon menneeksi, tapetoidaan mutta neutraalilla värillä. Viestitellään ja sovitaan vuokranantajan kanssa tapaaminen tapettikauppaan. Valitaan tapetti, jonka vuokraemäntä maksaa ja joka miellyttää kaikkia osapuolia, ja tullaan siihen tulokseen, että alla oleva seinäpaperi on poistettava ennen tapetoimista. Mennään seuraavana päivänä asuntoon ja revitään tapettia seinästä. Todetaan alla olevan toinenkin tapetti. Revitään päällimmäinen suurimmaksi osaksi pois. Aletaan repiä alempaa ennen kuin huomataan, että sen päälle on paikoittain maalattu. Huomataan, että maalikohtia ei yksinkertaisesti saa irti. Parempi olisi, ettei sisempää tapettia olisi alettu repiä ylipäätään. Hiotaan seinä ja toivotaan, että jälki on riittävän tasainen. Muutamien kommellusten myötä saadaan pari vuotaa seinään. Seuraavana päivänä huomataan, että seinä todella oli kaikkea muuta kuin riittävän tasainen. Poistetaan jo kiinnitetyt tapetit, hiotaan seinä koneella ja aletaan tapetoida uudelleen.

Päätetään, ettei 1) enää ikinä poisteta päällemaalattuja tapetteja seinästä eikä 2) enää luultavasti ikinä vapaaehtoisesti valita tapettia maalin sijaan.

Tapettia puuhaamassa on ollut useita ystävällisiä, ihania ihmisiä, jotka tunnistavat itsensä tästä. Jälleen kiittelen kovasti kaikesta avustanne ja vaivannäöstänne, joka pehmittää laskuamme uuteen pesään.

Kadonneen näköisyyden metsästys

2009-01-20T22:50:00.004+02:00

Parina viime päivänä ei oikein ole piirtäminen sujunut. Ei muuten mitään, mutta harmittaa se pieni seikka, ettei piirustuksistani ole tullut näköisiä. Eihän silläkään mitään väliä ole, mutta jos lapsiaan yrittää ikuistaa, epänäköisyys häiritsee enemmän kuin satunnaista bussimatkatoveriaan piirrettäessä. Aromaan Tiina sanoi, että elävän mallin kuvista tuppaa tulemaan ulkonäöltään yleensä jotain piirtäjänsä ja mallinsa välimaastosta. Ehkä tämä koski vartaloa. Joka tapauksessa tuntuu paljon helpommalta (jos näköisyyttä lainkaan tavoittelee) piirtää henkilöä, joka edes jossain suhteessa muistuttaa itseäni, kuin henkilöä, jolla ei ole ollenkaan niitä peilistä tuttuja piirteitä.

19.1. piirsin Anttoa, joka katseli taas kerran Wall-E-elokuvaa. Ajattelin ensin tehdä kasvokuvan, mutta aloitin piirtämällä silmät liian kauas toisistaan, ja siinä suttaantui sitten kaikki näköisyys ja päätin lopulta tehdä kokovartalo-croquis'n.

20.1. eli äsken piirtelin Aaronia, joka tällä kertaa söi maissinaksua. Kokeilin mahdollisimman ärsyttävää välinettä, pöydältä löytynyttä lyijytäytekynää. Ei nyt oikein kynä motivoinut, joten sitä syytän jäljestä. Ja se näköisyys - no, näyttää se enemmän lapselta kuin aikuiselta, saavutus sekin. Pääasia, että tänään tunnen iloa piirrospäiväkirjan jatkumisesta!

Pari kuvaa tulevasta

2009-01-19T21:42:00.006+02:00

Ei ole tänään tehnyt tiukkaakaan tästä kodista luopuminen. Kiukku on ollut niin pinnalla, syvä ja katkera kiukku. Vaan nyt juuri äsken kuulin jostain nurkasta sellaisen tälle talolle tyypillisen rasahduksen, ja suru viilsi kuin veitsi. Nämä äänet, tuoksut ja kaikki muu. Se minkä menetän, ihan jo tähän kotiin liittyvät asiat, tulevat varmasti mieleen hiljalleen. Ketä huijaan? En ole koskaan ollut niin paljon uuden perään, ettei vanhan menettäminen tuntuisi missään.

Joka tapauksessa kävin taas viemässä tavaroita ja otin pari kuvaa samalla. Kuvat osoittautuivat täriseviksi ja muutenkin aika kehnoiksi, mutta onpahan jotain alkutilanteesta. Osa on lisätty jutun Tyhjä taulu yhteyteen, ja seuraavassa lisää.

Tällä tapetilla päällystimme isän kanssa yhden kovalevyn, noin 120 cm leveän ja lattiasta kattoon pitkän. Vuokra-asunnolle ystävällinen tapa käyttää repäisevämpiä sisustusmateriaaleja.

Lastenhuoneen lattialla on yksi kovalevyistä maalattuna liitutaulumaalilla. Se tulee tuohon siniselle seinälle kaappien viereen.

Seuraavissa kuvissa kotiamme muuten sisältä: näkymä keittiöön ja olohuoneeseen. Kotitontut siellä esittelevät asuntoa.

Ehdotuksia ja aikomuksia - pieni poika ja muuttotavaroita

2009-01-19T09:20:00.006+02:00

Kuvataiteilija Tiina Aromaa opetti minulle elävän mallin piirustusta Taideteollisen korkeakoulun avoimella puolella lukuvuonna 1999 - 2000. Pitkälti kurssin ansiosta päätin pyrkiä opiskelemaan taidetta toden teolla. Opin Tiinalta yhtä ja toista piirtämisestä, taiteesta ja elämästä ylipäänsä. Tiinalta opin sen ajatuksen, että jokainen piirtämäni viiva on ehdotus, polku jota voi lähteä seuraamaan tai olla lähtemättä. Uusi viiva on uusi ehdotus, ellei edellinen ole täysin osunut kohdalleen. Toisissa piirroksissa ehdotuksia näkyvissä on runsaammin, toisissa vain vähän. Minua ei ole koskaan erityisemmin hämmentänyt viivojen runsaus eikä kuvaa katsellessa yleensä sekään, mitä viivoja seuraten löydän varsinaiset ääriviivat (Janne on tämän huomannut: joskus olen hahmotellut vanerille moniviivaisen muodon eikä hän arvaa ollenkaan, mitä viivaa olisi seurattava, vaikka itselleni asia olisi päivänselvä). Tiina sai minuun myös iskostettua sen ajatuksen, että mitä tahansa piirustusta voi jatkaa, ja vaikka työ tuntuisi aivan pieleen menneeltä, siitä voi saada jotain aikaiseksi.

15.1. Aaron liikkuu. Mallini oli harvinaisen eläväisellä tuulella. Viivojen viidakosta pysäytin tämän yksinkertaisen kuvan.

16.1. Tästä melkein aloitettiin. Taisi olla piirustuspäiväkirjani toinen päivä, kun ikuistin tämän lampun. Olen ottamassa sen myös uuteen kotiini. Nyt katselin sitä kaukaa sohvalta ja piirsin sen pienenä. Mukaan tuli joitakin talon rakenteita.

17.1. Banaanilaatikot odottavat käyttöään. Ne ovatkin maanneet kellarissa vuosikausia tyhjän panttina. Nyt niillä on kuljetettu astioita ja koriste-esineitä.

18.1. Jälleen illalla myöhään kun kaikki muu kiinnostava tuntuu nukkuvan ja valot ovat hämärät, pieni mies vielä pilkkii sylissä ja syö äidinmaitoa.

Tyhjä taulu

2009-01-18T12:06:00.005+02:00

Minulla ja lapsilla on nyt oma koti. Tosin vuokrasopimus alkaa virallisesti vasta ensi kuun alussa, mutta kuitenkin meillä on paikka, johon rakentaa pesää, sellaista jossa kaapin paikan määrään minä. Jos aina ajoittain voin unohtaa kaiken surun, kiukun ja ikävän, voin tervehtiä tätä muutosta myös iloiten. Minulla on jo avain, ja vähän hävettää myöntää, että olen käynyt tulevassa asunnossani enemmänkin kuin piipahtamassa. Antto on viihtynyt uudessa kodissa hyvin, ei ole varmasti ihan vielä ymmärtänyt, että joku päivä se on se paikka, jossa vietämme suurimman osan aikaamme. Aaron konttaa ympäriinsä ja kokeilee seinien kaikuominaisuuksia.

Blogiini putkahti uusi tunniste, Uusi koti, ja kertoilen asuntomme kuulumisia täällä aina silloin tällöin. Kolmio sijaitsee vuoden 1962 kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, johon toki pääsee hissillä (mutta silloin saa kyllä taituroida kärryjen kanssa) tai kiipeämällä yhdet ainokaiset portaat ylös. Keittiötä lukuunottamatta kaapit ovat alkuperäiset, ihanaiset. Keittiö on uusittu vuosi sitten, ja onhan uudessakin oma viehätyksensä.

Seinät ovat hiukan oudon väriset, mutta keittiön kanssa aion tulla toimeen ja pojat eivät luultavasti pahastu melko iloisen sinisistä seinistään. Olohuoneen ja makuuhuoneeni tapetoin uudestaan, kunhan pääsemme vuokranantajan kanssa yksimielisyyteen tapeteista. Olen hiukan ajatellut vaaleanharmaata raidallista tapettia, sellaista jossa raidat ovat hyvin tiuhaan. Neutraalia pitää nimittäin olla; räiskyvät tai muuten oudot yksityiskohdat tulevat muista ratkaisuista. Seuraava Kamilla-tapetin kuva on vohkittu RTV:n sivuilta, minkä asianomaiset mainoksena ottakoot.

Apuja ja avuntarjouksia olen saanut niin paljon, että minusta tuntuu, ettei itseni tarvitsisi evää liikauttaakaan saadakseni kodin kuntoon. Mm. Junglehouse Mom lainasi minulle ruokapöydän ja upean sängyn. Eilen isäni oli koko päivän kärräämässä asuntoon viittä isoa kovalevyä ja auttamassa niiden muuntamisessa sisustuselementeiksi ja siinä samalla siirtämässä muutamia huonekaluja vanhasta kodista uuteen.

Näkymä makuuhuoneeseeni. Siellä on jo suunnilleen paikallaan lainasänky. Sininen seinä on todellakin tapetoitava uudestaan.

Huomasin vieneeni asuntoon ensimmäisenä esineitä, joiden väritys on voimakas: punaisen laukun sekä punaisen pussilakanasetin ja saman sarjan pussukoita. Niitä mitä en vielä vähään aikaan tarvitse, sillä muutan vasta kuun vaihteessa. Sitten punaisen lampun, jolle ei oikein ole ollut paikkaa tässä nykyisessä kodissani. Toki muunkin värisiä esineitä on asuntoon viety, ja etenkin huonekalujen väritys on tällä hetkellä itse asiassa pikemminkin vaisu. Kun tavaraa on vielä hyvin vähän paikalla, värien suhteet keikahtavat jo yhden uuden esineen ilmaantuessa helposti ympäri.

Punainen lamppu surkeasti kuvattuna. Olikin sitten tärähtänyt koko kuva, jolla yritin alun perin kaappia ja tapetoitua levyä havainnollistaa. Siitä tsuumaten sitten niin vielä parempi!

Olohuone - unohdus - jalka

2009-01-14T21:56:00.004+02:00

Kolmen päivän piirustussaldo on yksi nykyisen kodin rakenteiden tutkiskelu (ymmärsin, että mikään rakenne tai rakenteen puute ei ratkaise sitä, minkä kodikseni miellän, vaan kotini on siellä, missä asun ja missä minua arvostetaan), väliin jäänyt piirustuspäivä (olin poikien kanssa vanhempieni luona ja unohdin kaivaa kirjan esiin repustani) sekä vielä nyt illalla piirretty jalka (jatketaan räpylälinjaa).

12.1. ... on se silti haikeaa. Esineet tutuilla paikoillaan, kuin aina ennenkin, siinä mihin ne laskettiin silloin kun ei vielä muutoksesta ollut tietoakaan. Mikä lähtee, mikä jää, miten mikäkin uuteen paikkaansa asettuu.

14.1. Tuntuvat taideopettajien näkemykset suttauksesta menevän kovasti ristiin. Yläasteen ja lukion kuvaamataidon opettaja ei sallinut minkäänlaista stompeerausta lyijykynä- eikä hiilitöissä, vaan kaikki harmaa oli saatava aikaan suttaamatta, kynällä tai hiilellä eikä sormella maalaten. Oli hänen entinen opettajansa joskus ärähtänytkin, että taiteilijan käden pitää olla niin herkkä, että kaikki vivahteet saa aikaan kynän asentoa tai painamisintensiteettiä muuntelemalla. Erilaiset opaskirjat ovat kuitenkin ohjanneet stompeeraamisessa ja monet taideopettajani siihen kannustaneet. Mielestäni on ilman muuta kannustettavaa kokeilla, mitä kaikkea välineestä saa irti, ihan keinolla millä hyvänsä. Lyijykynä tai hiili ei ole kuin haarukka, jota on kohteliasta tai hienostunutta käyttää ja pitää kädessä vain yhdellä sovitulla tavalla. Suttaaminen kuitenkin aina tummentaa jälkeä ja saattaa tuottaa tukkoisuutta kuvaan, mikä on hyvä pitää mielessä. Tässä jalka, jota on erilaisin mutta melko kevyin varjostuksin yritetty tehdä vähemmän kummallisen näköiseksi.

