Sammakko!

Uhhuh, niin sitä aina välillä käy, ja kuten ystäväni tietävät, minulle useammin kuin ehkä tarvitsisikaan. Että ajattelen asiat pidemmälle vasta sitten kun olen ehtinyt pälättää tunteeni julki.

En oikein voi tässä tarkalleen kertoa, minkävärinen ja -muotoinen sammakko pääsi tällä kertaa, mutta juttukaverina oli vähemmänkin kuin puolituttu mutta kuitenkin sen verran, että olisin voinut oikeasti tajuta olla hiljempaa. Asia liittyi erääseen taloudelliseen huoleen, joka meitä molempia tällä hetkellä koskettaa. Häpesin jälkeenpäin sitä, miten keskustellessamme annoin tosi tyhmän vaikutelman, kun niin kevyesti suhtauduin ja niin eespäin. Jos minua mietityttäisi jokin asia ja joku siihen sanoisi, ettei ole sitä jaksanut ajatellakaan ja että tilanne ei onneksi ainakaan ole varsinaisesti epäreilu, olisin varmaankin kiukkuinen ja pitäisin toista ääliönä. Harmitti, että tein pahan mielen. Suututti, että olen niin typerä, mitä raha-asioihin tulee - kuten Janne-kultaseni kauniisti sanoo: ajattelen asioista omalla tavallani - eivätkä sosiaaliset taidotkaan näköjään aina anna syytä huutaa hurraata.

Mietin välillä, ovatko sammakot paljon puhumisen hinta. Veikkaan, että eivät: välttelemällä tiettyjä aiheita ja puhumalla vaikka hiukan hitaammin voisi ehkä ainakin yrittää kiertää konflikteja. Toisaalta kun etukäteen en oikein halua kiertää konflikteja vaan käydä juuri ristiriidan ytimeen. Ei todellakaan niin, että haluaisin haastaa riitaa, mutta asioiden selviksi ja suoriksi puhuminen vain miellyttää kovasti. Tekee asioista selkeämpiä. Me kun vain olemme tässä suhteessa erilaisia, ja olen ollut havaitsevinani, että minun kommunikaatiotapani ei itse asiassa ole yleisimmästä päästä edes täällä Suomessa, suoruuden ja vilpittömyyden tyyssijassa. Kaikki eivät jää keskustelemaan asiasta, josta ovat eri mieltä, vaan pyrkivät sivuuttamaan sen, ja sitten minä, ikuinen suorasuu, jään miettimään, haluttiinko tässä vain pysyä turvallisilla vesillä vai loukkaannuttiinko jopa.

Sammakot jäävät vaivaamaan pitkiksi ajoiksi, kunnes jokin vielä isompi sammakko tai jopa mörkö vie mielestä sen tilan tai ihannetapauksessa asian saa jotenkin selvitettyä tai järkeiltyä oikeisiin mittasuhteisiinsa. Helpottaa myöntää, että välittömyys taitaa olla osa minua - kuka ikinä sanoi, että pitäisi antaakaan älykästä kuvaa itsestään? Toisaalta kukaan ei myöskään ole pakottanut tuomaan puutteitaan tyrkylle väen väkisin...

Lököttävä rahansäästäjämyyrä

Sairaana ollessani harmitti pitkä päivitystauko niin paljon, että jo tuossa muutama päivä sitten nappasin kuvan ompelemastani korvikemyyrästä (aitoa merkkimyyrää kun en pojalle suostunut ostamaan), jotta saisin tänne päivitetyksi edes jotain. Kynnyskysymykseksi tuli kuitenkin käden ojentaminen USB-kaapelin suuntaan eli silkka viitseliäisyys - ei sitten vissiin niin paljon harmittanutkaan. Tässä vielä näytille, minkälaisen version myyrästä sain aikaiseksi. Kuvakulma imartelee hiukan, myyrän maha on tavallaan liian ylhäällä ja jalat näyttävät oudon lököttäviltä. Kädet ovat tosi pitkät ja lähtevät liian ylhäältä ja koko olemus tönkkösuolattu, eikä myyräparka silti kovin helposti pysy itsellään pystyssä. No näistäpä oppii, ja seuraava (?) myyrä lienee onnistuneempi.