Sekalaista paperilla

2009-01-11T22:21:00.006+02:00

Piirustuspäiväkirjan pitäminen jatkuu, vaikkakin onnistuin 8.1. unohtamaan itse keksityn velvollisuuteni.

9.1. Antto pyysi minua piirtämään lelujaan, kuka tunnistaa tämän robotin? Pojalla oli kaksi samanlaista mutta erikokoista, ja niiden asettelu oli tarkkaa puuhaa. Isomman piti olla vähän kumossa jostain syystä. Anttokin piirsi avukseni.

Sen verran haaleaksi jäi kuvasta Anton voimakkaan käsialan rinnalla minun versioni roboteista, että tässä vielä tarkemmin:

Eilen 10.1. piirsin jälleen Aaronin.

Tänään 11.1. kuvaan pääsivät koivet. Entinen opettajani Olavi Suomela opetti minulle ja kavereilleni aikanaan elävän mallin piirtämistä, ja kun aloimme muuten jo saada mallien vartalot näyttämään ihmismäisiltä, hän irvaili, tosin lempeään tyyliinsä, piirtämistämme käsistä ja jaloista: miten kädet ja jalat eivät yksinkertaisesti saa näyttää sellaisilta, kun muuten näyttää jo niinkin hyvältä. Saimme kotitehtäväksi piirtää jotain 50 tai 100 kättä ja/tai jalkaa (näin sitä ikävät asiat unohtuvat, hahhaa), ja sen suoritettuamme Olavi ei tainnut juuri meille enää käsistä ja jaloista napistakaan. Nyt olisi taas tilaisuus, sanoisin katsellessani vasemman jalan kummallista nilkkaa ja nyrjähtänyttä oikeaa polvea. Ensi kerralla paremmin sitten.

Uuden vuoden ensimmäiset piirustukset

2009-01-09T23:00:00.010+02:00

Tämän vuoden alku oli tavallista raskaampi, vaikka kirjaimellisesti ottaen toki kepoisempi kuin edellisen, silloin näet odotin Aaronia ja olin aika tuhdissa kunnossa. Mutta vuosi sitten olin onnellinen, toiveikas - ja miten sitten elämä ehtikään heittää kaiken ympäri vielä vuoden 2008 viime töikseen.

Tunnelmat ovat vaihdelleet näinä vaikeina aikoina. Ensin olin niin turta, etten saanut kynää kädessä pysymään. Mielessäni pyöri kaikenlaisia kuvia. Lipasto, vähän sellainen kuin vanhempieni maalla siinä silmieni edessä oli sinä päivänä, kun sulattelin tätä kaikkea. Ajattelin lipastoa, mitä kaikkea se kätkeekään: kauan avaamattomina olleita laatikoita, tomua sisällä. Kuinka se kaatuu ja lokerot paiskautuvat siitä joka puolelle. Mietinpä vielä lipastoa, joka makaa meren pohjassa ja jonka armoton, arvoituksellinen kasvusto turkoosia ja ruosteenruskeaa muuttaa osaksi kalojen asujaimistoa. Kuinka hitaasti liukuen sen päällä olevat esineet putoavat, kun haaksi liikahtaa merivirrassa.

1.1.2009 Päätin, että vuoden ensimmäisenä päivänä tartun oikeasti toimeen ja alan piirtää. Kasvi on kotimme ainoa jotakuinkin hengissä oleva viherkasvi.

2.1.2009 Katson lasta, joka touhuaa lattialla, ja tiedän, että elämä jatkuu, olkoonkin klisee, olkoonkin että vaikeana näin alkuun.

3.1.2009

4.1.2009 Sisareni oli luonani yötä. Sanoi pitävänsä kuvaa jonkin verran näköisenä.

5.1.2009 Naamio. Katselen sitä surullisena ja mietin, miksi usein tuntuu niin paljon helpommalta piiloutua sellaisen taakse kuin olla aidosti itsensä, antaa itsensä alttiiksi. Janne toi tämän Venetsiasta työmatkalta. Kesällä naamiaisissa hänellä oli se kasvoillaan, kunnes eräs pikkutyttö pelästyi ja se piti siirtää syrjään.

6.1.2009

7.1.2009 Luin joskus lapsena Nuorten maailma -nimisestä kirjasta artikkelin siitä, miten kiromantian mukaan käsistä näkee ihmisten luonteenpiirteitä, taipumuksia yms. Voikohan oikeasti olla niin, että ihmiset, joilla on lyhyt pikkusormi, ovat huonoja puhujia ja pienikätiset hallitsevat suuria asioita? Kirjan mukaan ihmiset, joiden kämmen on syvä eli kuoppamainen, joutuvat elämässään kamppailemaan vaikeuksien yli. No, samapa tuo. Kamppaillaan nyt yhden päivän yli kerrallaan...

Blogi nukkuu vielä tovin...

2009-01-05T22:18:00.005+02:00

Useimmat lukijani tietänevät, miksi en ole päivittänyt blogiani reiluun viikkoon. Tietämättömät ottakoot minuun henkilökohtaisesti yhteyttä, jos kiinnostaa (olemme kaikki kunnossa). Meneillään on joka tapauksessa kunnon kriisi, varsinaiset arjessa selviytymisen kurssin ylioppilaskirjoitukset, enkä vielä halua tässä ruotia asiaa sen enempää. Kiitän kuitenkin lämpimästi ystäviäni kaikesta siitä tuesta, mitä olen saanut. Tuntuu vahvasti siltä, että selviän.

Päivän piirroksiin tuli viime päivityksen jälkeen muutaman päivän tauko, mutta tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen olen jälleen piirtänyt. En ole kuitenkaan vielä saanut valokuvia otetuksi. Yritän palailla pian päivittämään tänne tuotoksiani.

Kaktusystävän joululahja

2008-12-26T22:59:00.005+02:00

Esikoinen tykkää kaktuksista, joita on varta vasten käyty usein kuikuilemassa kukkakauppojen ikkunoissa. Tiedän, mistä innostus on peräisin: Autot-elokuvan päähenkilö ajautuu eräässä kohdassa elokuvaa tieltä ja päätyy kaktuspuskaan. Antto olisi varmasti onnessaan omasta kaktuksesta, mutta piikkien, mullan, ruukun, hoidon ja lukuisien muiden syiden takia emme sellaista kotiimme osta (on meillä kuitenkin yksi kituva viherkasvi taloudessamme!), joten tein hänelle joululahjaksi huopaisen vastineen. Huovutin ensin tuon vihreän rungon, sitten ompelin siihen kaksinkertaista kalalankaa piikeiksi ja lopuksi vielä kuivahuovutin ja ompelin kiinni pyöreän jalustan, poika kun kantoi huolta siitä, ettei kaktus pysynyt pystyssä. Tänään ovat jo pienet Autot-elokuvan autot käyneet törmäilemässä piikikkääseen ystäväämme. Kaktuksen korkeus on arviolta 15-17 cm.

Joulun piirrokset

2008-12-26T22:31:00.009+02:00

Kiireessä olen velvollisuudentuntoisesti piirtänyt viime päivien "pakolliseni", tänään tosin mitään hoppua ei ollut ja se näkyykin mielestäni jonkinlaisena rentoutena kädenjäljessä. Toisaalta kiire ei aina huonoksikaan: joskus se auttaa unohtamaan puunailun ja saa keskittymään olennaiseen, kuten ehkä jouluaaton piirroksessa.

23.12. juuri vuorokauden vaihtuessa piirsin noin minuutissa pöydällä olleen asetelman Anton harmaalla tussilla. Käytän mielelläni nimenomaan harmaata tussia, kun piirrän huopakynillä. Se jättää hiukan varaa korjailla. Korjailut kyllä näkyvät epäröivinä viivakimppuina, mutta niistä on usein mahdollista selvittää, mikä niistä viivoista on se, jota lähdin lopulta seuraamaan. Mustalla tussilla piirrettäessä kaikki viivat ovat aika tasa-arvoisia, joten väline on melko armoton. Lumiukko ja lippu lähtivät hiukan myöhemmin asetelmasta, ja niiden tilalle piparitalon ympärille tuli havuja, varpuja, Kivi-tuikkulyhty, punainen omena ja kaksi granaattiomenaa. Aika kiva joulusettinki mielestäni.

24.12. eli jouluaattona piirsin myös erittäin nopeasti ja jälleen harmaalla tussilla. Aaron makailee tässä vatsallaan sohvalla. Turhaa suhrua toki tuli, mutta pääpiirteittäin pidän tästä piirroksesta. Etenkin tuo näkyvä käsi on mielestäni aika jämpti ja pään muodosta tuli kutakuinkin ok.

25.12., joulupäivänä, mahdolliset ihmismallini olivat nukkumassa, ja täytyy se tunnustaa, että ihmisten piirtäminen on se, mihin minun on ehdottomasti helpointa motivoitua. Muistelin, kuinka eräälläkin luennolla valokuvataiteilija Liisa Söderlund kehotti lähestymään esimerkiksi kukkien valokuvaamista muotokuvauksen kannalta, ja ajattelin piirtäväni syöttötuolin muotokuvaa. Laiskana en kuitenkaan jaksanut asetella huonekaluja mitenkään vaan piirsin vain mitä näin. Muotokuvaaminen edellyttäisi hiukan enemmän katselukulman hakemista, ja lisäksi tuolista kiinnostuminen vain todellakin on vaikeaa minulle, ellei kysymyksessä ole jokin ohje- tai rakennepiirros, jollaista en nyt tässä tavoitellut. Motivoitumattomuus alkaa helposti näkyä varjostuksissa, joiden kanssa jää kierteeseen. Varjostuksilla yrittää hakea piirrokseen potkua, jota ei aiheesta muuten löydä. Paras olisi yleensä pitää sellaiset minimissään, ainakin nopeissa luonnoksissa, koska kohta koko piirros on varjostettu. Välineenä pehmeä lyijykynä. Kuva on vähän tärähtänyt.

Tänään 26.12. palasin suosikkiaiheeseeni eli ihmiseen. Malli on jälleen sylissä ja ruokailemassa. En siis pitänyt kummempaa kiirettä, vaikka sommitelma oli jälleen hyvin spontaani - aika harvoin muutenkaan jään kovasti miettimään sommitteluja. Piirsin tavallista hitaammin ja harkitsevammin, sillä malli nukahti ja oli siksi helposti tarkasteltavissa. Asento tosin vaihtui jossain välissä, ja meni hiukan arvailuksi. Mielestäni jälki on ihan mukavan keveää, vaikka käytin piirtämiseen reilusti aikaa (kymmenen-viisitoista minuuttia luullakseni). Jälleen pehmeällä lyijärillä piirretty.

Nyt toivotus hyvän joulun...

2008-12-23T18:42:00.002+02:00

... kaikille blogin lukijoille!
Ps. Katsotaan, saanko päivitettyä blogiani nyt joulunaikaan. Jos en, palailen asiaan sitten humun hälvettyä eli mummolavierailujen jälkeen.

Kun ei keksi...

2008-12-23T00:15:00.006+02:00

Joskus on vaikea keksiä, mitä piirtäisi, etenkin jos on koko päivän tuskaillut jouluvalmistelujen kanssa (olin niin kovasti ottamassa rennosti tänä vuonna ja näinpä taas kävi), ja silloin muistelen valokuvaajaa, jonka nimen olen jo unohtanut - hän esitti, ettei tarvitse jalansijoiltaan liikahtaa ja silti voi löytää kuvaamisen arvoista. Tekikö hän sitten jonkin teossarjan, jota ottaessaan ei liikahtanut paikaltaan, vai ajeliko jossain autolla pysähtyäkseen kuvaamaan aina satunnaisella, summamutikassa karttaan merkityllä paikalla, en muista. Joka tapauksessa minäkin olen sitä mieltä, että katolle kiipeämällä saa kuvaan lintuperspektiiviä ja mahdollisesti jalkaan kipsiä mutta tuskin sen kiinnostavampia kuvia kuin kuvatessaan niillä tasoilla, joilla liikkuminen on luontevinta. Motivaatio ratkaisee, ja joku löytää sen roikkumalla tikapuissa ja toinen - ehkä sitten laiska kuten minä usein - innoittuu siitä, mitä näkee (tai sitten ei innoitu).

Tänään lykkäsin piirtämistä eteenpäin ja eteenpäin, koska mieleen ei tullut mitään mainittavaa aihetta. Sitten lopulta kello löi kymmentä illalla ja ajattelin koittaneen ajan tarttua kynään joka tapauksessa. Kuva on vähän vaikea hahmottaa: siinä on vauva poikittain sylissäni ja koipeni näkyy hänen takaansa. Itse asiassa Aaron on taas kerran syömäpuuhissa, mutta sitä ei tässä ole tehty nähtäväksi. Lyijykynällä piirtelin, ja olen ihan tyytyväinen piirroksen kepeyteen.

Leipä (pienen) miehen syöttötuolissa pitää ja sesonkiin sopivaa

2008-12-21T21:10:00.004+02:00

Kuten Junglehouse Mom tiesi kertoa, edellisen postauksen piirros esitti lasten neulekonetta. On minulla oikeakin sellainen, mutta se on iso, äänekäs ja monimutkainen ja sijaitsee autotallissa. Niinpä tuolla on ollut oikein oivallista vääntää neulosputkea muutamia lahjoja varten.

Eilen oli digipokkarin akku loppu, joten lähetän kahden päivän piirrokset nyt samalla kertaa. Ei oikein luista nyt tuo piirtäminen taaskaan, vähän kankeaa on. Kyllä tämä kuitenkin tästä, kunhan pitää rutiinin yllä.