Huopaheijastimia

Sitä villaa en siis löytänyt, jota edellä kerroin etsineeni. Ehkä se tulee vastaan tai ehkä ei - mutta jos ei niin pompin tasajalkaa kiukusta, sillä ajatuksia huovan käyttämiseksi olisi. En vain ymmärrä, mistä vielä etsisin.

No miten päin vain, halusin kokeilla jotain pientä huovasta ja testata samalla muutamia vinkkejä, joita Junglehouse Mom ystävällisesti antoi tuossa jokin aika sitten. Riittävän pieniä levyjä sain tehdyksikin niin, että homma pysyi kutakuinkin kasassa. Olin ostanut Prismasta vaaleanturkoosia villaa ihan muuhun käyttöön, mutta kun sitä nyt sitten oli toisin kuin sitä hukkaamaani, tein siitä.

Käytin yhteen pieneen levyyn neljä ohutta kerrosta villaa ja pienen palan heijastinnauhaa. Asettelin kerrokset siten, että kuidut menivät aina eri suuntaan kuin viereisessä kerroksessa: pitkittäin, poikittain, heijastinnauha, pitkittäin, poikittain. Sitten vain huovuttamaan: kastelu, vanutus saippuaisin käsin, huuhtelu, pyöritys ja vatkaaminen. Viimeistely oli hauskaa: leikkasin sopivan aukon heijastimelle ja trimmasin sopivan kokoiseksi, sitten vain koristelua ja hakaneula taakse.
Harmillisen suttuinen kuva ja tunkkaiset värit. PhotoShop-riippuvainen kärsii nyt kovasti, kun ko. ohjelma on jotenkin epäkunnossa enkä osaa sille tehdä mitään.

Huivi ja unessa tulkittu laulu ystävyydestä

Etsin autotallista villoja, mihin lienenkin tunkenut, mutta en löytänyt, vaan kiikutin mantereelle eli kotiin turvaan pussillisen mohairlankaa ja parit housut, toiset puolitekoiset ja toiset rikkinäiset, sekä vielä kirjotun paidan, josta voisin ommella jotain muuta. Mohairit otin käyttöön pian, kun väriyhdistelmä toi mieleen ystävän, jolle voisin tehdä jouluksi huivin. Kokeilin ensin neulakinnastekniikkaa ja vuolin jo jäätelötikusta tarkoitukseen neulankin, mutta pörröinen lanka ei mielestäni oikein toiminut tuolla tekniikalla, joka sujuu minulta muutenkin haparoiden. Niinpä otin seiskakoon puikot ja loin 120 silmukkaa (laskin vasta työn valmistuttua) ja neuloin aina oikein värikkään kaitaleen, jonka päättelin koukkuamalla saadakseni melko joustavan reunan.

Väriyhdistelmä on mielestäni hauska mutta ei lainkaan sellainen, jota itse käyttäisin. Sen sijaan ystäväni aivan varmasti pitää siitä, tai ainakin olisi pitänyt viimeksi tavatessamme, mutta siitä on jo aivan älyttömän kauan. (Koska tästä blogista ei hänen kanssaan ole ollut puhetta, en oleta hänen täten päässeen perille joululahjastaan, mutta jos kuitenkin niin - kukkuu! Ikävä on ollut sinua ja ihan oma vikani, että olen ollut niin kiinni kotoisissa ympyröissäni ja touhuissani... jatketaanhan taas jossain vaiheessa siitä mihin jäätiin?)