Minulla oli eilen ja tänä aamuna poikkeukselliset oltavat, kun kokeilin yhden lapsen yh-arkea. Janne ja Antto olivat mummolassa ja päättivätkin jäädä sinne yöksi. Tuntui rennolta, kun ei tarvinnut karjuen selvitellä poikien välejä tai katsoa, ettei isompi herätä pienempää tms. Ei tarvinnut olla viihdyttäjänä tai potea huonoa omaatuntoa lapsen jatkuvasta telkkarin töllötyksestä. Aaron tuntui kehittyvän silmissä, kun sai rauhassa möngertää. Silti oli kiva nähdä isompia poikia, kun he tänään kotiutuivat. Eilen piirsin Aaronin, joka söi innokkaasti leivän sisusta.

Tänään Janne ja Antto palasivat sesonkiin kuuluvan sisustuselementin kanssa. Se koristeltiin heti, ja piirsin siitä äsken pikaisen yksityiskohtakuvan. Hmm, kuusi ei todellisuudessa kallistu noin uhkaavasti, vaan luonnoskirja näyttää olleen vinossa kuvaa otettaessa.

Kuva-arvoitus, kummajainen

2008-12-19T23:04:00.003+02:00

Tämän päivän piirros ei ole kuvana kummoinen, epäloogisesti varjostettu lyijykynätuherrus, mutta esittää kuva-arvoituksen, johon toivon lukijoideni esittävän veikkauksiaan. Paljastan esineen todellisen laadun seuraavassa postauksessani, jos olen saanut riittävästi arvauksia tai joku on osunut oikeaan.

Vinkkinä kerrottakoon seuraavaa:
* Ostin vekottimen tänään itselleni Anttilan leluosaston alesta harkittuani jonkin aikaa sen tarpeellisuutta.
* Ostopäätökseen vaikutti suuresti mahdollisuus käyttää härveliä joululahjojen valmistukseen. Niin myös hinta, joka oli aiemman noin 28 euron sijaan enää kahdeksan euroa.
* Koneeseen syötetään jotain, ja kuvassa oikealla esitettyä kampea kääntämällä se suoltaa jotain jatkojalostetta.

Palkitsen ensimmäisenä oikeaan osuneen jollain pienellä aparaatin tuotoksella, jonka laadusta en tosin mene takuuseen.

Joulusiivousta odotellessa

2008-12-18T23:24:00.004+02:00

Ajatus oli piirtää rinki olohuoneemme huonekaluista, joiden väliin jää tyhjä lattiatila, mutta koska kyseinen tila ei tosimaailmassakaan ole tyhjä vaan tällä hetkellä vaateröykkiöiden valtaama, roinaa alkaa kertyä piirrokseenkin. Seinällä Anton tonttujoulukalenteri katselee kiinnostuneesti, mitä tämän vuoden joulusiivouksesta tulee. Kaikenlaisesta hopusta huolimatta nyt illalla mieli on rauhallinen, kun istun sohvalla piirtämässä ja viihdyn siinä hyvin, omassa kodissani, omalla paikallani.

Vauvan rauhallinen uni

2008-12-17T22:30:00.006+02:00

Tänään meillä oli vieraita, sitten neuvolaan influenssarokotukseen ja lopuksi viettämään pikkujouluja ystävien luokse. Olihan siinä ohjelmaa, mutta kuitenkin tavallaan aika kiireetön päivä. Monenlaista tunnetta siihen kuitenkin mahtui ja sattumusta.

Minulta oli tänään sinnikkäästi hukassa resepti, jolla olisin voinut ostaa Antollekin rokotteen. Ystävän lasten kärryt kaatoi koira. Kotikaupungissani oli tuhoisa tulipalo, jossa tuhoutui erään neuvolan työntekijän koti. Sain pari ihanaa lahjaa, käsin tehtyjä koruja molemmat. Toisen sain ystävältä, jonka lapsi oli nimenomaan halunnut antaa sen minulle juuri tänään. Toisen taas sain toiselta ystävältä, joka oli löytänyt lahjan Naisten joulumessuilta ja pitänyt sitä aivan näköisenäni. Ja sitten illalla pikkujouluissa mietin, mikä oikein on joulun ydin, mikä puolestaan joutaa pois. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kysymys on vaivannut minua paljon, ei siksi, että olisin pelkästään kyllästynyt lahjarumbaan, vaan jostain syystä minua hämmentää nyt ensi kertaa joulun ja jouluevankeliumin visualisointien runsaus, puhumattakaan tonttu-ukoista ja muista. Joulu on kai sitten aika mutkikas juttu niin teologisesti kuin kulttuurisestikin.

Ja nyt kotiin palattuani mietin myös sitä perhettä, joka menetti ihan kaiken omaisuutensa siinä tulipalossa, miten he kokevat kodittomuutensa, miltä heistä mahtaa tuntua ja vielä joulun alla. Kodin pehmeällä sohvalla piirtelin nukkuvaa Aaronia, joka on niin täydellisen tietämätön näistä elämän moninaisista kiemuroista, tyytyväinen hetkeen, jolloin vatsa on täynnä ruokaa ja ympärillä lämmin syli. Välineenä on ohutkärkinen musta tussi.

Pikkujoulukakkua

2008-12-16T22:10:00.006+02:00

Aikaisemmin perutut pikkujoulut ovat huomenna, ja kakkua meinaan viedä edelleen. Peruttuihin juhliin ehdin jo tehdä edellä esitetyn enkelikakun, mutta samanlaista en jaksanut tehdä, vaikka koristeluidea on hyvin pitkälti sama tässä kuin edellisessä. Tämän kakku esittää (joulu)lahjaa, jonka sisälle on paketoitu rakkautta - päälle satoi tosin vähän liikaa "lunta" (tomusokeria siis), joka vähän vaikeuttaa sisuksen hahmottamista. No, ehkäpä kakku vettyy kivasti huomisiltaan mennessä ja "lumikin" sulaa. Tein kakun jo tänään, koska huomenna en ehdi.

Kakun pinnalla on siis marsipaania, tällä kertaa varmasti gluteenitonta. Pohjana on kaakaolla maustettu gluteeniton sokerikakku, kostukkeena jotain niinkin eksoottista kuin Jaffaa, täytteenä ja marsipaanin alla yksinkertaisesti Blå Bandin jauheesta valmistettua suklaamoussea.

Keltainen huopahattu

2008-12-16T22:02:00.004+02:00

Lopultakin saan päivitettyä tänne kuvan huopahatusta, jonka tein itselleni tässä viikko tai pari sitten. Neuloin hatun Huopanen-langasta ja huovutin käsin. Sen jälkeen käytin hattua pari kertaa ja totesin sen liian isoksi. Kun vielä kulmatkin kurottuivat liian pitkiksi sarviksi, kastelin myssykän uudelleen ja jatkoin vanutusta. Nyt on sopiva. Tosin toivoisin sarvien olevan vieläkin pienemmät, mutta olkoot nyt tuollaiset, kun ei taito parempaan riitä. Lämpimältä ja istuvalta vaikuttaa. Jos joku ei tiedä, monet huovuttavat Huopanen-lankaisen neuleen pesukoneessa, mutta silloin se kutistuu todella paljon ja uskoakseni vähän hallitsemattomasti, joten ajattelin nyt olla ottamatta sitä riskiä. Sekin vaikutti, etten raaskinut ostaa kahta kerää kyseistä lankaa enkä siten tehnyt piposta alun alkaen kovin isoa.

Oho, takin nappi jäi auki! Kuvan otti Janne, kuten on ottanut monet muutkin blogini kuvat, unohtuu vain usein mainita.

Päivän piirroksessa lukeva poika ja uusi kuontalo

2008-12-16T18:11:00.005+02:00

Piirsin Anton, joka lukee Richard Scarryn kirjaa Meidän koulu. Tuossa klassikossa on ainakin lohikäärmeitä ja krokotiileja, jotka Antto olisi halunnut minun piirtävän myös kirjaani, mutta tähän tuotokseen en saanut sellaista mahtumaan. Toisen kerran sitten.

Taas on välineenä lyijykynä, ja piti oikein nähdä vaivaa, etten alkaisi taas liikaa puunata. Se kun johtaa minulla auttamatta suttuisuuteen. Varovaisuudestani huolimatta en täysin välttynyt tarpeettomaltakin puunaukselta, ja tietysti toiset kohdat ovat siitä huolimatta vailla viime silausta. Näin se menee ja taas mielessä käy, että voisin huomenna kokeilla muuta kuin lyijykynää. (Raapustelin tänään vähän kahvilassakin, silloin ilman kummempaa tulosta ja kuulakärkikynällä. Taitaa hiljalleen piirustusvaihde kytkeytyä päälle!)

Anton tukka on muuten leikattu tänään, vaikka piirroksesta ei ehkä muutosta aikaisempaan huomaa. Junglehouse Mom lyhensi hiuksia hieman, mutta malli säilyi pitkänä ja luonnollisen näköisenä. Siistiltä näyttää ja tuntuisi paremmin poikakin näkevän, kiitoksia!

Tankkaaja päivän piirroksessa

2008-12-15T21:36:00.002+02:00

Meni vähän viime tinkaan, mutta sainpas päivän piirroksen aikaiseksi tuossa hetki sitten.

Eilisestä viisastuneena valitsin itselleni luontevan aiheen, vaikka väline olikin taas lyijykynä (8B). Liike on jännä asia: kun sitä ei ole, esimerkiksi eilisessä lampussa, sitä kaipaa, jotta piirustukseen saisi eloa, ja toisaalta kun sitä on, tuskittelee, kun ukkeli ei voi hetkeä vain olla ja syödä vaan vaihtaa pään asentoa tavan takaa. Aaron huomasi, että katselin häntä usein, ja otti sen leikkinä. Sain kyllä ihania hymyjä mutta myös ylimääräisiä viivoja niskaan. Ne tosin eivät haittaa vaan elävöittävät kuvaa pojasta, joka on mielipuuhassaan eli iltapalalla. Käsiin olisin voinut käyttää aikaa enemmänkin, mutta malli olikin sitten äkkiä niin eri asennossa, ettei onnistunut. Lapsen ote on niin liikuttava, kun häntä imettää, että se olisi kyllä satsaamisen arvoinen seikka piirrettäessä.

Pienelle pojalle lahjaksi joulukortin oheen

2008-12-14T23:18:00.004+02:00

Ystäväni, jonka kanssa on oltu hyvin vähän tekemisissä viime vuosina, sai esikoisensa marraskuun alussa. Huovutin Junglehouse Momin opastuksella pojalle tossut lähetettäväksi nyt joulukortin ohessa, kun en aiemmin ole saanut aikaiseksi, onnitellakseni tuoretta vauvaperhettä.

Korttejakin tehtiin tänään yhdessä esikoisen kanssa, mutta ei niistä tuota vilahdusta enempää, sillä vaikka olen aika huono joulukortteja lähettelemään, jotkut lukijani tulevat näitä näkemään vielä livenäkin...

Miksi lyijykynä ei maistu eli vähän hankala piirustuspäivä

2008-12-14T18:34:00.005+02:00

Etsin jostain Anton kynien joukosta lyijykyniä ja kokeilin onneani. Ensimmäinen, sorttiaan 4B, oli ilmeisesti lentänyt riittävän monta kertaa seinästä seinään: terä katkeili teroitettaessa, kun ensin ylipäänsä sain sitä kuorittua näkyviin. Toinen oli HB, joka on jotakuinkin passeli mielestäni, jos se on terävä. H-alkuisilla lyijykynillä jää mielestäni liikaa nyhräämään, ja ne ovat aivan liian haljuja. HB:n terän kanssa oli kuitenkin ongelmia, ja lopulta löysin kelvollisen 2B:n. Piirtäessäni havaitsin teroittimen olevan vähän rikki enkä tullut sitten juuri teroittaneeksi. Se kostautui kuten aina: pikkuhiljaa alkaa huomaamattaan tuottaa karvaista jälkeä, mikä tekee tietä korjailuille ja korjailujen korjailuille, jolloin piirroksen raikkaus kärsii.

Olen niitä piirtäjiä, jotka nauttivat kaikkein eniten puolen minuutin tai minuutin elävän mallin piirtämisestä. Joskus toki on hauska jäädä tutkiskelemaan jotain kohdetta pidemmäksi aikaa, mutta minun täytyy olla tarkkana, etten jää nyhräämään ja koristelemaan. Siksi välineenäkin paras on sellainen, jonka kanssa ei liikoja korjailla. Pidän tussista, kuulakärkikynästä ja sellaisista, mutta lyijykynä tuottaa vähän hankaluuksia. Vielä kun nyt valitsin liikkumattoman kohteen, joka on melko vaikea kuvattava sellaisenaankin, oli vaikea olla kovin tyytyväinen tulokseen:

Olohuoneen kattolamppu on tehty luultavasti samanlaisesta materiaalista kuin Kiasman kahvilan syöttötuolien kummalliset siivet, onko sitten lasikuitua vai muovia, mitä lienee, tai ainakin lampun materiaali näyttää samalta. Varjostin koostuu lehtevistä, ilmavista suomuista. Lamppu oli paikallisen valaisinliikkeen ikkunassa, ja sellainen oli pakko mennä ensimmäisen tilaisuuden tullen ostamaan, vaikka jouduinkin odottamaan viikkoja (se ikkunassa ollut yksilö oli ensimmäiseen tilaisuuteen mennessä ehtinyt mennä). Oli vaikea piirtää suomuja, jotka ovat läpikuultavia mutta kuitenkin täynnä vivahteikkaita varjoja. Rakenne on aika mutkikas, enkä alkuun osannut valita, keskitynkö lampun hahmoon vai niihin rakenteisiin vai valoihin ja varjoihin vai mihin. Lopputulos on siis sekasikiö, jota on moneen kertaan kumitettu ja josta on kerran suorastaan kaikki poistettu.

Seuraavaksi valitsen omemman välineen tai aiheen, mutta tulipahan nyt tutustuttua niihin piirtämisen puoliin, jotka eivät ole ihan sitä ydinosaamisaluettani.

Piirustuskalenterin ensimmäinen päivä

2008-12-13T11:06:00.004+02:00

Tästä se alkaa. Piirsin Aaronin, kun hän testasi isoveikan peruja olevaa syöttötuoliaan ensimmäisen kerran. Tuolista huolimatta liikettä oli siinä määrin, että perässä oli vaikea pysyä. Vähän tuntui ruoste pitelevän kättä, mutta ei se kynä kädestä pudonnut.

Piirustus päivässä...

2008-12-12T21:36:00.004+02:00

Ei jaksa, ei viitsi, ei saa aikaiseksi. Mitä kaikkia laimeita tekosyitä onkaan ollut siihen, että piirtäminen on jäänyt kovin vähiin viime vuosina. Minulla ei ole nyt joulun alla suklaakalenteria kuten meidän perheen isillä ja esikoisella, mutta näin jälkijättöisesti aloitan - tosin vasta heti huomenna - oman piirustuskalenterini. En lupaa päivittää tänne tuotoksiani joka päivä mutta lupaan yrittää saada yhden sellaisen aikaiseksi päivittäin. Tämän kalenterin viimeinen luukku ei myöskään aukea 24. tätä kuuta, sillä yritän ylläpitää tapaa myös koko seuraavan vuoden.

Ei uskalla. Niinpä niin, ruosteessa ollaan, ja se kyllä vielä nähdään, kun pian yhdessä naureskelemme tuotoksilleni, hyvä lukijani. Piirustus päivässä kuitenkin pitää, jos nyt ei leivissä, kuten Heljä Liukko-Sundström jossain haastattelussa ynnäsi kadehdittavan tilanteensa, ainakin ruostetta vähän loitompana. Eipä siis auta kuin rohkeasti katsoa, mitä tulee. Uskoisin, että se taito muutaman viikon kuluessa alkaa hissukseen palailla.

Hyvä kiertämään!

2008-12-09T21:23:00.009+02:00

Parissa seuraamassani blogissa on viime aikoina kiertänyt hyvä. Ideana on se, että blogisti tarttuu haasteeseen, saa itse lahjan tms. ja lupaa vastaavasti tehdä kolmelle muulle blogistille (valitettavasti siis vain blogilliset voivat osallistua) jonkin palveluksen, joka häneltä luonnistuu, olkoon nyt vaikka käsityötä tai leivontaa.

Virpi teki ihanan synttärikakun Junglehouse Momille, joka puolestaan tekee huovutustyön minulle (tai siis Aaronille). Ne kolme, joille lähetän oman lahjani, tekevät puolestaan kukin jonkin palveluksen kolmelle muulle jne. Aikaa hyvän kierrättämiseen on vuosi, joten minun hyväni siis pitäisi saavuttaa vastaanottajansa viimeistään joulukuussa 2009. Aion kuitenkin pistää toimeksi mahdollisimman pian, joskaan ennen joulua en lupaa saada aikaiseksi mitään...

Ne joiden lähipiirissä on pieniä lapsia (ja kyllähän useimmat jonkun lapsen tuntevat), nyt kuulolle! Minun hyväni on valitsemasi näistä kolmesta, eli valmistan toivomuksesi mukaan jonkin näistä:
1) lapsen paita (koot 60-110)
2) collegeasu (koot 60-110) tai
3) vaippakuori fleecestä (koot XS-L)
Koot suuntaa-antavia, kyllä noista joustetaan. Paitaan tai collegeasuun halutessasi yhdessä mietitty painatus. Mietitään yhdessä myös kangasvaihtoehdot. Maksan postikulut.

Nähtävissä on, että näihin haasteisiin on tartuttu melko arasti, ehkä siksi, että ei rohkene ottaa vastaan tai ei keksi, miten itse kierrättäisi hyvää. Homma ei kuitenkaan ole ollenkaan vakava, jotain pientä piristystä keksii muille varmasti ja itse ainakin odotan jo innolla "tilauksia"! Otan osallistujiin yhteyttä blogitse, ellen henkilökohtaisesti tunne.

Piparinen muumitalo

2008-12-08T21:55:00.004+02:00

Päivänä muutamana viime viikolla otimme ystäväni Petran kanssa asiaksemme paistaa osat muumipiparitaloon, johon meillä on muotit. Minun aikani meni enemmänkin lasten kanssa touhottamiseen ja säätämiseen, joten Petra oli se varsinainen paistaja. Sain kuitenkin koristeltua osat, ja tänä iltana kultainen Janneni liimasi ne yhteen. Muumihahmoja en tehnyt minä vaan LU, idean nappasin netistä jostain. Ehkä jossain vaiheessa saan aikaiseksi marsipaanihahmot tilalle. Meillä on muumipiparimuotteja, mutta mielestäni ne ovat aika isoja. Toki on ihan hauskaa, että hahmot eivät ole mittakaavassa, mutta nyt halusin sittenkin mieluummin pieniä muumeja.

Enkeleitä pikkujouluihin

2008-12-08T21:35:00.006+02:00

Tein kakkua erään kaveriporukan pikkujouluihin, mutta emäntä olikin sairastunut. Eipä hätää, Janne lupasi kyllä, että työkaverit nauttisivat mieluusti kakkua kahvipöydässä. Kivaa toisaalta tarjota vähän piristystä insinöörien päivään (olettaen että tuli kelvollista).

Olen ihaillut Virpin leipomusblogista löytyvää kakkua, jossa on samantyyppinen aukeama tai miksi sitä nyt kutsuisi kuin enkelikakussani. Halusin tässä kokeilla samaa ideaa sekä testata saamiani enkelipiparimuotteja. Olin visuaalisesti aika tyytyväinen lopputulokseen, joka on mielestäni jouluinen: sekä keveä että harras (sopiva siihen piiriin, jonka kanssa olimme tapaamassa, mutta en nyt sitten tiedä, kuinka harrasta meininkiä miehen työpaikalla on).

Kakkupohja on gluteeniton sokerikakku, joka on kostutettu Ekströmsin mansikkaisella sekamehulla. Täytteenä on Flora Vispiä, lasten mustikkasosetta, tomusokeria ja Viola-tuorejuustoa, liivatetta hyydyttämässä (on se muuten kumma, mutta Prisman valikoimissa ei tosiaan ole liivatejauhetta, kysyin erikseen). Pursotukset, joita en taida oppia ikinä tekemään kunnolla, on tehty samasta seoksesta, tosin ennen soseen ja liivatteen lisäämistä. Päällä on tietenkin marsipaania.

Operaatio tuolinkorotus

2008-12-07T12:58:00.003+02:00

Aaron alkaa olla siinä iässä ja kehitysvaiheessa, että syöttötuoli tulisi tarpeeseen. Sinänsä ongelmaa ei ole: Anton tuoli muuntuu helposti takaisin pikkuveikan käyttöön sopivaksi. Kuitenkin pitäisi saada isompi luopumaan tuolista ensin, mieluiten kivuttomasti. Luopumisen tuskaa lievittääkseni ompelin Jannen valitsemasta ja Antolle takuuvarmasti kelpaavasta kankaasta hupun, joka korottaa tavallista ruokapöytämme tuolia ehkä kahdeksan senttiä. Jo yltää pöydälle, ja ainakin hupun ollessa kokeiluvaiheessaan tuo tavallinen tuoli passasi pojalle mukinoitta. Nyt on siis homma viimeistelty ja paikallaan. Vielä emme kuitenkaan ole uskaltaneet luovuttaa syöttistä veikalle, mutta katsotaan parin päivän kuluttua.

Kuvassa hupullisen tuolin vieressä samanlainen huputon.

Talvitervehdys äidiltä ja pojalta

2008-12-07T12:15:00.002+02:00

Nyt on se ihana vuodenaika, jolloin käsityöterapia on sallittua, jopa välttämätöntä. Lunta ei ulkona ole nimeksikään, mutta teimme Anton kanssa tämän lumiukon, johon kimmokkeen antoi Janne-puolisoni. Minulla oli styrox-palloja huovutusta varten, ja Janne ehdotti, että askartelisin sellaisista lumiukon esikoisen kanssa. Ajattelin, että lumiukon voisi saman tien huovuttaa, kestäisipä vähän paremmin niin katseita kuin leikkejäkin.

Tuumasta toimeen: koottiin pojan kanssa styrox-runko käyttäen tikkuja ja liimaa, minkä jälkeen huovutin hänen avustuksellaan valkoisen pinnan ukkelille. Käytin huovutusneulaa ja sen jälkeen märkähuovutin. Illalla tikuttelin ukolle vielä hatun, kaulaliinan ja nenän. Seuraavana päivänä eli eilen Antto kysyi, missä ovat kaksi palloa. En ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta ymmärsin niin, että kädet puuttuivat. Lisäsin kädet eilisiltana, ja tänään olivat vuorossa silmät ja suu. Antto olisi halunnut tehdä silmät isoista tekotimanteista, mutta minusta ne olivat liian isot ja lisäksi niitä oli vain yksi. Sovimme, että lumiukko saa kuitenkin kantaa timanttia kainalossaan. Silmät ja suun ompelin mustakromin värisistä pikkuhelmistä.

Myöhäistä juhlintaa, kalaista kakkua

2008-12-05T22:13:00.010+02:00

Ei ole vielä joulukuussakaan liian myöhäistä juhlia Anton lokakuisia synttäreitä, etenkään näin kun meidän kotonamme riehuneet taudit tärväsivät aikaisemmin monta mahdollisuutta tavata Aaronin kummien ja heidän tyttöjensä kanssa. Nyt saatiin onneksi kuitenkin kaverit paikalle, ja tilaisuuden kunniaksi tein tällaisen kakun. Kalan näköistä kakkua on jo kauan tehnyt mieli askarrella, joten ideoita oli, mutta kiireessä tuli pikakala. Toisenlaisia fisuja sitten myöhemmin joskus. Harmitti, kun pursotusta helpottavia välineitä löytyi vasta hetkeä liian myöhään, nyt truuttasin metallihirviöllä, joka ilmeisesti on hyvinkin toimiva pursotin, jos sitä osaa käyttää. Se, että minä en osaa, näkyy valitettavasti lopputuloksesta. Aika tyrskyinen tursoke siinä kalan ympärillä mutta ehkä (ja vain ehkä) parempi näin kuin ilman.

Pohjana oli alunperin pyöreä muistaakseni kolmen kananmunan sokerikakku, välissä Flora Vispiä, maitorahkaa, liivatetta, raastettua pakastemansikkaa (syöntihetkellä jo sulanut), vanilliinisokeria ja hedelmäsokeria. Päällä ja pursotuksessa Flora Vispiä, rahkaa, hedelmäsokeria ja sinistä elintarvikeväriä. Kuorrutuksena tietysti marsipaania, valmiiksi keväänvihreää. Olen painellut suomukuvion pintaan lusikalla kuorrutuksen ollessa jo kakun päällä ja pyyhkinyt sen jälkeen pintaa hiukan siniseen nesteväriin kostutetulla talouspaperilla.

P.S. Kiitokset vielä vieraillemme visiitistä ja ihanista lahjoista! Sain mitä suloisimmassa rasiassa jouluaskartelutarvikkeita, Antto puolestaan tussit, jotka varmasti päätyvät käyttöön heti huomenna (toivottavasti paperille, mutta tähän asti piirustelut ovat voittopuoleisesti pysyneet luvallisilla alueilla), ja Aaronkin hienon, vihreän helistimen. Lisäksi saimme kotiin kuljetettuna vieraidemme liikkeestä Pienestä Patinasta upean naulakon ja puutuolin hyvin edullisesti.

Avajaisissa säätäminen - sanoin ei jatkoille

2008-12-04T21:59:00.007+02:00

Janne saa sitten työpaikallaan hommat valmiiksi aikaisemmin kuin arvelikaan, joten tulee kotiin ajoissa ja siivoaa, kunnes kotiudumme ystävän ja poikien kaverien luota. Pikaiseen jotain päälle, jotain mitä ei joka päivä. Vaan niinpä kaikki mikä tavallisesta poikkeaa alkaa tuntua vieraalta, ja päädyn vain astetta perusvaatetustani juhlavampaan asuun.

Pakataan perhe mukaan ja mennään. Kilipukit toisessa näyttelysalissa houkuttavat esikoista, joka haluaisi kivuta niiden selkään. Tauluja ihaillaan sen verran läheltä, että keskittymiseni on lapsessa. Vaihdamme siis: minä otan Aaron-vauvan kantaakseni (ja kannankin sitten koko illan kädet maitohapoilla), ja Janne huolehtii Aaronista. Puheet, joita seuraa lukuisia, ovat juuri alkaneet, kun puoliso saa tarpeekseen ja toteamme olevan parasta viedä Antto kotiin.