---

Olen montakin kertaa nähnyt unta, jossa tulkitsen itse näkemääni unta tai jotain muuta. Vuosia sitten tulkitsin Neil Youngin laulua Days That Used To Be (jaa, puuttuukohan tuosta nyt määräinen artikkeli?), jonka sanat tosin unessa olivat jotain aivan muuta kuin oikeasti. Joka tapauksessa unilauluni niin kuin esikuvansakin kertovat erilleen ajautuneista ystävistä. Unessa tulkkasin laulua suomeksi näin (siis päin mäntyä): Siinä vanhat ystävykset tapaavat pitkästä aikaa ja päättävät joku päivä vielä kohdata sillalla. Hetken sitä mietittyään tarttuvat toimeen saman tien, koska muuten suunnitelma jäisi varmaankin toteuttamatta. Ajatus jäi mieleeni - siinä on jotain haikean kaunista, vaikka ennen kaikkea se on haikea.

Hivuttautumassa tautivuoteelta

Risoo päivittämättömyyteni. Vaan eiköhän meille iskenyt tauti, oikea tautien äiti, joka kaatoi ensin petiin Anton (jo viikkoja sitten, kuten edellä kerrottu), sitten Jannen ja samanaikaisesti vei Anton lääkäriin hakemaan troppia jälkitautiin, jollaiseksi valikoitui tällä kertaa korvatulehdus, sitten Jannen jo lähes tervehdyttyä sairastuttiin me vanhemmat vielä molemmat. Jannella oli sitten poskiontelontulehdus ja minä vain muuten aivan kanttuvei ja juminen joka paikasta. Aaron sai maanantaina diagnoosiksi silmä-, korva- ja keuhkoputkentulehduksen, ja kun aloimme kaikki olla paremmassa kunnossa, Antto rupesi valittamaan vatsaansa, mikä kulminoitui perjantain vastaisena yönä sänkyoksennuksen ja -ripulin muodossa. Jannellakin on ollut huonovointisuutta, mutta yritetään nyt kuitenkin toivoa, että putki tässä vihdoin katkeaisi tai jos vaikka siksi hetkeksi, että saisin päivitetyksi kohtapuoliin jotain tänne.

Päivitysvalmisteluja siis täällä puuhataan, näin varovasti vihjaan...

Tylsä äiti leluhyllyllä

Tapahtui Tarjoustalossa: juoksin siellä kärryjä työntäen, isompi kannoillani vapaana kävellen, kun äkkiä lapsi nappasi isosta laatikosta käärmeen. Se oli "pelottava käärme", kuten määritelmä myöhemmin kuului, jostain leopardikuvioisesta teddystä spiraalimaisesti ommeltu ja iso kuin mikä. Sanoin, että katso vaan, mutta nyt ei osteta, vaikka vaivihkaa vilkaisin nähdäkseni, olisiko hinta jossain esillä. Jos olisi tosi tosi halpa, ehkä sitten. Ei ollut hintaa ja hyllyyn jäi, mutta lupasin ommella Antolle käärmeen vanhoista sukista. Se riitti, kunhan käärme olisi pelottava ja sillä olisi myös silmät. Enpä ymmärtänyt, että Antto olettaisi minun ryhtyvän hommiin saman päivän aikana, mutta se selvisi pian kotiuduttuamme, joten ei auttanut muu kuin istuutua ompelukoneen ääreen.

Nappasin siivouskaapista muovikassin, jossa vanhat sukat ovat odottaneet joutumistaan lattiarievuiksi, pieniksi sellaisiksi. Leikkasin sukista risat varvasosat pois ja surautin ne yhdeksi pitkäksi putkiloksi. Sen värjäsin oranssiksi (Dylonin kuumavärinappi nimeltä Tangerine) ja täytin kuivumisen jälkeen ohrasuurimoilla (pää) ja vanhan tyynyn sisusvanulla. Ompelin loppupään kiinni. Olin joskus aiemmin ommellut mustat pienet napit kahteen valkoiseen isoon, joten silmät olivat valmiina ommeltavaksi päähän. Leikkasin punaisesta nahasta haaraisen kielen ja ompelin sen vielä kiinni samalla kun lyhensin vähän päätä ja tein käärmeelle suun. Ompelin pahiten hiutuneihin kantapäiden kohtiin kukikkaat paikkalaput.