Avajaisjuhlallisuudet jatkuvat siis minun ja syliapinan edustaessa perhettämme sillä välin kun isi ja isoveikka viettävät videoiltaa Shrekin parissa. Puheet jatkuvat ja Aaron haluaa jutella. Siirrymme käytävään, jossa toinen pienen lapsen kanssa oleva äiti yrittää huonolla menestyksellä kuulla, mitä salissa puhutaan. Rupeamme puhumaan keskenämme, koska juhlallisuuksista ei ota tolkkua. Puheet jatkuvat aika tovin, ja Aaronin päätettyä senkertaisen rupattelunsa kokeilemme onneamme salissa. Onnistummekin kuulemaan loput, ja minulle selviää yhden entuudestaan vain nimeltä tutun taiteilijaseuralaisen ulkomuoto, kun Jarmo Kukkonen saa (mielestäni ansaitusti) Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton tunnustuspalkinnon. Kävisin esittäytymässä toiselle saman seuran jäsenelle ja onnittelemassa häntä, mutta hän on suosittu, sillä kaikki haluavat hypistellä mitalia ja onnitella.

Hälinää ja hulinaa, tuttuja ja vieraita naamoja ja keskustelua näyttelystä ja sen järjestelyistä ja aivan ennen kaikkea sylissäni olevasta vauvasta, joka kommenteista päätellen on hymyileväisellä tuulella, ja jossain vaiheessa saa vapaalla kädellä kulautettua lasillisen Pommacia alas ja myöhemmin otettua kermalla ja viinirypäleellä koristellun palan kääretorttua (ei jää ainoakseni). Joku seuralainen kysyy, lähdenkö jatkoille, mihin vastaan, etten ollut tajunnut koko jatkoja ajatellakaan enkä perhetilanteen takia voi, ja sen jälkeen puheenaiheeni kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa on se, etten voi lähteä jatkoille ja vähän tietysti harmittaa. Oikeastaan enemmänkin tulee syyllinen olo, tuntuu että pitäisi hiljalleen sulautua porukkaan paremmin ja käyttää hyväkseen kaikenlaiset jatkot tutustuakseen paremmin, mutta höh kun en ole ikäpäivänä todella edes ymmärtänyt koko jatkojen todellista funktiota. Mennään johonkin paikkaan, jossa takamus istuu olalle paremmin, jos olen oikein oivaltanut.

Avajaiset saavat miellyttävän käänteen, kun odottamatta eräs ystäväni, jolle ohimennen vinkkasin tapahtumasta mutta joka oli myös saanut kutsun toiseltakin näyttelyyn osallistuneelta, saapuu paikalle ja alamme yhdessä ruotia teoksia ja tehdä hurjia suunnitelmia siitä, miten käytämme hänen kotonaan olevan tyhjän huoneen taiteentekemistarkoitukseen. Väleissä tapaan edelleen lukuisia tuttuja seuralaisia ja valittelen sitä, että jatkot jäävät väliin (ketä oikeasti kiinnostaa?), ja tutustun muutamaan nimeltä tuttuun mutta naamalta aiemmin tuntemattomaan. Ystäväni tapaa myös tuttujaan ja puhelemme tahoillamme tovin ja minä tapaan kilipukit veistäneen taiteilijan, joka ihmettelee, että olen sitten viime näkemän saanut toisenkin lapsen, sitten juttelemme taas ystävän kanssa ja hamstraamme vielä jotain pöydästä ennen kuin alamme tehdä suuntaa kohti naulakkoja.

Toinenkin ystäväni saapuu paikalle ja tuo kukkia, jotka kotona paljastuvat hyvin kauniiksi - öö - amarylliksiksi? Tämä siitä huolimatta, että museolla ei ole sitten mitään minun tekemääni, enintään ehkä nimeni jossain pienellä painettuna, sillä työni ovat näytillä ihan muualla. Kukat auttavat minua tuntemaan itseni näyttelyn taiteilijaksi (kiitos J. Mom!). En odottanut kenenkään etenkään lapsellisen tutun tulevan paikalle, sillä oma kokemuskin jo kertoo, että leikki-ikäisen kanssa avajaisissa liikkuessa taulujen hinnat saattavat hirvittää huomattavasti enemmän kuin turvallisesti yksin käydessään. Kun puen, ystävä ehtii tehdä pikakierroksen museossa, ja sitten poistumme molempien ystävien kanssa ja Aaron kärryissä tilasta, joka on tyhjentynyt, sillä kaikki ovat lähteneet sinne jatkoillensa, ja erkanemme omille tahoillemme.

Avajaiset ovat hengästyttävä tilaisuus, ja melkein aina osallistun niihin lapsi kärryissä tai käsivarsilla, vähintäänkin mahassa. On lievä paine siitä, että ehtii jutella kaikkien kanssa, keksii tarvittaessa edes jotain sanottavaa jokaisen teoksesta tai edes huomaa jokaisen teokset samalla kun katsoo, ettei vastuullani oleva potentiaalinen tihulainen särje niitä. Ja apua jos keskustelu etenee kirjallisuuden haaraan, josta minulla ei ole mitään käsitystä (ja niitä haaroja riittää, olen hyvin vähän saanut luetuksi viime vuosina). Onneksi usein ei ole edes mikään pakko keskustella henkevästi mistään vaan voi vaihtaa sanan siellä, toisen täällä. Usein on kiire kotiin tai johonkin toiseen paikkaan tai kiire ihan vain sen takia, että puoliso on ehtinyt nähdä näyttelyn, ja tämä useimmiten juuri silloin, kun itse viihtyisin. Toisaalta joskus kiireet ovat helpotus. Jos hälinä alkaa hermostuttaa, kiire on hyvinkin tervetullutta. Se lapsi, jonka ehdoilla menen avajaisissakin, saattaa yhtäkkiä haluta välittömästi kotiin, jolloin voin hiljalleen alkaa tehdä lähtöä. Siinä mielessä avajaiset ovat myös rento tilaisuus: oikeastaan siellä voi olettaa ihmisten olevan jo hilpeissä tunnelmissa tervetuliaismaljojen ja jatkoillesiirtymisaikeidensa kanssa. Yleisesti ottaen ainoa, joka kokee velvollisuudekseen selitellä poistumistaan tai ei-jatkamistaan, taidan olla minä.

(Naisen) avaruudellinen hahmottaminen ja aivan turha rahanmeno

2008-12-02T21:09:00.005+02:00

Jotta välttyisin kuvailemasta tapahtunutta suullisesti enää yhtään kertaa tai ainakaan alusta asti, selostanpa, miksi vähän harmittaa. Onnistuin sitten tänään tekemään sen eli parkkeeraamaan autoa merkaten, vieläpä sekä peiliin että lokasuojaan.

Homma meni näin: Huomasin Citymarketin parkkihallissa kaksi peräkkäistä paikkaa vapaana, olkoonkin siinä pylväs välittömässä läheisyydessä. Siihen kaarsin ja aloin taiteilla autoa ruutuun, josta ajaisin sitten etummaiseen ruutuun lähteäkseni myöhemmin helposti liikenteeseen. Aikani siinä väänsin ja käänsin ja lopulta osui peili pilariin. No pieni tälli, ajattelin, ja luulin peilin olevan jotain naarmuuntumatonta materiaalia. Siitä sitten lisää kääntelemään autoa ja lopulta luulin, ilmeisesti vielä vähän hämmentyneenä osumasta, että nyt olisi hyvä sauma ajaa kunnolla edessä olevaan ruutuun. Voi mikä virhelaskelmointi, kuului vaimea raapaisu, ja ulos astuttuani teki mieli huutaa ääneen. Lasku on aikamoinen, rahaapa rahaa vain tietenkin, mutta oma huolimattomuuteni harmittaa vietävästi. Ei ollut kiirettä, ei ollut ketään häiritsemässä, mutta niinpä vain sitten arvioin pieleen tai olin kärsimätön tai jotain, ja olisinpa edes tiennyt korjaamojen taksat ja vakuutusten bonusjärjestelmät jne. paremmin siinä vaiheessa kun en malttanut edetä sentti kerrallaan.

Niinpä, maailmanrauhan rinnalla pientä... Mutta muutamat asiat, jotka viime aikoina ovat menneet pieleen, palautuvat mieleen nyt kun taas onnistun sählimään, ja syyllinen on olo myös siitä, että olen sählimisineni sellainen rahakaivo, tai siltä tuntuu. Janne onneksi ymmärsi pahan mieleni ja toi minulle punaisen ruusun lohdutukseksi - mahtui päivään siis ilonkyyneleitäkin.

Sidos ja Kasvu

2008-12-01T21:37:00.008+02:00

Osallistun Hyvinkään Taiteilijaseuran 50-vuotisjuhlanäyttelyyn, jonka Hyvinkään-pään avajaiset ovat torstaina. (Tässä olkaa hyvät: kutsu avajaisiin.) Minulta on esillä kaksi teosta: Sidos (2006) ja Kasvu (2008 eli juuri valmistunut). Teokset eivät ole taidemuseossa vaan juna-aseman sisätiloissa pienessä, suljetussa, lasiseinäisessä huoneessa. Niitä katsellaan tässä ripustuksessa siis ulkoapäin.

Molemmat teokset koostuvat sisäkkäin ommelluista valkoisista naisten paitapuseroista (no, joku lastenkin on mukana). Sidoksessa on kaksi paitaa, pieni ja iso, jotka yhdistyvät toisiinsa punaisin pistoin. Kasvu koostuu kolmesta päällekkäisestä paidasta, jotka pienenevät sisäänpäin. Ne on ommeltu yhteen etuosistaan, ja selkäkappaleisiin on kirjottu jälleen punaisella langalla puun kuva. Paidat ovat siis toisissaan kiinni myös takaa.

Sidos (vas.) ja Kasvu.

Punainen tuntuu olevan minulle yleisestikin jonkinlainen elämän väri. Puu on sen sijaan aiheena kiehtonut minua erityisesti reilun vuoden verran: se miten se rakentuu, kasvaa, haarautuu, kätkee sisäänsä ytimen. Siis yhtä aikaa mitä sisäänpäinkääntynein ja mitä ulospäinsuuntautunein, vähän niin kuin itse koen olevani. Se on ihmisen kuva ja samalla elämisen, hengittämisen ja muuttumisen kuva. Puusta aiheena voi tehdä mitä vain. Tässä olen ajatellut ehkä eniten kasvua ja sukupolvia, tulevia ja menneitä. Tarinoita puuhun kätkeytyy loputtomia.

Sammakko!

2008-11-25T21:42:00.003+02:00

Uhhuh, niin sitä aina välillä käy, ja kuten ystäväni tietävät, minulle useammin kuin ehkä tarvitsisikaan. Että ajattelen asiat pidemmälle vasta sitten kun olen ehtinyt pälättää tunteeni julki.

En oikein voi tässä tarkalleen kertoa, minkävärinen ja -muotoinen sammakko pääsi tällä kertaa, mutta juttukaverina oli vähemmänkin kuin puolituttu mutta kuitenkin sen verran, että olisin voinut oikeasti tajuta olla hiljempaa. Asia liittyi erääseen taloudelliseen huoleen, joka meitä molempia tällä hetkellä koskettaa. Häpesin jälkeenpäin sitä, miten keskustellessamme annoin tosi tyhmän vaikutelman, kun niin kevyesti suhtauduin ja niin eespäin. Jos minua mietityttäisi jokin asia ja joku siihen sanoisi, ettei ole sitä jaksanut ajatellakaan ja että tilanne ei onneksi ainakaan ole varsinaisesti epäreilu, olisin varmaankin kiukkuinen ja pitäisin toista ääliönä. Harmitti, että tein pahan mielen. Suututti, että olen niin typerä, mitä raha-asioihin tulee - kuten Janne-kultaseni kauniisti sanoo: ajattelen asioista omalla tavallani - eivätkä sosiaaliset taidotkaan näköjään aina anna syytä huutaa hurraata.

Mietin välillä, ovatko sammakot paljon puhumisen hinta. Veikkaan, että eivät: välttelemällä tiettyjä aiheita ja puhumalla vaikka hiukan hitaammin voisi ehkä ainakin yrittää kiertää konflikteja. Toisaalta kun etukäteen en oikein halua kiertää konflikteja vaan käydä juuri ristiriidan ytimeen. Ei todellakaan niin, että haluaisin haastaa riitaa, mutta asioiden selviksi ja suoriksi puhuminen vain miellyttää kovasti. Tekee asioista selkeämpiä. Me kun vain olemme tässä suhteessa erilaisia, ja olen ollut havaitsevinani, että minun kommunikaatiotapani ei itse asiassa ole yleisimmästä päästä edes täällä Suomessa, suoruuden ja vilpittömyyden tyyssijassa. Kaikki eivät jää keskustelemaan asiasta, josta ovat eri mieltä, vaan pyrkivät sivuuttamaan sen, ja sitten minä, ikuinen suorasuu, jään miettimään, haluttiinko tässä vain pysyä turvallisilla vesillä vai loukkaannuttiinko jopa.

Sammakot jäävät vaivaamaan pitkiksi ajoiksi, kunnes jokin vielä isompi sammakko tai jopa mörkö vie mielestä sen tilan tai ihannetapauksessa asian saa jotenkin selvitettyä tai järkeiltyä oikeisiin mittasuhteisiinsa. Helpottaa myöntää, että välittömyys taitaa olla osa minua - kuka ikinä sanoi, että pitäisi antaakaan älykästä kuvaa itsestään? Toisaalta kukaan ei myöskään ole pakottanut tuomaan puutteitaan tyrkylle väen väkisin...

Lököttävä rahansäästäjämyyrä

2008-11-23T22:19:00.002+02:00

Sairaana ollessani harmitti pitkä päivitystauko niin paljon, että jo tuossa muutama päivä sitten nappasin kuvan ompelemastani korvikemyyrästä (aitoa merkkimyyrää kun en pojalle suostunut ostamaan), jotta saisin tänne päivitetyksi edes jotain. Kynnyskysymykseksi tuli kuitenkin käden ojentaminen USB-kaapelin suuntaan eli silkka viitseliäisyys - ei sitten vissiin niin paljon harmittanutkaan. Tässä vielä näytille, minkälaisen version myyrästä sain aikaiseksi. Kuvakulma imartelee hiukan, myyrän maha on tavallaan liian ylhäällä ja jalat näyttävät oudon lököttäviltä. Kädet ovat tosi pitkät ja lähtevät liian ylhäältä ja koko olemus tönkkösuolattu, eikä myyräparka silti kovin helposti pysy itsellään pystyssä. No näistäpä oppii, ja seuraava (?) myyrä lienee onnistuneempi.

Huopaheijastimia

2008-11-23T21:54:00.004+02:00

Sitä villaa en siis löytänyt, jota edellä kerroin etsineeni. Ehkä se tulee vastaan tai ehkä ei - mutta jos ei niin pompin tasajalkaa kiukusta, sillä ajatuksia huovan käyttämiseksi olisi. En vain ymmärrä, mistä vielä etsisin.

No miten päin vain, halusin kokeilla jotain pientä huovasta ja testata samalla muutamia vinkkejä, joita Junglehouse Mom ystävällisesti antoi tuossa jokin aika sitten. Riittävän pieniä levyjä sain tehdyksikin niin, että homma pysyi kutakuinkin kasassa. Olin ostanut Prismasta vaaleanturkoosia villaa ihan muuhun käyttöön, mutta kun sitä nyt sitten oli toisin kuin sitä hukkaamaani, tein siitä.

Käytin yhteen pieneen levyyn neljä ohutta kerrosta villaa ja pienen palan heijastinnauhaa. Asettelin kerrokset siten, että kuidut menivät aina eri suuntaan kuin viereisessä kerroksessa: pitkittäin, poikittain, heijastinnauha, pitkittäin, poikittain. Sitten vain huovuttamaan: kastelu, vanutus saippuaisin käsin, huuhtelu, pyöritys ja vatkaaminen. Viimeistely oli hauskaa: leikkasin sopivan aukon heijastimelle ja trimmasin sopivan kokoiseksi, sitten vain koristelua ja hakaneula taakse.
Harmillisen suttuinen kuva ja tunkkaiset värit. PhotoShop-riippuvainen kärsii nyt kovasti, kun ko. ohjelma on jotenkin epäkunnossa enkä osaa sille tehdä mitään.

Huivi ja unessa tulkittu laulu ystävyydestä

2008-11-23T19:26:00.008+02:00

Etsin autotallista villoja, mihin lienenkin tunkenut, mutta en löytänyt, vaan kiikutin mantereelle eli kotiin turvaan pussillisen mohairlankaa ja parit housut, toiset puolitekoiset ja toiset rikkinäiset, sekä vielä kirjotun paidan, josta voisin ommella jotain muuta. Mohairit otin käyttöön pian, kun väriyhdistelmä toi mieleen ystävän, jolle voisin tehdä jouluksi huivin. Kokeilin ensin neulakinnastekniikkaa ja vuolin jo jäätelötikusta tarkoitukseen neulankin, mutta pörröinen lanka ei mielestäni oikein toiminut tuolla tekniikalla, joka sujuu minulta muutenkin haparoiden. Niinpä otin seiskakoon puikot ja loin 120 silmukkaa (laskin vasta työn valmistuttua) ja neuloin aina oikein värikkään kaitaleen, jonka päättelin koukkuamalla saadakseni melko joustavan reunan.

Väriyhdistelmä on mielestäni hauska mutta ei lainkaan sellainen, jota itse käyttäisin. Sen sijaan ystäväni aivan varmasti pitää siitä, tai ainakin olisi pitänyt viimeksi tavatessamme, mutta siitä on jo aivan älyttömän kauan. (Koska tästä blogista ei hänen kanssaan ole ollut puhetta, en oleta hänen täten päässeen perille joululahjastaan, mutta jos kuitenkin niin - kukkuu! Ikävä on ollut sinua ja ihan oma vikani, että olen ollut niin kiinni kotoisissa ympyröissäni ja touhuissani... jatketaanhan taas jossain vaiheessa siitä mihin jäätiin?)

---

Olen montakin kertaa nähnyt unta, jossa tulkitsen itse näkemääni unta tai jotain muuta. Vuosia sitten tulkitsin Neil Youngin laulua Days That Used To Be (jaa, puuttuukohan tuosta nyt määräinen artikkeli?), jonka sanat tosin unessa olivat jotain aivan muuta kuin oikeasti. Joka tapauksessa unilauluni niin kuin esikuvansakin kertovat erilleen ajautuneista ystävistä. Unessa tulkkasin laulua suomeksi näin (siis päin mäntyä): Siinä vanhat ystävykset tapaavat pitkästä aikaa ja päättävät joku päivä vielä kohdata sillalla. Hetken sitä mietittyään tarttuvat toimeen saman tien, koska muuten suunnitelma jäisi varmaankin toteuttamatta. Ajatus jäi mieleeni - siinä on jotain haikean kaunista, vaikka ennen kaikkea se on haikea.

Hivuttautumassa tautivuoteelta

2008-11-22T22:27:00.004+02:00

Risoo päivittämättömyyteni. Vaan eiköhän meille iskenyt tauti, oikea tautien äiti, joka kaatoi ensin petiin Anton (jo viikkoja sitten, kuten edellä kerrottu), sitten Jannen ja samanaikaisesti vei Anton lääkäriin hakemaan troppia jälkitautiin, jollaiseksi valikoitui tällä kertaa korvatulehdus, sitten Jannen jo lähes tervehdyttyä sairastuttiin me vanhemmat vielä molemmat. Jannella oli sitten poskiontelontulehdus ja minä vain muuten aivan kanttuvei ja juminen joka paikasta. Aaron sai maanantaina diagnoosiksi silmä-, korva- ja keuhkoputkentulehduksen, ja kun aloimme kaikki olla paremmassa kunnossa, Antto rupesi valittamaan vatsaansa, mikä kulminoitui perjantain vastaisena yönä sänkyoksennuksen ja -ripulin muodossa. Jannellakin on ollut huonovointisuutta, mutta yritetään nyt kuitenkin toivoa, että putki tässä vihdoin katkeaisi tai jos vaikka siksi hetkeksi, että saisin päivitetyksi kohtapuoliin jotain tänne.

Päivitysvalmisteluja siis täällä puuhataan, näin varovasti vihjaan...

Tylsä äiti leluhyllyllä

2008-11-11T22:40:00.007+02:00

Tapahtui Tarjoustalossa: juoksin siellä kärryjä työntäen, isompi kannoillani vapaana kävellen, kun äkkiä lapsi nappasi isosta laatikosta käärmeen. Se oli "pelottava käärme", kuten määritelmä myöhemmin kuului, jostain leopardikuvioisesta teddystä spiraalimaisesti ommeltu ja iso kuin mikä. Sanoin, että katso vaan, mutta nyt ei osteta, vaikka vaivihkaa vilkaisin nähdäkseni, olisiko hinta jossain esillä. Jos olisi tosi tosi halpa, ehkä sitten. Ei ollut hintaa ja hyllyyn jäi, mutta lupasin ommella Antolle käärmeen vanhoista sukista. Se riitti, kunhan käärme olisi pelottava ja sillä olisi myös silmät. Enpä ymmärtänyt, että Antto olettaisi minun ryhtyvän hommiin saman päivän aikana, mutta se selvisi pian kotiuduttuamme, joten ei auttanut muu kuin istuutua ompelukoneen ääreen.

Nappasin siivouskaapista muovikassin, jossa vanhat sukat ovat odottaneet joutumistaan lattiarievuiksi, pieniksi sellaisiksi. Leikkasin sukista risat varvasosat pois ja surautin ne yhdeksi pitkäksi putkiloksi. Sen värjäsin oranssiksi (Dylonin kuumavärinappi nimeltä Tangerine) ja täytin kuivumisen jälkeen ohrasuurimoilla (pää) ja vanhan tyynyn sisusvanulla. Ompelin loppupään kiinni. Olin joskus aiemmin ommellut mustat pienet napit kahteen valkoiseen isoon, joten silmät olivat valmiina ommeltavaksi päähän. Leikkasin punaisesta nahasta haaraisen kielen ja ompelin sen vielä kiinni samalla kun lyhensin vähän päätä ja tein käärmeelle suun. Ompelin pahiten hiutuneihin kantapäiden kohtiin kukikkaat paikkalaput.

Antto on ollut hyvin tyytyväinen uuteen leluunsa. Urakkani ei ole kuitenkaan vielä ohi: koska olen ollut tylsä ja lupailuun taipuvainen äiti leluhyllyllä enemmän kuin yhden kerran, minulla on rästissä vielä Muumien Mörkö. Myyrä-hahmon sain juuri pari päivää sitten ommelluksi.

Ei niin autenttiset autot uunipellillä

2008-11-11T21:48:00.003+02:00

Kiire saatiin taas aikaiseksi, kun Anton siirtosynttäreitä järjesteltiin. Niin paljon kuin olen mielessäni hymähdellytkin siihen suuntaan toteutetuille Autot-aiheisille kakuille, nyt on pakko myöntää, etten itse kyllä päässyt tällä kertaa viitteellistä eksaktimmalle näköisyystasolle. Kiireessä koristelu jäi aika viime tinkaan ja siksi oli lopulta hyvin yksinkertainen. Ihan hyvää kyllä oli, olkoonkin että kakku maistui paremmalta seuraavana päivänä, kun se oli uudelleen jämäköitynyt. Huoneenlämmössä kerman kanssa pelleily ei siis ollut taaskaan kaikkein kannattavin ratkaisu.

Kakkuun yritin ikuistaa Autot-elokuvasta kolme hahmoa: Luigin, Sallyn ja Salaman. Aika littania tuli, olisi varmaan vain pitänyt olla enemmän ja tuhdimpaa moussea tai vielä useampia pohjalevyjä. Nyt niitä oli kolme, Heidin leipomia ja erinomaisia (kiitos!). Sallyn pohja oli ns. tumma sokerikakkupohja eli kaakaolla maustettu, muut tavallisia. Täytteenä Sallyssa oli taloussuklaasta, Pätkis-rouheesta ja Flora Vispi -vaahdosta sekoitettu mousse, Luigissa taas liivatteella hyydytetty (= hyytyi seuraavaksi päiväksi) banaanivaahto jossa vähän Philadelphia-tuorejuustoa ja Salamassa mansikkavaahto. Kaikessa siis mukana sitä klassikkoa, Flora Vispiä, jota myös marsipaanin alla.

Kuva vielä koko kattauksesta. Antto ainakin taisi olla ihan tyytyväinen kakkuun, vaikkakin lahjat ja etenkin kaverit veivät aika ison osan huomiosta niin kuin kuuluukin.

Talvihaaveiset (?) loppusyksyn värit blogissa

2008-11-06T21:56:00.002+02:00

Olen viime aikoina kyttäillyt puskia, kuinka ne saavuttavat täyden väriloistonsa ja alkavat sen jälkeen hiipua harvemmiksi ja harmaammiksi. Jossain vaiheessa pensaat näyttävät korostuneen kolmiulotteisilta, kun kirkkaat värit ponnahtavat silmiin pisteinä sieltä täältä ja karut tummanharmaat oksat lymyävät siellä alla. Sitten ovat viimeisetkin väripisteet kadonneet tai muuttuneet käpertyneiksi, ruskeiksi, mutta vaihe mikä hyvänsä, aina saa puskasta poimituksi 3-5 väriä, joista yhdistelisi ihanan neulepaidan. Olisipa hauska tehdä joka kuukaudelle oma paitansa! Tai kun edes saisi neulotuksi yhden, puskan värisen tai ihan minkä vain.

Blogini uusi väritys on nyt sitten ilmeisesti talvinen, ellei peräti jouluinen: jotain jäänteitä ruskasta mutta karun valkoinen tausta. Haaveilen saavani tänne enemmän käsitöitä esille lähiaikoina, ja se haljunvihreä oli mielestäni jotenkin tunkkainen kuvien kanssa. Mennään siis toistaiseksi asialinjalla.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, pitäisikö perustaa oma bloginsa kakuille ja käsitöille, sillä tästä saattaa tällaisenaan olla vaikea löytää juuri etsimäänsä aihetta. Mitäs lukijani ovat mieltä?

Viitteellinen herra Hakkarainen lähes terveyskakussa

2008-11-04T21:06:00.002+02:00

Anton kummit kävivät tänään poikansa kanssa juhlistamassa kolmevuotiastamme, ja tein tilaisuutta silmällä pitäen eli kiireessä tuntia ennen vieraiden tuloa kakun niistä aineksista, jotka käsiini osuivat. Ihan kelpo silti tuli.

Ensinnäkin iso kiitos Heidille, joka jo ehti ihmetellä vastentahtoisuuttani sokerikakkupohjan tekemistä kohtaan. Lähempi keskustelu aiheesta paljasti, että sen pitkäpiimäisen vaiheen eli kananmuna-sokerivaahdon vatkauksen saa sujumaan peräti ripeästi, kun käyttää huoneenlämpöisiä kananmunia. Siis ikinä en ollut moista kuullut, mutta näköjään homma toimii.