Antto on ollut hyvin tyytyväinen uuteen leluunsa. Urakkani ei ole kuitenkaan vielä ohi: koska olen ollut tylsä ja lupailuun taipuvainen äiti leluhyllyllä enemmän kuin yhden kerran, minulla on rästissä vielä Muumien Mörkö. Myyrä-hahmon sain juuri pari päivää sitten ommelluksi.

Ei niin autenttiset autot uunipellillä

Kiire saatiin taas aikaiseksi, kun Anton siirtosynttäreitä järjesteltiin. Niin paljon kuin olen mielessäni hymähdellytkin siihen suuntaan toteutetuille Autot-aiheisille kakuille, nyt on pakko myöntää, etten itse kyllä päässyt tällä kertaa viitteellistä eksaktimmalle näköisyystasolle. Kiireessä koristelu jäi aika viime tinkaan ja siksi oli lopulta hyvin yksinkertainen. Ihan hyvää kyllä oli, olkoonkin että kakku maistui paremmalta seuraavana päivänä, kun se oli uudelleen jämäköitynyt. Huoneenlämmössä kerman kanssa pelleily ei siis ollut taaskaan kaikkein kannattavin ratkaisu.

Kakkuun yritin ikuistaa Autot-elokuvasta kolme hahmoa: Luigin, Sallyn ja Salaman. Aika littania tuli, olisi varmaan vain pitänyt olla enemmän ja tuhdimpaa moussea tai vielä useampia pohjalevyjä. Nyt niitä oli kolme, Heidin leipomia ja erinomaisia (kiitos!). Sallyn pohja oli ns. tumma sokerikakkupohja eli kaakaolla maustettu, muut tavallisia. Täytteenä Sallyssa oli taloussuklaasta, Pätkis-rouheesta ja Flora Vispi -vaahdosta sekoitettu mousse, Luigissa taas liivatteella hyydytetty (= hyytyi seuraavaksi päiväksi) banaanivaahto jossa vähän Philadelphia-tuorejuustoa ja Salamassa mansikkavaahto. Kaikessa siis mukana sitä klassikkoa, Flora Vispiä, jota myös marsipaanin alla.


Kuva vielä koko kattauksesta. Antto ainakin taisi olla ihan tyytyväinen kakkuun, vaikkakin lahjat ja etenkin kaverit veivät aika ison osan huomiosta niin kuin kuuluukin.

Talvihaaveiset (?) loppusyksyn värit blogissa

Olen viime aikoina kyttäillyt puskia, kuinka ne saavuttavat täyden väriloistonsa ja alkavat sen jälkeen hiipua harvemmiksi ja harmaammiksi. Jossain vaiheessa pensaat näyttävät korostuneen kolmiulotteisilta, kun kirkkaat värit ponnahtavat silmiin pisteinä sieltä täältä ja karut tummanharmaat oksat lymyävät siellä alla. Sitten ovat viimeisetkin väripisteet kadonneet tai muuttuneet käpertyneiksi, ruskeiksi, mutta vaihe mikä hyvänsä, aina saa puskasta poimituksi 3-5 väriä, joista yhdistelisi ihanan neulepaidan. Olisipa hauska tehdä joka kuukaudelle oma paitansa! Tai kun edes saisi neulotuksi yhden, puskan värisen tai ihan minkä vain.

Blogini uusi väritys on nyt sitten ilmeisesti talvinen, ellei peräti jouluinen: jotain jäänteitä ruskasta mutta karun valkoinen tausta. Haaveilen saavani tänne enemmän käsitöitä esille lähiaikoina, ja se haljunvihreä oli mielestäni jotenkin tunkkainen kuvien kanssa. Mennään siis toistaiseksi asialinjalla.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, pitäisikö perustaa oma bloginsa kakuille ja käsitöille, sillä tästä saattaa tällaisenaan olla vaikea löytää juuri etsimäänsä aihetta. Mitäs lukijani ovat mieltä?

Viitteellinen herra Hakkarainen lähes terveyskakussa

Anton kummit kävivät tänään poikansa kanssa juhlistamassa kolmevuotiastamme, ja tein tilaisuutta silmällä pitäen eli kiireessä tuntia ennen vieraiden tuloa kakun niistä aineksista, jotka käsiini osuivat. Ihan kelpo silti tuli.