Sokerikakkupohjan täytteenä tässä oli jääkaapista löytynyttä mansikkarahkaa sekä puoli purkillista lasten sosetta, mansikka-omena-vadelmasose taisi olla kyseessä. Kostukkeena oli mansikkainen sekamehu ja marsipaanin ja banaanisiivujen alla lisää mansikkarahkaa. Marsipaanin kaulitsin vain ripeästi peilikuvalevyksi tuorekelmulla vuoratulla muovialustalla ja yritin suunnata varastoista löytyneet värit suunnilleen oikeisiin kohtiin. Sitten kippasin levyn kakun päälle ja täydensin sinnepäin-Hakkaraista muutamilla violetista marsipaanista rullatuilla nauhoilla. Vielä banaanit sivuihin kerman sijaan, siis terveysruokaa, ja valmista oli.

Kymmenen S:ää

2008-11-02T22:05:00.002+02:00

Saksi-Sadie, (blogi)ystäväni ja tätini, haastoi minut keksimään kymmenen S:llä alkavaa tärkeää asiaa. Tästä voisi tulla aikamoiset paineet! Yritän kuitenkin ottaa homman leppoisasti ja ryhtyä nyt heti toimeen sen kummemmin valikoimatta tai miettimättä. Jotain ehdottoman tärkeää saattaa siis unohtua, mutta olkoon tämä nyt hetken tunnelmista koottu S-lista lyhyine Sallan sanakirjamääritelmineen.

* Sunnuntai. Sehän tässä vielä on muutaman tunnin ajan. Sunnuntai on rauhoittumisen ja hiljentymisen päivä, jolloin kerätään voimia alkavaa viikkoa varten. Saatan käydä kaupassa, siivota ja jopa tehdä ikäviä rästihommia, mutta hyvänä pyrkimyksenäni on silloin olla ottamatta suurempia stressejä mistään.

* Suklaa. Kyllähän sitä ilmankin voisi olla, mutta elämä voisi käydä vähän mauttomaksi.

* Sormet. Pidän käsitöistä ja kaikenlaisesta näpräämisestä. Yliopistoaikana kirjoitin muistiinpanoja usein vain siitä syystä, että muistini pelaa, jos kädet liikkuvat, tai piirsin tai jopa neuloin, jos kehtasin. Päähän ei olisi jäänyt mitään, jos olisin ollut vaikka käsi paketissa. Kuvataiteilijana ei onneksi tarvitse miettiä kehtaamista: on jopa pakko näprätä.

* Salaisuudet. Niitä pitää olla, niin omia kuin muiden minulle uskomiakin. Asioita, jotka ovat yksityisomaisuuttani.

* Seikkailut. Sellaiseksi riittää joskus hyvä uni tai eksyminen matkalla tuttuun paikkaan. Olennaista on, että joskus antaa itsensä nähdä asiat toisesta näkökulmasta, kuin uusina.

* Syntymä/synnytys. Hassua, niin kuin sitä on molemmilla kerroilla malttamattomasti odottanut, sen on itse tilanteessa toivonut päättyvän mahdollisimman nopeasti, ja silti minulle on jäänyt molemmista jokin älytön synnytyskaipuu. Ei ole mitään niin ihanaa kuin oman lapsen näkeminen ensimmäistä kertaa. Olen vetäjänä mukana aktiivisen synnytyksen vertaistukiryhmässä ja siellä(kin) tulee keskusteltua paljon synnytyskokemuksista. Se on aina yhtä innostavaa.

* Suku. Minulla on mielestäni läheiset välit moniin sukulaisiini, suku on kuin tukiranka. Myös taiteellisissa teoksissani käsittelen usein sukulaisuutta.

* Suvaitsevaisuus. Siinä on yksi ihanne, johon pyrkiä ja jota opiskella. Olen kyllä niin kärsimätön ja kiukkuinen ryppyotsa, että olen kyllä vasta matkani alussa. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat ottaa toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat ja kuitenkin pitää pintansa asioissa, joita haluavat muuttaa.

* Siivoaminen. Se on osa arkipäivää eikä aina kaikkein mukavin sellainen. Itse asiassa toisinaan tekisi mitä tahansa muuta mieluummin. Harva asia kuitenkin palkitsee enemmän kuin tavaroiden saaminen paikalleen.

* Sisarukset vielä erikseen. He ymmärtävät joskus puolesta sanasta, mitä ajan takaa, silloinkin kun en itsekään tiedä. Luulenpa jopa, että he olisivat osanneet koota nämä kymmenen S:ää puolestani nopeammin ja osuvammin kuin minä itse!

Porkkanan näköistä porkkanaa ja punaista paloautoa

2008-11-01T20:10:00.007+02:00

Vietimme tänään perhepiirissä Anton kolmevuotissynttäreitä. Juhlat vietettiin siitä huolimatta, että Antolle nousi viime yönä kunnon kuume ja poika oli väsynyt ja kipeän oloinen. Hän nukkuikin aika ison osan kemuista ja ihmetteli monen tunnin päästä herättyään, mihin vieraat menivät. Vielä myöhemmin hän oksensi sohvalle, jolloin siirsimme mukisematta huomisen lastenkekkerit odottamaan seuraavaa, toivottavasti terveempää sunnuntaita.

Anton toivomukset kakun suhteen olivat muuttuneet tavantakaa viime aikoina, mutta toteutin niistä tiuhimmin toistuneen sekä viimeisimmän. Toinen kakuista oli siis porkkanan näköinen porkkanakakku ja toinen Puna-niminen paloauto Autot-elokuvasta. Porkkanakakun tein jo vähän aiemmin ja kuorrutin juuri vieraiden saapuessa. Kostutinkin sitä, mutta kyllä se silti vähän kuivaa oli. Samoin Puna-kakkua vaivasi lievä kuivuus kostutuksesta huolimatta. Tuhti suklaamoussetäyte oli kyllä mielestäni onnistunutta ja pysyi hyvin ryhdissä.

Porkkanan näköinen porkkanakakku. Ohje on kotoa löytyvästä Joka kokin keittokirjasta ja sisälsi porkkanaraasteen lisäksi ainakin sokeria, fariinisokeria, ruokaöljyä, kananmunaa, leivinjauhetta ja soodaa, saksanpähkinää ja vehnäjauhoa. Kuorrutuksessa on runsaasti karamelliväriä ja joukossa vähän Philadelphia-tuorejuustoa, tomusokeria ja sitruunamehua. Tein vielä vähän vihneitä marsipaanista.

Kuumetta sammuttamaan. Yksinkertaistin hiukan, mutta kyllä sen silti tunnistaa: Puna-paloautohan se siinä. (Vasemmalla siis malli, Anton lelu.) Kuorrutus on marsipaania, renkaissa kappaleet Domino-kekseistä.

Tässä vähän kakun sisustaa. Sokerikakkupohja on täytetty suklaamoussella, joka on valmistettu taloussuklaasta ja Flora Vispistä. Taisin laittaa joukkoon vähän vaniljasokeriakin, ja niin, Maltesers-karkkeja murskattuna. Aika tuhtia siis oli. Marsipaanin alla on vielä silaus vatkattua Flora Vispiä. Päädyssä, joka oli muodoltaan liian vaikea mallin mukaiseen toteutukseen, luki yksinkertaisesti Antto 3.

Pipit veljekset. Nuhanokka Aaron ja kuumeinen (myöhemmin myös vatsatautinen) päivänsankari Antto pääsivät yhteiskuvaan aamupäivällä loikoillessaan pipipesässään.

Tässä välissä

2008-10-30T21:34:00.004+02:00

Tuli ja meni päivä, jolloin Antto täytti kolme vuotta, meidän ihanainen esikoisemme. Olen muistellut sitä hetkeä, jolloin hänet annettiin vastasyntyneenä vatsalleni, ja sitä, millainen sää silloin oli ja mitä ajattelin, kun katsoin ikkunasta ulos ja parkkipaikalle tai mitä sieltä näkyikään. Minkälainen tuoksu oli. Kylmä ilma, muistan, ja desinfiointiaineen haju. Onnellinen olo.

Järjestelemme nyt pieniä kekkereitä lähisuvulle ja lähikavereille, molemmille erikseen. Aloin jo olla stressissä kaiken muistettavan kanssa, kun yhtäkkiä minulle selvisi, että yhtä taidenäyttelyyn liittyvää asiaa ei tarvitsekaan tehdä sunnuntaiksi, ja ystäväni ilmoittautui vapaaehtoiseksi auttamaan kakkupohjien kanssa ja katsomaan synttärisankaria jonkin aikaa, kun huomenna touhuan täällä kemuja varten.

Ennen jotain valmistelua vaativaa, jos tarjoutuu pieni tilaisuus hengähtää, tulee kummallinen välitilassa oleva tunne. Isoihin projekteihin ei voi tarttua ja pienet, jos niihin ryhtyy, pitää hoitaa kerralla alta pois. Sellaiset pikkuhommat sopivat minulle.

Esittelen tässä pikkuprojektini viime viikonlopulta: Aaronin uuden puseron. Sain äitini kautta sukulaismiehen liikkeestä peräisin olevan ison tukun ihania kangaspaloja, joiden joukosta tämän takin materiaali löytyi. Lintu on silityskuva, jonka Janne toi joskus minulle tuliaisena eräästä kangaskaupasta, johon olin hänet lähettänyt. Resorin ostin eräästä Hyvinkään-päivänsä päättäneestä liikkeestä poistohintaan euron metriltä.

Pulju ja pieni ongelma

2008-10-19T23:28:00.008+03:00

Olen perustamassa pientä käsityökauppaa, lähinnä omaksi ilokseni mutta myös katsoakseni, mitä siitä tulee. Ideanani on, että putiikki toimii rinnakkain Jannen nettikaupan rinnakkaiskauppana. Kun Janne myy puodissaan kuvavedoksia, minä myyn yksilöityjä käsitöitä: lastenvaatteita, lahjatavaroita, muita maskotteja, käyttötekstiilejä yms., joihin on painettu tilaajan haluama kuva tai teksti. Ideana on käyttää pitkälti kierrätys- ja jäännösmateriaaleja.

Homma on ihan hyvässä vaiheessa: olen tehnyt jo useita mallikappaleita erilaisista tuotteista ja liittänytkin ne jo kauppapohjaan (ei vielä julkaistu). Kuvia pitäisi tuotteista vielä ottaa. Nyt varsinainen ongelma on se, etten meinaa keksiä puljulleni järkevää nimeä millään. Olen kutsunut sitä nyt hyvin yksinkertaisesti Kuvalahjaksi ja tehnyt alustavan logonkin saadakseni hommaa vähän eteenpäin. Lopullista nimeä en kuitenkaan keksi. Pitäisi olla jotain persoonallisempaa mutta kuitenkin jotain, mistä tulee sellainen fiilis, että tuolta saa lahjaksi(kin) passaavaa yksilöllistä pientä kivaa (käyttö)tavaraa. Iloa siinä saisi olla.

Tuossa se tämänhetkinen logo. Haastan lukijat esittämään ajatuksia nimestä ja kiitän kovasti jo etukäteen vinkeistä, jospa ne auttaisivat minut johonkin tulokseen! Lisäporkkana: arvon kommentoineiden kesken ensi sunnuntaina nahasta tehdyn heijastimen tai yksilöidyn "Muksut mukana" -maskotin. Alla kuva heijastimesta, maskotti on samanlainen paitsi kera lasten (tms.) kuvien.

---

Muokkaus tiistai-iltana 22.10. Pyöriteltyäni saamiani kommentteja ja ideoita mietin tänä iltana tällaista:
Pahako? Mielestäni voisi olla jopa hyvä vaikka vähän lapsenomainen onkin...

Syötävä nukkekoti tai jotain sellaista

2008-10-14T18:04:00.003+03:00

Tapasimme Hyvinkään ja Riihimäen nukkekotiharrastajaporukan kanssa viime perjantaina, jolloin teimme minikokoisia pahvilaatikoita Terhin opastuksella. Laatikoista otan kuvan, kunhan saan pokkarin muistikortin tyhjennettyä, ja sitten kerron lisää siitä projektista ja tapaamisestamme. Janne sen sijaan räppäsi kuvan tilaisuutta varten väsätystä kakusta, jossa sokerikakkupohja, täytteenä sitruunatahna ja Flora Vispillä jatkettu mango-passionmousse sekä päällä marsipaania. Muottina toimi näppärästi muumitalomuotti. Risoi, kun en osannut käyttää valmista sokerikuorrutetta tuon paremmin, mutta tuossapa opin ja seuraavan kerran ikkunat nätimmin sitten.

Unohdus ja mitä siitä seurasi

2008-10-14T12:13:00.002+03:00

Ei tämä ole ainoa unohdukseni eikä välttämättä edes pahin, mutta voi kun osasi ottaa pattiin. Minä, joka en niin kovasti raha-asioilla ole jaksanut päätäni vaivata, en sitten oikein muuta tehnytkään koko seuraavana päivänä, ja se yö - se nyt oli luku sinänsä.

Niin siis havahduin yönä muutamana Aaronin ähinään ja totesin olevan aika yöruokinnan. Sen lopuilleen saatettuani laskin pienokaisen petiin, ja ajatukseni vielä harhailivat unisesti yhdessä ja toisessa asiassa, kunnes tuli mieleeni kotihoidontuen Hyvinkää-lisä. Sitähän piti hakea aika paljon aikaisemmin... Kolme kuukautta? Kolme kuukautta! Siis aika lailla nyt? Ja oliko kolme vai kuinka monta? Jospa vain kaksi? Ei kun nettiin ja tarkistamaan.

Hyvinkään kaupungin sivut puhuvat tylyä kieltään. Hakemuksen on oltava perillä neljä kuukautta ennen maksatuksen toivottua alkamista. Tuskan hiki pukkaa. Alan miettiä, olenko yhden vai kaksi kuukautta myöhässä, menetänkö siis 200 vai 400 euroa. Jannenkin herätän, emmekä sitten nukukaan moneen tuntiin. Janne tosin on rauhallisempi, unettomuudesta kärsivä vain. Kyllä tästä selvitään. Pari kuvauskeikkaa ja se on siinä. Mutta minun omat vähät tuloni! Niistä tuo on hyvänen aika melkeinpä leijonanosa, olkoonkin niin, että puolison tuloilla pärjätään. Tuon niin vähän rahaa tähän taloon, ettei siitä määrästä olisi kauheasti vähennettävää.

Aamun sarastettua ja vertaisunettomani päästyä onnellisesti työmaalle alan miettiä, mistä nyt tingin, jotta koen säästäneeni perheen kassaan nuo neljäsataa, sillä sehän se menetetty summa sitten tietenkin on, kuten tarkempi selvitykseni paljastaa. On asioita, joista en tingi kuin pakon edessä. Ne ovat lasten kanssa kotona oleminen (tässä vaiheessa ainakin), kaverien näkeminen (ja nyt omatunto kolahtaa, kun ajattelen monia vanhoja ystäviäni), se että Antto saa synttärit ja lahjoja, pari hyväntekeväisyyskohdetta, silloin tällöin hiukan aikaa omille asioilleni. Varmaan monta monituista muutakin pakollista asiaa löytyy, kun todella yritän elää tinkien vähemmän välttämättömästä.

Tingittävien listaan kuuluu liuta erilaisia makeita herkkuja, kirppis- ym. ostokset etenkin ellei tarvetta ole, vaatehankinnat, sillä vaatteita on jo ja niitä voi itsekin väsätä, sekä ylenpalttinen lelujen kärrääminen esikoiselle. Nämä päätökset on helppo tehdä juuri ennen virallista herkkupäivää, jolloin tietenkin on poikkeuslupa mässätä minkä jaksaa. Perheen yhteisistä ostoksista mainittakoon kalusteet, ne hankitaan tästä eteenpäin vain tarpeeseen ja mieluiten käytettynä. Ruokaostoksista voidaan nipistää, kun jätetään vähemmälle liha ja muu yhtään arvokkaampi ruoka-aines, jota voi pyrkiä kompensoimaan soijarouheella tai jollain muulla helpolla ja halvalla. Tokihan voin muutenkin ruveta entistä enemmän suosimaan moneksi päiväksi kerrallaan valmistettavia laatikoita, niin ja kauppaan mennään kerran viikossa ostamaan vain tarvittava pitkäksi aikaa. Silloinkin vain kauppaan ostamaan S-etua tai Plussaa tai jotain mitä kannattaa kerryttää.

Säästäjäksi olen kyllä vähän turhan epäjärjestelmällinen. Mitä jos sen sijaan antaisin toisten maksaa virheostoksistani, kuten äiti sanoisi, siis veisin kirpputoripöytään rojua sikahintaan? Jos se olisi taloudellisesti kannattavaa, huono mielihän siitä silti tulisi. Entäs se tuleva nettiputiikkini... mutta valitettavasti arvelen, että saan olla tyytyväinen, jos edes sitä pätkimääni viiden euron ompelukoneneulaa saan tienatuksi ainakaan vähään aikaan. Sitäkin suututtavampaa, että mahdollisuuteni saada omaa tuloa ovat niin pienet, että tyhmyyden ja dementian takia menettämäni etuudet kasvavat mammuttimaisiin mittoihin niiden itse hankkimieni pennosten rinnalla.

Yksi mahdollisuus olisi tietysti tunnustaa tappioni, toivoa hiljaisesti neljän kuukauden hakuaikaan tulevan muutoksia vielä tämän vuoden puolella ja luottaa siihen, että minkä jossain menetän, sen jossain muussa saan takaisin ja toimeen tullaan kuitenkin. Harmittaa vain, ettei huonomuistisuus ole pätevä oikaisupyyntöön kirjoitettava peruste, jonka turvin saisin sen mokoman maksatuksen alkamaan jo tammikuun alusta.

Liehulettejä puistossa

2008-10-08T22:51:00.004+03:00

Puistossa juttelen ystäväni kanssa samalla kun seurailemme sivusilmällä kolmevuotiaidemme touhuja. Esikoinen kiipeää keinuun ja annan vauhtia, puolihuolimattomasti vähän jalalla potkiskelen. Äkkiä siinä keinun vieressä on tyttö, ihana pitkä oljenvärinen tukka ja miellyttävät vaikkakaan eivät mitenkään äärettömän siropiirteiset kasvot. Vuoden pari meidän poikiamme vanhempi, mistäpä tietäisin. "Millon on mun vuoro?" hän haluaa tietää. Jotenkin yksisanaisesti yhdestä suusta ystäväni kanssa murahdamme, että sitten Anton keinuttua, Antto kun ei ole siinä kauan ollut vielä. Tyttö varoittelee, että keinusta täytyy pitää hyvin kiinni, ettei putoa. Joo joo.

Lapset ovat saaneet keinusta tarpeekseen ja juoksentelevat puistossa, käyvät liukumäessä jne. Tuntematon pyörii siinä poikien mukana ja kertoilee, miten homma toimii. En oikeastaan tunne mitään suurempaa ärtymystä enää, mutta hiukan on sellainen olo, että on niitä besserwissereitä näköjään muissakin perheissä. Ainakaan minkäänlaista vierastusta ei lapsi osoita.

Ystäväni sanoo pojalleen jotain, mitähän se on, olisiko jotain sellaista, että anna tytölle. Tämä sanoo luontevasti: "Mä oon kyl poika." Seuraa pienoinen pysähdys. Ei lapsilla, tuskin huomaavat ja jatkavat leikkejään. Niinpä tietysti, ihan pojaltahan se näyttikin! Tarkemmin katsottuna vaatteetkin ovat tyypillisen poikamaiset. Sama se on minun kultakutrisen liehulettini kanssa, on luultu tytöksi eikä siinä mitään sen kummempaa ole ollut, en ole siitä hämmentynyt.

Nyt vain olen suorastaan säikähtynyt, sillä huomaan ajattelevani tuntemattomasta pojasta paljon myönteisemmin nyt kun tiedän, että hän on poika. Johtuuko se sitten siitä, että omat lapseni ovat poikia? Toivottavasti niin, olisipa vain! Mutta mietin, onko tämä sitä samaa syndroomaa kuin kaikki muu tässä maailmassa, että tietynlainen käyttäytyminen, jopa tungettelevuus, on paljon suotavampaa pojalle kuin tytölle? Että koulussa eloisasti käyttäytyvät, vaativat pojat ovat vain poikamaisen hurmaavia, kun taas vastaavat tytöt ovat mankujia? Ja miten minäkin, joka olen joskus sijaistanut saksalaisessa koulussa, luulin tulevani yleisesti poikien kanssa paremmin juttuun sen takia, että he olivat reiluja, ja tyttöjen kanssa huonommin siksi, että he kitisemällä tai inisemällä yrittivät saada tahtonsa läpi. Ei se saa olla niin, en minä saa nähdä maailmaa noin väärin! Reiluus ja avoimuus on helppoa sille, jota aina on sukupuolensa takia pidetty oikeutettuna suoraan ilmaisuun.

Myöhemmin selviää, että pojan nimi on Elias. Yritän sitten järkeillä itselleni, tasa-arvon vankkumattomalle kannattajalle, asian miten päin hyvänsä, minulle jää Eliaksesta kuva suloisen vallattomana poikana, joka näytti kovasti nauttivan päästessään leikkimään toisten liinatukkaisten pikkupoikien kanssa.

Alku aina hankalaa, lopussa työ seisoo?

2008-10-08T22:11:00.002+03:00

Järjestämäni kysely mieluisimmasta käsityön tekemisen vaiheesta on nyt päättynyt, ja suosiota saavutti eniten se vaihe, jolloin työ on mukavasti käynnissä, siis keskivaihe. Kolme vastaajaa viidestä päätyi kannattamaan tätä vaihtoehtoa. Suunnitteleminen ja aloittaminen saivat kumpikin yhden äänen.

Kyselyn laatimisen syynä oli sen selvittäminen, olenko ainoa, jolle loppuun saattaminen on vaikeaa, tai jos nyt ei siihen voi vastausta kyselyn perusteella päätellä, niin ainakin saisin tietää, onko muidenkin mielestä käsityönteon elämänkaaren alkupää loppupäätä kiehtovampi. Jostain syystä keskeneräisiä, naurettavimmillaan muutamaa pistoa vaille valmiit työt odottavat tyhjän panttina päivänvalon näkemistä. No joo, oikeastaan olen kyllä usein hyvinkin ehtinyt niitä valottaa tuttaville jo suunnitteluvaiheessa. Sekö sitten vie mehut toteuttamisesta? Tai sitten homma ei etene kaavoja ja kankaiden ostoa pidemmälle, koska en saa kankaita leikatuksi tai en edes löydä niitä rojun joukosta. (Olisittepa nähneet minut työhuoneessani päivänä muutamana: kuvailinkin jo ystävälle, miten etsin pitsiä laatikosta, johon yltääkseni minun piti maata vatsallani tuolilla olevan pahvilaatikon päällä ja kumartua siitä alaspäin lähes lattianrajaan, missä lipastonlaatikko, onneksi aukinainen, odotti käyttäjäänsä valmiina aiheuttamaan kunnon tällin, jos putoaisin sinne pää edellä.)

Annas olla, jos aloittaessani huomaan jotain puuttuvan kotoa, jotain mikä estää homman saamiseen päätökseen yhdeltä istumalta! Sellaisessa tapauksessa saatan luopua suoraan toivosta, koska kauppaan en tulisi kuitenkaan lähteneeksi; ärsyttää, jos tiedän, etten voi saattaa askarta kerralla loppuun vaikka muuten valtavan onnenpotkun myötä saattaisin ehtiäkin. Silloin kuitenkaan ei voi sanoa työn jääneen kesken, enhän ole kunnolla aloittanutkaan, joten voin vain hyvin omintunnoin vaikkakin hiukan ärtyneenä jäädä odottelemaan aikaa parempaa eli sitä, että maanjäristys siirtää huoneessani tavaroita pois toisten päältä ja löydän sen pitsin tai kuminauhan, jota ilman ei juttu pelaa.

Netissä tehty persoonallisuustesti puhui tylyä kieltään: pitkäjänteisyyttä vaativiin töihin minusta ei ole. Siteeraan suoraan: "Ihmistyyppisi ei jaksa keskittyä kauaa samaan asiaan, ja monet mielenkiinnon kohteet saattavatkin vahingoittaa menestystäsi pitkäjänteisyyttä vaativassa työssä. Parhaiten sinulle soveltuvat ammatit, joissa voit aloittaa projekteja ja sitten innostaa toisia saattamaan ne päätökseen." Miksi sitten kuitenkin olen niin onnessani jokaisesta valmiiksi saamastani käsityöstä? Tai ehkäpä juuri siksi niinkin, että se on haave, kuin voitto uhkapelissä, johon lyön aikaani valuutaksi. Ikinä en voi olla aivan varma, että todella saan hommaa koskaan valmiiksi, joten katson jännittyneenä, miten käy. Iän myötä tosin olen kunnostautunut hieman, ja aloitettujen ja päätettyjen käsitöiden lukumäärä alkaa olla lähempänä toisiaan kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Keskeneräisiä on, mutta vakavasti keskeneräiseksi vakavan pitkäksi aikaa (lue: lopullisesti kesken) jääviä käsitöitä on vähemmän ja vähemmän. Ei aika riitä aloittaa ja olla lopettamatta, ja koska usein teen johonkin oikeaan käyttöön, kuten vaatetusta lähipiirille, on motivaattorikin kohdallaan. Motivaatiota lisää jokainen valmistunut homma, joka päätyy käyttöön tai muuten tuntuu omasta mielestäni niin onnistuneelta, että siinä voi hetken lepuuttaa silmiään ennen kuin siirtyy seuraavaan.

En osaa sanoa, minkä kohdan olisin rastittanut kyselystä. Tai ehkä sittenkin sen kultaisen keskivaiheen, niin kuin lukijoideni valtavirtakin, sillä on mahtavaa huristaa saumoja ompelukoneella ja nähdä, kuinka vaatteen tms. suuret linjat muotoutuvat. Napinlävet ja napit sun muut rasittavat viimeistelyt palkitsevat lähinnä valmistuessaan. Ongelmakohdat tuntuvat muutenkin sijoittuvan ennen kaikkea valmistusprosessin loppupäähän. Kuitenkin sitten kaiken ollessa viimeisen langanpään leikkausta myöten valmiina koittaa lyhyt mutta ihana hetki: syvä huokaus, valmista tuli.

Kiitos jälleen vastaajille! Käykäähän ahkerasti kurkkimassa, järjestän piakkoin täällä kilpailun, jossa luvassa pieni palkintokin.

Huomaa: uusi kysely oikealla!

2008-09-30T23:28:00.004+03:00

Ja vastanneet palkitaan käsityöpsykologisella syväanalyysilla, ellei blogisti joudu aivan hämmennyksiin monikymmenisestä mielipiteenilmausten määrästä.