Ensinnäkin iso kiitos Heidille, joka jo ehti ihmetellä vastentahtoisuuttani sokerikakkupohjan tekemistä kohtaan. Lähempi keskustelu aiheesta paljasti, että sen pitkäpiimäisen vaiheen eli kananmuna-sokerivaahdon vatkauksen saa sujumaan peräti ripeästi, kun käyttää huoneenlämpöisiä kananmunia. Siis ikinä en ollut moista kuullut, mutta näköjään homma toimii.

Sokerikakkupohjan täytteenä tässä oli jääkaapista löytynyttä mansikkarahkaa sekä puoli purkillista lasten sosetta, mansikka-omena-vadelmasose taisi olla kyseessä. Kostukkeena oli mansikkainen sekamehu ja marsipaanin ja banaanisiivujen alla lisää mansikkarahkaa. Marsipaanin kaulitsin vain ripeästi peilikuvalevyksi tuorekelmulla vuoratulla muovialustalla ja yritin suunnata varastoista löytyneet värit suunnilleen oikeisiin kohtiin. Sitten kippasin levyn kakun päälle ja täydensin sinnepäin-Hakkaraista muutamilla violetista marsipaanista rullatuilla nauhoilla. Vielä banaanit sivuihin kerman sijaan, siis terveysruokaa, ja valmista oli.

Kymmenen S:ää

Saksi-Sadie, (blogi)ystäväni ja tätini, haastoi minut keksimään kymmenen S:llä alkavaa tärkeää asiaa. Tästä voisi tulla aikamoiset paineet! Yritän kuitenkin ottaa homman leppoisasti ja ryhtyä nyt heti toimeen sen kummemmin valikoimatta tai miettimättä. Jotain ehdottoman tärkeää saattaa siis unohtua, mutta olkoon tämä nyt hetken tunnelmista koottu S-lista lyhyine Sallan sanakirjamääritelmineen.

* Sunnuntai. Sehän tässä vielä on muutaman tunnin ajan. Sunnuntai on rauhoittumisen ja hiljentymisen päivä, jolloin kerätään voimia alkavaa viikkoa varten. Saatan käydä kaupassa, siivota ja jopa tehdä ikäviä rästihommia, mutta hyvänä pyrkimyksenäni on silloin olla ottamatta suurempia stressejä mistään.

* Suklaa. Kyllähän sitä ilmankin voisi olla, mutta elämä voisi käydä vähän mauttomaksi.

* Sormet. Pidän käsitöistä ja kaikenlaisesta näpräämisestä. Yliopistoaikana kirjoitin muistiinpanoja usein vain siitä syystä, että muistini pelaa, jos kädet liikkuvat, tai piirsin tai jopa neuloin, jos kehtasin. Päähän ei olisi jäänyt mitään, jos olisin ollut vaikka käsi paketissa. Kuvataiteilijana ei onneksi tarvitse miettiä kehtaamista: on jopa pakko näprätä.

* Salaisuudet. Niitä pitää olla, niin omia kuin muiden minulle uskomiakin. Asioita, jotka ovat yksityisomaisuuttani.

* Seikkailut. Sellaiseksi riittää joskus hyvä uni tai eksyminen matkalla tuttuun paikkaan. Olennaista on, että joskus antaa itsensä nähdä asiat toisesta näkökulmasta, kuin uusina.

* Syntymä/synnytys. Hassua, niin kuin sitä on molemmilla kerroilla malttamattomasti odottanut, sen on itse tilanteessa toivonut päättyvän mahdollisimman nopeasti, ja silti minulle on jäänyt molemmista jokin älytön synnytyskaipuu. Ei ole mitään niin ihanaa kuin oman lapsen näkeminen ensimmäistä kertaa. Olen vetäjänä mukana aktiivisen synnytyksen vertaistukiryhmässä ja siellä(kin) tulee keskusteltua paljon synnytyskokemuksista. Se on aina yhtä innostavaa.

* Suku. Minulla on mielestäni läheiset välit moniin sukulaisiini, suku on kuin tukiranka. Myös taiteellisissa teoksissani käsittelen usein sukulaisuutta.

* Suvaitsevaisuus. Siinä on yksi ihanne, johon pyrkiä ja jota opiskella. Olen kyllä niin kärsimätön ja kiukkuinen ryppyotsa, että olen kyllä vasta matkani alussa. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat ottaa toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat ja kuitenkin pitää pintansa asioissa, joita haluavat muuttaa.

* Siivoaminen. Se on osa arkipäivää eikä aina kaikkein mukavin sellainen. Itse asiassa toisinaan tekisi mitä tahansa muuta mieluummin. Harva asia kuitenkin palkitsee enemmän kuin tavaroiden saaminen paikalleen.

* Sisarukset vielä erikseen. He ymmärtävät joskus puolesta sanasta, mitä ajan takaa, silloinkin kun en itsekään tiedä. Luulenpa jopa, että he olisivat osanneet koota nämä kymmenen S:ää puolestani nopeammin ja osuvammin kuin minä itse!

Porkkanan näköistä porkkanaa ja punaista paloautoa

Vietimme tänään perhepiirissä Anton kolmevuotissynttäreitä. Juhlat vietettiin siitä huolimatta, että Antolle nousi viime yönä kunnon kuume ja poika oli väsynyt ja kipeän oloinen. Hän nukkuikin aika ison osan kemuista ja ihmetteli monen tunnin päästä herättyään, mihin vieraat menivät. Vielä myöhemmin hän oksensi sohvalle, jolloin siirsimme mukisematta huomisen lastenkekkerit odottamaan seuraavaa, toivottavasti terveempää sunnuntaita.

Anton toivomukset kakun suhteen olivat muuttuneet tavantakaa viime aikoina, mutta toteutin niistä tiuhimmin toistuneen sekä viimeisimmän. Toinen kakuista oli siis porkkanan näköinen porkkanakakku ja toinen Puna-niminen paloauto Autot-elokuvasta. Porkkanakakun tein jo vähän aiemmin ja kuorrutin juuri vieraiden saapuessa. Kostutinkin sitä, mutta kyllä se silti vähän kuivaa oli. Samoin Puna-kakkua vaivasi lievä kuivuus kostutuksesta huolimatta. Tuhti suklaamoussetäyte oli kyllä mielestäni onnistunutta ja pysyi hyvin ryhdissä.

Porkkanan näköinen porkkanakakku. Ohje on kotoa löytyvästä Joka kokin keittokirjasta ja sisälsi porkkanaraasteen lisäksi ainakin sokeria, fariinisokeria, ruokaöljyä, kananmunaa, leivinjauhetta ja soodaa, saksanpähkinää ja vehnäjauhoa. Kuorrutuksessa on runsaasti karamelliväriä ja joukossa vähän Philadelphia-tuorejuustoa, tomusokeria ja sitruunamehua. Tein vielä vähän vihneitä marsipaanista.

Kuumetta sammuttamaan. Yksinkertaistin hiukan, mutta kyllä sen silti tunnistaa: Puna-paloautohan se siinä. (Vasemmalla siis malli, Anton lelu.) Kuorrutus on marsipaania, renkaissa kappaleet Domino-kekseistä.

Tässä vähän kakun sisustaa. Sokerikakkupohja on täytetty suklaamoussella, joka on valmistettu taloussuklaasta ja Flora Vispistä. Taisin laittaa joukkoon vähän vaniljasokeriakin, ja niin, Maltesers-karkkeja murskattuna. Aika tuhtia siis oli. Marsipaanin alla on vielä silaus vatkattua Flora Vispiä. Päädyssä, joka oli muodoltaan liian vaikea mallin mukaiseen toteutukseen, luki yksinkertaisesti Antto 3.

Pipit veljekset. Nuhanokka Aaron ja kuumeinen (myöhemmin myös vatsatautinen) päivänsankari Antto pääsivät yhteiskuvaan aamupäivällä loikoillessaan pipipesässään.